Keropää ja hänen tyttärensä.
Edvard ratsasti hyvää vauhtia, ja parin tunnin kuluttua hän oli
saapunut Uudenmetsän toiseen päähän. Vähän ennen päivällisaikaa hänen
hevosensa seisahtui metsävoudin talon edustalle. Hän talutti Kimon
aidan luo, sitoi sen suitsista portinpieleen ja astui pienen puutarhan
poikki, jossa lumikellot jo alkoivat pistäytyä esiin; muutoin oli maa
vielä paljas tähän aikaan vuodesta. Hän kolkutti ovelle, ja pieni, noin
kolmen-neljäntoistavuotias tyttö tuli avaamaan.
-- Onko Oswald Patridge kotona? kysyi Edvard.
-- Ei, hän on metsällä, vastasi tyttö.
-- Milloin hän palaa?
-- Luultavasti vasta illalla.
-- Sepä ikävä. Olen ratsastanut pitkän matkan tavatakseni häntä. Eikö
hänellä ole vaimoa tai muuta perhettä, jonka kanssa saisin puhua?
-- Vaimoa ei hänellä ole, mutta kenties voisin minä...?
-- Niin, minä tulin vain noutamaan kahta koiranpentua, jotka hän oli
luvannut sukulaiselleni, Jaakko Armitagelle. Ukko on liian heikko
voidakseen itse tulla niitä ottamaan, senvuoksi hän lähetti minut.
-- Minä tiedän kyllä, että talossa on koiria sekä suuria että pieniä,
mutta en ollenkaan tiedä, mitkä niistä ovat teille tulevat. Odottakaa
hetkinen, niin puhun isälleni.
Hän meni sisälle, mutta tuli heti takaisin ja pyysi Edvardia sisään;
isä halusi puhutella häntä. Nuorukainen astui sisään tytön seurassa
ja tuli huoneeseen, missä istui mies puritaanien tummassa,
yksinkertaisessa puvussa. Pöydällä hänen edessään oli suuret läjät
papereita ja kirjoja. Edvard huomasi heti, että hän oli niinkutsuttu
"keropää", sen nimen olivat Cromwell ja parlamentin puoluelaiset
saaneet, koska heillä oli tapana leikata tukkansa ihoa myöten,
päinvastoin kuin kuninkaan väki ja aateliset, joiden hiukset liehuivat
kiharoina olkapäillä. Samoin oli hänen suippokupuinen hattunsa, jonka
hän oli asettanut tuolille miekkansa viereen, aivan toista mallia kuin
kavaljeerien päähineet.
-- Tässä on nuorukainen, isä, sanoi tyttö, jonka jälkeen hän astui
toiselle puolelle huonetta ja istui tulen ääreen.
Mutta hänen isänsä ei keskeyttänyt työtään, hän luki edelleen kirjettä,
jonka hän juuri oli avannut; ja Edvardia loukkasi syvästi tämä keropään
huolimaton kohtelu. Hänen, Edvard Beverleyn, täytyi seisoa oven suussa
nöyrästi odottaen, kunnes hänet suvaittiin huomata. Onneksi hänen
järkensä voitti, ja hän muisti, että hän itse oli esiintynyt Jaakko
Armitagen sukulaisena eikä Edvard Beverleynä. Hänen poskensa olivat
kivahtaneet punaisiksi, mutta hän hillitsi itsensä ja odotti. Silloin
tällöin hän loi silmäyksen tyttöön, ja joka kerran kohtasi hänen
katseensa tytön silmät, jotka nopeasti aina silloin painuivat maahan.
Viimein oli vakava mies pöydän ääressä lukenut kirjeensä loppuun. --
Mitä haluatte, nuori mies? hän kysyi.
-- Minulla oli asiaa Oswald Patridgelle. Minun piti noutaa kaksi
koiranpentua, jotka hän oli luvannut isoisälleni, Jaakko Armitagelle.
