Edvard suostuu.
-- Edvard, toru Pabloa, sanoi Edit. -- Hän on paha poika; hän on ollut
häijy kissaraukalleni.
Pablo nauroi.
-- Katsos, Edvard, hän nauraa. Heitä hänet salakuoppaan takaisin,
siellä hän saa olla, kunnes katuu.
-- Minä katua paljon, Edit-neiti, mutta kissa purra minua, sanoi Pablo.
-- Jos Mirri sinua vähän purikin, et sinä siitä paljon vahinkoa saanut.
Enkö minä tänä aamuna viimeksi sinulle sanonut, että sinun täytyy antaa
anteeksi sille, joka tekee sinulle pahaa.
-- Sanoitte kyllä ja minä tehdä niin. Minä lyödä kissa, kun se purra
minua, mutta sitten minä anta anteeksi sille.
-- Ei sellainen ole anteeksiantoa; eihän, Edvard? Olisit antanut
Mirrille anteeksi, etkä lyönyt sitä.
-- Minä luulen, että sinun täytyy antaa Pablolle anteeksi, Edit, ellei
muuten niin hyvän esimerkin vuoksi, sanoi Edvard.
-- Olkoon menneeksi tällä kertaa, mutta muista, että jos vielä kerran
lyöt Mirriä, niin pääset heti salakuoppaan.
-- Niin, Edit-neiti, minä mennä kuoppaan ja te silloin itkeä ja pyytää
toisia ottamaan minä pois sieltä. Kun te pistä minä kuoppaan, ei olla
hyvä kristitty; mutta kun itkeä ja otta minut kuopasta, olla hyvä
kristitty taas.
Kuten ylläolevasta keskustelusta huomaa, olivat sisarukset tehneet
parastaan opettaakseen Pabloa tuntemaan Jumalaa ja ihmisrakkautta;
pikku Edit oli innokkain, mutta hän oli kuitenkin liian nuori
lähetyssaarnaajaksi. Alicen ja Alfredin yritykset onnistuivat paljon
paremmin, ja heidän ansiokseen on luettava ne edistysaskeleet, jotka
Pablo oli astunut kristinopin tiellä.
Edvard pysyi kotona odottaen sanaa metsäpäälliköltä. Kolmantena
päivänä herra Stonen käynnin jälkeen tuli Oswald ratsastaen
metsänvartijantuvalle. Hän toi sanan metsäpäälliköltä, joka pyysi
Edvardia tulemaan luokseen niin pian kuin hänelle sopi. Varhain
seuraavana aamuna Edvard satuloi Kimon ja lähti Oswaldin seurassa
matkaan.
-- Arvaatko, mistä syystä herra Stone on lähettänyt minua hakemaan?
kysyi Edvard metsävoudilta.
-- Kenties hän aikoo tarjota sinulle jotain tointa?
-- Aivan oikein. Hän pyytää minua kirjurikseen ja minä aion suostua.
Mikä on sinun ajatuksesi asiasta, Oswald?
-- Minun mielestäni sinun tulee ottaa paikka vastaan, ainakin
koetteeksi, ja voithan luopua siitä, ellei toimi sinua miellytä. Siitä
olen ainakin varma, että metsäpäällikkö panee parhaansa tehdäkseen
olosi niin miellyttäväksi kuin suinkin.
-- Metsäpäällikön kirjurina saan tietää yhtä ja toista sellaista, josta
en nyt erakkona täällä metsässä tiedä mitään. Ja luulenpa, että piankin
saamme kuulla tärkeitä uutisia.
-- Kuninkaasta, tarkoitat? Luulet hänen tulevan Englantiin? Niin
minäkin luulen; mutta ikävä kyllä eivät hänen toiveensa näytä kovin
valoisilta tätä nykyä. Kysy vain herra Stonelta, hän kyllä tietää.
Näin keskustellen he ratsastivat edelleen, ja neljän tunnin kuluttua he
joutuivat perille. Oswald otti Kimon huostaansa, ja Edvard kolkutti
metsäpäällikön ovelle. Jane aukaisi oven ja vei Edvardin
arkihuoneeseen, missä hän tapasi metsäpäällikön.
-- Hyvää päivää, herra metsäpäällikkö.
-- Olen iloinen nähdessäni teidät, Edvard Armitage. Te tulette antamaan
vastauksen ehdotukseeni. Mitä olette päättänyt?
