Karja lisääntyy.
Aika kului, kuten sanottu, nopeasti ja pian oli talven valta lopussa.
Lumi alkoi sulaa, puut saivat silmuja, ja toukokuussa vihannoi metsä
jälleen.
Eräänä päivänä sanoi Jaakko Edvardille: -- Nyt, Edvard, lähdemme
metsälle onneamme koettamaan. Minun täytyy saada vähän metsänriistaa
mukaani Lymingtoniin. Aion näet ostaa sieltä Alfredille rattaat ja
silat. Meidän täytyy koettaa päästä pääpeuran jäljille ja seurata sitä
sen pesälle; ja tällä kertaa saat sinä ensimmäisen laukauksen --
silloin saamme nähdä minkälainen ampuja sinä olet.
Edvard ei tietenkään ollut vastahakoinen, ja niin lähdettiin liikkeelle
heti aamiaisen jälkeen. Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, keksivät
he jäljet, jotka johtivat kappaleen matkaa edemmäksi ja viimein
katosivat tiheään orjantappurapensastoon.
-- Tuossa se siis on, Edvard, minnekähän se on kätkeytynyt? Annas kun
minä ja Turva tunkeudumme viidakkoon, kyllä se silloin tulee esiin,
niin että se joutuu ampumamatkan päähän sinusta. Muista tähdätä niin,
että osut peuraa takapuolelle lapaa.
Näin sanoen hiipi Jaakko orjantappurapensaistoon. Seuraavassa
silmänräpäyksessä Edvard näki komean peuran syöksyvän esiin
pensaikosta. Hän tähtäsi ja laukaisi, ja eläin vaipui maahan. Edvard
aikoi juuri juosta sen luo, mutta muisti samassa, että Jaakko oli
käskenyt hänen pysyä paikallaan, kunnes hän tulisi takaisin. Hän latasi
siis pyssynsä uudelleen ja jäi odottamaan Jaakkoa, joka samassa
saapuikin Turva kintereillään.
-- Hyvin osattu, Edvard, sanoi vanha metsästäjä hiljaa. Sitten hän
viittasi sanajalikkoon kappaleen matkan päässä ja lausui:
-- Katsohan, Edvard, sinun silmäsi ovat nuoremmat kuin minun. Eikö
tuolta sanajalkojen välistä pistäydy joku oksa?
-- Minä näen kyllä mitä tarkoitatte. Ei, se liikkuu.
-- Sitähän minäkin; mutta minun silmäni alkavat jo käydä huonoiksi.
Saatpas nähdä, että siinä on toinen peura. Jää sinä, Edvard, tänne,
tällä kertaa on minun vuoroni ampua. Turva jääköön myös tänne.
Jaakko lähti nyt matkaan, ja katosi pian Edvardin näkyvistä, mutta
hetken kuluttua kuului laukaus ja peura tuli täyttä laukkaa juosten
Edvardia kohti, joka seisoi piilossa. Vasta kun se oli tullut aivan
lähelle, se huomasi pojan ja aikoi kääntyä mutta liian myöhään. Edvard
oli ennättänyt laukaista, ja Turva kiiti haavoitetun otuksen jäljestä.
-- Se on mennyttä miestä, huusi Jaakko, joka nyt juosten saapui
paikalle. -- Turva ottaa sen kyllä kiinni, meidän täytyy vain rientää
perästä.
Molemmat tarttuivat pyssyynsä ja juoksivat voimainsa takaa, ja kun he
olivat tunkeutuneet hiukan syvemmälle metsään, kuulivat he koiran
haukunnan.
He riensivät eteenpäin vielä jonkun matkaa ja tapasivat viimein peuran
maassa polvillaan ja Turvan sen kimpussa.
-- Tarkkaa nyt, Edvard, kuinka minä lähenen sitä, peuran sarvien pisto
on näet hyvin vaarallinen.
Näin sanoen läheni Jaakko peuraa takaapäin ja leikkasi sen kaulasuonen
metsästyspuukollaan.
-- Pulska saalis. Kuten näen, osuin minä sitä vain kylkeen.
-- Ja täällä kaulassa on minun kuulani, sanoi Edvard.
-- Niinpä näkyy, sinä olet siis päivän sankari. Mene nyt noutamaan
Kimo, minä jään tänne. Ollapa meillä nyt rattaat, joita Alfred niin on
toivonut, niin saisimme kaikki yhtä haavaa kotiin.