-- Armitage, toisti mies selaillen papereita pöydällään. -- Armitage...
Jaakko... niin oikein, huomaan, että hän on metsänvartijoita. Miksi ei
hän ole käynyt minun luonani?
-- Mistä syystä hän sitä olisi tehnyt?
-- Mistäkö syystä? Siitä syystä, että parlamentti on määrännyt
Uudenmetsän minun valvontani alaiseksi. Minä olen metsänvartijain uusi
päällikkö.
-- Siitä ei Jaakko Armitage tiedä mitään, vastasi Edvard. -- Hän tuli
metsänvartijaksi Kaarle-kuninkaan aikana. Kahden viimeisen vuoden
kuluessa hän ei ole saanut palkastaan penniäkään, mutta hän asuu omassa
mökissään, jonka hän on perinyt isältään.
-- Nuorukainen, asutteko isoisänne luona?
-- Kyllä, olen oleskellut hänen luonaan runsaasti vuoden.
-- Millä hän on tullut toimeen? Tehän väitätte, ettei hän ole saanut
palkkaa moneen vuoteen.
-- Millä ovat muut metsänvartijat tulleet toimeen?
-- Teidän ei sovi kysyä, te vastaatte. Siis: millä on Jaakko Armitage
elänyt?
-- Oh, me tulemme mainosti toimeen, vastasi Edvard. -- Meillä on pieni
maapalsta, jota viljelemme ja sitäpaitsi on meillä hevoinen ja rattaat,
sikoja ja lehmiä.
-- Ja se riittää elatukseksenne?
-- Oliko Aabrahamilla, Iisakilla ja Jaakobilla sen enempää? Nyt oli
Edvard taas kysyjänä.
-- Te olette vähän liian suulas, nuorukainen, sanoi uusi
metsäpäällikkö, -- mutta -- pysyäksemme Jaakko Armitagessa -- me
tiedämme kyllä mikä hän on miehiään, ja ketä hän aikoinaan palveli. Ja
sitäpaitsi -- te sanotte tulleenne noutamaan kahta koiranpentua. Mitä
tarkoitusta varten niitä tarvitsette? Sikoja paimentamaanko?
-- Meillä on kyllä niin hyvä koira, ettei sen vertaista ole koko
Uudessametsässä; mutta me haluaisimme pari kappaletta lisäksi, jos
sattuisimme menettämään vanhan Turvamme.
-- Niin hyvä koira, ettei sen vertaista ole koko metsässä? Hyvä --
mihin se on hyvä?
-- Metsästykseen tietysti.
-- Te myönnätte siis metsästäneenne?
-- Jaakko Armitage vastatkoon omasta puolestaan, lausui Edvard, -- hän
elää ja toimii niinkuin itse hyväksi näkee, minulla ei ole siihen
mitään sanottavaa. Sen verran saatan kuitenkin sanoa, että jos hän
olisikin ampunut jonkun otuksen silloin tällöin, ei kukaan häntä voi
siitä moittia.
-- Todella! Vai eikö? Saanko kysyä mistä syystä?
-- Niin, katsokaapa -- Jaakko Armitage palveli Kaarle-kuningasta, joka
teki hänestä metsänvartijan ja antoi hänelle palkan. Ihmiset, joiden ei
olisi pitänyt siten menetellä, nousivat kapinaan hallitsijaansa vastaan
ja riistivät häneltä vallan, mutta sehän ei oikeastaan kuulu hänen
uskollisille palvelijoillensa, he ovat hänen miehiään kuten ennenkin,
ja kun ei heidän herransa voi palkita muulla lailla, on heidän ollut
pakko silloin tällöin ampua hänen otuksiaan.
-- Te myönnätte siis, että Jaakko Armitage on kaatanut metsänriistaa?
kysyi metsäpäällikkö ankarasti.
-- Siihen en vastaa, herra, lausui Edvard lujalla ja levollisella
äänellä. -- Ensiksikään en seiso tässä syyttämässä ketään; ja toiseksi
tahtoisin tietää, millä oikeudella te minua tutkitte?
