Ensimmäinen vuosi.
Päivällisen jälkeen lähtivät metsänvartija ja Edvard härkää noutamaan.
Alfred valjasti Kimon ja ajoi samaa tietä. Härkä oli vielä samassa
paikassa, minne he olivat sen jättäneet; se oli henkitoreissaan ja
kuula Edvardin pyssystä päätti sen päivät. Se oli pulska otus ja painoi
noin kolmekymmentä leiviskää. Jaakko ja pojat alkoivat nylkeä sitä, ja
siihen meni koko iltapuoli; mutta kylläpä Kimolla sitten olikin
aikamoinen kuorma vedettävänään, kun he illan suussa palasivat
metsänvartijantalolle.
Seuraavana päivänä Jaakko lähti kaupunkiin ja myi nahan ja lihat. Kun
hän tuli kotiin, toi hän mukanaan muutamia maitohulikoita, pienen
kirnun ja kiulun vieläpä vähän kolikoitakin kaupanpäällisiksi.
Vasta seuraavana aamuna Alfred meni katsomaan lehmää. Se oli ensin
hyvin äksy, mutta kun Alfred antoi sille tukon tuoretta ruohoa ja
puhutteli sitä ystävällisesti, tyyntyi se, sallipa viimein pojan
silittää selkäänsäkin. Kahden viikon ajalla Alfred antoi joka päivä
itse sille ravintoa, ja lehmä kävi päivä päivältä lauhkeammaksi, niin
ettei se enää koskaan koettanut puskea, kun Alfred lähestyi sitä. Tästä
lähin se alkoi saada ruokansa Alicen kädestä, että oppisi hänetkin
tuntemaan. KUN vasikka oli kuukauden vanha, koetti Alfred lypsää
lehmää. Ensiksi se kyllä potki, mutta viikon kuluttua se jo kiltisti
antoi lypsää itseään. Alfred päästi sen nyt pihallekin, mutta jätti
vasikan navettaan, jonne lehmäkin aina yöksi laskettiin, sitten kun se
ensin oli lypsetty. Ja viimein hän uskalsi laskea sen metsäänkin
laitumelle. Hän pelkäsi kyllä, että se sille tielleen jäisikin, mutta
yritys onnistui ja lehmä palasi illalla vasikkansa luo. Vastedes
päästettiin se joka päivä metsään ja Alicekin saattoi jo lypsää sitä.
Näin oli pikku siirtokunnan karjanhoidolle pantu perustus.
-- Kuulkaa, Jaakko, sanoi Alfred eräänä päivänä, -- milloinka lähdette
taas kaupunkiin?
-- Sitä en niin tarkalleen osaa sanoa, varsinkaan kun ei minulla ole
sinne asiaa.
-- Mutta kun sinne lähdette, niin ostakaapa minulle koira ja Alicelle
kissanpoikanen. Turva on teidän ja Edvardin, mutta minäkin tarvitsisin
itseäni varten koiran; tahtoisin kasvattaa sen oman pääni mukaan.
Edvard olisi myöskin mielellään ottanut koiran, ja Jaakko lupasikin
hankkia heille kaksi pentua. -- Mutta niitä varten ei minun tarvitse
lähteä kaupunkiin. Metsän tuolla puolen asuu eräs sukulaiseni --
häneltä voin saada vallan mainioita pentuja, samaa hyvää lajia, kuin
Turvakin.
-- Saanko tulla mukaanne, Jaakko? kysyi Edvard.
-- Parempi olisi, ettet tulisi, se antaisi vain aihetta kaikenlaiseen
kyselyyn.
-- Niin minustakin, sanoi Alfred. -- Sitäpaitsi on meillä nyt yllin
kyllin työtä. Muun muassa pitäisi meidän koota tammenterhoja.
-- Tammenterhoja? toisti Edvard.
-- Niin, sioille.
-- Oh, sinä sikoinesi. Sinä et ajattele mitään muuta kuin sikoja ja
lehmiä.
-- Etkä sinä muuta kun peuroja ja muuta sellaista. Mutta minun
mielestäni on pyy pivossa parempi kuin kymmenen metsässä, ja saatpa
nähdä, että minun hommistani vielä on enemmän hyötyä kuin koko metsästä
otuksineen.
