Edvard lähtee kotoa pois.
Lauantaina Alfred ja Pablo lähtivät Lymingtoniin, josta he toivat
Edvardin uudet vaatteet. Sunnuntai kului levossa ja rauhassa.
Sisarukset ja mustalaispoika kokoontuivat vielä kerran pitämään
hartaushetkeä vanhan metsänvartijan haudalle, ja iltapuolen he
viettivät yhdessä ihanassa metsässä. Vähän tavallista vakavampia he
kuitenkin olivat, mutta jokainen pani parastaan ilahduttaakseen muita.
Maanantai koitti, ja Edvardin oli nyt määrä lähteä "suureen avaraan
maailmaan" ja jättää omaisilleen hyvästi. Jo varhain aamulla hän
pukeutui uusiin vaatteisiinsa ja tyttöjen mielestä ne soveltuivat
hänelle erinomaisesti. -- Sinä muistutat nyt niin Arnwoodin aikoja, he
sanoivat. Ja siinä he olivat oikeassa. Edvard näytti todellakin nyt
uusiin vaatteisiinsa pukeutuneena enemmän aatelismieheltä kuin
yksinkertaisessa metsästystakissaan.
Aamiaisen jälkeen valjastettiin Kimo, ja kärryt pyörivät portaiden
eteen. Edvardin kapineet nostettiin kärryille, ja Alfredin
toivomuksesta hän jätti Virkun kotiin ja otti vain Turvan mukaansa.
Pablo lähti mukaan, hänen oli näet määrä tuoda hevonen takaisin kotiin.
Edvard heitti sydämelliset jäähyväiset, hän suuteli itkeviä sisariaan
ja pudisteli veljensä kättä.
Sitten hän nopeasti nousi kärryihin. -- Aja! huusi hän Pablolle, ja
niin hän lähti uuteen kotiinsa.
-- Kukapa olisi uskonut, että minä, Edvard Beverley, tulisin asumaan
keropään katon alla, mietti Edvard ajaessaan metsän halki. -- En tiedä,
miksi minulla on niin suuri luottamus herra Stoneen? Ja miksi en häneen
luottaisi? Hän on rehellinen ja kelpo mies, ja minä pidän hänestä
todellakin -- mutta omituiselta tuntuu joka tapauksessa.
Edvard ei itse ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli saattanut hänet
suostumaan metsäpäällikön tarjoukseen. Jos hän olisi paremmin tuntenut
oman sydämensä ja ollut tarkkanäköisempi, olisi hän epäilemättä
keksinyt, kuka oikeastaan oli syypää hänen taipuvaisuuteensa. Mutta
hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että Kate Stone jollain lailla oli
vaikuttanut hänen päätökseensä. Hän iloitsi vain siitä, että saisi
nauttia herttaisen ja iloisen tytön seurasta.
Näissä unelmissa häiritsi häntä Pablo, jonka oli vaikea pitää kieltään
kurissa niin kauan aikaa. -- Edvard-herra, teistä ei olla hauska jättää
koti -- te ajatella paljon. Miksi siis lähteä pois?
-- Totta kyllä, Pablo, en mielelläni lähde sisarteni ja veljeni luota,
mutta maailmassa ei aina käy tahtomme mukaan, ja minä teen sen enemmän
heidän hyväkseen kuin omasta mielihalustani.
-- Ei ymmärrä mitä hyvää siitä sisaruksille, että lähteä pois.
Ajatelkaa, onnettomuus tapahtua, mitä hyötyä silloin te tehdä?
Edvard-herra, te olla hyvin hullu.
-- Sinä olet oikeassa, Pablo, minä en voi itse suojella sisariani,
mutta minä hyödytän heitä enemmän lähtemällä kuin jäämällä kotiin.
Muutoin en heitä jättäisikään. He eivät tunne ketään, ei heillä ole
ainoatakaan ystävää, ja jos Alfred ja minä molemmat kuolisimme -- kuka
silloin heistä huolen pitäisi? -- Mihin he joutuisivat? Eikö siis ole
viisaampaa, että minä hankin heille ystäviä, jotka heitä auttavat ja
tukevat, jos joku onnettomuus tapahtuisi? Ymmärrätkö minua?
-- Kyllä, nyt minä ymmärrän; te ajatella enemmän kuin minä,
Edvard-herra. Sanoin äsken, te olla hullu, nyt minä sanoa, Pablo suuri
hölmö.
