Veljekset.
Alfredilla oli aina monta rautaa tulessa. Hän laittoi uusia satimia, ja
asetti ne moneen eri paikkaan, niin että tuskin kului päivääkään, ettei
hän tuonut kotiin kaniinia tai jänistä. Sitäpaitsi oli hänellä
nähtävästi jotain uusia salaperäisiä tuumia. Aamulla aikaisin ja
illalla myöhään hän oleskeli metsässä eikä kukaan tiennyt, mitä hän
teki.
Viimein hänen salaisuutensa tuli ilmi. Eräänä aamupuolena hän tuli
kotiin ja sanoi:
-- Edvard, tällä kertaa olen saanut paremman saaliin kuin jäniksen tai
kaniinin, mutta minä en saa sitä yksin kotiin. Tule sinä avukseni. Te
kai ette pääse mukaan leiniltänne, Jaakko?
-- Oh, enköhän minä sentään kykene. Nyt, kun on satanut lunta ja ilma
on raikkaampi, on minun paljoa parempi olla. Kostea ilma on leinille
myrkkyä. Mitä sinä sitten olet pyytänyt?
-- Saattepa nähdä. Mutta sinne on puoli mailia.
-- Älähän huolehdi, kyllä minä toimeen tulen. Kulje sinä, Alfred, vain
edellä.
Kaikki kolme lähtivät matkaan. Kun he olivat saapuneet eräälle
paikalle, jossa kohosi ryhmä kookkaita puita, näytti Alfred heille
syvän haudan, jonka hän oli kaivannut puitten väliin. Se oli noin kuusi
jalkaa leveä, kahdeksan jalkaa pitkä ja niin syvä, että täysikasvuinen
mies olisi kadonnut aivan näkymättömiin, jos hän olisi siihen hypännyt.
-- Katsokaas, sanoi Alfred ylpeänä keksinnöstään, -- tässä on minun iso
satimeni. Ja katsokaa, mitä olen sillä pyytänyt.
He kurkistivat alas. Nuori härkä oli pudonnut kuoppaan.
-- Mitä me nyt teemme? kysyi Alfred. -- Emme kai saa sitä elävänä ylös?
-- Ei, siksi se on aivan liian raskas. Ja sitäpaitsi, koska meidän joka
tapauksessa kuitenkin täytyy tappaa se, niin voimme yhtähyvin ampua sen
nyt heti, arveli Jaakko.
-- Mutta kuinka sinä sait sen? kysyi Edvard veljeltään.
-- Siihen neuvoi minua taaskin tuo vanha kirja. Minä kaivoin haudan,
peitin sen orjantappuranoksilla ja loin lunta päällimmäiseksi. Sitten
otin kimpun heiniä ja hajoitin ne kuopan ympärille houkutellakseni
karjan, joka etsi suojaa kylmältä näitten suurten puitten varjossa,
kuopan läheisyyteen. Kuten huomaatte, onnistui tuumani hyvin.
-- Niin, sinä Alfred, viet totta tosiaan voiton meistä kaikista. -- No,
ammunko sen?
-- Kyllä, nyt se juuri katsoo ylös.
Pau! siinä makasi härkä. Mutta saadakseen sen ylös tarvitsivat he
köyttä ja sitä ei ollut kuin kotona. Samalla kun he noutivat köyden,
toivat he Kimon ja rattaatkin kuopalle. Härkä oli aika raskas, ja
kovasti he kiskoivat ja rehkivät, ennenkuin saivat sen ylös hinatuksi
syvästä kuopasta.
-- Seuraavalla kerralla emme enää rupea tämmöiseen puuhaan, sanoi
Alfred, joka ähki ja puhki kovista ponnistuksista ja pyyhki hien
otsaltaan. -- Minä teen itselleni nostolaitoksen, niin hinaamme
saaliimme ylös yhtä nopeasti ja näppärästi kuin sangollisen vettä
kaivosta.
