Tärkeitä tapahtumia.
Edvard astui nyt ulos pihalle ja keksi pian miehen, jolle hänellä oli
asiaa. Hän astui Oswaldin luo ja sanoi nimensä ja mitä varten hän oli
tullut.
-- Kas vain! huudahti metsävouti hämmästyneenä. -- En ole koskaan
tietänyt, että vanhalla Jaakolla oli poika -- ja nyt on hänellä vielä
päälle päätteeksi pojanpoikakin. Oletteko kauankin asunut hänen
luonaan?
-- Vähän yli vuoden; sitä ennen olin Arnwoodissa.
-- Arnwoodissa! Silloin kai olette kuninkaan miehiä? kysyi Oswald.
-- Niin olen, koko sydämestäni.
-- Ja minä, totta vieköön myös. Muutoin en teille koiriani antaisikaan.
Mutta mennään nyt pentuja heti katsomaan. Koirilla on se hyvä
ominaisuus, että ne kyllä kuulevat, mutta eivät kieli, mitä kuulevat.
-- Minä, nähkääs, en enää asu yksin.
-- Niin, minä huomasin sen, tapasin näet uuden metsäpäällikön teidän
sijastanne, sanoi Edvard ja sitten hän kertoi Oswaldille, mitä oli
tapahtunut herra Stonen ja hänen välillään.
-- Te olette ollut rohkea, kuulen minä, sanoi Oswald, kun Edvard oli
lopettanut kertomuksensa, -- ja se miellyttää minua. Muuten on paras
pitää suunsa kiinni tähän aikaan. Merkillistä kyllä, olemme minä ja
pari muuta kuninkaalle uskollista miestä saaneet pitää paikkamme,
muutoin on otettu pelkkää uutta, tuntematonta väkeä. He eivät juuri
osaa muuta kuin soimata ja panetella kuningasta, mutta se lieneekin
tärkeintä tähän aikaan. Ennen vanhaan täytyi metsänvartijan olla
myöskin taitava metsästäjä. Sellaisia eivät nämä ole, mutta sen sijaan
he kyllä tekevät parastaan estääkseen muita kaatamasta peuroja. Varokaa
siis, etteivät he iske kynsiään teihin, sillä metsästyslait ovat
ankarat.
-- Pyh! Minä kyllä heistä suoriudun. Pahinta on saada metsänriista
myydyksi, arveli Edvard.
-- Siinä minä kyllä teitä autan, lupasi metsävouti. -- Minä tunnen
kyllä monta, jotka ostavat kaikki otukset, mitkä saatte ammutuksi...
Ja tiedättekö mitä? Minä luulen kuten tekin, ettei tämä uusi
metsäpäällikkö ole niinkään ankara. Hänen kanssaan tulee kyllä helposti
toimeen. Eikö totta? Se on jo hyvä merkki, että hän salli teidän puhua
niin vapaasti, ja sitten tapa, jolla hän puhui eversti Beverleystä...
-- Niinpä kyllä. Mikä hän muuten on miehiään?
-- Hän lienee Cromwellin hyvä ystävä. Muuta en tiedä hänestä... Mutta
kuulkaa, te ja minä tapaamme kai vielä toisemme. Ensi kerralla ette
kuitenkaan saa tuoda pyssyä mukananne tänne. Tässä ovat koirat
isoisällenne... Kuinka vanha te muutoin olette? Jaakko ei suinkaan ole
kuuttakymmentä vanhempi.
-- Minä olen täyttänyt viisitoista, vastasi Edvard.
-- Ettekö sen vanhempi. Minä olisin luullut teitä kahdeksantoista tai
yhdeksäntoista vuoden ikäiseksi. Niin, siinä sen näkee! Metsäelämä
kehittää pian pojasta miehen. Osaatteko ajaa otusta?
-- Minä palaan harvoin tyhjin käsin kotiin.
-- Kas, kas! Kuulkaa, meidän molempain täytyy lähteä yhdessä
metsälle... Tiedättekö, missä suuri tammi, niin kutsuttu kuningastammi
on?