-- Minä pyydän kiittää teitä, herra metsäpäällikkö,
ystävällisyydestänne, vastasi Edvard, -- ja suostun kiitollisuudella
tarjoukseenne sillä ehdolla kuitenkin, että saan palata kotiini, ellei
toimi olisi minulle sopiva.
-- Sitä en pelkää, vastasi herra Stone. -- Te tulette kirjoittamaan
minun saneluni mukaan, koska en heikoilta silmiltäni itse voi hoitaa
kirjeenvaihtoani, mutta minä en saa kovin monta kirjettä, joten teille
kyllä jää vapaata aikaakin... Sitäpaitsi täytyy minun silloin tällöin
lähettää teidät Lontooseen asioille, mutta se ei suinkaan ole teistä
vastenmielistä?
-- Ei, siinä olette oikeassa.
-- Hyvä. Asia on siis selvä. Te saatte oman huoneen ja syötte minun
pöydässäni kuin perheeseen kuuluva. Mitä palkkaan tulee, luulen teidän
siihen tyytyvän. Nyt määräämme siis vain päivän, jolloin astutte
toimeenne.
-- Niin... en tiedä oikein, luulenpa, että minun täytyy vaihtaa pukua,
sanoi Edvard katsellen metsästyspukuaan, -- nämä vaatteet tuskin
sopivat kirjurille.
-- Oikein, ne voitte säästää metsästysretkiä varten -- sillä arvaanpa,
ettette kokonaan aio jättää rakkaita metsämatkojanne. Minä annan teille
rahaa, niin voitte hankkia itsellenne uudet vaatteet Lymingtonissa.
-- Kiitos, herra Stone, mutta minulla on kyllä itselläni riittävästi
rahoja siihen tarpeeseen, vastasi Edvard.
-- Miten tahdotte, malttakaa; tänään on keskiviikko -- voitteko tulla
maanantaina?
-- Maanantaina, kyllä, luullakseni.
-- Siis päätetty. Te jäätte tietysti tänne yöksi. Kate ja Klara ovat
viereisessä huoneessa. Ettekö tahdo käydä heitä katsomassa? kysyi herra
Stone.
Hän avasi oven ja vei Edvardin sisään sanoen: Kate: -- Edvard Armitage
syö meillä päivällistä tänään ja jää yöksikin. Koeta sinä huvittaa
häntä päivälliseen asti.
Klara juoksi Edvardia vastaan. Edvard suuteli häntä ja ojensi kätensä
Katelle.
-- Te olette siis suostunut? kysyi Kate.
-- Niin, en voinut muuta.
-- Milloinka muutatte meille? kysyi nuori tyttö edelleen.
-- Maanantai-iltana, Kate-neiti, jos vain joudun siksi valmiiksi.
-- Valmiiksi? Miten? kysyi Klara.
-- Minun täytyy saada uudet vaatteet, Klara pieni. Kun minusta nyt
tulee kirjuri, en enää voi käyttää metsästyspukuani. Sen vuoksi minun
täytyy lähteä Lymingtoniin räätälin luo.
Sitten puhelivat nuoret vielä kauan aikaa iloisesti, ja aika kului
nopeasti.
-- Millä lailla tulitte tänne? kysyi Kate. -- Ratsastitteko?
-- Kyllä, vastasi Edvard, -- minä ratsastin vanhalla Kimolla,
Kate-neiti.
-- Miksi sanot Kate-neiti? -- kysyi Klara. -- Minulle sinä sanot vain
Klara, miksi et siis sano Kate hänelle?
-- Minä kutsun sinua Klaraksi, koska vielä olet pieni tyttö vain, mutta
neiti Stone on sinua monta vuotta vanhempi, minä en siis voi käyttäytyä
häntä kohtaan yhtä vapaasti.
-- Niinkö sinäkin arvelet, Kate? kysyi Klara ystävättäreltään.
-- Ei, minusta ei olisi kummallista, jos ihminen, joka tuntee minut
hyvin, kutsuisi minua Kateksi, vastasi metsäpäällikön tytär. -- Mutta
sen asian saa herra Armitage itse päättää, Klara. Hän tietää kyllä
itse, kuinka hänen on käyttäydyttävä. Menkäämme nyt näyttämään herra
Armitagelle hänen huonettaan, sanoi Kate vaihtaakseen puheenaihetta.
Hän avasi oven ja saattoi Edvardin suureen, hauskasti kalustettuun
huoneeseen.
-- Tässä on vastainen asuntonne, sanoi Kate. -- Toivon, että olette
siihen tyytyväinen.