Oli jo iltamyöhä, ennenkuin he olivat saaneet kaadetut otukset kotiin:
he olivatkin perin uuvuksissa levolle mennessään. Seuraavana aamuna
Jaakko lähti Lymingtoniin Kimolla. Hän vei kaupunkiin suuren määrän
metsänriistaa, jonka hän myi. Rahoilla hän osti pienet rattaat, jotka
olivat parahiksi sopivat Kimolle. Mutta kun Jaakko valjasti Kimon
rattaiden eteen, teki se kerrassaan tenän. Se ei nähtävästi ollut
lainkaan ihastunut uusiin kulkuneuvoihin, vaan osoitti kaikin tavoin
uppiniskaisuuttaan, potki, nousi pystyyn ja poikkesi yhtä mittaa tien
syrjään. Vähitellen se kuitenkin rauhoittui ja monen vastuksen jälkeen
sai Jaakko vihdoin sen onnellisesti kotiin metsänvartijantalolle, missä
uudet rattaat herättivät suurta riemua.
-- Mitä uutta kaupungista? kysyi Edvard kärsimättömästi.
-- Kapteeni Burley, joka koetti vapauttaa kuninkaan vankeudesta, on
hirtetty ja teilattu maanpetturina.
-- Hänen tuomarinsa olivat maanpettureita eikä hän! huudahti Edvard
vihoissaan.
-- Niinpä niin. Mutta on minulla hyviäkin uutisia. Yorkin herttua on
päässyt pakoon Hollantiin.
-- Entä kuningas?
-- Hän istuu yhä lukkojen takana.
-- Jumala suokoon, että vielä kerran koittaisi parempia aikoja sekä
hänelle että meille! huokasi Edvard vakavasti. -- Ja että minä olisin
aikamies!
Seuraava viikko oli oikea työviikko. Lanta luotiin tallista ja
sikolätistä ja vietiin perunamaahan ja puutarhaan. Kaalintaimet
istutettiin, nauriit ja porkkanat kylvettiin.
Pikku Editkin sai nyt työtä, kanat alkoivat näet munia, ja pian oli
neljä kanaa hautomispuuhissa.
-- Tiedättekö mitä meiltä puuttuu? sanoi Alfred eräänä päivänä. --
Lehmä.
-- Voi niin, lehmä! huudahti Alice. -- Minä oppisin kyllä pian
lypsämään sitä.
-- Kenenkähän lehmiä ne ovat, joita välistä olen nähnyt metsässä? kysyi
Alfred hetken aikaa mietittyään.
-- Tuskin kenenkään, kenties kuninkaan, vastasi Jaakko. -- Ne ovat
metsistynyttä karjaa, joka viidestä tai kuudesta lehmästä, kuten niitä
alussa oli, on kasvanut viiteenkymmeneen. Mutta ne ovat nyt niin
villiytyneet, että on vaarallista lähestyä niitä.
-- Minä koetan kuitenkin saada niistä yhden, sanoi Alfred.
-- Siinä sinä varmasti petyt, poikani, ja ennen kaikkea varo härkiä.
-- En minä härkää otakaan, vaan lehmän, joka antaa meille maitoa.
-- Kuten tahdot, Alfred. Minä en pane vastaan, jos saat yhden
pyydetyksi, mutta saatpa nähdä, ettei se ole niinkään helppoa.
-- Minä aion kuitenkin koettaa, sanoi Alfred, ja sen enempää ei asiasta
puhuttu.
Kun päivät pitenivät, riitti työaikaakin enemmän, ja Alfred teki nyt
kaikkien suureksi ihastukseksi Editille työntökärryt, joilla tyttö
saattoi viedä pois rikkaruohon, jonka Alfred kitki puutarhasta. Tuli
kesäkuu, ja heinä oli niitettävä. Jaakko opetti molempia poikia
käyttämään viikatetta, ja koska heinää oli yllin kyllin, olivat kaikki
ahkerassa työssä koko päivän. Alfred oli tehnyt sievät haravat
molemmille tytöille, jotka uutterasti auttoivat poikia, ja Kimo sai
kuljettaa kuorman toisensa jälkeen kotiin.
-- Nyt meillä on riittävästi heiniä, sanoi Jaakko.
