Mustalaispoika.
-- Olisitteko te... olisitko sinä tarkoitan... itse löytänyt tien
Lymingtoniin? kysyi kelpo metsävouti Kimon reippaasti ravatessa metsän
halki.
-- Luulenpa kyllä, arveli Edvard, -- mutta silloin minun olisi pitänyt
ajaa Arnwoodin ohitse johtavaa tietä. Nythän me sitävastoin kuljemme
oikotietä, joten se jää tekemättä.
-- Arnwoodin ohi? Enpä olisi luullut, että olisit halunnut nähdä
entisen kotisi surullisia raunioita.
-- Päinvastoin olisin mielelläni käynyt siellä, varsinkin nähdäkseni,
onko kukaan anastanut maatilan. Sanotaan valtion ottaneen sen
takavarikkoon.
-- Siitä saamme kyllä selvän kaupungissakin. Siellä en muuten ole ollut
kokonaiseen vuoteen... niin, sehän on totta, ethän sinäkään tosiaan ole
siellä käynyt. Eipä sinua siis siellä kukaan voi tuntea. Ja minä varon
kyllä viemästä sinua sellaisten ihmisten luo, jotka ovat uteliaita...
Kas tuossahan näkyy jo kirkontorni, pian olemme perillä.
Kun kärryt pyörivät pienen kaupungin mutkikkaille kaduille, ajoi Oswald
matalan majatalon pihalle, jossa metsänvartijain oli tapa majailla,
koska sen isäntä aina saattoi hankkia heidän metsänriistansa kaupaksi.
Piharenki korjasi Kimon, ja Edvard ja Oswald menivät ravintolan
puolelle, jossa isäntä istui tyhjentämässä pikaria parin muun miehen
seurassa.
-- Hyvää päivää, Andrew-mestari, mitä kuuluu? sanoi Oswald.
-- Oswald Patridge, totta tosiaan! vastasi lihava ravintolanisäntä
tutkittuaan niska kenossa ja vatsa pystyssä hetken aikaa tulokasta. --
Missä te olette aikanne viettänyt, kun ei teitä ole näkynyt eikä
kuulunut?
-- Metsässä, Andrew-mestari, metsässä, missä suuria muutoksia on
tapahtunut.
-- Niin, olen kuullut jotain sinne päin. Kuka on seuralaisenne?
-- Erään vanhan ystävänne pojanpoika, Jaakko Armitagen, joka nyt on
kuollut.
-- Onko kelpo ystävämme Jaakko kuollut? Sepä vahinko, mutta sellainen
on maailman meno. Metsänvartijain ja ravintoloitsijain pitää kuolla
kuten kuninkaidenkin.
-- Olen tuonut Edvard Armitagen luoksenne, jotta tutustuisitte häneen
ja tietäisitte kenen puoleen kääntyä, kun tarvitsette metsänriistaa.
-- Sitä tavaraa on niukalti näihin aikoihin, en ole saanut
metsänriistaa sitten kuin viimeksi vanhalta Jaakolta. Te olette kai
niitä uusia parlamentinmiehiä, arvaan minä? jatkoi isäntä kääntyen
Edvardin puoleen.
-- En, vastasi tämä, -- minä en ammu laukaustakaan kenenkään keropään
puolesta.
-- Hyvin puhuttu. Kaikki Armitaget ovat uskollisesti seuranneet oikeata
asiata ja Beverleyn lippua; mutta nythän ei ole enää ketään jäljellä
Beverleyn perheestä. Sekä oksat että juuret ovat tuhotut, mutta tulkaa
minun luokseni juttelemaan. Seinilläkin on korvat näihin aikoihin, ja
jokainen saa varoa kieltään.
Näin sanoen tepsutteli pikku mies edeltä ja toiset seurasivat häntä
hänen omaan huoneeseensa, ja nyt sopivat ravintoloitsija ja nuorukainen
metsänriistasta. Edvard ei itse uskaltanut tuoda sitä kaupunkiin, se
olisi ollut vaarallista, mutta he päättivät, että hän lähettäisi sanan
ravintoloitsijalle, joka tuottaisi lihan yönaikana metsästä.
