Satimessa.
Edvard riensi heti ystävänsä Oswaldin luo, joka jo oli metsänvartijalta
kuullut saavansa vieraita.
-- Sinä puhuit kauan metsäpäällikön tyttären kanssa, sanoi hän, -- ja
se ilahduttaa minua, koska se tietysti kohottaa arvoasi täällä.
Keropää, jonka aamulla tapasit, oli kovin innokas toimessaan. Mutta
minä tukin hänen suunsa vakuuttamalla hänelle, että me käymme yhdessä
metsästämässä metsäpäällikön luvalla, ja että sinä olet paras ampuja
koko metsässä. Jos joskus joudut kiinni metsästyksestä, niin neuvoisin
sinua sanomaan, että käyt metsästämässä minun luvallani. Silloin pääset
kaikista ikävyyksistä. Sinä, joka olet pelastanut metsäpäällikön
tyttären, voit ammuskella peuroja mielin määrin metsäpäällikön siitä
piittaamatta.
-- Kiitos tarjouksesta, mutta enpä usko käyttäväni sitä hyväkseni.
Ottakoot vain kiinni minut, jos saavat.
-- Sinä olet taipumaton, huomaan minä. Sinä et nähtävästi kerta
kaikkiaan tahdo ottaa vastaan mitään keropäiltä. Mutta et voi
kuitenkaan estää minua metsävoutina kieltämästä väkeäni, etteivät he
saa sinua hätyyttää -- sehän on selvä.
-- Kiitos, mutta minun täytyy tottua olosuhteisiin sellaisina kuin ne
nyt kerran ovat, vastasi Edvard. Sitten hän kertoi Oswaldille
mustalaispojasta, jonka he olivat saaneet salakuopastaan. Oswald
puolestaan kertoi tarkemmin metsänvartijasta, jonka Edvard oli aamulla
tavannut; ei Oswaldkaan pitänyt miehestä, hän oli muuten ollut vasta
kaksi viikkoa toimessa. Hänen nimensä oli Tom.
Edvard oli yötä metsävoudin luona. Aamun koitteessa hän nousi
vuoteelta, ja pian hän taas oli kotimatkalla, Valpas kintereillään.
-- Hän on hyvin herttainen tyttö, ajatteli Edvard kulkiessaan metsän
halki, -- ja kuinka kiitollinen hän oli minulle. Mutta luultavasti en
saa enää koskaan nähdä häntä, ellei minua ehkä kuljeteta vankina hänen
isänsä luo.
Näissä mietteissä hän oli saapunut niin syvälle metsään, että hän
arveli voivansa ampua vähän metsänriistaa. Täällä hän kai ainakin
saattoi olla rauhassa äreältä metsänvartijalta. Hän tiesi, että
läheisyydessä oli lampi, jonka reunalla peurojen oli tapana levätä
keskipäivän helteessä. -- Sinne minä menen, ajatteli hän, heittäytyi
maahan ja alkoi varovasti ryömiä nuoren metsän lävitse.
Viimein hän saapui lammikolle. Siellä ei kuitenkaan ollut peuroja, --
mutta kuka loikoi tuolla ruohikossa nukkuen niin, että nenä soitti?
Itsepä Tom, metsänvartija, joka edellisenä päivänä oli Edvardia
ahdistanut. Valpas oli ruveta haukkumaan, mutta Edvard rauhoitti sitä,
ja sitten hän varpaisillaan hiipi Tomin luo. Herättämättä miestä hän
hiljaa otti hänen pyssynsä, avasi sankin ja puhalsi siitä sankkiruudin
pois.
-- Ampukoon nyt minua mielensä mukaan. Sillä minua hän kai vainoo.
Mutta eipä hän minua niinkään helposti nujerra... Niin,
silminnähtävästi hän on ihmisajolla; muuten hän kai olisi ottanut
koiran matkaansa.
