Edvard ja Kate.
-- Olipa se kova ottelu! huudahti Edvard.
-- Tosiaan. Meillä on täysi syy kiittää Jumalaa pelastuksestamme...
Entä koiraparkamme... onkohan se pahoin haavoittunut?
He astuivat Virkun luo, joka makasi aivan hiljaa kieli riipuksissa, se
ähki ja uikutti surkeasti. Se ei kuitenkaan vuotanut verta eikä ollut
saanut mitään ulkonaista vammaa, mutta kun Edvard tuli hiukan
painaneeksi sen kylkeä, päästi se kovan parahduksen. Pojat tutkivat
sitä tarkemmin ja huomasivat, että kaksi kylkiluuta oli poikki. Se
tuotti tietysti kovia tuskia. Mutta kun Alfred oli tuonut sille vähän
vettä hatussaan, alkoi se heiluttaa häntäänsä ja elpyä.
-- Kyllä se vielä paranee, sanoi Edvard, -- antakaamme nyt vain sen
levätä kyllikseen. Ja tarkastakaamme nyt saalistamme... Ajattelepas,
Alfred, kuinka paljon lihaa! Meidän täytyy tehdä ainakin kolme
kaupunginmatkaa, ennenkuin saamme kaiken myydyksi.
-- Niin, mutta kiirettä saamme pitää, sillä ilma alkaa jo lämmetä,
joten on vaikea säilyttää liha tuoreena. Jää sinä tänne, minä menen
noutamaan hevosen ja kärryt.
-- Niin, minä jään tänne pitämään huolta Virkusta, ja nyljen härät
sillä aikaa. Lainaapas minulle puukkosi, minun tylsyy pian.
Edvard sai veitsen, ja sitten Alfred pyssy olalla lähti kotiin päin.
Kun hän palasi, oli Edvard nylkenyt kaksi härkää, ja Virkku oli taas
jalkeilla.
Sitten ryhtyivät veljet nylkemään kolmatta härkää. Kaksi kuormallista
täytyi heidän ajaa ennenkuin koko saalis oli saatu kotiin, ja silloin
olivat sekä Kimo että pojat perin väsyksissä. Nälissään he myöskin
olivat, mutta Alice oli valmistanut heille oivan illallisen, niin että
nälkä ja väsymys pian olivat tipotiessään. Pablo oli jo täysissä
voimissa ja pisteli tyytyväisenä poskeensa paistia.
-- Maistuuko hyvältä? kysyi Alfred ja pani uuden paistinpalan pojan
lautaselle.
-- Kyllä. Pablo ei saada näin hyvää ruoka kuopassa, vastasi Pablo
nauraen.
Hän oli oikein vilkas ja hauska, ja Alice kertoi, että poika oli
huvittanut häntä ja Editiä kaikenmoisilla taikatempuilla, muun muassa
hän oli heittänyt kolmella perunalla palloa yhtä haavaa, oli saanut
lautasen pyörimään hiilihangon päässä ja viiputtanut sitä leukansa
päällä.
Hyvissä ajoin seuraavana aamuna lähtivät pojat viemään saalistaan
kaupunkiin. He eivät kuitenkaan saaneet kaikkea yhdellä kertaa, vaan
täytyi heidän vielä kahtena seuraavanakin päivänä käydä Lymingtonissa.
Kun se oli tehty, sanoi Edvard:
-- Luulenpa, Alfred, että jo on aika täyttää lupaukseni Oswaldille ja
käydä tervehtimässä metsäpäällikköä tai oikeammin hänen tytärtään.
Toivoisinpa, että koko juttu jo olisi suoritettu. Minun tekee kovin
mieli metsälle taas pitkistä ajoista. Mutta ennenkuin olen puhunut Kate
Stonen kanssa, en voi sellaisille retkille lähteä.
-- Miksi et? kysyi Alfred kummastuneena.
-- Oh, hän saattaisi kysyä minulta, olenko ollut metsästämässä, ja
minä... minä... lyhyesti sanoen, minä en tahtoisi valehdella tuolle
nuorelle tytölle.
-- Milloin aiot lähteä.
-- Huomenaamulla varhain.
-- Huomenna... maltahan... niin silloin minulla on aikalailla työtä.
