Rosvojen ja murhaajien parissa.
Vielä kerran näki Edvard kipinän tuikahtavan pimeän läpi, ja nyt hän
selvästi kuuli, kuinka piikivi iski rautaan. Hän hiipi lähemmäksi ja
kätkeytyi paksun puun taakse, josta hän itse näkymättömänä saattoi
nähdä kaikki, mitä tapahtui. Hän huomasi miehen, joka oli polvillaan ja
piti hattuaan tuulta vasten suojatakseen tulta. Sytytettiin lyhty, joka
silmänräpäyksen loi liekkuvaa valoa ympärilleen -- sitten oli taas
aivan pimeä. Lyhty peitettiin. Edvard aikoi ensin astua tuntemattoman
luo kysyäkseen häneltä tietä, mutta sitten hän muutti mielensä. --
Tahdonpa ensin hiukan tarkastella häntä, arveli hän, heittäytyi maahan
ja ryömi eteenpäin sanajalikon kautta, kunnes hän oli noin kymmenen
kyynärän päässä lyhtyä pitelevästä miehestä -- tai oikeammin miehistä,
sillä nyt hän huomasi, että heitä oli kaksi. He puhelivat keskenään.
-- Ei, meidän täytyy vielä odottaa puoli tuntia, sanoi toinen. --
Ihmiset, jotka Lymingtonista tuovat hänelle ruokatavaroita ja muita
tarpeita, eivät vielä ole ennättäneet poistua. Heidän on tapana lähteä
hänen luotaan vasta pimeän tultua.
-- Tiedätkö kuka tuo hänelle elintarpeita? kysyi toinen ääni.
-- Kyllä, ravintolanisäntä Parlamentinkadulta -- olen aivan unohtanut,
mikä kilpi hänellä on.
-- Ahaa, tiedän kyllä ketä tarkoitat. Vai niin! Hän on ilkeä
kuningasmielinen. Hohoo, kyllä me hänet kovalle panisimme, jos vain
uskaltaisimme näyttäytyä Lymingtonissa.
-- Niin, jos vain... Mutta siinähän solmu onkin. Saattaisipa käydä
niinkin, että nuo toiset panisivat meidät kovalle, joka ei olisi
kovinkaan mieluista.
Toinen ei vastannut, mutta kysyi hetken kuluttua:
-- Hänellä on siis rahoja? Oletko varma siitä?
-- Ettenkö olisi! Kyllä hänellä rahoja on, sen saat uskoa. Olen itse
seisonut kurkistamassa ikkunaluukun raosta ja näin kuinka hän pudotteli
kultarahoja nahkapussista.
Edvard heristi korviaan. Kenestähän he puhuivat? Hiljaa! Nyt puhui
toinen taas.
-- Kuulehan nyt. Ensin kolkutamme ovelle ja kysymme, eikö heillä olisi
tilaa kahdelle vaeltavalle kisällille; mutta ellei se juoni onnistu,
jota melkein epäilen, jäät sinä vain seisomaan ovelle ja pidättelet
häntä yhä pyynnöillä ja muulla puheella; sillä välin puikahdan minä
toiselle puolelle ja koetan, enkö pääsisi sisään takaovesta tai ikkunan
kautta.
-- Onko hän yksin?
-- Ypö yksin. Nimittäin, hänellä on kyllä juoksupoika, joka käy hänen
asioillaan, mutta hänestä me kyllä pian suoriudumme... Saatpa nähdä,
että kaikki käy vallan mainiosti, ukkoseni. Rehellisyys maan perii --
siksipä olenkin valinnut sinut toverikseni, koska tiedän, että voin
sinuun luottaa, Ben.
-- Niin voitkin, Will. Jokos alamme patikoida kultakolikolta kohti?
-- Lähdetään vain! Tämä onkin viimeinen retkeni, sanoi Will, -- sillä
silloin on minulla niin paljon rahoja, että saatan lähteä Hollantiin.