-- Milläkö oikeudella, mestari Nenäkäs! Edvard hätkähti, mutta hillitsi
suuttumuksensa. -- Olkaa hyvä, tässä näette valtakirjan, jolla
parlamentti on määrännyt minut Uudenmetsän päälliköksi samalla antaen
minulle oikeuden palkata tai ajaa pois kenen hyväksi näen. Ja koska
arvaan, ettette osaa lukea kirjoitusta ettekä kirjoittaa, niin on
teidän pakko uskoa minun sanaani.
Edvard astui pöydän luo, otti paperin ja luki. -- Aivan oikein, sanoi
hän ja laski tyynesti valtakirjan takaisin pöydälle. -- Mutta se on
allekirjoitettu vasta 20 päivänä joulukuuta, kuten huomaan, ja on siis
vain kahden viikon vanha.
-- Entä sitten? kysyi ankara metsäpäällikkö ja silmäili hiukan
kummastuneena reipasta poikaa, joka niin rohkeasti puhui puolestaan.
-- Tahdon vain huomauttaa, että Jaakko Armitage on maannut sairaana
kokonaista kolme kuukautta eikä sen ajan kuluessa tietysti ole voinut
ampua mitään. Koska nyt metsä luonnollisesti kuului kuninkaalle, siksi
kunnes parlamentti sen anasti, on päivänselvää, että vanha isoisäni,
olipa hän sitten ampunut kuinka paljon otuksia tahansa, on siitä
vastuunalainen vain herralleen ja kuninkaalleen.
-- Ei ole vaikea nähdä, mitä koulua te olette käynyt, nuori mies.
-- Huono koira on se, joka puree sitä kättä, joka hänelle ruokaa antaa,
herra, vastasi Edvard lämpimästi. -- Isoisäni ja hänen isänsä ennen
häntä ovat palvelleet eversti Beverleyn perhettä; häntä he kiittävät
maasta ja mannusta ja paljosta muusta hyvästä, ja senvuoksi he aina
ovat pitäneet hänen nimeään suuressa kunniassa ja ovat taistelleet sen
asian puolesta, jonka edestä hän meni kuolemaan -- ja niin teen
minäkin.
-- Te puhutte rohkeata kieltä, nuori ystäväni, mutta sananne osoittavat
kiitollista sydäntä, ja minä itse kunnioitan suuresti eversti Beverleyn
muistoa. Hän oli uljas mies, ja sille asialle, jota hän voimakkaalla
käsivarrellaan tuki, pysyi hän loppuun asti uskollisena, joskin se oli
huono asia... Mutta palataksemme isoisäänne -- minä en voi, jos
rehellisesti tahdon palvella isäntiäni, ottaa palvelukseen sellaista
miestä, joka on nykyisen hallituksen ilmeinen vastustaja.
-- Herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard liikutettu väre äänessään, --
teidän kauniit sananne eversti Beverleystä liikuttivat sydäntäni,
kiitos niistä. Isoisäni suhteen olette myöskin oikeassa, mutta suoraan
sanoen en usko sen paljoakaan merkitsevän vanhalle Jaakko Armitagelle;
ensiksikään hän ei missään tapauksessa tahtoisi olla teidän alamaisenne
-- siihen hän on liian kuningasmielinen ja sitäpaitsi hän ei voisikaan
-- hän on jo liian vanha ja heikko. Mutta hänen ei olekaan pakko sitä
tehdä. Talo ja maapalsta ovat hänen yksityisomaisuuttaan, ja siellä
hänellä on hyvä ja rauhallinen olo elämänsä loppuun asti.
-- Arvattavasti on isoisällänne kiinnekirja maahan, jonka sanotte hänen
omistavan.
-- Jo hänen isoisänsä sai lahjoituskirjan siihen, kauan ennen kuin
Kaarle-kuningas oli syntynytkään, ja minä otaksun, ettei parlamentti
aio peruuttaa entisten kuningasten päätöksiä.