-- Mutta kanat ja kananpoikaset ovat minun ja Editin, sanoi Alice, --
eikö totta, Jaakko? Ja ne sinä viet kaupunkiin myytäväksi ja ostat
rahoilla meille uudet hameet, eikö totta?
-- Kyllä, tyttöseni, vastasi Jaakko, -- Alfred tyytyköön sikoihin.
-- Entä voi? Saanko minä senkin, kun olen oppinut kirnuamaan? jatkoi
Alice.
-- Et, väitti Alfred, -- minähän lehmän otin kiinni, minun pitää siis
myöskin saada osani.
-- Me panemme kahtia, sanoi Alice.
-- Olkoon menneeksi. Niin, sehän on totta, minä kirnusin vähän voita
eilen, mutta se ei ole oikein kovaa. Mikähän siihen on syynä?
-- Panitko kyllin suolaa ja vaivasitko oikein hyvästi? kysyi Jaakko.
-- En.
-- Mutta se sinun pitää tehdä. Ensi kerralla tulen minä avuksesi.
Päätettiin, että Edvard jäisi kauniisti kotiin ja auttaisi Alfredia
tammenterhojen kokoamisessa. Jaakko lähti sitten kuulustelemaan
koiranpentuja. Hän viipyi kaksi päivää. Kun hän palasi kotiin, ei
hänellä ollut pentuja mukanaan, ne olivat näet vain kahden viikon
vanhat, eikä niitä voinut vieroittaa emostaan, ennenkuin ne olivat
kolmen-neljän kuukauden vanhat. Muutoin oli Jaakolle käydä hullusti,
kun hän kulki metsän halki. Tähän aikaan vuodesta olivat näet peurat
hyvin vaarallisia, ja yksi otus oli hyökännyt hänen kimppuunsa
tavoittaen häntä sarvillaan. Vasta kun hän oli laukaissut pyssynsä ja
ampunut pois sen toisen sarven, jätti se hänet rauhaan.
-- Ole varuillasi, kun samoilet metsissä, sanoi hän Edvardille.
-- Minähän liikun siellä niin harvoin, vastasi tämä. -- Emmehän nyt käy
metsällä; mutta marraskuussa alamme taas.
-- Niin, mutta emme ennen. Huomenna autan teitä tammenterhojen
keräämisessä, ja ylihuomenna lähden kaupunkiin viemään Alicen kanoja.
-- Ja siksi, kun te tulette kotiin, olen minä säästänyt oikein paljon
kermaa, jota teidän pitää opettaa minua kirnuamaan, sanoi Alice.
-- Älkää unohtako kissanpoikaani, Jaakko, pyysi pikku Edit.
-- Mitä te kissalla teette? Se vain varastaa kermanne ja tappaa
lintunne, sanoi Alfred. Hän oli vastikään valmistanut linnunhäkin
Alicelle ja laittoi parhaillaan toista Editille.
-- Minun Mirrini ei tee pahaa. Me suljemme maitohuoneen oven tarkoin ja
ripustamme linnunhäkin niin korkealle, ettei Mirri siihen ylety.
-- Kyllä kissastakin voi olla hyötyä. Ehkä se opettaa teitä
varovaisiksi, arveli Edvard.
-- Mutta kuulkaahan, sanoi Alfred, -- meidän vaatteemme alkavat jo olla
ikäkuluja; pian ne hajoavat yllämme. Mitenkähän saisimme rahoja uusiin
vaatteisiin, Edvard?
-- Tiedättekö mitä, vastasi Jaakko, -- minä ostan sekä sinulle että
veljellesi kaikki, mitä tarvitsette. Te maksatte sitten minulle niin
pian kuin voitte.
-- Kiitos, Jaakko! Se on minun mieleeni! huudahti Alfred. -- Silloin
pitäisi teidän ensiksikin ostaa minulle pyssy ja vaatekerta. Minäkin
kävisin mielelläni metsällä, varsinkin nyt, kun saan koiran.
-- Hyvä. Minä lähden siis huomenna varhain kaupunkiin. Rahapussissani
on vielä jonkin verran kolikoita.