Englannissa alkaa jo maa polttaa jalkaini alla.
-- Matkustaako -- ei, siihen en minä suostu. Minä jään vanhaan iloiseen
Englantiin. Täällä toki ymmärtää, mitä toinen puhuu. Ennen pysyn
täällä, vaikka hirttonuorakin uhkaisi, kuin vietän elämäni noiden
kömpelöiden hollantilaisten joukossa, mokomien tollojen seurassa, jotka
eivät osaa juoda kunnon oluttakaan ja vetävät jalkaansa kaksikymmentä
paria leveitä housujaan yhtä kyytiä. Ei, Englantiin minä jään kuin
jäänkin. Minä marssin pohjoista kohti, sen totta maar teen --
pohjoiseen.
Molemmat kelpo toverit olivat nousseet seisomaan ja lähtivät nyt
kulkemaan metsän kautta. Edvard hiipi heidän jäljestään. Hän pelkäsi
kovin joutuvansa ilmi, mutta tuuli niin rajusti, ettei hänen
askeleitaan kuulunut, vaikka hän monta kertaa tallasi kuivuneita
lehtiä, jotka rapisivat hänen jalkainsa alla. He kulkivat, kulkivat ja
pysähtyivät vain kerran tarkastaakseen pistoolejaan. Viimein he
saapuivat pieneen tammilehtoon, jonka kautta kapea polku johti. He
seurasivat polkua, kunnes tulivat aukealle nurmelle, jonka keskellä oli
pieni talo. Täällä he seisahtuivat neuvottelemaan, mutta oli niin kova
myrsky ja he puhuivat niin matalalla äänellä, että Edvard ei voinut
kuulla mitä he sanoivat, vaikka he olivat aivan lähellä häntä. He
lähenivät nyt rakennusta, ja Edvardkin muutti asentoaan, niin että hän
tuli seisomaan vasten huoneen toista päätyä.
Edvard pani enemmän sankkiruutia pyssyynsä ja jäi odottamaan. Miehet
tekivät nyt kuten olivat päättäneet, toinen jäi rakennuksen
etupuolelle, toinen hiipi takapuolelle. Vähän myöhemmin kuuli Edvard
sen, joka seisoi ovella rukoilevalla äänellä pyytävän yösijaa, mutta
hän ei saanut vastausta. Hän alkoi silloin takoa ja potkia ovea
ikäänkuin hän aikoisi murtaa oven, mutta oikeastaan hän vain tällä
lailla melusi, jotta hänen kumppaninsa rauhassa saisi murtautua sisään
takaovesta. Edvard, joka oli kuullut konnien keskustelun, ymmärsi
heidän juonensa, ja hän piti Williä tarkoin silmällä. Tämä olikin
todella saanut ikkunan auki takaoven luona ja seisoi nyt sen alla
pistooli kädessä. Salaman nopeudella kohotti Edvard pyssyn poskelleen
ampuakseen miehen, kun samassa sisältä kuului liikettä, ja kimeä ääni
huusi: -- He tulevat sisään takaovesta! Mies laukaisi pyssynsä
avonaisen ikkunaa kautta, kuului kiljahdus, mutta samassa tuokiossa
laukaisi Edvardkin pyssynsä ja rosvo kaatui maahan.
Yks kaks latasi Edvard uudelleen pyssynsä ja samassa hän kuuli, että
pääovi kiskaistiin auki. Pari laukausta pamahti, sitten vallitsi kuolon
hiljaisuus. Hän riensi toiselle puolelle taloa ja oli kompastua
ruumiiseen, joka pitkänään venyi kynnyksellä. Hän astui ruumiin yli
huoneeseen, missä surullinen näky kohtasi hänen silmiään. Lattialla
makasi mies, kuollut tai kuolemaisillaan, ja puolikasvuinen poika oli
polvillaan hänen vieressään katkerasti itkien.