-- Kyllä.
-- Tahdotteko kohdata minut sen luona huomenna päivänkoitteessa?
-- Jos elän ja olen terve.
-- Hyvä, ottakaa koirat mukaanne, ja nyt onnellista matkaa.
Oswald nyökäytti päätään hyvästiksi Edvardille, joka meni ottamaan
hevosensa tallista. Edvard satuloitsi Kimon ja ratsasti jälleen kotiin
päin metsän poikki. Koirat juosta vilistivät hänen jäljestään.
Edvardilla oli paljon miettimistä kotimatkalla päivän tapahtumien
johdosta. Vanha Jaakko Armitage ei suinkaan enää kauan tulisi elämään,
ja silloin hän jäisi maailmaan yksin Alfredin ja kahden pienen
sisarensa kanssa. Tähän asti oli metsä antanut heille, mitä he
elatukseensa tarvitsivat, mutta nyt, uuden metsäpäällikön tultua, ei
ollut niinkään helppoa elää metsästyksellä, siitä saattoi tulla kova
rangaistus. Hätätilassa täytyy kai elää yksinomaan maanviljelyksestä.
Olihan Alfred jo pannut sen hyvään alkuun, mutta totta puhuen ei
eversti Beverleyn vanhin poika oikein mielellään olisi luopunut
reippaasta metsästäjänelämästä. -- Ja ajakoon vain minua takaa
metsänvartijoineen, Alfred on jo kyllin suuri pitääkseen huolta sekä
Alicesta että pikku Editistä. Ja oikeastaan ei minulla olisi mitään
sitä vastaan, vaikka minun täytyisikin paeta maasta; silloin vasta
voisin oikein todenteolla kuningastani palvella, arveli hän.
Vasta myöhään illalla Edvard joutui kotiin. Silloin olivat jo kaikki
muut nukkumassa paitsi Alfred, joka jännityksellä kuunteli veljen
kertomusta päivän tapahtumista. Itsellään hänellä ei ollut muita
kuulumisia kuin että Jaakko oli ollut hyvin huono koko päivän ja
illalla pyytänyt Alicea lukemaan ääneen raamatusta.
Seuraavana aamuna meni Edvard vanhan Jaakon luo, joka oli maannut
vuoteessa kymmenen viimeistä päivää, ja kertoi hänelle, mitä oli
tapahtunut uuden metsäpäällikön ja Oswaldin luona.
-- Sinä olet käyttäytynyt uljaasti, poikani, sanoi vanhus, -- kenties
liiankin uljaasti, mutta se osoittaa, että olet liian ylpeä ja miehekäs
tyytyäksesi valheeseen. Niin kauan kuin et ase kädessä taistele
kuninkaan puolesta, eivät he voi sinua rangaista, vaikka oletkin hänen
puolellaan. Mutta varovainen sinun kuitenkin tulee olla, nyt kun metsä
on heidän hallussaan, ja muista, että vaara ei uhkaa yksin sinua, vaan
myöskin sisariasi. Minä puhun sinulle näin, rakas poikani, koska
tunnen, että päiväni pian ovat luetut, ja kun minä lähden pois, tulee
kuorma lepäämään sinun hartioillasi. Jumalan avulla luulen kuitenkin,
että sinä ja veljesi voitte hankkia jokapäiväisen leivän teille
kaikille neljälle. Jos tahdotte seurata minun neuvoani, niin
harrastakaa niin paljon kuin mahdollista maanviljelystä ja ampukaa vain
villikarjaa, silloin ette riko metsästyslakeja. Mutta mene nyt,
poikani, ja pyydä Alice luokseni. Illalla haluaisin vielä puhella
kanssasi.
Edvard oli hyvin alakuloinen nähdessään, kuinka huonoksi Jaakko oli
käynyt. Alfred ja hän työskentelivät pellolla koko päivän, mutta
illalla keskusteli Edvard taas kauan vanhan metsänvartijan kanssa,
jolle hän nyt myöskin kertoi, että hän ja Oswald olivat päättäneet
tavata toisensa seuraavana aamuna.
