Uusi kuningas.
-- No, Alfred, mitä sinä nyt oikeastaan aiot toimittaa? kysyi Edvard,
kun he olivat saapuneet puiden kaatopaikalle.
-- Niin, näetkös, minä olen merkinnyt noin kolme tynnyrinalaa maata,
joka on yhdessä rivissä puutarhan kanssa ja aivan puhdas puista. Tämän
paikan ympärille aion rakentaa paaluaidan niistä puista, joita nyt
alamme kaataa, sittemmin luon maapenkereen paalutuksen sisäpuolelle ja
istutan siihen pensasaidan. Tiedän missä kasvaa orapihlajia
tuhansittain, ja ne aion kaivaa maasta aikaisin ensi keväänä ja
istuttaa, kun olen saanut multapenkereen valmiiksi. Kun aidattu ala
sitten päälle päätteeksi vielä vahvasti lannoitetaan, tulee siitä
mainio laidunmaa lehmille, vasikoille ja vanhalle Kimolle.
-- Niin, niin, sinä saatat kyllä olla oikeassa, tuuma on kerrassaan
mainio. Mutta kas, tuossa tulee Pablo.
-- Ei hän ainakaan tule työtä tekemään, tuumasi Alfred. -- Mutta häntä
huvittaa ehkä nähdä puuhaamme. Muutoin luulen, että saan hänet
narratuksi työhönkin. Arvaapas kuinka... Minä, näetkös, aion puhua
hänelle niinkuin pitäisin häntä kerrassaan kelpaamattomana
pienimpäänkin työhön. Luulenpa melkein, että se kiihottaa häntä käymään
käsiksi. Ja kun hän sitten on saanut työnsä valmiiksi, aion kehua häntä
vallan kauheasti ja olla kovin kummastunut.
-- Tuumasi ei ole hullumpi. Kunpa hän vain ei olisi liian veltto.
-- Hän ei oikeastaan ole veltto, hän on vain niin tottumaton tekemään
työtä, ja sitä hänen täytyy oppia. Kas niin, toimeen! huudahti Alfred,
riisui takin yltään ja tarttui kirveeseen. Edvard seurasi hänen
esimerkkiään. Sitten he ryhtyivät työhön, ja vasta kaadettuaan puoli
tusinaa pitkiä kapeita puita, jotka paraiten soveltuivat laudoiksi,
lepäsivät he hetken aikaa.
-- Hei, Pablo! huusi Alfred mustalaispojalle, joka koko ajan oli
maannut ruohikossa heidän puuhaansa katselemassa, -- sinusta on kai
hauskempi vain katsella; sen kyllä arvaan.
Pablo ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan sanonut? Hän ei kerta
kaikkiaan kelvannut raatamaan. Sen hän tiesi. Veljekset ryhtyivät taas
työhön uudella innolla. He oikein hikoilivat.
-- Kovaa työtä, Pablo! sanoi Alfred pyyhkien hikeä otsaltaan.
-- Niin, hyvin kovaa. Pablo ei olla kyllin vahva, kuului vastaus.
-- Ei, sinä osaat vain virittää linnunansoja ja pyytää kaniineja -- sen
kyllä tiedämme.
-- Niin, vastasi Pablo, -- ja te syödä niitä.
Edvard nauroi. -- Siinä sait, Alfred. Ja siitä näkee, että kumpikin
teette hyötyä omalla tahollanne.
-- Molemmat hyviä, sanoi Pablo. -- Vahva mies kaataa puita, heikko
katkaisee oksat pois. Näin sanoen Pablo tarttui pieneen kirveeseen ja
alkoi reippaasti katkaista oksia puiden rungoista.
Alfred vilkutti Edvardille silmää. Hänen juonensa oli onnistunut.
He työskentelivät nyt ahkerasti edelleen, kunnes arvasivat
päivällishetken olevan käsissä; heillä ei tosin ollut muuta kelloa kuin
ruokahalunsa, mutta se ei koskaan erehtynyt, ja kun he saapuivat
kotiin, olikin Alice jo kattanut pöydän, ja ruoka oli valmis.
Tytöt olivat hyvin hämmästyneet kuullessaan, että Pablokin oli ollut
työssä, ja kun Alfred vielä päälle päätteeksi kiitti hänen
ahkeruuttaan, lisäsi Edit siihen:
-- Pablo, sinä olet oikein kiltti poika ja ahkeruutesi palkaksi saat
kantaa munavasuani illalla, kun tulet kotiin.