-- Sitäpaitsi en koskaan olisi jättänyt Alicea enkä Editiä, ellet sinä
olisi ollut luonamme, Pablo. Sinä olet kiltti ja näppärä poika, ja sinä
pidät meistä kaikista, joten voimme sinuun luottaa. Sinä autat
Alfredia, niin hyvin kuin voit, ja senvuoksi on minun helpompi lähteä
matkaani. Eikö totta, Pablo?
-- Kyllä, Edvard-herra! vastasi mustalaispoika ja tarttui Edvardia
käteen, -- te puhua totta. Pablo rakastaa Editiä, neiti Alicea, herra
Alfredia ja teitä, herra Edvard. Hän rakastaa teitä kaikkia. Hän
rakastaa teitä niin, että hän kuolla tähtenne. Ja te, hyvä herra,
voitte lähteä kauas pois, Pablo tehdä työtä sillä aikaa.
-- Sitä luulinkin, Pablo, ja minua ilahduttaa kuulla se sinun omasta
suustasi. Ja ahkeria te kyllä olette, Alfred ja sinä, mutta mitenkähän
te oikein tulette toimeen yhdellä hevosella, joka päälle päätteeksi on
niin vanha kuin tämä Kimo tässä? sanoi Edvard. Hän tahtoi Pablon kautta
kuulla, ajatteliko Alfred todella kesyttää jonkun villihevosen -- ja
aivan oikein!
-- Alfred-herra puhua minulle hevosista eilen illalla; monta, monta
hevosta metsässä, sanoi hän; mutta ei tiedä kuinka ottaa kiinni ne.
Pablo osaa! Pablo ottaa kiinni yksi, kymmenen, kaksikymmentä -- Pablo
ottaa kiinni monta hevosta, sanoi mustalaispoika, ja ylpeys loisti
hänen silmistään.
-- Niinkö? kysyi Edvard epäilevästi. -- Etköhän sinä nyt laske vähän
liikoja, ystäväni? Mitenkä luulet saavasi kiinni tuollaisia
villieläimiä?
Mutta sitä Pablo ei tahtonut ilmaista. Hän nauroi vain ja sanoi, että
kun Edvard joskus tulee kotiin, joutuu hän kylläkin ymmälle nähdessään
tallin täynnä hevosia; Edvard itsekin saa ratsuhevosen -- kuin leikillä
vaan Pablo sen hankkii. -- Herra Alfred myöskin olla taitava, hän
sanoi. -- Hän pyytää lehmiä!
-- Niin, ja mustalaispoikia, lisäsi siihen Edvard hymyillen.
-- Niin, toisti Pablo nyökäyttäen kiharapäätään. -- Lehmiä, mustalaisia
ja viimein -- hevosia!
Kun Edvard saapui perille, vastaanottivat metsäpäällikkö ja molemmat
tytöt hänet sydämellisesti. Kannettuaan huoneeseensa kapineensa meni
hän heti tervehtimään vanhaa ystäväänsä Oswaldia, joka toimitti
Turvalle rauhallisen paikan koiratarhassa. Palatessaan takaisin
arkihuoneeseen hän näki Pablon istuvan keskellä lattiaa matolla
innokkaassa keskustelussa Katen ja Klaran kanssa; heistä oli tuota
pikaa tullut hyvät ystävät. Sittenkun Pablo ja Kimo kumpikin olivat
saaneet syödäkseen, nousi mustalaispoika jälleen kärryihin, jotka Kate
sitä ennen oli miltei täyttänyt ruukkukasveilla Alicea ja Editiä
varten. Sitten heilutti Pablo ruoskaansa, ja Kimo lähti juoksemaan
kotia kohti.
-- Kuulepas, Edvard, nyt näytät aivan -- --, sanoi Klara, mutta vaikeni
äkkiä.
-- Kirjurilta toivoakseni, vastasi Edvard.
-- Ainakaan hän ei näytä metsänvartijalta, vai mitä, Kate? jatkoi
Klara.
-- Ei pidä arvostella ihmistä hänen pukunsa mukaan, Klara.
-- Sitä en teekään, vastasi Klara. -- Nämä vaatteet eivät kaunistaisi
Oswaldia eikä muita metsänvartijoita, mutta Edvardille ne soveltuvat.
Enkö ole oikeassa, Kate?