-- Oikein maukasta lihaa, sanoi Jaakko, joka jo oli nylkemässä härän
nahkaa. -- Se ei vielä ole kuin noin puolentoista vuoden vanha, mikäli
minä ymmärrän. Mikähän meille olisi tullut neuvoksi, jos se olisi ollut
samanlainen jättiläisotus kuin se, minkä viime vuonna ammuimme. Me emme
ikinä olisi saaneet sitä ylös.
-- Olisimme kylläkin, vakuutti Alfred, joka aina oli neuvokas, --
silloin olisin minä hypännyt kuoppaan ja hakannut sen kappaleiksi.
Heti kun nahka ja lihat oli saatu rattaille, lähtivät he kulkemaan
kotiin metsänvartijantalolle.
-- Nyt on sinun pyssysi monin kerroin maksettu, sanoi Jaakko matkalla
Alfredille. -- Tästä lihasta saan monta markkaa.
-- Sehän on mainiota. Mutta toivottavasti ei tämä ole viimeinen
saaliini.
-- Ei suinkaan. Mutta kuulehan -- siitä johtuu mieleeni -- sinun
pitänee ajaa takaisin kuopalle ja korjata kaikki sisälmykset näkyvistä
ja luoda lunta veripilkuille. Minä olen näet huomannut, että karja
kovasti kammoaa verta. Olen nähnyt sen pari kertaa kun olen ampunut
peuran, niin ovat toiset tulleet paikalle ja heti kohta juoksujalkaa,
häntä pystyssä ja mylvien kiitäneet pakosalle.
-- Kiitos neuvosta, Jaakko, sanoi Alfred. -- Ja tiedättekö mitä -- minä
vien sinne samalla läjän kuivia sanajalkoja ja hajoitan ne kuopan
pohjalle. Muutoin sattuu helposti, että joku hieho tai vasikka, joka
putoaa siihen, särkee luunsa, ja siitä meillä ei ole suurtakaan iloa.
-- Tuommoisen kuopan kaivaminen on kai vienyt monta tuntia? kysyi
Edvard.
-- Niin on, mitä syvemmälle pääsin, sitä vaikeammaksi kävi työ. Päälle
päätteeksi täytyi minun kuljettaa pois kaikki multa ja sirottaa se
maahan. Kokonaisen kuukauden tein työtä, viimein kuljin tikapuita
myöten edestakaisin ja multaa en enää voinut lapiolla luoda ylös, vaan
täytyi minun kantaa se vasussa.
-- Kylläpä siinä on kärsivällisyyttä kysytty. Mutta sinä oletkin paljon
sitkeämpi kuin minä, sanoi Edvard.
Talvi kului nopeasti ja hiljaisesti. Jaakon täytyi enimmäkseen pysyä
sisässä leininsä tähden, ja Edvard kävi metsällä yksin tai veljensä
seurassa. Alfred sai sitäpaitsi pari vasikkaa verrattomaan ansaansa. Ne
saatiin hengissä ylös kuopasta ja vietiin navettaan toisten lisäksi ja
niin edistyi talon karjanhoito nopeasti. Vanha Jaakko oli nyt niin
heikko, ettei hän enää jaksanut lähteä hakemaan koiranpentuja, jotka
oli heille luvattu. Tammikuu oli käsissä -- juuri siinä kuussa Jaakko
oli luvannut ne noutaa -- mutta nyt ei ollut ajattelemistakaan, että
hän olisi kyennyt niin pitkälle matkalle. Hän ei myöskään tahtonut
lähettää Edvardia tai Alfredia niitä hakemaan. -- Minä tulen kyllä pian
terveemmäksi, sanoi hän joka kerran, kun asia tuli puheeksi. Vihdoin
viimein huomatessaan, ettei hänen terveytensä tullut sen paremmaksi,
salli hän Edvardin lähteä.
Hän selitti hänelle tarkoin, mitä tietä hänen tuli kulkea metsävoudin
asunnolle, ja neuvoi häntä esiintymään hänen pojanpoikanaan, Edvard
Armitagena.
Seuraavana aamuna Edvard satuloitsi Kimon ja lähti matkaan.