Perunat on mullattava, ja Pablo saa näyttää mihin hän kelpaa; hän on
nyt kyllin kauan laiskoitellut -- huomenna hän voi tulla puutarhaan
tekemään työtä. Me saamme kovin paljon perunoita tänä vuonna. Se on
kyllä hyvä, mutta tiedätkös, Edvard, mitä minä mielelläni tekisin?
Tahtoisin aidata pienen maakaistaleen ja koettaa kylvää viljaa. Olisipa
muhkeata viedä omia jyviään myllyyn, vai mitä?
-- Mutta mistä saisit auran ja hevosia?
-- Käsivoimia, Edvard, käsivoimia! Me molemmat voimme kuokkia koko
lailla loma-aikoinamme, lantaa taas meillä on yllin kyllin, ja...
-- Pelkään vain, että nuo uudet tulokkaat metsän tuolla puolen
kieltävät meitä ottamasta maata, keskeytti hänet Edvard.
-- Kieltävät! Metsä on kruunun omaisuutta, ja me olemme kuninkaan
miehiä emmekä totta tosiaan kysy lupaa Cromwellilta tai parlamentilta.
Mutta kiirettä täytyy pitää, ja minä aionkin ryhtyä työhön nyt heti.
Nyt kun Pablo on täällä, on meillä enemmän työvoimia. Kunpa vain saisin
hänet työhön!... Muuten pitää minun ostaa saha itselleni ensi kerralla
kun lähden kaupunkiin. Höyläpenkin tarvitsen myöskin. Ja kuulepas,
Edvard, minulla on kerrassaan suurenmoinen tuuma...
-- Kerro siitä joskus toiste, pyysi Edvard innokasta veljeään. -- On jo
myöhä, ja minun täytyy nousta kanojen kanssa, muista se. Ja jos minun
pitää kuulla kaikkia sinun tuumiasi, en ikipäivinä pääse vuoteeseen.
Auringon noustessa olivat kaikki neljä sisarusta ja mustalaispoika jo
jalkeilla. Nyt, kuten aina ennenkin, luki Edvard aamurukouksen, ja
Pablo kuunteli kummastuneena. Hartaushetken päätyttyä kysyi Alfred
häneltä, ymmärsikö hän, mitä he olivat tehneet.
-- Enpä juuri. Arvaan, että pyysitte päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.
-- Ei, Pablo, selitti pikku Edit, -- me rukoilimme Jumalaa tekemään
meistä hyviä ihmisiä.
-- Te ette siis olla hyviä? kysyi Pablo. -- Pablo ei olla paha.
-- Kyllä Pablo, kaikki ihmiset ovat syntisiä, sanoi Alice, -- mutta jos
rehellisesti koetamme olla hyviä, antaa Jumala meille anteeksi.
Ensi kerran kuuli nyt pikku oppimaton mustalaisparka Jumalasta
puhuttavan, eikä hän siitä paljonkaan ymmärtänyt.
Alfred tarvitsi Kimoa peltotyöhön, ja Edvard lähti siis jalkaisin
matkalleen. Pyssyn hän otti mukaan. Oswald oli tosin kieltänyt häntä
sitä ottamasta, mutta ajatellessaan äskeistä seikkailuaan villihärkien
kanssa, ei hän tahtonut lähteä aseetta. Nuorukainen astui reippaasti,
koira kintereillään, tällä kertaa ei Virkku päässyt mukaan, vaan
Valpas, toinen uusista pennuista. Edvardin mieli oli onnellinen ja
kepeä kuten ainakin ihmisen, joka huoletonna kulkee kauniilla säällä
vihriässä metsässä. Lauhkea kesätuuli hiveli hänen poskiaan ja täysin
siemauksin hän hengitti raitista metsän tuoksua. Hän rakenteli
tuulentupia, ajatukset karkeloivat sinne tänne huolettomina kuin
kevätperhoset -- hän oli niin iloinen ja toiveikas. Mutta äkkiä hän
muisti, minne oli matkalla ja että hän metsäpäällikön kotona varmaankin
saisi kuulla uutisia pääkaupungista ja parlamentista. Ja silloin hänen
kasvonsa synkistyivät ja käsi puristui ehdottomasti nyrkkiin. --
Parlamentti, mutisi hän. -- Murhapolttajat! Hän muisti Arnwoodin palon
ja hänen poskiansa poltti. Sitten hän taas alkoi rakentaa tuulentupia.