-- Älkää pelätkö, minä olen ystävänne, sanoi Edvard, otti kynttilän,
joka oli huoneen toisessa päässä ja asetti sen lattialle haavoitetun
viereen, tutkiakseen hänen tilaansa. -- Nouse, poikani, sanoi hän, --
ja salli minun katsoa, voinko olla avuksi.
-- Oi ei, huudahti poika. -- Hänen verensä vuotaa kuiviin.
-- Riennä noutamaan vähän vettä, niin olet kiltti poika, käski Edvard.
-- Minä sillä aikaa katson mihin hän on haavoittunut.
Mutta ikävä kyllä -- kaikki apu oli turhaa. Kuula oli sattunut miehen
niskaan kaulanikamien yläpuolelle, ja veri virtasi ulos hänen suustaan
tukehduttaen hänet. Hän oli kuitenkin vielä tajuissaan, mutta ei voinut
puhua muuta kuin viittaamalla. Hän viittasi itseensä ja pudisti päätään
ikäänkuin osoittaakseen, että hän pian kuolisi; sitten hän käänsi
katseensa poikaan, joka juuri toi vettä ja katsahti sitten Edvardiin
rukoileva ilme silmissään. Nuorukainen ymmärsi heti, että kuoleva pyysi
häntä pitämään huolta pojasta ja hän vastasi liikutettuna:
-- Minä ymmärrän teitä ja lupaan ottaa poikanne luokseni. Hän kuuluu
tästä hetkestä alkaen meidän perheeseemme.
Tuokioksi kirkastivat ilo ja kiitollisuus miehen kalmankalpeat
piirteet, hän tarttui pojan käteen ja laski sen Edvardin kouraan. Mutta
nyt olivat hänen voimansa lopussa, ja kun uusi verivirta pulpahti
haavoista täyttäen hänen suunsa, vaipui hänen päänsä taaksepäin ja hän
kuoli.
Kun Edvard huomasi, ettei hänen apuaan enää tarvittu, jätti hän pojan
kahden kesken isän kanssa ja meni katsomaan, olivatko molemmat rosvot
kuolleet. Hän otti kynttilän ja tutki tarkoin Beniä, joka makasi
kynnyksen vieressä, hän oli saanut kuulan aivoihin ja oli kuollut.
Sitten Edvard laski kynttilän lattialle, otti pyssyn käteensä ja meni
rakennuksen taakse, jossa toinen rosvo oli kaatunut. Hän oli vielä
elossa ja Edvard kuuli hänen voihkivan.
-- Ben, Ben, Jumalan tähden, vähän vettä. Minä olen mennyttä miestä,
Ben.
Edvard palasi sisään, toi vesiastian ja nosti sen kuolevan huulille.
Kun hän oli juonut, kuiskasi hän:
-- Kiitos, Ben, kiitos, ja katkonaisin sanoin hän lisäsi: Minä huomaan,
että kuolen --. Mutta sinä tiedät tammen -- salama on siihen iskenyt --
mailin päässä täältä. Oih, minä kuolen --. Kolme kyynärää siitä --
eteläänpäin -- sinne kaivoin kaikki rahani -- ne ovat sinun -- oi,
vielä vettä! Mies koetti juoda taas ruukusta, jota Edvard piteli hänen
edessään, mutta samassa hän kirkaisten lyyhistyi kokoon ja heitti
henkensä.
Edvard siirsi nyt Benin ruumiin syrjään ja sulki porstuan oven, samoin
sulki hän ikkunan, jonka Will oli repinyt auki. Sitten tarkasti hän
lähemmin poikaa, joka tiedotonna lepäsi lattialla kasvot hengettömän
isänsä rintaa vasten. Edvard nosti hänet varovasti syrjään ja katseli
murhattua miestä; hän ei nähtävästi ollut talonpoika, siksi oli hänen
partansa liian hyvin hoidettu ja hänen sormensa liian hienot ja
valkoiset; ne kädet eivät olleet työmiehenkourat.