-- Jospa minä saisin lähteä mukaasi, sanoi Alfred, joka saattoi
veljeään kappaleen matkaa.
-- Niin, jospa saisit! Minusta tuntuu kuin olisin orja, joka on
saavuttanut vapautensa. Minä tiedän kyllä, kuinka suuressa
kiitollisuuden velassa olemme vanhalle Jaakolle, ja olenkin hänelle
sydämestäni kiitollinen; mutta minä en saata ymmärtää, mitä pahaa hän
luulee meille tapahtuvan, jos me näyttäydymme Lymingtonissa.
-- En minäkään sitä käsitä, Edvard, mutta luulen, että vaara
pääasiallisesti kummittelee Jaakon mielikuvituksessa. Kukapa tahtoisi
tehdä meille pahaa senvuoksi, että isämme taisteli kuninkaan puolesta,
kun itse olemme rauhallisia. Mutta mitä silloin ensi työksesi tekisit,
Edvard, jos lähtisit pois metsästä?
-- Tietysti ilmaisisin kuka olen ja vaatisin perinnökseni isäni
maatilaa, Arnwoodia.
-- Sitäpä Jaakko juuri pelkääkin, ja se tuottaisi sinulle vain
onnettomuutta. Jaakko on näet uskonut minulle, vaikkei hän ole sitä
sinulle rohjennut kertoa, että maatila on joutunut parlamentille, koska
meidän isämme on taistellut sitä vastaan, ja jos sinä koettaisit saada
sitä takaisin, joutuisit varmasti vankeuteen.
-- Ja miksi ei Jaakko uskaltanut kertoa sitä minulle?
-- Koska hän pelkäsi, että sinä vihoissasi moisesta vääryydestä
ryhtyisit johonkin varomattomaan tekoon, joka voisi syöstä meidät
kaikki onnettomuuteen. Hän sanoi myöskin, että hän ei luultavasti enää
elä kauan, sillä hän huomaa, kuinka voimat vähenevät päivä päivältä.
Hän toivoisi vain saavansa vielä elää vuoden tai pari voidakseen pitää
sinua aisoissa. Jos sinä menet ilmaisemaan itsesi ja vaadit
isäinperintöäsi, selitti Jaakko minulle tuonoin, pidättävät viholliset
sinut, ja samalla joudumme Alice, Edit ja minäkin heidän valtaansa.
Miten luulet pikku sisartemme silloin käyvän? He tulisivat tietysti
kuninkaalle vihamielisten ihmisten luo, jotka mielihyvällä kiusaisivat
ja vaivaisivat kuninkaanpuoltajan, eversti Beverleyn tyttäriä.
-- Jaakko olisi voinut sanoa tämän kaiken minulle itselleni.
-- Hän pelkää kiivasta luonnettasi; ja siksi hän alituisesti pelkää,
että sinä lähtisit pois täältä metsästä. "Minä rukoilen joka ilta, että
Jumala sallisi minun vielä elää, niin että voisin hillitä veljesi
levottomuutta ja matkahalua", sanoi hän minulle kerran.
-- Minä en lähde minnekään, niin kauan kuin olen sisarteni ainoa tuki.
Jos he olisivat turvassa, kääntäisin vaikka jo tänäpäivänä selkäni
pikku mökillemme.
-- Minä sanon kuten Jaakko: Odota. Se sana on kullan arvoinen näihin
aikoihin. Mutta eipä silti tarvitse elää piilossa, vaikka onkin
varovainen. Minä en todellakaan luule meille siitä vahinkoa koituvan,
vaikkapa liikkuisimmekin kaupungissa ja muissa sellaisissa paikoissa.
Kun vain kuljemme Armitagen nimellä, ei yksikään ihminen saata tuntea
meitä näissä puvuissa, jotka nyt ovat yllämme ja niin muuttuneet kuin
olemme. Sekä sinä että minä olemme tulleet suuriksi ja vahvoiksi.