Parlamentti ja Cromwell ovat kukistetut. Arnwood annetaan takaisin
entiselle omistajalleen ja rakennetaan uudestaan. Äkkiä sukelsi Katen
kuva hänen mielikuvitukseensa seisoen hänen rinnallaan, kun hän antoi
käskyjä Arnwoodia rakentaville työmiehille... Mutta nyt häiritsi Valpas
hänen unelmiaan, se haukkui vihaisesti ja juoksi hänen ohitseen.
Edvard loi silmänsä ylös, ja hänen katseensa kohtasi kookkaan,
metsänvartijanpukuun pukeutuneen miehen, jolla oli kavalat ja
vastenmieliset kasvot.
-- Halloo, nuori mies! Mitä te täällä metsässä toimitatte? hän huusi ja
tuli lähemmäksi virittäen pyssynsä hanaa.
Edvard teki samoin ja vastasi sitten aivan levollisesti: -- Minä kuljen
metsän läpi kuten näette.
-- Kuljette, niinpä kyllä pyssy ja koira matkassa! Seuratkaa heti
minua. Salametsästäjien emme salli samoilla metsiä.
-- Minä en ole salametsästäjä enkä seuraa teitä. Menkää tiehenne,
muuten joudutte tekemisiin minun kanssani.
-- Teidän täytyy seurata minua, sanon minä.
-- Silloin saatte raahata minua jäljestänne... Mutta minä sanon teille
vielä kerran, minä en ole salametsästäjä. Minä en ole ampumassa
metsänriistaa, vaan matkalla metsäpäällikön luo vieraisille. Neuvon
teitä siis olemaan varuillanne. Antakaa vain minun kulkea edelleen
rauhassa ja häiritsemättä. Jos minuun koskette, tuotatte sillä vain
itsellenne vahinkoa. Edvardin tyynessä esiintymisessä oli niin paljon
kylmäverisyyttä ja lujuutta, että metsänvartija kyllä ymmärsi
viisaimmaksi hiukan muuttaa röyhkeätä puhetapaansa. Mutta hänen tyly
äänensä osoitti hänen harmiaan.
-- Te aiotte metsäpäällikön luo. Hyvä on. Hänen luokseen juuri vienkin
kaikki salametsästäjät, jotka saan kiinni. Te voitte kulkea edelläni --
tehkää hyvin, nuori mies.
Mutta siihen ei Edvard suinkaan suostunut.
-- Teidän edellänne? Ei, laskekaa pyssynne puolihanaan, minä teen
samoin, ja silloin voimme kulkea rinnan. Mutta pian, minulla on kiire.
Metsänvartijan täytyi vasten tahtoaan totella, ja molemmat jatkoivat
sitten yhdessä matkaa.
-- Te sanoitte aikovanne käydä metsäpäällikön luona, sanoi mies vähän
ajan kuluttua. -- Hän ei ole kotona.
-- Kate-neiti on kai kuitenkin kotona.
-- Hän näkyy tuntevan perheen, ajatteli metsänvartija ja kävi paljon
kohteliaammaksi. -- Niin, hän on kyllä kotona, vastasi hän, -- näin
hänet puutarhassa aamulla.
-- Entä Oswald?
-- Hänet tapaatte kyllä myöskin -- te näytte tuntevan talonväkemme
hyvästi... saanko luvan kysyä kuka olette?
-- Se ei kuulu teihin, vastasi Edvard. -- Missään tapauksessa en halua
sanoa teille nimeäni, teille, joka olitte niin töykeä minulle äsken.
Nyt oli metsänvartija aivan ymmällä. Mitähän ihmisiä mahtoi nuorukainen
olla? Mitäs, jos hän olisi joku hänen esimiehiään? Ei, hänhän oli
pukeutunut tavallisen metsänvartijan tapaan. Ja kuitenkin... -- Kunpa
en vain joutuisi ikävyyksiin tästä hyvästä, ajatteli mies.
Kun he saapuivat metsäpäällikön asunnolle, sanoi Edvard:
-- Nyt minä menen sisään. Te olette kai metsävouti Oswaldin alamaisia?
Menkää siis hänen luokseen ja sanokaa, että olette tavannut Edvard
Armitagen metsässä, ja että hän on täällä ja mielellään haluaisi tavata
häntä.