Välipuheensa päätökseksi he joivat lasillisen olutta, ja sitten
jättivät Oswald ja Edvard hyvästi, heidän täytyi lähteä kaupungille
ostoksille. Edvard tarvitsi koko joukon tavaroita. Muun muassa hänen
täytyi ostaa ruutia ja kuulia, ja Oswald vei hänet erään asesepän luo,
joka myi ampumatarpeita. Myymälässä Edvard huomasi miekan, joka riippui
seinällä. Hänestä se näytti niin tutulta, ja hän kysyi, mikä miekka se
oli.
-- Oh, sanoi mies punniten ruutia Edvardille, -- se ei oikeastaan ole
minun. Se tuotiin minulle kerran Arnwoodista. Minun piti sitä vähän
puhdistaa. Muutamien päivien kuluttua kartano paloi. Olen varma siitä,
että se aikoinaan on ollut itse eversti Beverleyn oma... katsokaahan,
näin sanoen aseseppä otti miekan naulasta, -- tässä on hänen
nimikirjoituksensa hopealevyllä... E.B.... Herravainaja oli minulle
vähän velkaa, ja sitä ei tietysti koskaan suoriteta, siksi olen aikonut
myydä miekan...
Edvard oli hetken aikaa ääneti. Tuhannet muistot ja ajatukset
valtasivat hänen mielensä, niin että hänen oli mahdoton puhua. Viimein
hän lausui:
-- Minä ja esi-isämme olemme aina palvelleet Arnwoodin isäntiä, ja
totta puhuen tuntuisi minusta vaikealta nähdä tuo miekka vieraan
kädessä. Jos minä nyt maksan teille saatavanne, niin kenties sallitte
minun saada miekan. Tietysti annan sen heti takaisin, jos joku Beverley
tulee sitä vaatimaan.
Ehdotus miellytti aseseppää suuresti, hän toi laskun ja Edvard maksoi
sen. Sitten nuorukainen jätti osoitteensa ja nimensä, ja hänen
ystävänsä metsänvouti meni takaukseen hänen puolestaan.
-- Oswald! huudahti Edvard, kun he olivat tulleet kadulle, -- et usko
kuinka iloinen olen tästä isäni miekasta. En myisi sitä tuhannesta
markasta, ja se on oleva hallussani, niin kauan kuin elän.
-- Hiljempää, älä niin ääneen puhu, kaupunki vilisee pitkäkorvaisia
ihmisiä... Vieläkö tarvitset jotain muuta?
-- En, nyt on minulla miekkani, ja silloin en huoli ajatella mitään
muuta. Luulenkin, että jo olemme suorittaneet kaikki ostoksemme.
Palatkaamme siis majataloon valjastamaan Kimo ja sitten haemme jauhot
ja muut tavarat, jotka jätimme kauppiaalle.
Kun he saapuivat majataloon, meni Oswald valjastamaan Kimoa, ja Edvard
lähti isännän luo kysymään, paljonko metsänriistaa hän kerrallaan
haluaisi. Oswald oli pannut Edvardin miekan kärryille valjastaessaan
hevosta. Muuan mies astui hänen luokseen ja sanoi Oswaldille uteliaasti
tarkastaen miekkaa:
-- Tuo on entisen isäntäni, eversti Beverleyn miekka. Minä tunnen sen
hyvin, koska itse olen vienyt sen mestari Filipille korjattavaksi.
-- Todella! vastasi Oswald. -- Mikä on nimenne?
-- Benjamin Wite, vastasi mies. -- Minä palvelin Arnwoodissa aina
siihen päivään asti, jolloin se poltettiin ja olen senjälkeen
oleskellut täällä.
-- Mikä toimi teillä nyt on?