-- Olisipa kummallista, ellei näin kaunis huone minua tyydyttäisi.
-- Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ja nyt, kun olemme katselleet
huonettanne, palaamme ehkä vierashuoneeseen. Te tuotte kai hevosella
tavaranne maanantaina? Minä kysyn sitä siksi, että olen luvannut
sisarillenne vähän kukkia ja muuta pientä, jonka samalla voisin heille
lähettää.
-- Te olette liian ystävällinen noin muistaessanne heitä, vastasi
Edvard. -- He rakastavat suuresti kukkia, ja jos te todellakin tahdotte
lähettää heille joitakuita, kun hevonen lähtee takaisin, niin tuottaa
se heille varmasti suurta iloa.
-- Te jäätte meille yöksi, sanoi isä. Nyt ei Jane saa lähettää teitä
ylisille. Mutta eikö totta, sillä kertaa oli oikeastaan vain onni, että
hän oli niin äreä ja ajoi teidät ulos; muuten kai minä olisin hukkunut
liekkeihin!...
-- Enkä minä koskaan olisi saanut näin hauskaa asuinhuonetta, ellei
Jane olisi karkoittanut minua ullakolle. Oikeastaan tuntuu omituiselta
ajatella, kuinka asiat elämässä kiertyvät, sanoi Edvard vaipuen
ajatuksiin.
-- Kuinka vanha sinä, Edvard, olet? kysyi Klara. -- Sinä olet kai
vanhempi Katea? Hän on jo seitsemännellätoista.
-- Minä täytän pian kahdeksantoista, sanoi Edvard.
-- Ja minä olen kolmentoista, selitti Klara; mutta sinähän olet jo
melkein aika mies, koska olet pian kahdeksantoistavuotias.
-- Oh, tuskin minua vielä voi mieheksi sanoa.
-- Mutta sinähän olet yhtä pitkä kuin herra Stone.
-- Niin, eipä paljon puutu.
-- Silloinhan sinä tietysti olet mies, Edvard, ja voit toimittaa miehen
töitä. Eikö niin?
-- Ainakin koetan tulla mieheksi ollakseni Klaralle mieleen.
Nyt astui metsäpäällikkö huoneeseen, ja koska päivällinen oli valmis,
kävivät kaikki pöytään. Metsäpäällikkö luki pitkän pöytärukouksen kuten
hänen puolueessaan oli tapana, ja sitten kaikki alkoivat syödä.
Päivällisen jälkeen vetäytyi metsäpäällikkö taas huoneeseensa, ja
Edvard lähti tapaamaan Oswald Patridgea. He kävivät yhdessä katsomassa
koirapihaa ja juttelivat suuren osan iltapäivää keskenään
pääasiallisesti metsästyksestä.
Oswald oli ikävystynyt ja tyytymätön. -- On tämä elämää, hän valitti.
-- Väkeä on yllin kyllin, mutta ei ainoatakaan miestä, joka osaisi
pidellä pyssyä. Metsästäjiä ja metsänvartijoita he ovat ollakseen. Pyh
-- useimmat heistä ovat tuskin ennen käyneetkään metsässä. He ovat
olleet sotaväessä ja ovat tehneet kaikenlaisia kepposia, ja nyt pitää
meidän sietää heitä. Senpävuoksi olenkin niin iloinen siitä, että sinä
tulit taloon, Edvard. Nyt voimme silloin tällöin saada metsänriistaakin
pöytään -- se totta maar on kerrassaan harvinaista täällä nykyään.
-- Niin, mutta minunhan täytyy hoitaa kirjurin tointani, vastasi
Edvard.
-- Hoh, ei suinkaan aamusta iltaan. Metsäpäällikkö itse on sanonut, että
me kaksi saamme tuon tuostakin käydä metsällä.
-- Sen parempi!... Mutta maltahan, eikö tuo mies, joka seisoo seinää
vasten nojautuneena tuolla, ole Tom?
-- Onpa niinkin. Mutta hän lähtee kaikeksi onneksi täältä pian pois.
Hän ontuu yhä vielä ja tulee ontumaan koko elämänikänsä, sanoo lääkäri.
Hän vihaa sinua, ja minä olen oikein iloinen, että hän saa eropassit,
sillä hän on vaarallinen ihminen. -- Mutta nyi aurinko pian laskee ja
illallinen on kai valmis, on siis parasta, että menet sisään
metsäpäällikön luo jälleen, Edvard. Jää hyvästi!
-- Hyvästi, Oswald.