-- Palkinto sekin, nauroi Alfred.
Iltapuolella alkoi leikki uudelleen, ja illan tullen he olivat
kaataneet niin monta puuta kuin tarvittiin. Seuraavana päivänä ajettiin
puut kotiin. Sitten kaadettiin vielä muutamia paksumpia puita pylväiksi
ja alettiin kaivaa kuoppia pylväitä varten, ja viimein naulattiin
säleet suurilla nauloilla pylväisiin. Ja niin oli aitaus valmis. Mutta
kokonaista kaksi viikkoa kului, ennenkuin nuo kolme tynnyrinalaa oli
saatu aidatuksi, ja sittenkin olivat kaikki kolme työssä aamusta
iltaan.
Nyt sai Edvard taas käyttää vapauttaan, hänen alkoikin taas mielensä
palaa Oswaldin luo. Hän tahtoi tietää, miten Tomin, tuon lurjuksen
laita oli, ja sitäpaitsi hän myöskin halusi kuulla vähän pääkaupungin
uutisia. Ehkäpä hän mielellään tahtoi nähdä erästä nuorta tyttöäkin,
jonka isää hän ei suosinut, mutta siitä hän ei kenellekään puhunut.
Pablon hän aikoi viedä mukanansa, kuten Oswald oli käskenyt.
Alfred neuvoi myöskin veljeään lähtemään. -- Mutta kotiin tultuasi saat
jälleen lähteä liikkeelle -- tai menen minä; jommankumman meistä täytyy
lähteä kaupunkiin ostamaan vähän työkaluja ja muita pikkutarpeita.
Pablokin tarvitsisi kovin uusia vaatteita.
-- Ja minullakin olisi ostoksia, sanoi Alice. -- Minulla ei ole
maitovateja, ei suolaa eikä pyttyjä. Hulikoita tarvitsen niinikään.
Parasta, että kirjoitan teille oikein muistilistan.
-- Onko sinulla mitään myymistä? kysyi Edvard.
-- Onpa niinkin, minulla on voita.
-- Entä sinulla, Edit?
-- Minun kananpoikani ovat vielä liian pienet. Mutta kun ne tulevat
kyllin suuriksi, saa Alfred myydä ne ja ostaa minulle hanhia ja
ankkoja, sen lisäksi tahdon muutamia kalkkunoita. Mutta ensin täytyy
Alfredin rakentaa niille asunto, kuten hän on luvannut.
Alfred väitti kyllä täyttävänsä lupauksensa ja sanoi heti rupeavansa
kaivamaan lammikkoa ankoille. Mutta palkaksi siitä täytyi Editin
auttaa häntä sipulipenkereen puhdistamisessa, ja siihen Edit
suostuikin.
Seuraavana aamuna Edvard lähti jo varhain matkalle pyssy olalla Pablon
ja Turvan seurassa. He suuntasivat kulkunsa Oswaldin asunnolle päin ja
puhelivat vilkkaasti. Pablo kertoi Edvardille entisistä vaiheistaan, ja
Edvard huomasi, että pienen mustalaispojan mieli oli vielä puhdas ja
turmeltumaton, vaikka hän olikin elänyt huonossa seurassa. Mutta kesken
puhettaan Pablo äkkiä nosti sormen suulleen, tarttui Turvaa niskaan ja
viittasi pienelle kummulle. Tarkemmin katsoessaan huomasi Edvard mitä
mustalaispojan terävä silmä oli keksinyt, kummun takaa näkyi kaksi
lehmänsarvea. Edvard viritti pyssynsä hanan ja hiipi lähemmäksi, kunnes
hän oli niin likellä, että hyvästi saattoi tähdätä. Laukaus -- ja eläin
kaatui maahan, Turva päästettiin nyt irti, ja se syöksyi heti lehmän
luo. Edvard ja Pablo riensivät sen perästä. Silloin he huomasivat, että
ammutun lehmän vieressä seisoi vasikka, joka oli noin kahden viikon
vanha. He seisoivat siinä neuvottomina tietämättä mitä tehdä. Viimein
sanoi Edvard:
-- Meillä ei ole nyt aikaa viipyä, Pablo, vaikka Alfred kyllä
mielellään ottaisi vasikan. Toivokaamme, että se pysyy emän luona,
kunnes palaamme.