-- Olen tarjoilijana Tasavalta nimisessä ravintolassa.
-- Oletteko hyvä ja seisotte tässä kärryjen luona, sillä aikaa kun minä
pistäyn sisässä pikimmältään.
-- Mielelläni, mutta sanokaahan ensin, hyvä metsävouti, kuinka olette
tämän miekan saaneet?
-- Selitän sen heti, kun tulen takaisin, vastasi Oswald.
Oswald riensi Edvardin luo kieltääkseen häntä tulemasta ulos, niinkauan
kuin Benjamin oli pihalla.
-- Voit olla oikeassa, Oswald, mutta kysy häneltä, tietääkö hän, missä
tätini hauta on ja minne toiset palvelijamme ovat joutuneet. -- Ehkä
hekin ovat Lymingtonissa.
-- Kyllä minä saan ongituksi häneltä kaikki, mitä hän tietää, luota
siihen, vastasi Oswald. -- Sitten hän palasi Benjaminin luo, jolle hän
kertoi, että vanhan Armitagen pojanpoika oli ostanut miekan mestari
Filipiltä.
-- En ole kuullut sanaakaan siitä, että vanha Armitage olisi kuollut
tai että hänellä olisi ollut pojanpoika, vastasi Benjamin.
-- Niin on asian laita, mutta voitteko sanoa minulle, mihin kaikki
Arnwoodin palvelustytöt joutuivat?
-- Niin, Agatehan meni naimisiin erään sotamiehen kanssa ja muutti
Lontooseen, keittäjätär taas matkusti sukulaistensa luo, jotka asuvat
kymmenen mailin päässä täältä; en ole sittemmin kuullut hänestä mitään.
-- Entä vanha neiti?
-- Niin, hän katkaisi kaulansa, ja kun ei hänellä ollut rahoja, täytyi
kunnan omalla kustannuksellaan haudata hänet... Mutta tässä seison nyt
pitkät ajat juttelemassa. Täytyy lähteä kotiin, muuten minun käy
huonosti. Hyvästi ja sanokaa terveisiä Jaakko Armitagen pojanpojalle.
Heti kun Benjamin oli kadonnut näkyvistä, tuli Edvard pihalle. Sitten
ajoivat hän ja Oswald pitkin kaupunkia ostamassa tavaransa, ja vasta
myöhään illalla he saapuivat metsänvartijantalolle.
Jo ennen aamunkoittoa oli Oswald jalkeilla, ja pian sen jälkeen hän oli
kotimatkalla. Alfred saattoi häntä kappaleen matkaa. Takaisin tullessa
juolahti hänen mieleensä, ettei hän moneen päivään ollut käynyt
salakuopallaan; hän poikkesi polulle, joka johti sinne, ja seisoi ennen
pitkää kuopan reunalla. Jo kaukaa hän saattoi huomata, että kuoppaa
peittävät oksat ja risut olivat pois paikoiltaan, joku eläin oli siis
pudonnut siihen. Oli vielä aamuhämärä, niin ettei hän voinut nähdä alas
pohjalle, mutta hän oli kuulevinaan hiljaista ähkimistä sieltä.
Hän alkoi tulla levottomaksi ja huusi: -- Onko siellä kukaan? Ja hänen
kauhukseen kuului vastaukseksi kovaa vaikeroimista. Hän tuijotti,
tuijotti kuoppaan -- ja viimein hän näki, että kuopan pohjalla makasi
joku. Häntä kauhisti ajatellessaan, että joku ihminen kenties makasi
siellä, oli ehkä kuolemaisillaan -- ja hän oli siihen tavallaan syypää.
Mitä oli tehtävä? Onneksi hän muisti, että tikapuut, joita hän oli
käyttänyt kuoppaa kaivaessaan, vielä olivat siinä lähellä. Tuossa
tuokiossa hän oli noutanut ne ja pääsi niitä myöten alas kuoppaan.