Edvard meni sisään, ja aivan oikein: pöytä oli katettu. Illallisen
jälkeen tulivat Jane ja muu palvelusväki huoneeseen. Metsäpäällikkö
luki rukouksen, ja kaikki menivät sitten levolle. Herra Stone ja uusi
kirjuri keskustelivat kuitenkin vielä tunnin aikaa, ja metsäpäällikkö
saattoi lopuksi Edvardin hänen huoneeseensa.
Edvard ei nukkunut paljon sinä yönä. Hän ei voinut olla ajattelematta
niitä monia muutoksia, joita hänen uusi asemansa luultavasti tuottaisi
sekä hänelle itselleen että hänen omaisilleen köyhässä metsänvartijan
talossa. Vasta aamuyöstä hän vaipui uneen. Siitä huolimatta oli hän jo
aamulla varhain jalkeilla. -- Edvard oli aina ollut aamuvirkku. Kun
aamurukous oli pidetty ja vahva aamiainen syöty, heitti hän hyvästi
metsäpäällikölle ja tytöille ja lähti taas kotimatkalle.
Kimo oli saanut tarpeekseen levätä ja juosta ravasi rivakasti
eteenpäin, niin että Edvard jo varhain iltapäivällä oli kotona
omaistensa iloksi. Hän kertoi nyt heti veljelleen ja sisarilleen, mitä
oli tapahtunut. Alfred iloitsi veljensä puolesta, mutta Alicen ja
Editin silmiin kiertyi kyyneleitä: he olivat murheissaan siitä, että
iso veli lähti heidän luotaan vieraisiin oloihin.
Seuraavana aamuna Edvard ja Alfred lähtivät kaupunkiin.
-- Tiedätkös, Edvard, mitä minä aion tehdä? kysyi Alfred. -- Aion ostaa
muutamia vuohia ja vuonia.
-- Mitä ihmettä! Eikö sinulla ilmankin jo ole kylliksi karjaa?
Sinullahan on neljä lehmää ja tänä vuonna vielä kaksi vasikkaa.
-- Niin, näetkös, minä en aiokaan pitää vuohia maidon takia, selitti
Alfred. -- Ei, vaan lihan vuoksi, lampaiden asemesta; ne tarvitsevat
vain vähän heiniä talvella, suurimman osan vuotta ne hakevat itse
ravintonsa metsästä. Ja saatpas nähdä millainen vuohilauma minulla ensi
vuonna on, kun en tänä vuonna vielä teurasta mitään emävuohta.
-- Niin, siinä olet oikeassa, sanoi Edvard, -- ja majatalon isäntä
tietää luultavasti, keneltä saat vuohia ostaa. Minulle hän saa sanoa,
missä taitava räätäli asuu.
Lymingtoniin saavuttuaan he ajoivat suoraa päätä majatalon pihalle.
Isäntä oli kotona ja kutsutti Edvardin pyynnöstä räätälin, joka otti
hänestä mitan uuteen pukuun. Sitten veljekset lähtivät kaupungille
ostamaan Edvardille saappaita ja muita tavaroita, joita hän tarvitsi
uudessa kodissaan.
-- Entä hattu? kysyi Edvard äkkiä. -- Minkälaisen hatun minä nyt oikein
valitsen? En mielelläni käyttäisi keropäiden suippohattua, mutta
tuskinpa minä, halpa kirjuri, myöskään voin ostaa matalaa töyhtöhattua,
jota vain kuninkaanpuoluelaiset käyttävät.
-- Ota sinä vain suippohattu, neuvoi Alfred. -- Se on järkevintä.
Silloin ei kenelläkään ole mitään sanomista.
Edvard lupasi totella veljeään, ja kun he vähän myöhemmin näkivät
kaupan, jonka kilpi ilmoitti, että siellä myytiin "hattuja ja
miekankantimia", menivät he sisään ja ostivat yksinkertaisen vyön ja
niin matalan suippohatun kuin suinkin löysivät.