He astuivat sitten edelleen ilman muita seikkailuja, ja saapuivat
päivällisaikaan Oswaldin asunnolle. Hän ei ollut kotona, mutta hänen
vaimonsa lähti noutamaan häntä metsäpäällikön talosta.
Neljännestunnin kuluttua palasivat vaimo ja Oswald.
-- Tervetuloa, Edvard, sanoi metsävouti ojentaen kätensä nuorukaiselle.
-- Olin metsäpäällikön luona ja hän kysyi taas kovasti sinusta. Minä
kerroin hänelle Tomin käytöksestä sinua kohtaan, ja hän oli hirveän
suuttunut tuohon lurjukseen. "Mitä sanoo Tom itse seikkailustaan?"
kysyi hän minulta. "Oh", vastasin minä, "hän luulottelee, että hän muka
ajoi takaa peuraa ja putosi yhtäkkiä kuoppaan, jota hän ei huomannut
pimeässä".
-- Viisaasti keksitty! huudahti Edvard. -- Uskoiko metsäpäällikkö hänen
juttuaan?
-- Herra Stone ei tietysti uskonut sanaakaan koko sepityksestä, sanoi
metsävouti. -- Mutta tosiaan... olinpa vallan unohtaa. Metsäpäällikkö
tahtoi välttämättä tietää, missä asut. Hän haluaa tavata sinua ja
kysyi, enkö voisi opastaa häntä sinun luoksesi.
-- Ja mitä sinä vastasit?
-- Minä sanoin, että sinä asut kovin kaukana, ja että minä olen ollut
niin harvoin luonanne, etten ole oikein varma tiestä. Mutta
metsäpäällikön tytär tahtoisi myöskin mielellään käydä tervehtimässä
sinua ja sisariasi.
-- Pelkäänpä, ettemme voi heitä estää, Oswald. Metsäpäälliköllä on
sananvalta tässä metsässä, ja minun täytyy mukaantua. Kunpa hän vain ei
rupeaisi epäilemään asian oikeaa laitaa.
-- Älkää tehkö mitään valmistuksia hänen tuloaan varten, sanoi Oswald.
-- Ei suinkaan, vastasi Edvard, -- on aivan yhdentekevää, vaikka hän
yllättäisikin meidät kotiaskareissamme.
-- Päinvastoin on se vain eduksenne, vastasi Oswald. -- Sitä pikemmin
häviävät hänen epäluulonsa, jos sisaresi esimerkiksi pesevät vaatteita
ja sinä ja Alfred ajatte lantaa pellolle.
-- Mitä uutta Lontoosta? kysyi Edvard.
-- Minä en tiedä mitään, mutta Janella kai on koko pussillinen uutisia.
Syö sinä täällä päivällistä, niin minä sillä välin menen keittiöön
Janen puheille. Vähän ajan kuluttua palasi Oswald takaisin.
Jane toi sitten ruokaa sekä Edvardille että Pablolle. Heidän syödessään
ehdotti Pablo, että hän vielä samana päivänä palaisi kotiin kertomaan
Alfredille pikku vasikasta. Ja vahvan aterian syötyään Pablo lähtikin
matkaan. Edvard käski hänen sanoa Alfredille, että hän seuraavana
aamuna kello yhdeksän aikana ajaisi kummun luo, jossa kaadettu lehmä
oli.
Vähän ajan kuluttua tuli Oswald.
-- Onko poika mennyt? kysyi hän.
-- On, vastasi Edvard ja kertoi samalla lehmästä ja vasikasta.
-- Minä luulen, että vielä saatte paljon hyötyä pikku Pablosta, sanoi
Oswald.
-- Niin minäkin. On oikein hauska nähdä, kuinka hän jo on kiintynyt
meihin kaikkiin. Me kohtelemmekin häntä kuin kotiväkeä. -- Mutta
unohdanpa aivan kysyä kaupungin uutisia.
-- Niitä on minulla sekä hyviä että huonoja, Hamiltonin herttua,
Hollannin jaarli ja lordi Capell ovat mestatut.
Edvard huokasi. -- Vielä murhia! Emmekö enää koskaan saa kuulla muuta?
Siinäkö kaikki?