-- Niin, Oswald on uskollinen kuin kulta, häneen voit luottaa. Arvelen
muuten, että olisi kenties parasta ilmaista hänelle syntyperänne. Olen
joskus itse aikonut puhua siitä hänelle, jotta ainakin yksi ihminen
voisi tarvittaessa todistaa, kuka sinä olet. Sano hänelle huomenna,
että minulla ei enää ole monta elonpäivää ja pyydä häntä käymään
luonani. Haluaisin puhutella häntä ennen kuolemaani.
Varhain seuraavana aamuna Edvard lähti pyssy olalla kuninkaantammelle,
joka oli runsaasti puolitoista mailia metsänvartijatalolta. Hän oli
ottanut Turvan mukaansa ja oli ensimmäisenä yhtymäpaikalla, mutta eipä
kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin Oswaldkin saapui pyssy olalla ja
koira kintereillään.
-- Tervetuloa, Oswald, sanoi Edvard.
-- Hyvää päivää, poikani, sanoi Oswald puristaen hänen kättään. --
Ettepä usko, kuinka kovassa kuulustelussa olen ollut, siitä kun
viimeksi tavattiin -- ja teistä yksinomaan oli kysymys.
-- Minusta?
-- Niin. Ensin kuulusteli minua herra Stone. Hän tahtoi tietää minulta,
olitteko todellakin vanhan Jaakon pojanpoika, kuten olitte väittänyt.
Luulenpa, totta vie, että hän melkein kuvittelee teidän olevan
vähintään Yorkin herttua omassa korkeassa persoonassaan. Minä en
tietysti voinut sanoa hänelle enempää kuin itsekään tiesin, niin ettei
hän minusta paljoakaan viisastunut. Mutta sitten alkoi pikku neiti
kysellä, ja häntä ei ollut yhtä helppo tyydyttää. Viimein hän lähetti
minun kauttani teille sellaiset terveiset, ettette millään muotoa
ampuisi peuroja, sillä jos joudutte kiinni, täytyy hänen isänsä tehdä
velvollisuutensa mukaan, ja se olisi kovin ikävä.
-- Kiittäkää häntä ystävällisestä neuvosta, vastasi Edvard hymyillen,
-- mutta joka tapauksessa toivon tänään saavani pulskan peuran
saaliikseni. Vai mitä te arvelette?
-- Minä toivon samaa. Nyt saamme nähdä, kuinka taitava metsästäjä
olette. Te saatte johtaa ajoa, sanoi Oswald.
-- Hyvä. Luuletteko, että näillä seuduin on peuroja?
-- On kyllä tähän aikaan vuodesta.
-- Eteenpäin siis, tuuli on idästä... malttakaa... on kai parasta, että
kuljemme sitä vastaan tai oikeammin, että kuljemme niin, että tuuli
koko ajan on vasten oikeata poskeamme. Eikö totta?
Oswald oli samaa mieltä, ja niin he kulkivat eteenpäin noin puoli
tuntia sanaakaan vaihtamatta.
Äkkiä Edvard pysähtyi ja viittasi eteensä: pehmeässä maassa oli aivan
selvästi naaraspeuran sorkan jäljet.
-- Tuossa on naaraspeuran jäljet ja tuossa metsikössä kai urospeura
piilee, kuiskasi Edvard hiljaa.
Jäljet johtivatkin viidakkoon, oli päivän selvää, että otus oli siellä.
Varovasti Edvard ryömi viidakkoon, ja pian hän huomasi pienen läjän
korkeita sanajalkoja puitten välissä. Olikohan se peuran makuupaikka?
Edvard viritti pyssyn hanan -- ja aivan oikein, hanan napsutus sai
eläimen säpsähtämään, ja nuori metsästäjä näki selvästi sen sarvet.