-- Siskoni ja minä emme nähtävästi ole ainoat, jotka elämme valepuvussa
tässä metsässä, ajatteli Edvard. -- Mitähän nyt teen poikarukan
suhteen?
Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että sisähuoneessa, jonka ovi oli
auki, oli vuode. Hän kantoi pojan sinne ja laski hänet vuoteelle,
sitten hän toi vähän vettä ja hautoi hänen kasvojaan sillä. Vähän ajan
kuluttua poika avasi silmänsä. Samassa tuokiossa hän muisti mitä oli
tapahtunut ja purskahti katkeraan itkuun. Edvard ymmärsi; että hänen
läsnäolonsa ei tällä haavaa ollut välttämätön, ja hän vetäytyi
hienotunteisesti hiukan syrjään antaakseen pojan rauhassa vuodattaa
kyyneliään. Väsynyt kun oli illan vaiherikkaista tapauksista, istuutui
hän isättömän pojan vuoteen ääreen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän
ajatteli, miten omituisesti kohtalo tänä iltana oli johdattanut hänen
askeleensa, muisti Jaakko Armitagen rauhallista kuolemaa ja vertasi
sitä niiden kolmen miehen hirveään loppuun, jotka tänä iltana olivat
tästä maailmasta eronneet.
Hetkisen kuluttua huomasi Edvard, että poika oli vaipunut uneen. Hän
antoi poloisen levätä tietäen, että uni on paras lääke tuskissa ja
murheissa. Mutta pian alkoi hän itse käydä nälkäiseksi, ymmärrettävästi
kyllä, illallista hän ei ollut syönyt, ja aamu alkoi jo sarastaa. Hän
avasi kaapin ja löysi vähän ruokaa sekä pullon viiniä. Edvard söi ja
joi, kummalliselta tuntui taas maistaa viiniä, se muistutti entisiä
onnellisia aikoja rakkaassa Arnwoodissa, Viini ehkä vaikutti sen, että
hän hetken kuluttua vaipui sikeään uneen. Kun Edvard heräsi, oli
aurinko jo korkealla, ja hän ymmärsi nukkuneensa jotenkin kauan. Hän
avasi varovasti porstuan oven, ja astui ulos tutkiakseen taloa ja sen
ympäristöä. Edellisenä iltana oli ollut niin pimeä, ettei hänellä
voinut siitä olla selvää käsitystä. Talo oli niin kokonaan pensaikkojen
ja puiden peitossa, että hänen oli mahdoton erottaa mitään aukeamaa.
Vasta kauan etsittyään onnistui hänen löytää polku, jota hän ja rosvot
edellisenä yönä olivat kulkeneet. Pitkin tätä polkua hän nyt kulki,
kunnes saapui metsään, mutta seutu oli hänelle tuiki vieras, joten hän
ei tullut hullua hurskaammaksi. Hän päätti nyt palata takaisin taloon
ja herättää pojan, kenties voisi tämä antaa hänelle tietoja siitä,
missä päin oltiin. Hän oli juuri kääntyä, kun äkkiä kuuli koiran
haukkuvan kappaleen matkan päässä, sillä lailla kuin koiran on tapana
haukkua päästyään oikeille jäljille. Ääni läheni lähenemistään -- ja
kukapa tuolla livistää häntä vastaan ellei hänen oma koiransa,
uskollinen vanha Turva, joka seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyy
häntä syleilemään. Ja aivan sen kintereillä seuraavat Alfred ja Pablo.