-- Ei. Skotlantilaiset ovat julistaneet Kaarle Toisen kuninkaaksi.
-- Todella! Missä hän on?
-- Hän on kai Hollannissa, Haagissa. Mutta pian hän kai lähtee
Pariisiin ja sieltä Skotlantiin.
Edvard oli kerrassaan suunniltaan uutisen kuultuaan. Jos huhuissa oli
perää, niin loppuisi hänen hiljainen elämänsä metsässä piankin, sen
päätöksen hän nyt itselleen teki. Hänen sydämensä sykki entistä
nopeammin, hänen poskiaan kuumotti, ja hänen täytyi juoda aimo kulaus
olutta Oswaldin suuresta puukannusta vilvoittaakseen vertansa. Hänen ei
enää tehnyt mieli puhella, ja hän pyysi sen vuoksi päästä levolle;
hänenhän täytyi nousta varhain seuraavana aamuna.
Pian oli Edvard vuoteessa, mutta hän ei saanut unta levottomilta
ajatuksiltaan. Kyllä hän tulee, Kaarle-kuningas, mietti hän. Ja samassa
tuokiossa kun hän astuu jalkansa Skotlannin rannalle, on hänellä
sotajoukko ympärillään. Ja siinä tahdon minäkin olla.
Ja Edvard Beverley näki kauas tulevaisuuteen, näki itsensä taistelevan
nuoren kuninkaan rinnalla... ja kun hän viimein vaipui uneen, uneksi
hän vain sodasta ja miekan kalskeesta. Toisenkin kuvan näytti hänelle
unenhaltia; hän pelasti Kate-neidin ja hänen isänsä heidän omien
puoluelaisiensa väkivallanteoilta -- ja sitten hän heräsi. Päivä
paistoi iloisesti sisään, ja yks kaks hän oli vaatteissa, haki Turvan
tallista ja lähti kotimatkalle.
Saapuessaan sille paikalle, missä kuollut lehmä makasi, ei hän tavannut
ainoatakaan elävää olentoa vasikkaa lukuunottamatta. Alfred ja Pablo
eivät olleet vielä saapuneet. Mutta lehmä oli tietysti nyljettävä, ja
Edvard ryhtyi heti toimeen. Äkkiä alkoi Turva murista, ja siinä
saapuivatkin jo odotetut hevosen ja kärryjen kera. Nyt oli saatava
kiinni vasikka, joka koko ajan pyöriskeli heidän ympärillään. Mutta
sitä ei ollut helppo ottaa kiinni, niin kesytön se oli. Alfred arveli,
että Turva ehkä voisi kaataa sen, mutta Pablo tiesi paremman keinon.
Hän astui kärryjen luo, otti esille pitkän ohuen nuoran ja laittoi
silmukan sen toiseen päähän.
-- Nyt saatte nähdä, kuinka Pablo tehdä, hän sanoi. -- Näin Espanjassa
härkiä pyydetään. Kutsuvat sitä lassoksi, selitti hän. Sitten hän
kiersi toiselle puolelle vasikkaa, joka ammui surkealla äänellä parin
sadan kyynärän päässä heistä.
-- Päästäkää Turva irti vasikan kimppuun, huusi mustalaispoika, ja
Alfred totteli. Koira syöksyi vasikkaa kohden ja ajoi sen edellään
Pabloon päin, joka seisoi valmiina lasso kädessään. Kun vasikka oli
tullut kyllin lähelle, heitti Pablo nuoran ja osui niin tarkasti, että
silmukka kiertäytyi elukan kaulaan sievästi. Vasikka oli vankina ja
parin minuutin kuluttua se oli hyvässä tallessa kärryjen pohjalla.
-- Hyvin osattu, Pablo, sanoi Edvard. -- Sinä olet reipas poika, ja
vasikka on sinun omasi. Eikö totta, Alfred? Annammehan vasikan
Pablolle?
-- Annetaan vain, sanoi Alfred. -- Sinä olit oikein taitava, Pablo, ja
sentähden on vasikka sinun, kuten Edvard ehdotti.
Mustalaispoika ei sanonut mitään, mutta näytti kovin tyytyväiseltä.
Koska Alfred mielellään lähti kaupunkiin, päätti hän seuraavana aamuna
ajaa sinne myymään lehmänlihat. Vielä oli hänellä suuri vasu munia ja
kolme tusinaa kananpoikia, jotka hänen piti myydä Alicen laskuun.