Näin sanoen Edvard astui ovelle ja koputti. Metsäpäällikön tytär avasi
itse oven ja toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Pian seisoi
Edvard toistamiseen herra Stonen työhuoneessa, ja sievä Kate-neiti
ojensi hänelle kätensä, kiittäen lämpimin sanoin rohkeata nuorukaista,
joka oli pelastanut hänet julmasta kuolemasta. -- Kiitos, sydämellinen
kiitos, sanoi hän lopuksi.
-- Minä en todellakaan ansaitse niin suurta kiitosta, vastasi Edvard
pidellen tytön kättä omassaan. -- Olisin sen tehnyt kenelle hyvänsä. Se
oli velvollisuuteni miehenä. Aatelismiehenä, oli hän vähällä sanoa,
mutta huomasi ajoissa.
Kate nouti hänelle tuolin ja Edvard istui.
-- Isäni on yhtä kiitollinen kuin minä, jatkoi Kate. -- Mutta sanokaa,
mitä voimme tehdä puolestanne. Sanat ovat vain pieni kiitos.
-- Tehän olette jo osoittanut minulle kiitollisuuttanne, Kate-neiti! Te
olette ojentanut minulle, köyhälle metsänvartijalle, kätenne, ja olette
sallinut minun istua tässä ja puhua teille kuin vertaiselleni.
-- Te olette pelastanut henkeni! Ettekö siis olisi minulle läheinen ja
rakas kuin oma veljeni? Velka on velka, ja... rehellisesti puhuen,
niin... Hän keskeytti puheensa ja loi silmänsä hämillään maahan.
-- Entä mitä? Rehellisesti puhuen? Mitä sitten? kysyi Edvard.
-- Niin, en usko, että te olette se, mikä sanotte. Tarkoitan, te ette
ole syntynyt metsänvartijaksi. Sitä ei isänikään usko.
-- Olen hyvin kiitollinen teille siitä, että teillä on niin hyvät
ajatukset minusta, mutta minusta tuskin koskaan tulee muuta kuin
metsänvartija, ei ainakaan isänne aikana, jollen ehkä vaivu vielä
syvemmälle ja tule salametsästäjäksi. Tänään viimeksi oli muuan teidän
isänne käskyläisistä sieppaamaisillaan minut kiinni salametsästäjänä.
Ellen olisi miestä peloittanut, olisi minun käynyt huonosti.
-- Olitteko siis ampumassa peuroja? Ette suinkaan?
-- En, neiti, minä en ole ollut metsällä siitä asti kuin viimeksi
tapasimme.
-- Isäni tulee iloiseksi sen kuullessaan. Hänellä on paljon sanomista,
ja jos vain tahtoisitte, voisi hän tehdä paljon puolestanne. Tosin hän
ei enää ole yhtä hyvissä väleissä johtohenkilöiden kanssa kuin ennen.
Se johtuu...
-- Kuninkaanmurhasta, keskeytti hänet Edvard. -- Niin, minä tiedän
kyllä, että hän koetti estää tätä rikosta, ja minä kunnioitan häntä
siitä.
Katen silmiin nousi kyyneliä -- ilonkyyneliä. -- Kuinka ystävällisesti
puhutte, sanoi hän. -- Ette usko, kuinka iloinen olen kuullessani
teidän kiittävän isäni menettelyä... Mutta tässä minä istun
juttelemassa enkä lainkaan muista, että teillä tietysti on sekä nälkä
että jano... Jane, Jane!
Ja nyt täytyi Janen tuoda nuorukaiselle ruokaa. Hänen syödessään istui
Kate ahkerasti ompelemassa, joskin hänen silmänsä tuon tuostakin
eksyivät Edvardiin katsoakseen, puuttuiko häneltä mitään. Kun Edvard
oli syönyt, vei Jane ruoan pöydästä, ja nuori metsänvartija nousi
tuoliltaan ja kiitti ruoasta. Hän aikoi lähteä kotimatkalle, mutta
siitä ei Kate tahtonut kuulla puhuttavankaan.
-- Minulla on teille niin paljon puhumista, väitti metsäpäällikön
tytär. -- Ensiksikin täytyy teidän sanoa minulle, mitä me -- isäni ja
minä, voimme tehdä puolestanne.
-- Minä en voi ottaa vastaan mitään tointa niiltä, joilla nykyään on
valta maassamme, vastasi Edvard, -- jättäkäämme siis tämä asia sikseen.