Edvard hiipi pois samaa tietä kuin hän oli tullutkin, ja oli pian
viidakon toisella puolella. Mutta minne oli Valpas joutunut? -- Valpas,
Valpas! Missä olet? Kas siinä! Niin, Valpas oli tehnyt tuhmuuksia. Se
oli näet haistanut, että Tomin taskuissa oli lihaa. Edvardin poistuttua
se oli mennyt nuuskimaan metsänvartijan taskuja. Siitä oli tämä
luonnollisesti herännyt. Hän tunsi heti koiran eilisestä ja arvasi,
ettei sen isäntäkään ollut kaukana. Kun koira juoksi Edvardin jäljestä,
seurasi Tom sitä kappaleen matkan päässä.
Edvard astui rauhallisesti eteenpäin. Hän ei nyt enää ajatellut
metsästystä, vaan suuntasi kulkunsa suoraan kotia kohti. Tiellä häntä
alkoi janottaa, ja kun hän juuri sattui kulkemaan pienen puron ohi,
heittäytyi hän hetkeksi lepäämään. Sammutettuaan janonsa hän jäi vielä
kuuntelemaan puron iloista lorinaa ja vaipui syviin ajatuksiin kokonaan
unohtaen ajan. Mutta äkkiä hän säpsähti unelmistaan, Valpas murisi,
jotain oli tekeillä. Tuota pikaa hän latasi pyssynsä ja nousi seisomaan
nähdäkseen, mikä oli hätänä. Ja aivan oikein! Siinä seisoi Tom puoleksi
piilossa erään puunrungon takana ja tähtäsi häneen. Hän kuuli jo
pyssynhanan napsauksen, mutta laukausta ei seurannut. Samassa astui Tom
esiin piilopaikastaan ja yritti lyödä Valpasta pyssynperällä. Edvard
huusi hänelle ja varoitti häntä koiralle pahaa tekemästä, mutta Tom ei
ollut tietääkseen.
-- Kiittäkää onneanne, että pyssynne petti, huusi Edvard vihoissaan.
-- Minä en ampunut teitä. Koiraa minä tähtäsin, ja sen riiviön minä
vielä kerran ammunkin, kun vain sen tapaan.
-- Vai niin! Sitä te ette tee. Sitäpaitsi tähtäsitte minuun. Mutta minä
olen itse puhaltanut ruudin pyssystänne, niin että minun on kiittäminen
itseäni -- ja teidän uneliaisuuttanne siitä, että kävi niinkuin kävi.
Viisaimmin tekisin, jos nyt ampuisin teidät, mutta en tahdo ampua
aseetonta miestä; senvuoksi sanon vain: Pötkikää tiehenne niin pian
kuin mahdollista. Kas niin, yks kaks kolme, muuten saatte maistaa
pyssystäni. Näin sanoen Edvard kohotti pyssyn poskelleen.
Tom huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta, ja lähti kiireesti
käpälämäkeen. Mutta tuskin hän oli päässyt kantoväliä ulommaksi, niin
hän alkoi syytää kirouksia ja uhkauksia suun täydeltä nuoren miehen
jälkeen.
Edvard ei ollut levollinen. Hän ei luottanut siihen, että Tom
todellakin oli lähtenyt, eikä hän millään muotoa olisi tahtonut, että
tuo konna olisi hiipinyt hänen jälkeensä ja saanut tietää hänen
asuinpaikkansa. Senvuoksi hän teki monta kierrosta ja mutkaa
eksyttääkseen takaa-ajajansa. Oli jo pimeä. Yhä katseli Edvard tarkasti
ympärilleen nähdäkseen, ajoiko Tom todella häntä takaa, ja viimein hän
pimeässä näkikin varjon, joka hiipi puulta puulle. -- Vai siinäkö olet,
arveli Edvard. -- Silloin saatkin käyttää sääriäsi, sillä nyt minä
juoksen. Annapas olla, missä paikoin oikein olenkaan... Hän katseli
ympärilleen ja kun hän huomasi olevansa aivan lähellä veljensä
salahautaa, juolahti hänen mieleensä mainio tuuma.
Hän suuntasi kulkunsa kuopalle päin ja katsellessaan taakseen hän
huomasi Tomin yhä seuraavan jäljessään.