Tuulet ja säät ja jokapäiväinen raataminen ovat karaisseet ja
ahavoittaneet meitä niin, että todella näytämme siltä, kuin olisimme
asuneet metsässä paitaressuista saakka. Me emme tosiaan näytä eversti
Beverleyn pojilta.
-- Olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi, vastasi Edvard. -- Äläkä
sinä luule minua niin kauhean kiivaaksi kuin mitä Jaakko kuvittelee.
Sydämeni hehkuu vihasta, mutta minä voin hillitä mieleni, ja voin
hallita itseäni, silloin kuin tahdon. Ja nyt huomaan kyllä, että tässä
täytyy panna viekkaus viekkautta vastaan. Sitäpaitsi -- niin kauan kuin
kuningas istuu vankilan muurien sisäpuolella, ja hänen miehensä ovat
hajallaan ja maasta karkoitetut, niin kauan en minä voi mitään
toimittaa ja jos ilmaisisin itseni, vahingoittaisin sillä vain itseäni
ja meitä kaikkia. Voit siis luottaa siihen varmasti, että minä pysyn
alallani ja salaan oikean nimeni. Mutta sen sinulle sanon: minun täytyy
ja minä tahdon puhella muiden ihmisten kanssa, en voi elää kuin säkissä
tietämättä rahtuakaan siitä, miten tässä maassa eletään.
-- Sinä olet oikeassa, veli. On parasta, että liikut vähän muuallakin
kuin yksinomaan tässä metsässä -- ole vain varovainen! Mutta nyt minun
täytyy lähteä kotiin raatamaan. Onnea matkalle, Edvard. Ja koeta saada
hiukan haulia minulle metsävoudilta, minä tarvitsen kovin niitä. Jää
hyvästi.
-- Jää hyvästi! Edvard kiirehti Kimoa ja katosi pian metsään.
Yllämainittu keskustelu osoittaa parhaiten, kuinka perin erilaiset
veljesten luonteet olivat. Edvard oli rohkea ja kenties vähän liiaksi
kiihkeä, mutta hän kuunteli aina toisten järkeviä neuvoja ja seurasi
niitä. Hänet oli kasvatettu suuren maatilan perillisenä, ja sen vuoksi
hän syvästi tunsi nykyisen nöyryytetyn asemansa -- hän, jonka
tulevaisuus lapsena oli näyttänyt niin loistavalta. Lapsuudesta asti
oli hänen mielensä palanut sotaan ja miekan melskeeseen, ja hänen uljas
isänsä oli yhä vain elähdyttänyt tätä hänen taipumustaan. Mutta tästä
sotaisesta mielialasta huolimatta oli hänellä hyvä ja puhdas sydän eikä
koko Englannin valtakunnassa ollut ylevämielisempää nuorukaista kuin
Edvard Beverley.
Alfred oli paljon levollisempi ja hiljaisempi. Hänen mietiskelevän ja
syvän luonteensa mukaista ei ollut raivata uusia uria tai kulkea
etumaisena, paremmin hän oli paikallaan siinä, missä kysyttiin hyviä ja
viisaita neuvoja. Yhdessä kohdassa hän kuitenkin oli Edvardin
kaltainen, hän oli rohkea kuten veljensä vaikkei hänen rohkeutensa
ollut niin kiihkeätä laatua -- se oli kuin hehkuva hiillos, joka vasta
silloin ilmiliekiksi leimahtaa, kun siihen puhalletaan. Alfred oli
syntynyt rauhan mieheksi, sen saattoi selvästi huomata; hän viihtyi
paraiten saadessaan puuhailla tallissa tai vainiolla -- sellainen elämä
häntä miellytti.
Molempien veljien välillä ei koskaan vaihdettu pahaa sanaa. He tulivat
mainiosti toimeen keskenään, ja se johtui siitä, ettei kumpikaan
pitänyt itseään toista viisaampana eikä itsepintaisesti pysynyt omassa
mielipiteessään. Päinvastoin oli heillä molemmilla sama tarkoitusperä
-- noudattaa toisen tahtoa ja mieltä.