Valitettavasti hän ei ollut erehtynyt: kuopassa makasi todellakin nuori
poika, mutta hän oli Jumalan kiitos vielä elossa. Alfred käänsi hänet
kyljelleen, ja silloin hän avasi silmänsä yhä tuskasta voihkien.
Nyt hänet oli saatava ylös. Ja se onnistuikin. Poika parka oli niin
laiha ja kurja, että Alfredin onnistui kaikki voimansa ponnistaen
kuitenkin saada hänet ylös. Läheisyydessä oli pieni puro, hän riensi
sen luo ja toi vettä hatussaan. Poika sai vähän juodakseen, ja se antoi
hänelle voimia; koettipa hän jotain sanoakin, mutta siihen hän vielä
oli liian heikko. Vain pari sanaa hän sai änkytetyksi, ja niitä oli
Alfredin mahdoton ymmärtää -- sen verran hän kuitenkin kuuli, ettei
poika puhunut englanninkieltä.
-- Mutta minun täytyy koettaa saada hänet kotiin, ajatteli Alfred, ja
niin hän lähti aika vauhtia lyhintä tietä juoksemaan kotiinpäin.
Muutamin sanoin hän selitti veljelleen mitä oli tapahtunut, ja sillä
aikaa kun Edvard hommasi mukaan vähän maitoa ja vehnäleipää, valjasti
Alfred Kimon kärryjen eteen.
Nyt ajettiin hyvää vauhtia metsään takaisin, ja poika, joka yhä makasi
hengettömän näköisenä maassa, sai jotain suuhunsa. Siitä hän niin
virkistyikin, että hetkisen kuluttua saattoi nousta istumaan. Veljekset
nostivat hänet nyt kärryihin ja ajoivat kotiin hiljakseen, ettei
kärryjen tärinä häntä liiaksi vaivaisi.
-- Kukahan hän on? kysyi Alfred veljeltään matkalla.
-- Joku kerjäläispoika parka, joka on eksynyt metsään ja pudonnut
kuoppaan.
-- Minä luulen, että hän on mustalaisväkeä. Hän on niin tummaihoinen ja
sitten hänellä on aivan mustat silmät ja valkoiset hampaat. Jaakko ja
minä näimme kerran muutamia mustalaisia lähellä Arnwoodia, ja silloin
sanoi Jaakko, että he kuljeskelevat yltympäri maata; ei kukaan tiedä
mistä he tulevat; mutta he ovat suuria veijareita, jotka elättävät
itseään kattilanpaikkuulla, povaamisella ja muulla sellaisella... Mutta
yhdentekevää mikä hän on, minä olen vain iloinen siitä, että keksin
mennä kuopalle tänään. Ajatteles, jos hän nyt olisi kuollut, poika
parka!
-- Mutta mitä me oikeastaan teemme hänellä? kysyi Edvard.
-- Jos hän tahtoo jäädä luoksemme, voi meillä olla suurta apua hänestä.
Hän voi paimentaa karjaa.
Edvard hymyili. -- Siinä osuit oikeaan. Hän on joutunut saaliiksemme
samalla tavalla kuin vasikatkin, kaitkoon hän siis niitä.
He saapuivat nyt kotiin. Poika kannettiin heti Jaakon entiseen
huoneeseen, ja laskettiin vuoteelle. Alicen ja Editin silmät lensivät
selälleen kun he näkivät uuden vieraan, joka tuli taloon, ja hätäpikaa
he riensivät keittämään hänelle kauralientä. Sen syötyään poika vaipui
takaisin patjoille ja oli pian sikeässä unessa, josta hän vasta
seuraavana aamuna heräsi. Mutta silloin hän olikin jo koko reipas, hän
jaksoi nousta vuoteelta ja tulla arkihuoneeseen.
-- Mikä on nimesi? kysyi Alfred.
-- Pablo.
-- Puhutko englanninkieltä?
-- Kyllä vähän.
-- Kuinka sinä putosit kuoppaan?