Seuraavassa tuokiossa, kun peura taas makasi rauhallisesti, hän tähtäsi
tarkkaan ja laukaisi. Pamauksen kuullessaan syöksyi toinen peura
pystyyn pelästyneenä. Oswaldin kuula osui siihen, mutta eläin ei
kaatunut, vaan juoksi vielä sittenkin eteenpäin koirat kintereillään.
Edvard, joka varmaan tiesi kaataneensa oman otuksensa, riensi
juoksujalkaa viidakon lävitse ja alkoi ajaa takaa pakenevaa peuraa.
Nopsajalkainen kun oli, juoksi hän pian Oswaldin ohi ja yhä edelleen
peuran jälkeen. Se kiiti hurjaa vauhtia erään rämeen yli, mutta sitten
se seisahtui aikoen nähtävästi asettua vastarintaan.
-- Se on juossut veteen! huusi Edvard Oswaldille, joka hänkin nyt tuli
täyttä vauhtia rämeen poikki.
-- Nyt voitte ampua sen.
Sanottu ja tehty. Otus sai kuulan päähänsä ja kaatui heti kuolleena
maahan. Yksissä voimin vedettiin saalis nyt maihin; sitten Oswald alkoi
sitä nylkeä.
-- Mistä se johtuu, että te ammuitte syrjään? kysyi metsävouti. -- Nämä
kuulathan ovat minun ampumiani.
-- Ei tämä olekaan se, jota minä ammuin! Minun peurani makaa kuolleena
viidakossa, mennäänpä sitten katsomaan sitä, kun olemme päässeet tästä.
Se on komea eläin, saatte nähdä.
-- Tämä minun on viisivuotias peura.
-- Mutta minun on kuusivuotias ja päälle päätteeksi kruunupeura.
Kun nahka oli nyljetty, ripusti Oswald lapakappaleet puuhun, ja sitten
he palasivat viidakkoon, jossa ensin olivat tavanneet peurat.
-- Mihin kohtaan osuitte sitä? kysyi Oswald tiellä.
-- Minä en voinut nähdä muuta kuin sen silmät sanajalkojen välistä,
niin että niille paikoin kai laukaukseni sattui.
Huomattiinkin, että Edvardin kuula oli tunkeutunut suoraan eläimen
silmään ja Oswald kehui syystäkin oikein ylistämällä tätä
mestarilaukausta. Yks kaks nyljettiin komea otus ja liha ripustettiin
puuhun. Sitten molemmat metsämiehet suuntasivat kulkunsa
metsänvartijatalolle, jossa Alice oli valmistanut heille oivan
päivällisen. Oswald oli varsin hämmästynyt nähdessään, että vanhalla
Jaakolla oli kokonaista neljä lapsenlasta, mutta päivällisen syötyään
hän meni Jaakkoa katsomaan, ja silloin vanha metsänvartija kertoi
hänelle, mitä sukua lapset oikeastaan olivat. Iloisesti ja
kunnioittavasti tervehti nyt uskollinen metsävouti eversti Beverleyn
poikia, mutta Edvard pyysi häntä muistamaan, että heidän yhä vielä
täytyi esiintyä metsänvartijanlapsina.
-- Sitä en unohda, mutta olen iloinen siitä, että olen saanut tietää
salaisuuden. Tulee ehkä kerran sekin aika, jolloin voin olla teille
hyödyksi... Niin, siten voivat asiat kääntyä. Kukapa olisi luullut,
että minä koskaan söisin päivällistä, jonka eversti Beverleyn tytär
omin käsin on valmistanut.
Yön Oswald nukkui pienessä metsänvartijanmökissä. Seuraavana aamuna
Edvard valjasti Kimon kärryjen eteen, ja sitten ajettiin metsään
noutamaan saalis, joka vietiin kotiin Oswaldin luo. Vasta myöhään
illalla he saapuivat herra Stonen asunnolle, ja Edvard suostui
senvuoksi jäämään sinne yöksi. Sillä aikaa kun Oswald meni päällikkönsä
luo, istui Edvard keittiössä. Metsävouti kertoi herra Stonelle
mainiosta saaliista, jonka hän oli tuonut kotiin. Hän mainitsi myös,
kuinka suurta apua hänellä oli ollut "metsänvartijanpojasta" ja sanoi,
että nuorukaisen oli pakko jäädä taloon yöksi. Hän ei tiennyt, miten
kylliksi kiittää Edvardin metsästystaitoa; hän itse oli muka vain
töhertäjä hänen rinnallaan.