Metsäpäällikkö alkoi nyt kysyä Edvardin ja hänen isoisänsä keskinäistä
suhdetta ja tulisiko nuorukainen perimään talon ukon jälkeen ynnä muuta
sellaista.
Edvardin suu vetäytyi hymyyn, ja kun hänen silmänsä samassa kohtasivat
nuoren tytön, joka yhä istui takan ääressä hiljaa ja levollisena, kysyi
hän häneltä hiukan leikillisesti, eikö isä hänen mielestään kysynyt
vähän liikoja?
Tyttö hymyili. -- Oh, enpä tiedä, sanoi hän. -- Hänellä on kai siihen
oikeus.
-- Ei suinkaan. Minun suhteeni ei hänellä ole mitään määräysvaltaa --
eikä myöskään isoisän suhteen nyt, kun hän on antanut hänelle
lähtöpassin.
-- Oletteko kasvatettu metsänvartijantalossa, nuori mies? kysyi
metsäpäällikkö.
-- En, minä olen saanut kasvatukseni Arnwoodissa yhdessä talon lasten
kanssa.
-- Missä olitte silloin, kun Arnwood paloi?
Edvardin nuorekkaille kasvoille välähti hurja ilme.
Hän muisti tuon kauhean yön, jolloin synnyinkodin korkeat muurit
luhistuivat raunioiksi, ja hänen silmissään paloi kostonhimo, kun hän
vastasi keropäälle, että hän oli ollut kotona isoisänsä mökissä sillä
kertaa. Metsäpäällikkö näki, kuinka hänen silmänsä iskivät tulta.
-- Ymmärrän teidät hyvin, nuori ystäväni, hän sanoi, -- teidän ei
tarvitse peittää tunteitanne tässä suhteessa. Arnwoodin polttaminen oli
häpeäpilkku meidän puolueellemme, ja monta kertaa olen hartaasti
rukoillut taivasta, ettei se liian ankarasti rankaisisi tuon hirveän
rikoksen toimeenpanijoita.
Edvard vaikeni, ja hänen vihansa lauhtui hiukan. Hän ajatteli
itsekseen: Kaikki keropäät eivät nähtävästi kuitenkaan ole niin
kelvottomia kuin minä olen luullut.
Hetkisen kuluttua hän muisti asiansa ja sanoi:
-- Kuten arvaan, olen tehnyt turhan matkan, koska te metsäpäällikkönä
tuskin sallitte, että metsäkoiria annetaan sellaisille, jotka eivät
enää ole palveluksessanne.
-- Sen seikan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä; minä olen täällä
vain valvoakseni, ettei metsästyslakeja rikota, vastasi metsäpäällikkö
ja jatkoi hymyillen: -- Te kai kuitenkin väittäisitte, että pennut
luvattiin teille, ennenkuin minä sain valtakirjani. Tahdon senvuoksi
mieluummin olla niistä mitään tietämättä. Ohimennen tahdon kuitenkin
teille huomauttaa, että salametsästystä koskeva lakipykälä on yhtä
ankara kuin ennenkin -- te ymmärrätte, mitä tarkoitan?
-- Kyllä, herra! Ja jos suvaitsette, tahtoisin mielelläni antaa teille
rehellisen ja suoran vastauksen.
-- Puhukaa vain pelkäämättä.
-- Tarkoitan, että metsänotukset ovat Kaarle-kuninkaan omaisuutta, ja
hän on ainoa, jolla on määräysvalta ylitseni. Ja hän ei varmaankaan
kieltäisi minua ampumasta vähän metsänriistaa kotitarpeiksi.
-- Niin, se on teidän mielipiteenne, nuori ystäväni. Mutta jos joudutte
kiinni, ei tuollaisista puheista ole vähintäkään hyötyä. Silloin ei
mikään auta. Te saatte määrätyn rangaistuksenne ja päälle päätteeksi
juuri minulta! -- Mutta menkää nyt keittiöön saamaan jotain suuhunne.