Ei ole helppo sanoa, kuka heistä oli iloisin tästä odottamattomasta
kohtauksesta. Turva hyppäsi korkealle ja nuoli Edvardin kasvoja, ja
molemmat veljet heittäytyivät toistensa syliin, Alfredin silmissä
kimaltelivat ilonkyyneleet. -- Jumalan kiitos, me löysimme sinut
kuitenkin, Edvard! Missä olet ollut ja mitä on tapahtunut? Meillä on
ollut kauhea yö. Viimein sai kelpo Pablomme oivan tuuman, hän tahtoi
koettaa eikö Turva voisi löytää jälkiäsi. Hän antoi sen haistaa vanhaa
nuttuasi ja koe onnistuikin. Turva pääsi vihdoin jäljillesi johdattaen
meidät tänne. Me seurasimme sitä ja kuljimme mitä ihmeellisimpiä
mutkia. Olimme jo kerrassaan kadottaneet kaiken toivon, ja nyt -- tässä
sinä olet.
Edvard puristi mustalaispojan kättä ja kiitti häntä.
-- Kuinka kaukana olemme kodista, Alfred? kysyi hän.
-- Noin pari mailia, tuskin enemmän, arveli veli.
Edvard kertoi nyt muutamin sanoin yön monivaiheiset tapahtumat
ja vei sitten Alfredin ja Pablon viidakon halki pienelle talolle.
Ehdottomasti vavahtivat: pojat nähdessään murhattujen ruumiit. Sitten
he neuvottelivat mitä ensin olisi tehtävä. Edvard ehdotti, että Alfred
menisi Oswaldin luo ilmoittamaan tapahtumasta; hän saattaisi sitten
kertoa asiasta metsäpäällikölle, jonka velvollisuus kai lähinnä oli
ottaa asiasta selkoa. Toiset hyväksyivät Edvardin ehdotuksen, ja Pablo
lupasi heti juosta kotiin kertomaan Alicelle ja Editille, että
Edvard-veli oli terve kuin kala, hyvissä voimin ja pian palaisi kotiin.
-- Entä poika, Alfred? Edvard sanoi. -- Mitä hänen suhteensa teemme?
-- Missä hän on?
-- Hän nukkuu. Mutta kun hän herää, täytyy minun kai viedä hänet
kotiin. Talossa on sitäpaitsi koko joukko arvokkaita esineitä, ja ne
täytyy pojan saada pitää. Rahoja oli vainajalla myöskin rosvojen
puheista päättäen. Mutta siihen tarkoitukseen tarvitsen hevosen ja
kärryt. Mies oli luultavasti kuningasmielinen, niin ainakin rosvot
väittivät, ja siinä tapauksessa lankeaa hänen omaisuutensa
parlamentille. Mutta sitä minä en salli, se olisi väärin poikarukkaa
kohtaan. Vai mitä arvelet, Alfred? Olisitko sinä tahtonut ajaa Oswaldin
luo?
-- En, en suinkaan. Parasta on, että turvaudun vain omiin sääriini.
Minä ennätän kyllä ajoissa Oswaldin luo ja muista, että sinulla täytyy
olla runsaasti aikaa saadaksesi pojan omaisuuden siirretyksi meille.
-- Olet oikeassa. Sinä menet nyt siis metsävoudin ja herra Stonen luo,
ja sinä, Pablo, riennät kotiin, sanot minulta sisarilleni terveisiä,
valjastat Kimon kärryjen eteen ja ajat tänne hyvää kyytiä. Minä jään
tänne ja asetan kaikki järjestykseen, niin että pääsemme kotiin niin
pian kuin mahdollista.
Alfred ja Pablo lähtivät siis kumpikin eri taholle ja Edvard meni
herättämään poikaa.
Orpo oli jo hereillä, kun Edvard astui sisään. Hän itki taas isäänsä ja
oli aivan epätoivoissaan. -- Mihin minä poloinen joudun, vaikeroi hän
nyyhkyttäen.
-- Kuulepas, poikani, sanoi Edvard lempeästi, -- minä lupasin isällesi
hänen kuolinhetkellään, että sinun ei tarvitse kärsiä mitään puutetta,
ja lupaukseni on minulle pyhä. Sinä saat asua meidän luonamme yhdessä
sisarieni, veljeni ja minun kanssani, ja me pidämme sinua oikein
hyvänä.