-- Nuorukainen on nähtävästi siihen ammattiin hyvin harjaantunut, sanoi
herra Stone hymyillen. -- Mutta jos hän tähän asti onkin elänyt
kuninkaan tiliin, on siitä nyt tehtävä loppu. Kenties voisimme saada
hänestä metsänvartijan... Ehdottakaa sitä hänelle, Oswald...
Kruunupeuran reisikappaleet lähetämme huomenna kenraali Cromwellille.
Heti kun Oswald tuli takaisin Edvardin luo, kertoi hän hänelle
metsäpäällikön ehdotuksen, mutta siihen ei nuori Beverley mitenkään
suostunut. Häntä ei haluttanut ampua metsänriistaa Cromwellin ja
toisten keropäiden päivällispöytää varten.
Oli jo myöhä, ja illallisen jälkeen pyysi Oswald palvelustytön
valmistamaan vuoteen Edvardille. Mutta Jane, joka oli äreä, mukavuutta
rakastava vanhapiika, vastasi vain, ettei hänellä ollut sijaa
vieraille. -- Tallinylisillä on olkia yllin kyllin, sanoi hän, --
siellähän voitte nukkua.
Siihen täytyi nuorukaisen tyytyä, ja kun Oswald, joka uuden
metsäpäällikön tulon jälkeen asui läheisessä metsänvartijantalossa, oli
sanonut hyvää yötä ja mennyt matkoihinsa, kapusi Edvard tikapuita
myöten ylisille. Huh, sepä oli huono makuusija! Ovella ei ollut
minkäänlaista luukkua, ja jääkylmä tuuli puhalsi sen läpi häneen, niin
että Edvard ei ollut maannut siellä monta minuuttia, ennenkuin hän oli
aivan vilusta kangistunut. -- Yllin kyllin olkia, oli Jane sanonut,
kyllä kai, siellä täällä lattialla oli joku olkitukko, mutta niitä oli
niin vähän, että ne töin tuskin riittivät alusiksi. Ei, hänen täytyi
lähteä pihalle vähän jaloittelemaan ja liikuttamaan jäykkiä jäseniään
saadakseen hiukan lämpöä ruumiiseensa.
Kun hän oli astunut alas tikapuita myöten, hän huomasi, että keittiön
yläpuolella olevan makuuhuoneen ikkunasta yhä loisti tulta. Kummallisen
vahva valo... ja se kävi vain yhä vahvemmaksi joka hetki. Nyt veti
valkoinen naishaamu uutimet syrjään... aikoi varmaankin avata
ikkunan... Huone oli tulessa! Samassa tuokiossa pystytti Edvard
tikapuunsa ikkunaa vasten ja juoksi niitä myöten ylös. Pian ikkuna
auki! Tiheät savupilvet virtasivat häntä vastaan ja olivat tukehduttaa
hänet. Mutta sisään hänen täytyi, ja sisään hän pääsi. Aivan ikkunan
luona makasi nainen, joka oli koettanut avata ikkunan -- hän oli
tainnuksissa vaipunut lattialle. Edvard nosti hänet syliinsä, ja
samassa silmänräpäyksessä leimahti tuli ilmiliekkiin, niin että
nuorukainen ennätti vähän palaakin, ennenkuin hän taakkoineen pääsi
tikapuille. Kuka oli nainen, jonka hän oli pelastanut? Nyt hän hänet
vasta tunsi: se oli metsäpäällikön tytär, suloinen Kate Stone.