Sanottu ja tehty. Jaakko lähti ja vei mukanaan pari tusinaa Alicen
kananpoikia. Se, minkä hän niistä sai, oli melkein puhdasta voittoa,
sillä niiden elättäminen ei ollut maksanut montakaan penniä. Aivan
pieninä ne olivat saaneet vähän kaurakakkua, mutta sittemmin ne tulivat
mainiosti toimeen perunan jätteillä ja pitivät itse huolta
ravinnostaan, kuten kanat tavallisesti tekevät, kun ne saavat vapaasti
liikkua ja kuopia, missä tahtovat.
Kun vanhus palasi kotiin, oli hänellä paljon hyvää mukanaan: uusia
vaatteita kaikille "lapsenlapsille", neuloja ja lankaa Alicelle, joka
päälle päätteeksi sai pari markkaa kananpojistaan -- ja mainio pyssy
Alfredille. Eipä hän ollut unohtanut kissanpoikaakaan. Sitä paitsi oli
hänellä uutisia. Osa keropäitä oli alkanut niskoitella Cromwellia
vastaan, joka kuitenkin oli kurittanut heitä perinpohjaisesti
sotaväkensä avulla.
Päivät kuluivat, ja metsästysaika oli käsissä. Eräänä iltana, kun
Jaakko ja Edvard tulivat kotiin metsästä, pyysi vanha metsänvartija
Alicea seuraavana aamuna valmistamaan oikein hienon päivällisen. -- Se
on juhlapäivä, sanoi hän.
-- Miksi niin?
-- Ellet itse voi sitä arvata, en minäkään sano mitään.
Seuraavana päivänä oli päivällispöydässä paistia, lihamuhennosta,
kananpojanpaistia ja omenaputinkia. Kaikki oli maukasta, sillä Alicesta
oli vähitellen tullut oikein näppärä pikku emäntä, ja paitsi Alfredia
auttoi pikku Edit häntä keittiötoimissa parhaansa mukaan, kyni
kananpojat, piti tulen vireillä ym.
-- Nyt kerron teille, miksi tänään on juhlapäivä, sanoi Jaakko
luettuaan pöytärukouksen. -- Tänään on kulunut vuosi siitä, kun te
tulitte metsänvartijantaloon.
-- Todellako! huusivat kaikki; ei kukaan ollut sitä muistanut.
-- Sanokaa nyt, eikö teistä tämä vuosi ole kulunut nopeasti, ja eikö se
ole ollut onnellinen aika -- yhtä onnellinen kuin se aika, jonka
Arnwoodissa vietitte?
-- Kyllä, siinä olette oikeassa, vastasi Alfred, -- vielä paljon
onnellisempikin, sillä silloin tiesin tuskin koskaan, mitä tekisin,
mutta täällä ovat päivät aina olleet liian lyhyet.
-- Minä olen samaa mieltä kuin Alfred, virkkoi Edvard.
-- Niin minäkin! huudahti Alice. -- Minulla on työtä yllin kyllin, olen
aina iloinen ja reipas enkä koskaan enää saa nuhteita, vaikka hameeni
vähän tahraantuisikin tai repeäisi...
-- Entä mitä sanoo pikku Edit?
-- Minä pidän teistä kaikista ja Mirristä myöskin.
-- Se on oikein, sanoi vanha metsänvartija. -- Kun meillä vain on
kyllin työtä, olemme tyytyväisiä ja onnellisia. Elämä on suonut teille
kaksi parasta lahjaansa: terveyden ja iloisen luonteen. Te ette ole
lainkaan samoja lapsia kuin ne pienokaiset, jotka minä vein pois
Arnwoodista. Te olette terveitä ja voimakkaita, punaposkisia ja
päivettyneitä, he olivat kalpeita ja laihoja. Katsohan sisariasi,
Edvard. Luuletko kenenkään enää tuntevan heitä?
-- En, vastasi Edvard hymyillen, -- en luule.
-- Entäs Alfred, tuskinpa häntäkään enää kukaan tuntisi! Sinä itse
sitävastoin et ole paljonkaan muuttunut; sinä olet kasvanut ja
päivettynyt; mutta metsänvartijanpuvussakin sinut tuntee eversti
Beverleyn pojaksi. Me emme voi kyllin kiittää Herraa siitä, että hän on
sallinut teidän saada rauhaa ja turvaa köyhän metsästäjän tuvassa, sen
sijaan että olisitte hukkuneet liekkeihin Arnwoodissa; joka päivä
kiitän Jumalaa siitä, että hän on suonut minun elää niin kauan teidän
luonanne. Olen pitänyt niin hyvästi kuin olen voinut lupaukseni
isällenne. Ja päivä päivältä käy sydämeni kepeämmäksi nähdessäni,
kuinka reippaita ja taitavia te olette. Jumala siunatkoon teitä
kaikessa, rakkaat lapset, ja suokoon teille monta onnellista
elonpäivää.