-- Ei nähdä aukkoa.
-- Oletko mustalainen?
-- Olen.
Vähitellen saivat Edvard ja Alfred tietää pojalta, että hän oli ollut
muutamien mustalaisten seurassa, jotka joitakuita päiviä sitten olivat
majoittuneet lähelle salakuoppaa. Yöllä oli poika lähtenyt virittämään
satimia kaniineille ja oli paluumatkalla pudonnut kuoppaan oksapeitteen
läpi. Kolme vuorokautta hän sitten oli maannut kuopassa syömättä ja
juomatta. Heimolaisiaan oli hänen vaikea enää löytää, eikä hän heitä
kaivannutkaan; isäänsä hän ei koskaan ollut nähnyt, mutta hänen äitinsä
oli samassa parvessa, josta poika niin äkkiarvaamatta oli eksynyt.
-- Haluttaisiko sinua jäädä tänne meidän luoksemme meitä auttamaan?
kysyi Alfred.
Siihen poika mielellään suostui, jos he vain olisivat hänelle
ystävällisiä eivätkä panisi häntä liian ankaraan työhön. -- Pablo ei
kelpaa raatamaan, sanoi mustalaispoika, -- Pablo keittää ruokaa, pyytää
lintuja ja tehdä paljon muuta.
-- Hyvä, Pablo, sanoi Edvard, -- me tahdomme koetella sinua, ja jos
olet kiltti poika, saat hyvän kodin luonamme, mutta jos käyttäydyt
huonosti, täytyy meidän ajaa sinut pois.
-- Pablo olla hyvä, vakuutti pieni mustalaispoika, ja sillä oli asia
päätetty, ainakin toistaiseksi. Pablo oli noin viisitoistavuotias,
tummaihoinen hän oli, mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, ja hänen
sievät valkoiset hampaansa kiilsivät kuin helmet. Hänen ulkomuotonsa
vaikutti ylimalkaan edullisesti, sitäpaitsi oli Edvardin ja Alfredin
tavallaan pakko pitää huolta hänestä, koska olivat syynä siihen, että
hän nyt oli yksin ja erotettu ystävistään ja omaisistaan.
-- Luulenpa todellakin, että meillä voi olla suurta hyötyä pojasta,
sanoi Alfred, -- ja minä toivon, että hän on rehellinen ja uskollinen.
Saammehan nähdä, mihin hän kelpaa, mutta ensin hänen täytyy päästä
oikein voimiinsa.
Edvard ei oikein luottanut Pabloon. -- Mustalaiset ovat kerta kaikkiaan
oikeita veijareita, hän sanoi, -- ja miksi tämä olisi toisia parempi?
Mutta voimmehan koettaa. Toivokaamme parasta.
-- Milloin olet aikonut käydä metsäpäällikön luona, Edvard?
-- Huomenna tai ylihuomenna. Minun ei ole kovin helppo olla kohtelias
keropäitä kohtaan nykyään -- ja nyt lähden vielä lisäksi vierailemaan
nuoren kauniin tytön luo.
-- Miksi olet nyt enemmän kuin ennen heille suutuksissasi? kysyi
Alfred.
-- Oh, ensiksikään en voi unohtaa kuninkaanmurhaa, ja toiseksi antoi
Jumala minulle eilen lahjan, joka...
-- Lahjan?...
-- Niin, uljaan isämme miekan, jota hän heilutti sodassa kuninkaan
vihollisia vastaan. Tule, niin näytän sen sinulle, ja Edvard vei
veljensä makuuhuoneeseen, missä välkkyvä ase oli piilossa hänen
vuoteessaan; hän oli nukkunut miekka vieressään. -- Katso, Alfred,
sanoi hän, tämä on isänperintöni. Jumalan avulla tulen kerran
käyttämään sitä jalon ja oikean asian puolesta.