Tuli oli tarttunut tytön vaatteisiin, mutta Edvardin onnistui
tukahduttaa se. Hän riensi talliin ja laski tytön oljille tyhjään
hinkaloon. Sitten hän riensi pihalle ja huusi kaikuvalla äänellä
yhtämittaa: Tulipalo, tulipalo! ja sai siten muut talon asujaimet
liikkeelle. Kukaan ei ennättänyt saada vaatteitaan ylleen,
puolipukeissa he syöksyivät kaikki ulos kauhistunein kasvoin, ensin
herra Stone, sitten äreä Jane, jonka jalat nyt kylläkin ketterästi
liikkuivat -- naapuritalojenkin asukkaat kokoontuivat palopaikalle.
Edvard toimi ripeästi, hän juoksi tikapuita ylös alas vesisanko
kädessään, ja heitettyään veden palavaan huoneeseen, hän nopeasti taas
riensi täyttämään sankonsa kaivosta. Nähdessään Oswaldin hän huusi,
että hän komentaisi miehet työhön, jos he muodostaisivat vesiketjun,
kävisi sammuttaminen paljon nopeammin.
Herra Stone oli suunniltaan. -- Tyttäreni! Tyttäreni! huusi hän käsiään
väännellen. -- Pelastakaa hänet. Hän on tuossa huoneessa, missä palaa!
Mutta kaikki sanoivat vain, että huoneeseen oli mahdoton enää päästä;
liekit leimusivat ikkunoista sellaisella voimalla, että jokainen, joka
olisi sinne pyrkinyt, olisi ollut kuoleman oma. Oswald ja muut tekivät
kuitenkin työtä hiki hatussa ja vähitellen alkoi tulen voima heikontua.
Epätoivoissaan aikoi herra Stone syöstä tikapuita myöten ja ikkunan
kautta palavaan huoneeseen, ja kun pari miestä tarttui häneen käsiksi
estääkseen häntä siitä, huusi hän vaikeroiden: -- Lapsiraukkani! Pikku
Kate parkani! Palanut! Hukkunut liekkeihin!
Samassa kuului ihmisjoukosta ääni, joka huusi: Arnwoodissa paloi neljä
lasta!
Mutta silloin pettivät onnettoman isän voimat; hänen silmissään
musteni, ja tiedottomana hänet kannettiin läheiseen taloon.
Edvardin tarmokkaalla johdolla saatiin tuli vähitellen sammutetuksi.
Silloin huomattiin, että tuli oikeastaan oli tärvellyt vain huoneen
sisustuksen, muuta vahinkoa eivät liekit olleet ennättäneet tehdä.
Vasta sitten, kun rohkea nuorukainen oli varma siitä, että vaara oli
ohi, astui hän maahan tikapuilta, kutsui Oswaldin luokseen ja riensi
tallille.
-- Kuinka kauheata! päivitteli kelpo metsävouti. -- Pikku neitirukka!
-- Neitikö? Hän on pelastunut!
-- Pelastunut? Oswald ei ollut uskoa korviaan.
-- Niin, minä kannoin hänet kaikkein ensiksi alas portaita, ennenkuin
aloin taistella liekkejä vastaan, jo ennenkuin te muut ehditte
paikalle. Hän makaa täällä tallissa -- kas tuossa hän onkin... Tuokaa
vähän vettä... Jumalan kiitos, hän hengittää!... Kiitos Oswald... Kas
niin, nyt hän toipuu. Lainatkaa minulle viittanne, niin kiedomme sen
hänen ympärilleen ja kannamme hänet teidän asuntoonne.
He tekivät niin, ja pian makasi Kate, joka vielä oli puolipyörryksissä
vuoteella, metsävoudin pienessä huoneessa. Viimein hän avasi silmänsä,
hänen ensimmäiset sanansa saatuaan puheenlahjan olivat:
-- Missä on isäni?
-- Hänellä ei ole mitään hätää.
-- Entä talo, onko se palanut?
-- Ei, tuli on sammutettu.
-- Kuka minut pelasti?
-- Nuori Armitage sen teki.