Vanhus oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät pitkin hänen
kurttuisia poskiaan.
Toinen vuosi oli nyt vierimässä. Jaakko ja Edvard kävivät vain pari
kertaa viikossa metsällä; sillä vanha metsänvartija sairasti pahoin
leiniä eikä enää jaksanut samoilla maita ja metsiä. Hänellä oli jo
siinäkin kova urakka, ennenkuin pääsi Lymingtoniin myymään
metsänriistaa, ja kun talvi toden teolla teki tuloaan, täytyi hänen
kokonaan jättää metsästys. Onneksi Alfred oli jo oppinut taitavasti
käyttämään pyssyään, niin että hänen veljensä hyvin tuli toimeen ilman
vanhuksen apuakin. Alfred oli ylipäänsä aina toimessa, milloin hän
puuhasi yhtä, milloin toista. Niinpä hän eräänä iltana istui vuolemassa
pähkinänoksasta sauvaa. Turhaan utelivat toiset, mitä hän siitä aikoi.
-- Minä tahdon hiukan kokeilla, sanoi hän vain. -- Jos onnistun, saatte
kyllä tietää siitä aikoinaan. -- -- -- Tosiaan, Jaakko, älkää unohtako
huomenna ostaa suolaa kaupungista, sillä meidän täytyy teurastaa
porsas, ja enin osa siitä on suolattava. Ei olisi myöskään hullumpaa
savustaa joku kappale, vai mitä, Alice? Eikö sinusta olisi mukavaa, jos
tuolla katossa riippuisi pulska kinkku, niin että sinun tarvitsi vain
nousta jakkaralle ja leikata muutamia viipaleita, kun Edvard ja minä
nälkäisinä palaamme metsästä eikä sinulla ole muuta ruokaa.
Alice hymyili käytännöllisen veljensä puuhille, ja Jaakko lupasi kyllä
savustaa kinkun tarvittaessa.
-- Minä luulen kyllä, että siitä tulee kalu, sanoi Alfred. Hän
tarkoitti pähkinäkeppiä, jota hän yhä veisti. -- Huomenna nähdään,
mihin se kelpaa.
-- Mitä siitä sitten tulee, Alfred? kysyi pikku Edit.
-- Älä ole liian utelias, pikku sisar. Mene sinä vain Mirrinesi
yöpuulle.
Seuraava päivä oli teurastus- ja suolauspäivä. Jaakko ei itse jaksanut
olla toimessa, mutta hän johti töitä. Edvard ja Alfred suolasivat
silavan, ja Alice sulloi sen astiaan. Illalla, ennen maatapanoa, Alfred
lähti metsään uusi tekeleensä mukanaan. Seuraavana aamuna hän palasi ja
toi lihavan jäniksen kotiin sisarusten ja Jaakon suureksi
hämmästykseksi.
-- Näettekö! hän huusi iloisena. -- Onnistui kuin onnistuikin. Ansani
tepsi ja tämä on ensimmäinen saaliini. Tällä tavoin saamme hiukan
vaihtelua ruoassamme.
-- Mitenkä sinä keksit laittaa tuollaisen ansan?
-- Minä luin eräästä vanhasta matkakuvauskirjasta, että muutamat
villikansat pyytävät kaniineja ja jäniksiä sillä tavalla. Sellaisenhan
minäkin voin tehdä, arvelin. Ja sitten laitoin ansani.
Hyvin harvoin ennättivät sisarukset lukea. Vain silloin tällöin
otettiin ne muutamat kirjat, jotka Jaakko omisti, esille kaapista.
Mutta he lukivat järjellä ja taidolla, ja Alfred olikin jo ymmärtänyt
hyötyä tiedoistaan. Eipä ollut hullumpaa saada jänispaistia silloin
tällöin, kun täytyi hankkia ruokaa joka päivä viidelle nälkäiselle
suulle.