-- Onko teillä sisaria?
-- On kaksi. Pian tulee hevosemme noutamaan meitä, silloin ajamme
täältä pois ja yöllä sinä nukut makeasti minun kattoni alla. --
Sanopas, kauanko olet asunut täällä?
-- Vähän yli vuoden.
-- Kenen on tämä talo?
-- Isäni osti sen, koska hän luuli saavansa elää täällä rauhassa ja
turvassa kenenkään tietämättä. Hän oli näet paennut vankilasta, jossa
hän istui odottaen tuomiotaan. Parlamentti oli tuominnut hänet
kuolemaan.
-- Hän oli siis kuninkaalleen uskollinen?
-- Niin, se oli hänen ainoa rikoksensa.
-- Silloin saat olla huoleti, poikani. Minä ja veljeni olemme myöskin
kuninkaan miehiä koko sydämestämme. Sanon tämän siksi, että voisit
luottaa meihin. Koska talo oli isäsi, on kai kaikki irtaimisto myöskin
hänen? kysyi Edvard edelleen.
-- Kyllä, kaikki tyynni.
-- Ja nyt ne ovat sinun, eikö niin?
-- Niin luulen, lausui poika ja purskahti uudelleen itkuun.
-- Älä itke, poikani, sanoi Edvard. -- He eivät enää voi vahingoittaa
isääsi, joka on ylhäällä taivaassa, sinuun he eivät myöskään voi
koskea, kun et ole tehnyt mitään pahaa. Mutta isäsi omaisuuden he
voivat ottaa sinulta, jos saavat siitä vihiä. Senvuoksi olen lähettänyt
noutamaan hevosen, ja kun se tulee, niin muutamme kaikki tavarasi
meille. Olen myöskin lähettänyt sanan metsäpäällikölle, mutta hänen
kanssaan ei ole vaikea olla tekemisissä. Saatpa nähdä, että kaikki
vielä päättyy hyvin. Sinä lähdet tietysti minun kanssani kotiin vielä
tänä iltana. Tänne et voi jäädä.
-- Te olette hyvin hyvä, ja minä teen mielelläni niinkuin te tahdotte,
mutta minä olen vielä kovin heikko ja huono, vastasi poika.
-- Sinun täytyy oman itsesikin tähden rohkaista mieltäsi, poikani.
Tulepas nyt kokoomaan vaatteitasi ja muuta pientä, minä sillä välin
tutkin vähän taloa. Eikö isälläsi ollut rahoja? Kuulin rosvojen
sanovan, että he olivat nähneet hänen ottavan kultarahoja pussista, ja
se kai olikin syynä heidän hyökkäykseensä.
-- Inhoittavat rahat! huudahti poika, -- niin, hänellä oli paljon
rahoja, mutta en tiedä, kuinka paljon.
-- Nousehan nyt jalkeille ja koeta tehdä niinkuin minä sanon, niin olet
kiltti poika, sanoi Edvard ja nosti pojan pystyyn. -- Kun surusi on
lieventynyt, on sinulla ehkä vielä monta onnellista päivää ja sinä voit
aina luottaa taivaan Isään suruissasi ja murheissasi.
Poika nousi nyt pystyyn ja Edvard sulki oven, ettei hän näkisi isänsä
ruumista.
-- Minulla on kyllä syytä luottaa taivaalliseen Isääni, hyvä herra,
vastasi poika, -- onhan hän jo lähettänyt minulle ystävän surussani.
Näen kasvoistanne, että olette hyvä. Kuinka peräti onneton olisinkaan,
jollette olisi tullut avukseni. Tosin liian myöhään pelastaaksenne
isäni, mutta ette liian myöhään auttaaksenne ja lohduttaaksenne hänen
lastansa. Minä tahdon seurata teitä, sillä tänne en voi jäädä.