-- Kuka? Armitage... Kuka hän on?... Ah niin, nyt muistan... Mutta
missä on isä? Minä tahdon isäni luo.
-- Hän on tuolla toisessa talossa.
Kate Stone koetti nousta jaloilleen, mutta hän oli vielä liian heikko
ja voimatonna hän vaipui takaisin vuoteelle. -- Minä en jaksa, hän
voihki. -- Isä tulkoon minun luokseni.
-- Minä menen kyllä häntä noutamaan, lupasi Oswald jättäen Edvardin
yksin nuoren tytön luo.
Herra Stone oli jälleen tullut tuntoihinsa, mutta hän oli enemmän
kuollut kuin elävä, ja kun Oswald jo kaukaa huusi hänelle, että tuli
oli sammutettu, vastasi hän äänellä, joka melkein hukkui itkuun ja
nyyhkytyksiin: -- Tuli! Tuli! Niin, mutta tyttäreni! Rakas
lapsiparkani!
-- Tyttärenne elää, herra Stone.
-- Mitä sanotte? Hän elää! Missä hän sitten on?
-- Hän on minun kotonani ja on lähettänyt minut noutamaan teidät
luokseen.
Salamannopeasti metsäpäällikkö riensi Oswaldin tupaa kohti. Ovella
seisoi Edvard, mutta häntä ei onnellinen isä huomannutkaan -- hän etsi
vain tytärtään, ja seuraavassa tuokiossa hän sulki pikku Katen
syliinsä.
-- Siinä sen näkee, sanoi Edvard hiukan myöhemmin Oswaldille. -- Olipa
onni, ettei kelpo Janemme suonut minulle pehmeätä vuodetta tänä yönä.
Ellen minä olisi maannut kylmässä tallinlakassa, olisivat he kaikki
kuolleet liekkeihin. Mutta kuulkaahan, minä sain muutamia pahoja
palohaavoja käsivarteeni...
-- Siihen kyllä tiedän neuvon. Odottakaa vähän. Ja Oswald meni
noutamaan purkillisen voidetta, jolla hän siveli haavoja. Käsivarsi oli
pahoin palanut, mutta voide lievitti tuskia.
-- Saattepa nähdä, että herra Stone tulee olemaan kauhean kiitollinen
teille, sanoi Oswald sitoessaan Edvardin kättä. -- Hän tekee kaiken
mitä voi palkitakseen uljaan työnne.
-- Mutta juuri siksi tahdonkin päästä kotimatkalle niin pian kuin
mahdollista. En tahdo ottaa vastaan mitään kiitokseksi... ja muistakaa
Oswald, ettette ilmaise hänelle asuntoani... Olen pelastanut hänen
tyttärensä -- ja samoin tekisin pahimman vihamieheni tyttärelle, mutta
minä en välitä kiitoksista ja palkinnoista. Hän on nyt kerta kaikkiaan
keropää, ja senvuoksi en tahdo häntä palvella, vaikka hän kuinkakin
pyytäisi ja tarjoaisi minulle metsänvartijanpaikkaa... ja sen hän kai
tekee. Ei, kuten sanottu, minä lähden kotiin.
Oswald satuloitsi siis Kimon -- Edvard itse ei kipeällä käsivarrellaan
voinut sitä tehdä. -- Näkemiin asti! huusi Edvard, ja niin molemmat
ystävät erosivat tällä kertaa.
Kotona sai Edvard heti kuulla, että vanha Jaakko oli hyvin heikko ja
oli häntä jo kauan hartaasti odottanut. Edvard jätti siis Kimon
Alfredin huostaan ja riensi heti makuuhuoneeseen, jossa vanha
metsänvartija lepäsi kuolinvuoteellaan.
-- Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Jaakko. -- Halusin mielelläni
tavata sinua ennen kuolemaani. Ja nyt katoavat voimani hetki hetkeltä
-- mutta minähän olenkin jo vanha mies.
-- Oletteko vanhempi kuin kuusikymmentä vuotta? Oswald sanoi...