-- Minä odotin kyllä tuota vastausta, vastasi nuori tyttö totisena, --
ja ymmärrän teitä hyvin. Niitä on kyllä monta nykyään, jotka mielellään
tahtoisivat päästä irti Cromwellista ja parlamentin hallituksesta...
Kukapa olisi aikanaan aavistanut, että asiat saisivat niin onnettoman
käänteen?... Missä muuten asutte?
-- Metsän tuolla puolen, talossa, joka ennen oli isoisäni, vaan nyt on
minun.
-- Asutteko yksin?
-- En.
-- Miksi olette niin umpimielinen? Voitte rauhallisesti luottaa minuun,
en koskaan tule väärinkäyttämään luottamustanne.
-- Isoisäni kuoltua asun yhdessä vain veljeni ja kahden sisareni
kanssa.
-- Onko veljenne teitä nuorempi?
-- On.
-- Entä sisarenne, ovatko hekin nuoremmat?
-- Ovat.
-- Te olette siis kasvatettu yhdessä eversti Beverleyn lasten kanssa?
Everstin tarkoitus ei siis ollut tehdä teistä metsänvartijaa?
-- Ei, minä olin aiottu sotilaaksi.
-- Te olette kenties kaukaista sukua eversti Beverleylle?
-- En. Minä en ole _kaukaista_ sukua hänelle -- Edvardia ei tämmöinen
ristikuulustelu oikein miellyttänyt -- mutta jos eversti nyt eläisi,
niin taistelisin minä hänen joukossaan kuningashuoneen puolesta...
Mutta nyt minä olen vastannut niin moneen kysymykseen, että teidänkin
vuoronne, Kate-neiti, on kertoa vähän itsestänne... Onko teillä
sisaruksia?
-- Ei, minä olen ainoa lapsi. Ja äitini on kuollut.
-- Mitä sukua on perheenne?
Kate katsahti häneen kysyvästi. -- Mitäkö sukua? Niin, äitini oli
Cooper syntyään.
-- Cooper! Silloinhan olette aatelissukua.
-- Niin.
Mutta nyt arveli Edvard jo viipyneensä kyllin kauan metsäpäällikön
talossa. Hän nousi siis istuimeltaan ja heitti hyvästi nuorelle
tytölle.
Kate kiitti häntä vielä kerran lämpimästi siitä, että hän oli
pelastanut hänen henkensä, ja pyysi hartaasti häntä tulemaan toisen
kerran, kun isäkin oli kotona. -- Jos te tuntisitte isäni, sanoi hän,
-- pitäisitte hänestä yhtä paljon kuin minäkin. Hän on niin hyvä, niin
sanomattoman hyvä.
-- Mutta muistakaa, Kate-neiti, että minä vihaan ja inhoan niitä
ihmisiä, joiden asiaa hän palvelee.
-- Voinko luottaa teihin? Silloin uskallan sanoa teille, että hän ei
ole niin suuressa määrin parlamentin puolella kuin te luulette. Hän,
samoin kuin enoni Cooper, ei pidä Cromwellista. Mutta se jääköön meidän
kesken.
-- Miksi hän siis on ruvennut noiden ihmisten palvelukseen?
-- Hän ei itse hakenut tätä tointa. Se annettiin hänelle. Toiset
tahtoivat näet hänet pois tieltään, koska hän ei sokeasti tahtonut
seurata heitä kaikessa.
-- Hyvästi nyt, Kate-neiti, kiitos ystävällisyydestänne minua halpaa
metsänvartijaa kohtaan.
-- Milloin tulette isääni tervehtimään?
-- Ei ole hyvä minunlaiseni salametsästäjän seisoa hänen tuimien
kasvojensa edessä, vastasi Edvard hymyillen, -- mutta kukaties jonakin
kauniina päivänä joudun kiinni, ja silloin hän kyllä saa minut nähdä,
ja te samoin.
-- Minä en tahdo kehoittaa teitä käymään metsällä, sanoi nuori tyttö,
-- mutta sen kuitenkin sanon, että jos niin teettekin, ette kuitenkaan
joudu siitä itävyyksiin, -- jos oikein tunnen isäni. Hyvästi vielä
kerran ja kiitos!
Ja Kate ojensi hänelle kätensä, jonka hän kohteliaasti kohotti
huulilleen. Nuori tyttö salli sen punastuen, ja syvästi kumartaen lähti
Edvard Beverley metsäpäällikön talosta.