Kun hän saapui paikalle, oli metsänvartija aivan hänen kintereillään;
hän astui yhä edelleen reippain askelin ja piti huolta siitä, että
salahauta jäi hänen ja Tomin väliin. Tämä otti aika harppauksen -- ja
pöksähti suoraan päälaelleen kuoppaan. Edvard kuuli hänen kiljaisevan,
ja hänen pyssynsä laukesi samassa. -- Kas niin, se tekee sinulle hyvää!
sanoi Edvard. -- Saat kuin saatkin maata siinä yhtä kauan kuin Pablo
raukka, niin ehkä hiukan kesytyt. Tule, Valpas, nyt me molemmat
tarvitsemme jotain suuhumme. Kiiruhtakaamme kotiin.
Pian hän olikin kotona metsänvartijantalossa. Sammutettuaan ensin
nälkänsä alkoi hän kertoa sisaruksilleen päivän tapahtumisista.
Mustalaispoika, joka myöskin tarkasti kuunteli hänen kertomustaan,
hypähti pystyyn huudahtaen: -- Nyt hän maata kuopassa. Huomenna Pablo
ottaa pyssyn ja ampua hänet.
-- Ei suinkaan, poikani! sanoi Edvard, ja pikku Edit torui Pabloa ja
sanoi, ettei saa ampua toisia ihmisiä.
-- Paha mies tahtoa ampua herran! väitti Pablo, joka ei lainkaan voinut
ymmärtää, että olisi väärin tappaa tuollainen lurjus armotta.
Alfred ja Edvard neuvottelivat nyt siitä, miten heidän tuli menetellä
kavalan Tomin suhteen, ja viimein päätettiin, että Alfred seuraavana
aamuna varhain ratsastaa Oswaldin luo asiasta ilmoittamaan.
Niin tapahtuikin. Oswald oli ensin yhtä kova kuin Pablokin. -- Jääköön
sinne, se lurjus! sanoi hän. -- Hän on saanut ansionsa mukaan. Mutta
viimein hän kuitenkin suostui lähtemään Alfredin ja parin muun
metsänvartijan seurassa salakuopalle. Kun he saapuivat kuopalle,
kumartui Oswald ja huusi:
-- Kuka on siellä alhaalla?
-- Minä Tom!
-- Oletko vahingoittunut?
-- Kyllä hyvin, hyvin pahasti. Pyssyni laukesi, kun putosin, ja minä
sain kuulan jalkaani, oi, kuinka siitä on vuotanut verta.
Hetken aikaa ponnisteltuaan onnistui heidän saada mies kuopasta ylös;
he sitoivat nenäliinan hänen säärensä ympäri estääkseen verenvuotoa, ja
antoivat hänelle vettä. Tom virkistyikin tästä koko lailla, mutta
kävellä hän ei jaksanut, ei millään muotoa. Mikä siis nyt neuvoksi?
-- Jos minä saan määrätä, niin ratkaisemme sen asian helposti, virkkoi
Alfred vieden Oswaldin hiukan syrjään. -- Ei käy laatuun, että nämä
molemmat metsänvartijat saavat tietää, missä minä asun. Jättäkäämme
siis heidät haavoitetun luo, siksi aikaa kun te ja minä menemme kotiin
noutamaan kärryjä; samalla voimme ottaa vähän leipää väellenne. Sitten
viemme Tomin kärryillä kotiin teidän luoksenne, ja ennen päivän koittoa
olemme minä ja Kimo taas kotona.
Oswald ja Alfred eivät viipyneet kauan matkalla. Alfred ratsasti
Kimolla, ja vanha metsänvartija astui hevosen rinnalla. Sillä aikaa kun
Kimo söi, ennättivät Oswald ja molemmat veljet keskustella päivän
kirjavista tapahtumista. Metsävouti arveli, että metsäpäällikkö Stone
heti ajaa Tomin palveluksestaan saatuaan tietää asiasta. Mutta siitä ei
Edvard pitänyt.
-- Hän voi tuottaa paljoa enemmän pahaa, jos hänet ajetaan paikasta,
kuin nyt, ollessaan teidän silmäinne alla, sanoi hän. -- Saammepa
nähdä, miten hän esittää asian.