-- Niin, veljeni, sanoi Alfred, -- sinun voimakas käsivartesi on kerran
heiluttava miekkaa oikeuden ja totuuden puolesta. Seuratkoon onni ja
menestys sinua. Mutta kerrohan nyt minulle, kuinka sait miekan käsiisi?
Edvard kertoi nyt hänelle kaikki, mitä Oswald ja hän olivat kaupungissa
kokeneet. Alfred sai myös tietää, että he olivat tavanneet Benjaminin,
sekä mitä he olivat päättäneet metsänriistan myynnistä.
Päivällisen syötyään Edvard ja Alfred ottivat pyssynsä seinältä; he
aikoivat lähteä metsään ajamaan villikarjaa. Alfred oli edellisenä
päivänä nähnyt koko lauman, ja hän oli varma siitä, etteivät ne vielä
olleet lähteneet laitumeltaan, koska siinä paikassa vielä arvattavasti
oli runsaasti ruohoa. -- Puolen mailin päässä löydämme kyllä mitä
etsimme, arveli hän. -- Pohjanpuoleisilla rinteillä ei nurmi vielä ole
noussut, niin että sinne ei karja siis tule.
-- Meidän täytyy kai hiipiä niiden taakse? Muuten emme pääse
ampumamatkan päähän? kysyi Edvard heidän kulkiessaan metsän halki.
-- Tietysti me voimme tehdä niinkin, ja saamme silloin yhden
kaadetuksi. Mutta pelkään pahoin, että koko joukko silloin kiitää
tiehensä. Ei, jos seuraamme minun neuvoani, niin ahdistamme niitä
edestäpäin. Luultavasti joudumme silloin härkien kanssa tekemisiin,
mutta toiselta puolen voimme siten saada paljon suuremman saaliin.
-- Hyvä, sanoi Edvard, -- tehkäämme niin -- nimittäin jos lähellä on
puita, joihin voimme kiivetä, kun härät alkavat meitä ahdistaa.
-- Siinä olet oikeassa... Mutta nyt kai pian saamme nähdä ne. Oikein!
Tuossahan on koko lauma.
Veljekset pysähtyivät ja latasivat pyssynsä, sitten he hiipivät puulta
puulle karjaa kohti. Virkku, joka oli mukana, aikoi juosta elukoita
vastaan, mutta Edvardin käskystä se levollisesti astui heidän
jäljestään. Kun he olivat saapuneet suuren, vanhan tammen luo, noin
kolmensadan askeleen päähän karjalaumasta, he taaskin pysähtyivät
vakoillakseen. He saattoivat täältäkäsin lukea lauman -- siihen kuului
noin seitsemänkymmentä eläintä, nuoria ja vanhoja; pieniä ja suuria.
Suurimmat härät olivat asettuneet nurmen reunamalle ikäänkuin
voidakseen hätätilassa puolustaa muita.
-- Niinkuin asiat nyt ovat, kuiskasi Edvard, -- täytyy meidän ampua
yksi härkä tai ei mitään, eikö totta, Alfred? Toisia emme pääse
kylliksi lähelle.
-- Olkoon menneeksi, täytyy kai tyytyä sitten härkään.
He hiipivät nyt vielä lähemmäksi, ja pian he olivat vain sadan askeleen
päässä ulommaisista häristä.
-- Nyt on kai paras, että eroamme, ehdotti Alfred. -- Sinä voit
laukaista tämän puun luota. Minä ryömin sanajalikon lävitse ja asetun
tuon toisen tammen taakse.
-- Niinpä kyllä! Näetkö tuon matalaoksaisen puun tuolla? Koeta päästä
sen luo, niin voit ehkä ampua tuon valkoisen härän, näetkö?... Virkku,
maahan!... Koira jääköön minun luokseni, Alfred.