-- Niin hevoselle, mutta ei lehmälle, vastasi Alfred.
-- Mutta mistä aiot saada lehmän, Alfred? kysyi Jaakko.
-- Metsästä, vastasi poika.
Kun heinät oli saatu keolle, peitti Alfred ne sanajaloilla, joita
myöskin koottiin lehmänpehkuiksi. Lehmä kummitteli näet yhä Alfredin
ajatuksissa, ja toiset tekivät siitä pilaa, mutta Alfred ei ollut siitä
millänsäkään. Joka aamu ja ilta hän samoili tunnin tai pari metsässä;
ja Edvard oli huomannut, että hän silloin jonkun puun latvasta tai
kukkulalta salaa tarkasteli metsistynyttä karjaa. Eräänä iltana hän
tuli hyvin myöhään kotiin ja lähti taas seuraavana aamuna ennen
päivänkoittoa metsään.
Toiset olivat jo syöneet aamiaista, mutta Alfredia ei vieläkään
kuulunut. He alkoivat jo olla levottomia, mutta Edvard rauhoitti
toisia. -- Uskokaa pois, hän tuo lehmän mukanaan, nauroi hän.
Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun ovi aukeni, ja Alfred astui
sisään tulipunaisena ja hikisenä:
-- Jaakko ja Edvard, tulkaa pian kanssani! huusi hän. -- Meidän täytyy
valjastaa Kimo rattaiden eteen ja ottaa Turva mukaamme... ja nuoraa.
Parasta on, että otatte pyssytkin.
-- Mikä nyt on hätänä?
-- Sen saatte sitten tietää. Nyt vain matkaan.
-- Se koskee kai lehmää taaskin, sanoi Edvard, kun Alfred oli rientänyt
valjastamaan Kimoa. -- Tehdään nyt vain niinkuin hän tahtoo.
Yks kaks oli Kimo valjastettu, ja Jaakko, Edvard ja Alfred lähtivät
matkaan.
-- Nyt kai saamme tietää, minkävuoksi on sellainen kiire? sanoi Edvard.
-- Niin, katsokaas, selitti Alfred. -- Tiedättehän, että jo kauan aikaa
olen pitänyt silmällä karjaa valitakseni itselleni lehmän. Eilen
illalla istuin taas puussa kuten monta kertaa ennenkin vakoilemassa.
Silloin huomasin, että yksi lehmistä pian tulisi poikimaan. Se erosi
muusta karjasta, kätkeytyi erääseen lehtoon eikä tullut sieltä pois
kolmeen tuntiin. Tänä aamuna varhain kohtasin koko karjan, mutta lehmä
ei ollut toisten parvessa. Olen varma siitä, että se vielä on lehdossa
vasikkoineen.
-- Voitpa olla oikeassa, vastasi Jaakko, -- mutta mitä se oikeastaan
meihin kuuluu, sitä en ymmärrä.
-- En minäkään, sanoi Edvard.
-- Malttakaa, niin kerron teille suunnitelmani. Sillä aikaa kuin Turva
hätyyttää lehmää kiinnittäen sen huomiota puoleensa, nostamme me
vasikan rattaille. Sitten sidomme lehmän, jos voimme, ja jos muu karja
rientäisi avuksi, saatte käyttää pyssyjänne. Käsitättekö nyt?
-- Kyllä, ja juonesi on varsin viisaasti suunniteltu, kehui Jaakko. --
Missä päin lehto on?
-- Me olemme siellä kohta, vastasi Alfred.
Paikalle saavuttuaan he huomasivat, että karja oli jotenkin kaukana
lehdosta, ja se tietysti helpotti yritystä aika tavalla. He astuivat
sitten Turva kintereillään varovasti lehtoon ja aivan oikein -- siinä
makasi lehmä maassa ja nuoli äsken syntynyttä vasikkaansa, joka ei
vielä pysynyt jaloillaankaan. Jaakko ärsytti Turvan lehmän kimppuun,
Edvard ja Alfred nostivat vasikan ja kantoivat sen pois emän
huomaamatta. Vasta kun vasikka alkoi surkeasti ammua, huomasi lehmä
onnettomuuden ja aikoi hurjasti mylvien hyökätä sen jäljestä, mutta
Turva tarttui hampaillaan sen korvaan.