Näin oli siis Edvard toimittanut ostoksensa, ja kun Alfredkin jo oli
ostanut koko joukon tavaroita, kuten työkaluja, neulomatarpeita ja
muita esineitä, joita hän ja Alice tarvitsivat, palasivat veljet
majataloon, missä isäntä kertoi heille, että hän oli lähettänyt sanan
miehelle, jolta Alfred saattoi ostaa vuohia; ja tämä istui nyt
odottamassa veljeksiä. Sillä aikaa kuin Edvard laittoi ostetut tavarat
kuormaan, sopi Alfred kaupoista miehen kanssa ja niinpä päätettiin,
että Alfred ostaisi pukin ja kaksi vanhaa vuohta sekä neljä vuonaa ja
lopuksi vielä kymmenen pikku vuonaa, jotka aivan äskettäin olivat
vieroitetut. Omistajan oli määrä seuraavana päivänä ajaa vuohet
sovitulle paikalle metsään, missä Alfred oli luvannut tavata hänet
maksaakseen hänelle. Kun asia näin oli ratkaistu molemminpuoliseksi
tyytyväisyydeksi, tuli Alfred Edvardin luo, joka jo oli päättänyt
työnsä, ja molemmat lähtivät heti kotimatkalle.
-- Tänään on kulunut pulskasti rahaa, sanoi Alfred veljelleen tiellä.
-- Mutta luullakseni olemme käyttäneet kolikkomme viisaasti.
-- Niin olemme, kuului vastaus, -- ja sitäpaitsi saan minä pian lisää
rahoja. Metsäpäällikkö on luvannut minulle palkkaa...
-- Milloin lupasi räätäli vaatteesi?
-- Lauantai-illaksi varmasti. Sinun tai minun pitänee siis lähteä
kaupunkiin niitä noutamaan.
-- Minä lähden, Edvard, lupasi Alfred. -- Sisaret ovat mielissään, kun
sinä jäät kotiin, ethän enää ole monta päivää luonamme. Minä otan
Pablon mukaani, niin hän oppii tuntemaan tien kaupunkiin, ja minä voin
myöskin opastaa hänet eri kauppoihin vastaisen varalle.
-- Niin, Pablo, lausui Edvard, -- onpa onni, että hän on meillä.
Muutoin kai sinun olisi vaikea tulla toimeen, nyt kun minä lähden pois.
-- Niin, ainakin olisi ollut vaikeampi, vastasi Alfred, -- sillä jos
minä olisin yksin ja sattuisin sairastumaan, ei tiedä kuinka kävisi.
-- Jos sinä tarvitset minua, niin lähetä vain sana, olenhan jotenkin
lähellä teitä, ja Oswald käy kyllä silloin tällöin katsomassa, kuinka
voitte. Minä aion pyytää metsäpäälliköltä, että saan käydä
tervehtimässä teitä aina parin viikon kuluttua, enkä luule hänen sitä
minulta kieltävän. Ja voinhan ehkä silloin tällöin lähettää teille
vähän metsänriistaakin, koska herra Stone sallii minun käydä metsällä
Oswaldin kanssa... Mutta mitä ihmettä! Joko olemme kotona?
He olivat todellakin jo kotona. Hevonen pysähtyi oven eteen, ja Alice
riensi vastaanottamaan veljiään.
-- Mutta missä ovat hanheni ja ankkani, Alfred, jotka minulle lupasit?
kysyi hän.
-- Oi, ne unohtuivat tykkänään! huudahti Alfred. -- Nyt pitää sinun
odottaa lauantaihin, pikku sisar, sitäpaitsi oli Kimolla kuormaa
muutenkin yllin kyllin. Missä on Pablo?
-- Puutarhassa. Hän ja Edit ovat tehneet koko päivän työtä otsansa
hiessä.
-- Hyvä. Me puramme siis yksin kuorman. Hankipas, Alice, meille vähän
syötävää. Olen nälkäinen kuin susi.
-- Kaninpaisti on jo valmiina sinua varten, Alfred.
-- Sepä mainiota! Oikein mieliruokaani.
Yks kaks olivat kärryt tyhjät ja kaikki ostokset huoneessa. Kimo
riisuttiin valjaista ja päästettiin laitumelle, kärryt työnnettiin
vajaan -- ja pojat olivat ruoan kimpussa.
Seuraavana aamuna lähtivät Alfred ja Pablo jo varhain määrätylle
yhtymäpaikalle. Talonpoika oli jo saapunut; hän sai rahansa, ja sitten
lähdettiin ajamaan vuohilaumaa kotiinpäin.
-- Vuohi hyvin hyvä, vuona parempi; aina syödä vuonia Espanjassa, sanoi
Pablo.
-- Oletko syntynyt Espanjassa, Pablo? kysyi Alfred.
-- Ehkä, ei tiedä, mutta luulla niin. Pablo muista ensin sitä maata.
-- Muistatko isääsi?
-- Ei koskaan nähdä häntä.
-- Entä äitiäsi?