Äsken mainitulle puulle oli kenties noin sata askelta. Niin kauan kuin
Alfred saattoi kulkea korkeiden sanajalkojen peitossa kävi kaikki
hyvin, mutta äkkiä hän joutui aivan aukealle paikalle, jossa hänellä ei
ollut pienintäkään piilopaikkaa. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit! Hän
rohkaisi mielensä ja astui eteenpäin. Samassa silmänräpäyksessä näki
Edvard, että valkoinen härkä nosti kuononsa ilmaan, kaapi jaloillaan
maata ja sitten kovasti mylvien lähti Alfredin jälkeen, joka kyllä oli
päässyt aukeaman yli, mutta ei vielä ollut ennättänyt tammen luo. Nyt
oli hätä käsissä! Edvard ei luullut osaavansa härkään niin pitkän
matkan päästä, eikä hän myöskään voinut huutaa Alfredille
varoittaakseen häntä. Hädissään hän päätti ensin ampua lähimmän härän
ja sitten vasta varoittaa Alfredia. Tuumasta toimeen!
Hän tähtäsi ja ampui, mutta hänen kätensä vapisi. Laukaus ei tappanut
härkää; se kääntyi vain ja juoksi vastakkaiselle puolelle muun lauman
luo. Mutta kuinka oli Alfredin käynyt? Edvard kääntyi katsomaan siihen
suuntaan. Valkoinen härkä ei ollut lähtenyt pakoon kuten toiset lehmät
ja härät; päinvastoin se tuli yhä lähemmäksi Alfredia, joka kuitenkin
jo oli saapunut määrätylle paikalleen puun luokse, ja seisoi valmiina
laukaisemaan. Nyt hän ampui, mutta härkä ei kaatunutkaan; se valmistui
hyökkäämään hänen kimppuunsa. Nuorukainen heitti pyssyn kädestään
salaman nopeudella ja kiipesi puuhun. Hän oli pelastettu. Hän ei
kuitenkaan voinut liikkua paikaltaan. Härkä kiersi näet möyryten puuta,
niin ettei hän päässyt maahan. Silloin Edvard keksi oivan tuuman. Hän
latasi pyssynsä ja ärsytti Virkun härän kimppuun. Siten hän arveli
saavansa härän houkutelluksi pois puun luota. Mutta mitä tapahtuu.
Samassa Edvard näkee kahden muun härän täyttä laukkaa juoksevan häntä
kohti, ja nyt hänen oli pakko itsensäkin kiivetä puuhun, ettei tulisi
kuoliaaksi pusketuksi. Siinä kököttivät nyt molemmat veljet puussa.
Edvardilla oli kuitenkin se etu, että hänellä oli pyssy mukanaan. Sillä
aikaa kun Virkku yhä ärsytti valkoista härkää, houkutellen sitä yhä
lähemmäksi ja lähemmäksi Edvardin puuta, olivat molemmat toiset härät
tulleet aivan lähelle. Edvard nosti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja --
pam! siinä kaatui toinen kuoliaana maahan. Hän oli juuri lataamassa
pyssyään ampuakseen toisenkin, kun hän äkkiä kuuli Virkun surkeasti
ulvovan -- härkä oli sarvillaan heittänyt eläinraukan korkealle ilmaan.
Samalla hän näki, että Alfredin oli onnistunut päästä puusta alas,
siepata pyssynsä ja yks kaks jälleen kavuta oksalleen.
Äkkiä he saivat apua aivan odottamattomalta laholta, nimittäin häriltä
itseltään. Ne olivat kenties vanhoja vihamiehiä tai mikä nyt lienee
ollut syynä, mutta yhtäkkiä ne ryntäsivät toistensa kimppuun, ja siten
Virkku-raiska säästyi toisesta kuperkeikasta. Hetken aikaa tappelivat
härät vimmatusti. Silloin pamahtivat Edvardin ja Alfredin pyssyt yhtä
haavaa, ja molemmat suuret otukset vaipuivat kuolleina maahan.
Nyt oli vaara ohi. Molemmat veljet laskeutuivat alas pakopaikoistaan ja
paiskasivat iloisesti toisilleen kättä.