-- Pidä kiinni, Turva! huusi Jaakko. -- Joko vasikka on rattailla?
-- Jo, kuului vastaus. -- Ja me myöskin.
-- Hyvä. Nyt minäkin kiipeän rattaille ja sitten matkaan. Se tulee
kyllä jäljestämme. Hei, Turva, tänne!
Silmänräpäyksessä kiiti Turva viidakosta lehmä kintereillään. Se ammui
surkeasti, ja vasikka vastasi rattailta. Raivokkaana juoksi lehmä
rattaiden jäljestä.
-- Anna mennä, Alfred, sanoi Jaakko. -- Karja voi milloin tahansa
lähteä jälkeemme, ja mitä pikemmin pääsemme kotiin sitä parempi.
Alfred pani Kimon ravaamaan, ja lehmä juoksi yhä jäljessä. Se koetti
vuoroin puskea Turvaa, vuoroin tunkea päänsä melkein kokonaan rattaiden
takaosaan. Samalla se ammui kaikin voimin. Äkkiä vastattiin sen
ammumiseen metsästä käsin.
-- Pidä pyssysi valmiina, Edvard, sanoi vanha metsänvartija. --
Luulenpa, että ne ajavat meitä takaa. Mutta älä ammu, ennenkuin minä
käsken.
Seuraavassa tuokiossa he näkivät suuren härän, joka syöksyi eteenpäin
häntä pystyssä kauheasti mylvien.
-- Onneksi ei ole muita kuin yksi, sanoi Jaakko. -- Sen kanssa me kyllä
tulemme toimeen. Turva hei, tänne! huusi hän koiralle, joka oli
hyökkäämäisillään härän kimppuun.
Turva totteli, ja kun härkä oli noin sadan kyynärän päässä heistä,
komensi Jaakko:
-- Ptruu, Alfred. Ammu nyt, Edvard, tähtää lapaan.
Alfred seisautti hevosen. Edvard laukaisi, ja härkä vaipui polvilleen
repien maata sarvillaan.
-- Se on saanut tarpeekseen, sanoi Jaakko. -- Anna mennä, Alfred.
Voimmehan sittemmin tulla katsomaan, kuinka sen laita on.
He jatkoivat nyt matkaansa ja saapuivat onnellisesti kotiin. Lehmä oli
koko matkan juossut heidän jäljestään.
-- Nyt, sanoi Alfred, -- ajamme takapihalle ja annamme Turvan pitää
huolta emästä, kunnes olemme sulkeneet portin.
-- Entä sitten?
-- Sitten viemme vasikan navettaan, ja kun minä huudan selvä, avaatte
te portin ja päästätte lehmän sisään. Se rientää tietysti heti
vasikkansa luo ja sillä aikaa kun se hommailee sen kanssa, heitämme me
nuoran sen sarvien ympäri ja sidomme sen. Siinä on koko juttu.
Sanottu ja tehty. Portit avattiin rattaille ja suljettiin taas,
ennenkuin lehmä ennätti päästä sisäpuolelle. Alfred huusi: -- Valmis!
Portti avattiin, ja lehmä pääsi sisään. Hetkinen vain, ja se seisoi
sidottuna navetassa pikku vasikkansa vieressä.
-- Kas niin, sanoi Alfred. -- Nyt jätämme sen yksin vasikkoineen.
Huomenna niitämme sille vähän tuoretta heinää. Ja sitten saamme olla
kärsivällisiä ja odottaa, kunnes se kesyttyy.
Sitten he sulkivat navetanoven ja menivät pois.
-- Nyt on sinun vuorosi nauraa, Alfred, sinä olet saattanut meidät
kaikki häpeään, sanoi Jaakko. -- Enpä totta tosiaan olisi uskonut,
silloin kun sinä puuhailit navetantekoa ja heinänkorjuuta, että
saisimme lehmän. Yhtä hyvin olisin luullut meidän voivan saada
elefantin, mutta tästä näemme, että kun ihminen oikein lujasti tahtoo
jotain, niin hän saa tahtonsa perille. Nyt on kai päivällinenkin
valmis, ja heti kun olemme syöneet, lähdemme Edvard ja minä katsomaan,
miten on härän laita. Nahasta saamme kyllä hyvät rahat, ja lihan voimme
myydä kaupunkiin.