Sitäpaitsi oli Alice antanut hänelle pitkän muistilistan, johon hän oli
merkinnyt koko joukon talouskaluja, joita hän tarvitsi jokapäiväisissä
askareissaan ja jotka veljen oli määrä ostaa. Pablo sai tulla mukaan,
jotta hän vastedes omin päinkin löytäisi Lymingtoniin. Edvard
sitävastoin jäi kotiin. Hänellä oli yllin kyllin työtä puutarhassa ja
sitäpaitsi ei hän sallinut sisarten jäädä yksin kotiin.
Mutta heti kun Alfred ja Pablo olivat lähteneet, unohtui Edvardilta
koko puutarhahomma. Hän otti esille isänsä miekan ja alkoi sitä
kiilloittaa, ja kun hän oli saanut sen oikein välkkyväksi, oli hän niin
sotaisella tuulella, että heitti pyssyn olalle ja lähti metsiä
samoilemaan saadakseen olla yksin ja rauhassa ajatella. Hän kulki,
kulki vain umpimähkään eteenpäin, ja tuontuostakin iski joku oksa hatun
hänen päästään, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän katsoi maahan
eteensä eikä ylös puihin. Äkkiä hän kuuli hevosen hirnuntaa.
-- Mitä kummaa se on? ajatteli hän ja katsoi ympärilleen. Silloin hän
huomasi villejä hevosia, jotka kävivät laitumella, ja suureksi
kummakseen hän samassa huomasi joutuneensa aivan oudoille maille. Hän
ei vielä koskaan ollut käynyt tässä osassa metsää. Hän ei myöskään
koskaan ollut aavistanut, että metsässä oli kesyttömiä hevosia.
-- Tottahan osaan kotiin takaisin, arveli hän ja istui hiukan
levähtämään. -- Kylläpä Alfredin silmät lentäisivät selälleen, jos hän
näkisi nuo kauniit hevoset. Edvard päätti kuitenkin kertoa veljelleen
löydöstään, ja silloin ei Alfred luultavasti saisi rauhaa, ennenkuin
pari hevosta seisoisi hänen tallissaan. -- On tietysti hyvinkin vaikea
ottaa kiinni noita villejä ratsuja, mutta Alfred ei jätä mitään kesken,
kun hän kerran on saanut mitä päähänsä. Hevoset tulivat jotenkin
lähelle Edvardia, mutta kun hän liikahti, säikähtivät ne ja lähtivät
nelistämään, myrskytuulen tavoin ne kiitivät eteenpäin liehuvin harjoin
ja hännät pystyssä.
-- Mitähän tietä minun oikeastaan pitää kulkea päästäkseni kotiin,
mietti Edvard. Pohjoista kohti. Niin, mutta missä on pohjoinen? Sitä ei
ollut helppo tietää. Hän koetti seurata aurinkoa, mutta taivas oli
kokonaan pilvien peitossa ja uhkasi sadetta. Hän valitsi silloin tiensä
umpimähkään -- ja vaipui pian taas syviin ajatuksiin. Mutta mitä
kauemmin hän kulki, sitä oudommalta tuntui hänestä seutu, ja viimein
hän oli aivan ymmällä.
Oli jo jotenkin pimeä, mutta ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä.
Vähitellen syttyivät kuitenkin taivaan kynttilät, ja Edvard erotti
Otavan ja Pohjantähden, jotka vanha Jaakko oli opettanut hänet
tuntemaan. Hän suuntasi nyt kulkunsa suoraan pohjoista kohti astuen
milloin hiljakseen, milloin taas reippain askelin muistaessaan
sisariaan, jotka tietysti levottomina odottivat kotona hänen tuloaan,
ja varmaan olisivat kovassa tuskassa, ellei hän ennen yötä joutuisi
kotiin.
Rientäessään näin pimeän metsän halki, hän äkkiä näki muutamien puiden
välissä ikäänkuin tulikipinän. Hän luuli sitä ensi silmäyksellä
kiiltomadoksi, joka maassa loisti, mutta kun valo uudistui, tuli hän
ajatelleeksi, että se ehkä johtui piikivestä, jota iskettiin tulirautaa
vasten. Ehdottomasti hän seisahtui nähdäkseen, mitä se merkitsi.