-- Kas, siinähän on mustalaispoikanne, lausui Oswald hiukan myöhemmin
nähdessään Pablon. -- Hänellä on oikeastaan hauskat kasvot; mutta,
jatkoi hän matalalla äänellä, -- mustalaiset ovat omituista väkeä,
älkää luottako häneen liiaksi, ennenkuin olette koettaneet häntä. He
ovat helposti vihaan syttyviä, mutta jos kohtelette häntä hyvin,
kiintyy hän teihin syvästi. Te voitte saada hänestä iloa, mutta myöskin
surua -- aina sen mukaan, miten häntä kohtelette. Ennen kaikkea, älkää
lyökö häntä. Kuri on vain pahaksi.
-- Ei, me emme lyö häntä, sanoi Alfred.
-- Mitä hän muutoin toimittaa? kysyi Oswald edelleen.
-- Ei mitään. Hän ei ole vielä oikein voimissaan, niin että hän auttaa
vain Editiä kanojen hoidossa... niin ja tosiaan, viime yönä hän viritti
muutamia ansoja, ja hänellä oli paljon parempi onni kuin minulla. Minä
sain vain yhden kaniinin, mutta hän sai kolme kaniinia ja yhden
jäniksen.
-- Tiedätkö, Alfred, antakaa te hänen vain siinä suhteessa toimia omin
päin. Hän on siinä taitava ja se huvittaa häntä. Kovaa työtä ette voi
häneltä vaatia... Ja kuulkaahan, Edvard, teidän tai sinun oikeastaan...
pitäisi joskus tuoda hänet minun luokseni, jotta hän oppisi tuntemaan
tien.
-- Sen teen! lupasi Edvard. -- Sinäkö lähdet kyytiin, Alfred?
-- Kyllä lienee parasta, että Alfred ajaa, sanoi Oswald. -- Ei käy
päinsä, että metsänvartija näkee minun lainanneen sinulta kärryt,
Edvard. Alfredia hän ei tunne.
Kimo valjastettiin siis kärryjen eteen, ja saatuaan ruokaa väelle
lähtivät Oswald ja Alfred ajamaan salahaudalle. He tapasivat Tomin
paljoa reippaampana; pian hän makasi kärryissä oljilla. Ja sitten
lähdettiin ajamaan edelleen metsän halki. Haavoitettu huusi kauheasti,
kun kärryt tuon tuostakin tärähtivät epätasaisella tiellä, mutta
viimein he kuitenkin onnellisesti saapuivat kotiin hänen asunnolleen.
Vaikea yö oli heillä kaikilla ollut, varsinkin Alfredilla. Hän viipyi
nyt pari tuntia Oswaldin luona levähtääkseen vähän, ennenkuin taas
lähti matkalle.
-- Minä annan kyllä sitten tiedon veljellesi ja sinulle, kuinka Tomin
laita on, ja mitä ryövärijuttuja hän sepittää, lupasi Oswald. -- Mutta
vasta kahden viikon kuluttua voitte minua odottaa.
Koska Kimo halusi takaisin talliinsa, kävi kotimatka nopeasti. Ja
Alfred oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja suunnitelmiinsa, joita hän
rakensi tulevaisuuden varalle, ettei aika hänestä tuntunut lainkaan
pitkältä. Äkkiä joku huusi reippaasti "hei", ja Edvard tarttui Kimon
suitsiin.
-- Sinä tulet kuin kutsuttu, Alfred, sanoi hän, -- minä, näetkös, olen
hankkinut vähän ruoanlisäystä Alicen varastohuoneeseen. Otin pyssyni ja
kuljin sitä tietä, jota tiesin sinun tulevan ja matkalla ammuin nuoren
kauriin. En tosin aikonut metsästää, mutta hyvä saalis tämä oli, sillä
ruokatavaramme alkavat olla vähissä.
Alfredin avulla nosti Edvard kauriin kärryihin, jonka jälkeen he
jatkoivat matkaa kotiin. Tiellä kertoi Alfred matkastansa ja ehdotti
Edvardille, että hän jäisi kotiin pariksi päiväksi uutta aitaa
tekemään. Tähän Edvard mielellään suostui ja kun he olivat tulleet
kotiin ja syöneet aamiaista, ottivat he kirveensä ja menivät kaatamaan
mäntyjä, joita Alfred aikoi käyttää rakennustarpeiksi.