NELJÄS LUKU.

Metsällä.

Seuraavana päivänä oli hankittava metsänriistaa päivälliseksi, ja

Jaakko lähti Edvardin ja Turvan kanssa metsälle. Pyssyä Edvardilla ei

ollut, mutta hän pääsikin mukaan vain tutustuakseen niihin tuhansiin

pikkuseikkoihin, joista täytyy ottaa vaari, jos mieli päästä tulemasta

kotia tyhjin laukuin.

-- Kun nyt päästään peuran jäljille, selitti Jaakko heidän astellessaan

lumisia polkuja, niin pidä varasi, ettei se saa nähdä eikä kuulla

sinusta merkkiäkään, ja myös, ettet milloinkaan kulje myötätuuleen, kun

pyrit sitä likelle -- silloin se sinut vainuaa heti. Paljon merkitsee

sekin, mikä aika on päivästä; juuri tähän aikaan peurat ovat laitumella

syömässä, ja parin tunnin kuluttua ne makaavat korkean sanajalikon

peitossa. Saat nähdä, että Turva tekee hyvin tehtävänsä, se tietää,

mitenkä metsästetään; muuten on koirista hyötyä ainoastaan silloin, kun

peura on pahoin haavoittunut.

He tunkeutuivat nyt syvemmälle metsään, vanha Jaakko etunenässä, sitten

Edvard ja viimeisenä Turva, ja tässä järjestyksessä he kulkivat noin

mailin sanaakaan sanomatta; Jaakko tiesi näet, että he täten tulisivat

sellaisille paikoille, missä metsä oli raivattu ja missä he aivan

varmaan tapaisivat peuroja.

-- Meidän täytyy kulkea vasten tuulta, sanoi Jaakko. -- Ja sitten sinun

pitää muistaa, Edvard, että täällä metsässä ei saa puhua sanaakaan.

Meidän täytyy kulkea hiljaa kuin hiiret.

Vähän sen jälkeen vanha metsänvartija viittasi Edvardille, kumartui

sanajalikkoon ja ryömi avoimelle paikalle, missä urospeura ja kolme

naarasta rauhallisesti pureskeli nurmea. Saattoi nähdä, kuinka peura

joka silmänräpäys kohotteli päätään ja veti vainua. Jaakko ryömi yhä

lähemmäksi niitä, ja Edvard ja Turva hiipivät jäljestä.

-- Tämä ei ole hauskaa, arveli Edvard, -- mutta täytyy kai olla näin.

Mutta jopa alkoi asia saada hiukan enemmän vauhtia. Jaakko oli jotenkin

lähellä elukoita, kun peura yhtäkkiä sai hänestä vainun, ja vilauksessa

parvi kiiti aukeaman toiselle laidalle puolen neljänneksen päähän.

Jaakon täytyi siis kääntyä takaisin; hän ryömi sanajalikosta suurten

puiden suojaan, ja vasta päästyään varmasti pois eläinten nähtävistä

hän kohosi seisaalleen.

-- Siinä näet, ystäväni, kuinka kärsivällinen saa olla metsää käydessä,

sanoi hän Edvardille. -- Se oli uljas peura, se! Mutta nyt emme pääse

ampumamatkalle, ellemme kierrä koko metsän halki, niin että tulemme sen

suojaan toisella puolella laaksoa!

-- Mitähän se mahtoi pelästyä?

-- Luulen, että tulit taittaneeksi jonkin varvun, kun hiivit minun

jäljessäni.

-- Niin, mutta sehän oli niin hiljainen risahdus!

-- Peura ei tarvitse sen enempää, sen saat pian huomata. Vain sellainen

vahinko -- ja saa taas alkaa alusta. Mutta menkäämme nyt läpi metsän!