-- Kutsua häntä äidiksi, ei olla oikea äiti.
-- Minkävuoksi siis kutsuit häntä äidiksi?
-- Hän anta minulle ruoka, kun olin pieni, lyödä minua, kun olla iso.
-- Vai niin... Kuinka jouduit sitten Englantiin?
-- Ei tiedä; mutta kuulin ihmiset sanoa: Englannissa paljon raha --
paljon ruoka -- paljon juoma.
-- Kauanko olet ollut Englannissa?
-- Yksi, kaksi, kolme vuotta -- niin kolme vuotta ja vähän päälle.
-- Mistä maasta pidät enemmän Pablo: Espanjastako vai Englannista?
-- Ennen pitä Espanjasta enemmän: lämmin päivä, lämmin yö. Englanti --
vähän aurinkoa, kylmä yö, paljon sadetta, paljon lunta, ilma aina
kylmä. Mutta nyt Pablo saada lämpöisen vuoteen ja hyvää ruokaa hyvien
ihmisten luona -- nyt Pablo rakastaa Englantia.
-- Kävitkö sinäkin varkaissa, kun olit mustalaisten seurassa?
-- Toiset pakottaa minua mennä. Ellei Pablo tuoda mitään kotiin --
Pablo saa selkäänsä. Mutta talonpojilla olla suuret koirat -- ne purra
Pabloa -- ja talonpoika myös antaa Pablolle selkään, kun Pablo varastaa
-- selkäsauna -- aina vaan selkäsauna Pablo raukalle.
-- Mutta nyt et kai enää varasta, Pablo? Ethän?
-- Miksi varastaa nyt? Minä ei mielellään varasta; mutta varastaa
täytyä, kun on nälkä. Nyt ei Pablo koskaan enää nälkäinen; aina ruokaa
kylliksi, ei kukaan lyö, nukkuu lämpöisessä vuoteessa koko yön. Miksi
siis varastaa? Ei, Pablo ei koskaan enää varasta. Ja Alice ja Edit
sanoa, että hyvä Jumala tuolla ylhäällä suuttua, kun Pablo varastaa.
-- Olen iloinen kuullessani sinun noin puhuvan, Pablo, sanoi Alfred, --
se osoittaa, etteivät sisareni ole turhaan sinua opettaneet.
-- Hauska kuulla, kun Alice-neiti puhuu -- hän puhua vakavasti. Edit
myöskin puhua; mutta hän nauraa paljon. Hyvin onnellinen pieni tyttö.
Hyppii kuin nämä pienet vuonat, joita nyt ajamme kotiin. Hih hei! Pian
tulla kotiin, herra Alfred. Edit pitää paljon pikku vuonista. Mihin
panna ne?
-- Me suljemme ne pihalle toistaiseksi. Ehkäpä Virkku kelpaa niiden
vartijaksi, sanoi Alfred.
-- Se vahtii takkia ja muuta mitä käsken, miksi ei siis vuohia? Virkku
viisas koira. Luullako Alfred-herra, että Edvard-herra ottaa Virkun
mukaansa. Parempi ottaa Turva ja jättää nuoret koirat kotiin.
-- Siinä olen kanssasi yhtä mieltä, Pablo. Me tarvitsemme täällä kaksi
koiraa. Minä puhun siitä Edvardille. Juoksepas sinä nyt edellä avaamaan
veräjää ja nouda vähän heiniä, minä käyn sillä aikaa kutsumassa Alicea
ja Editiä.
Tytöt taputtivat ilosta käsiään nähdessään vuohet, jotka heidän
veljensä oli tuonut. He olivat kovin uteliaita näkemään, kelpaisiko
Virkku tosiaan niiden paimeneksi, kuten Alfred arveli.
Seuraavana aamuna ajettiin koko vuohilauma metsään, jossa oli runsaasti
ruohoa, ja Pablo ja Virkku paimensivat niitä. Päivällisaikaan ajoi
Pablo vuohet metsänvartijanmökin läheisyyteen ja käski Virkun paimentaa
niitä, sillä aikaa kuin hän itse meni syömään. Virkku toimitti
tehtävänsä Pablon tyytyväisyydeksi, se ei poistunut vuohien luota, niin
kauan kuin Pablo oli sisässä. Ja parin kolmen päivän kuluttua tuli
koira aivan hyvin toimeen yksinkin; joka aamu se meni vuohiparven
kanssa metsään ja palasi kotiin illalla -- lyhyesti sanoen, Virkku oli
mainio paimenkoira.