Ja kun ei Kate vastannut mitään, kysyi Klara:
-- Miksi et vastaa, Kate?
-- Klara kulta, pikku tyttöjen sopii mahdollisesti tehdä huomautuksia
ihmisten puvuista, mutta minun ikäiselleni se ei enää sovi.
-- Mutta sanoithan Pablollekin, Kate, että Edvard näytti sievältä
uusissa vaatteissaan.
-- Niin, mutta Pablo ei ole herra Armitage, siinä on ero.
-- Komeat sulat, komea lintu, Klaraseni, nauroi Edvard ja vaihtoi
sitten puheenaihetta. Vähän ajan kuluttua käytiin päivällispöytään.
Metsäpäällikkö oli kuten muutkin ystävällinen, ja Edvard tunsi olevansa
tervetullut uudessa kodissaan.
-- Miksi sanot aina "neiti Stone", kun puhuttelet Katea? kysyi pikku
Klara taaskin. -- Sinun pitäisi kutsua häntä Kateksi... eikö totta?
lisäsi hän kääntyen herra Stonen puoleen.
-- Se riippuu hänestä itsestään, Klara, vastasi herra Stone. -- Edvard
Armitage on tullut taloomme elääkseen parissamme kuin yksi meistä, ja
minä tulen aina kohtelemaan häntä kuin perheenjäsentä. Sen vuoksi
kutsun häntä vain Edvardiksi, ja hän saa minun luvallani käyttää samaa
vapautta Katen suhteen. Toivon, että hän kätkee "neiti" sanan siksi,
kunnes hän ja Kate joskus joutuvat riitaan.
Sillä oli asia ratkaistu, ja siitä hetkestä alkaen kutsuivat Edvard ja
Kate toisiaan vain nimeltä.
Parin päivän kuluttua oli Edvard jo aivan kotiutunut. Aamupäivällä hän
kirjoitti jonkun kirjeen herra Stonen sanelun mukaan, ja senjälkeen hän
sai aivan vapaasti käyttää aikaansa. Tavallisesti hän silloin oleskeli
Katen ja Klaran seurassa, ellei ollut metsällä Oswaldin kanssa.
Varsinainen metsästysaika ei kuitenkaan vielä ollut käsissä.
Sitävastoin Edvard kävi usein ratsastamassa Katen ja Klaran seurassa,
ja tallissa seisoi hevonen häntä varten. Näin kului aika hauskasti ja
nopeasti, ja hän aivan hämmästyi huomatessaan eräänä päivänä, että jo
oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun hän saapui metsäpäällikön taloon.
Hän pyysi päästä tervehtimään sisaruksiaan, ja metsäpäällikkö lupasi
mielellään. Kate ja Klara pääsivät mukaan. Ilo oli suuri
metsänvartijantalossa, ja Alice pani parastaan, jotta rakkaat vieraat
viihtyisivät hyvin heidän matalassa majassaan.
-- Katsokaahan kukkianne, Kate, sanoi pikku Edit, kun he kaikki
istuivat yhdessä puutarhassa, -- katsokaa, kuinka ne kasvavat! Mutta
minä kastankin niitä joka päivä.
-- Syksyllä saatte enemmän, Edit, lupasi metsäpäällikön tytär, -- tähän
aikaan vuodesta niitä ei kannata istuttaa. Mutta kuulehan, Alice, nyt
sinä kai näytät minulle kotisi ja koko taloutenne -- tallit,
maitohuoneet ja kaikki tyynni. Mennäänkö?
-- Kyllä, mutta ei nyt heti, Kate, en voi jättää patojani ja pannujani,
muuten menee ruoka pilalle. Ei, vasta päivällisen jälkeen, jos maltat
siihen asti odottaa.
-- Hyvä! Minä odotan. Mutta sillä aikaa autamme sinua pöydän
kattamisessa -- niin teemme jotain hyötyä.
Alice vastusteli väittäen, että se oli Pablon ja Editin työtä; mutta
ennenkuin hän ennätti kutsua heitä, oli Kate Stone jo täydessä
puuhassa, eikä aikaakaan niin pöytä oli katettu ja ruoka pöydässä.
Alice oli pannut esille mitä parasta talossa oli: kinkkua,
linnunpaistia, suolattua häränlihaa, vuonanpaistia sekä sen lisäksi
perunoita ja tuoreita herneitä. Pikku emännällä oli täysi syy ylpeillä.