-- Mitä tietää Oswald minun iästäni? Minä olen täyttänyt
seitsemänkymmentäkuusi vuotta, ja kuten tiedät, sanotaan raamatussa,
että ihmisen ikä on seitsemänkymmentä vuotta. Tahdon nyt vain lausua
sinulle pari sanaa, Edvard. Ole varovainen ja järkevä. Teillä on kovat
ajat edessänne, mutta sinä olet nuori ja vahva ja voit paremmin
suojella sisariasi kuin minä. Ennen kaikkea, älä ilmaise ylhäistä
sukuperääsi! Hätätilassa saatte jokapäiväisen leipänne maasta, ja
parasta olisi, että koettaisit välttää joutumasta ikävyyksiin
metsänriistan vuoksi; hehän väittävät metsän kuuluvan heille. Arkustani
löydät pussillisen rahoja, käyttäkää niitä säästämällä, sillä tulee
aika, jolloin raha on teille hyvinkin tarpeen... Kutsu nyt veljesi ja
pikku tytöt tänne, Edvard, että saan heillekin heittää hyvästi. Minä
olen vain syntinen ihmisparka, mutta minä olen pitänyt teistä niin
hyvää huolta kuin olen osannut, ja minä luotan Jumalan armoon. Lupaa
minulle vielä jotain: lukekaa joka aamu ja ilta raamatusta lyhyt
kappale ja rukoilkaa isämeitänne, kuten minä aina olen tehnyt, lupaa se
minulle, rakas poikani.
-- Sen teen, enkä myöskään unohda muitakaan hyviä neuvojanne.
-- Jumala sinua siunatkoon, Edvard! Kutsu nyt sisaruksesi tänne.
Kun Alfred, Alice ja Edit olivat astuneet Jaakon vuoteen ääreen,
kääntyi hän ensin Alfredin puoleen ja sanoi hänelle: -- Muista, Alfred,
että kuolema jonakin päivänä voi yllättää vanhemman veljesi, ja silloin
olet sinä yksin sisariesi tukena. Senvuoksi et saakaan olla liian
uhkarohkea ja uskaltaa henkeäsi tyhjän tähden. Ole varovainen ajaessasi
villikarjaa, se on vaarallista urheilua. Viljele maatasi, sen neuvon
annan sinulle. Ja teille, pikku tytöt, jatkoi vanhus kääntyen Alicen ja
Editin puoleen, tahtoisin sanoa: pysykää aina hyvinä lapsina, ja
noudattakaa kaikessa veljienne askelia. Suutele minua nyt, Alice. Sinä
olet tuottanut minulle paljon iloa, olet lukenut minulle raamattua, kun
en itse ole jaksanut sitä tehdä. Jää hyvästi, elä onnellisena ja kuole
lapsenuskossasi! Ja sinulle, pikku Edit, toivotan, että aina saisit
pysyä yhtä hellänä ja hyvänä kuin nyt!... Jää hyvästi Alfred! Jää
hyvästi, Edvard! Rukoilkaa puolestani, rakkaat lapset... Laupias
Jumala, ole minulle armollinen Jeesuksen nimen tähden! Amen!
Nämä olivat vanhan metsänvartijan viimeiset sanat. Lapset olivat
langenneet polvilleen hänen vuoteensa viereen ja rukoilivat hiljaa. Kun
he jälleen nousivat pystyyn, näkivät he, että vanhus oli kuollut. He
purskahtivat kaikki katkeraan itkuun -- he olivat pitäneet sanomattoman
paljon tuosta kelpo miehestä, joka oli ollut niin hyvä heitä kohtaan.
Nyt he olivat ypö yksin maailmassa.
Sinä iltana vallitsi pienessä talossa syvä suru. Heti illallisen
jälkeen lähtivät pikku tytöt levolle, mutta sitä ennen luki Edvard
ääneen kappaleen raamatusta ja rukoili isämeidän rukouksen, niinkuin
Jaakko Armitagen tapana oli ollut -- ja sitä muistellessa kyyneleet
taas nousivat heidän silmiinsä.