Oswald Patridge tulee kai pian.
Edvard kumarsi jäähyväisiksi ja lähti huoneesta. Hän hymyili
tahtomattaan ajatellessaan, että hän oli tullut hakemaan kahta
koiranpentua ja oli löytänyt -- keropään... Mutta hän oli kuitenkin
varsin ystävällinen minua kohtaan. Ja tytär! Kuinka viehättävä hän oli!
Ja miten sievästi hän hymyili!... Kas niin, tässähän on keittiö --
Arnwoodin perillinen lähetetään keittiöön! Entä sitten! Aika neuvon
tuo, kuten Alfred sanoo... Mutta täällähän ei ole ihmissieluakaan,
parasta, että menen katsomaan Kimolle jotain paikkaa. Se seisoo
varmaankin ulkona ikävissään.
Sanottu ja tehty. Talli oli rakennuksen takana, ja kun hän oli
taluttanut Kimon sinne ja antanut sille vähän heiniä, istuutui hän
portaille takaoven edustalle.
Hän vaipui pian syviin ajatuksiin, joista sievähymyinen tyttö hänet
herätti.
-- Minä en tiennyt, että Jane oli poissa, sanoi hän, -- ja teitä on
huonosti kestitty keittiössämme, ikävä kyllä. Mutta jos tahdotte
seurata minua, niin toimitan teille jotain syötävää.
-- Kiitos neiti, te olette hyvin ystävällinen minulle, ja kuitenkin
olen tunnustanut olevani salametsästäjä, lisäsi hän leikillisesti
hymyillen.
-- Niinpä kyllä, mutta tästälähtien ette kai enää harjoita
salametsästystä; ja vaikkapa sitä tekisittekin ja joutuisitte kiinni,
niin rukoilisin isää päästämään teidät vapaaksi, vastasi tyttö
hymyillen.
He tulivat nyt keittiöön, ja pian istui Edvard pöydän ääressä, jolle
tyttö toi kylmää linnunpaistia, lihapiirakkaa sekä tuopillisen vanhaa
olutta.
-- Tämän enempää en voi teille tarjota, hän sanoi laskien oluttuopin
pöydälle.
-- Teidän isänne nimi on Stone, eikö totta? kysyi Edvard. -- Olin
huomaavinani sen valtakirjasta.
-- Niin, se on hänen nimensä.
-- Entä teidän nimenne?
-- Sama kuin isäni tietysti:
-- Niin, mutta etunimi?
-- Ohoo, te olette aivan liian utelias!... Minun nimeni on Kate, mutta
nyt täytyy minun mennä sisään.
-- Hän on pieni herttainen tyttö, ajatteli Edvard tytön poistuttua
huoneesta, -- ja hän kutsui minua herraksi, tuskinpa hän samoin
puhuttelee muita metsänvartijoita. Minä näytän ehkä sitten vielä liian
hienolta, täytyy siis olla varovainen.
Näin miettien maisteli nuorukainen hyvällä halulla ruokia. Juuri kun
hän oli lopettanut syöntinsä ja joi viimeisen kulauksen oluttuopista,
astui Kate sisään ja sanoi:
-- Oswald on nyt tullut kotiin.
-- Kiitos neiti, ja kiitos ruoasta. Hän nousi pöydästä. -- Ja kuulkaa,
jatkoi hän, -- voitteko sanoa minulle, missä kuningas nykyään on?
-- Mikäli minä tiedän, on hän vankina Hurstlinnassa. Mutta kukaan ei
saa häntä nähdä. Jos joku koettaisi häntä tavata, tuottaisi se vain
sekä kuninkaalle että hänelle itselleen onnettomuutta.
Näin sanoen Kate lähti huoneesta, ja Edvard jäi taas yksin
metsäpäällikön keittiöön.