Ateria tuotti todellakin kunniaa hänelle ja metsänvartijantalolle.
Edvardilla ja Alfredilla oli paljon puhumista. He lähtivät senvuoksi
metsään saadakseen rauhassa keskustella.
-- Miten asiat luistavat, Alfred? kysyi Edvard.
-- Mainiosti, kuului vastaus. -- Minä olen saanut suuria aikaan. Olen
kaivanut sahakuopan ja sahannut pintalautoja laudoittaakseni sivut.
Huomenaamulla varhain ryhdymme Pablo ja minä työhön oikein toden
teolla. Suuri kuusi, jonka myrsky kaatoi, viruu nyt kuopan reunalla ja
sen me aiomme sahata lankuiksi. Pablo on muutoin oikein toimekas,
sahaaminen ei häntä tosin miellytä -- ja se on ymmärrettävää, sillä
sehän on kovin väsyttävää työtä. Tästedes ei hänen tarvitsekaan käyttää
sahaa kuin kaksi kertaa viikossa.
-- Siinä teet oikein, arveli Edvardkin. -- Pablo tekee kyllä mielellään
työtä, mutta hän ei ole tottunut raskaaseen työhön. Kuinka vuohesi
jaksavat?
-- Mainiosti, ja heinää olen koonnut enemmän kuin tarpeeksi. Kimo
rukka, joka on vetänyt kuormat kotiin, tietää sen kyllä.
-- Vanha toveri rukka; mutta se saa kai levätä pian, kun sinä saat
uusia hevosia, sanoi Edvard hymyillen.
-- Naura sinä vain, sanoi Alfred, -- mutta tokkohan ensi keväänä enää
naurat.
-- Hyvä on, Alfred, mutta asiasta toiseen, sanoi Edvard, -- muistatko,
mitä rosvo, jonka ammuin, kertoi minulle vähää ennen kuin hän kuoli?
-- Minä muistan sen nyt, vastasi Alfred, -- vaikka en ole ennättänyt
ajatella sitä ennen.
-- Näetkös, jatkoi Edvard, -- rosvohan jätti rahat minulle; mutta hän
piti minua toisena henkilönä, ja senvuoksi en tiedä, onko minulla
niihin oikeutta. Sitäpaitsi eivät rahat oikeastaan olleet hänenkään...
Mitä arvelet?
Alfred mietti hetkisen. -- Rahat kuuluvat kuninkaalle, kuten kaikkien
rikoksentekijäin omaisuus. Meidän tulee siis kätkeä aarre kuninkaan
varalle tai myöskin käyttää sitä hänen hyödykseen.
-- Muista, sanoi Edvard, -- että mies ammuttiin ilman laillista
tuomiota. Jos hän olisi saanut surmansa esivallan kädestä, olisivat
rahat kuninkaan, mutta nyt on asia toinen.
-- Silloin kuuluvat ne löytäjälle, ehdotti Alfred.
-- Mutta sinähän voit sitäpaitsi kysyä metsäpäälliköltä neuvoa
keventääksesi mieltäsi...
Äkkiä Edvard purskahti nauruun. -- Me olemme sentään hyvin lapsellisia.
Kukaties on koko juttu pelkkää pötyä, ja kun lähdemme kaivamaan
aarretta, emme sitä ehkä löydäkään. Parasta on siis toistaiseksi,
ettemme mainitse siitä kenellekään. Jos Jumala suo minulle terveyttä,
palaan tänne taas kahden viikon kuluttua. Tahdotko sinä sillä aikaa
ottaa selkoa siitä, onko miehen puheessa perää?
-- Sen teen mielelläni. Huomenna menen määrätylle paikalle, otan lapion
ja rautakangen, vieläpä Kimon ja kärrytkin mukaan. Mutta nyt on paras
rientää kotiin, päivällinen on kai valmis. Veljekset palasivat sisään
ja kohta istui nuorekas seura päivällispöydässä iloisesti leikkiä
laskien.
Mutta pian koitti lähdön hetki. Edvardilla ja tytöillä oli pitkä matka
kotiin, ja heidän täytyi ennättää perille ennen pimeää. Hevoset
talutettiin siis esille, vieraat heittivät sydämelliset jäähyväiset ja
lähtivät matkaan.
Pikku Edit huusi heidän jälkeensä: -- Tulkaa pian uudestaan! Kate,
sinun pitää pian taas tulla, kuuletko!