Puolen tunnin kuluttua he taaskin olivat päässeet elukkain

lähettyville. Ne saattoivat olla neljän-viidensadan kyynärän päässä

heistä, kun metsänvartija vielä kerran kyyristyi ja alkoi ryömiä

nelinkontin, ensin puiden lomitse, mutta sitten sanajalikon läpi kuten

äskenkin. Sillä keinoin he viimein pääsivät peuraa niin lähelle, että

Jaakko saattoi ajatella ampumista. Hän viritti hanan -- peura heristi

korviaan ja käänsi päänsä häntä kohti; samassa Jaakko laukaisi, peura

hypähti korkealle, mutta horjahti kumoon maahan tullessaan. Se oli

kuollut. Naaraat pakenivat tuulen nopeudella.

Siinä samassa Edvard oli jaloillaan; hän päästi raikuvan ilohuudon ja

aikoi suoraa päätä juosta kaadetun peuran luo, mutta hänet pysäytti

Jaakko, joka jo oli lataamassa pyssyään uudestaan.

-- Edvard, sinun tulee oppia ammattisi, sanoi vanhus. -- Noin ei käy

huutaminen. Sinun olisi pitänyt jäädä rauhassa piiloosi.

-- Mutta sehän on kuollut!

-- Niin, se peura! Mutta kuka tietää, vaikka täällä lähettyvillä olisi

ollut toinen, jonka sinä huudollasi säikytit pois? On hyvin

mahdollista, että se laukauksesta vain olisi liikahduttanut päätään,

mutta muuten jäänyt makuulleen. Silloin minä olisin nähnyt sen sarvet,

ja me olisimme ampuneet senkin.

-- Niin, minä huomaan tehneeni hullusti. Ensi kerralla pidän paremmin

varani.

-- Niin, niin, eihän siitä ollut mitään vahinkoa, sanoi Jaakko. --

Katsotaanpas nyt peuraa. Eikö totta, se on kaunis eläin? Se on viisi-,

kuusivuotias, näemmä...

-- Mistä sen tiedätte? kysyi Edvard kummissaan.

-- Sen sarvista. Sillä on yhdeksän sakaraa sarvissa, näetkös;

yksivuotiaalla on vain kaksi sakaraa, mutta mitä vanhemmaksi se tulee

sitä useampia sakaroita se saa -- toisinaan niitä voi olla

kaksi-kolmekymmentä kappaletta. Mutta minunhan on pidettävä huoli

työstäni...

Hän katkaisi kaadetulta peuralta kurkun ja leikkasi pään irti sekä otti

pois sisälmykset.

-- Oletko väsyksissä? kysyi hän nuorelta seuralaiseltaan, pyyhkiessään

leveäteräistä metsästyspuukkoaan peuran nahkaan.

-- En ollenkaan!

-- Silloin voisit mennä kotiin tuomaan Kimon tänne... sinä löydät kyllä

tien, jos otat Turvan mukaasi. Sillä yksin emme voi kuljettaa kotiin

kaikkea tätä lihaa; sitä on ainakin kahdeksan leiviskää.

Puolentoista tunnin kuluttua palasi Edvard Kimon selässä, ja nyt ei

kestänyt kauan, ennenkuin he olivat valmiit ja saattoivat lähteä

kotiin, missä heitä odotti höyryävä liemi, jonka Alfred ja Alice olivat

valmistaneet aivan omin neuvoin. Mainioltapa se maistuikin nälkäisten

metsämiesten suissa.

Seuraavana aamuna Jaakko lähti taas Lymingtoniin. Hän aikoi myydä osan

eilisestä saaliista ja ostaa säkin kaurajauhoja leipäaineiksi. Edvard

olisi halunnut lähteä mukaan, mutta Jaakko ei siihen suostunut, hänen

mielestään oli lasten paras vielä pysyä poissa ihmisten näkyvistä.

-- Ei Edvard, sanoi vanhus. -- Minä sanon uudelleen: odota! Malta

mielesi! Mutta tiedätkös, mitä minä aion? Minä ostan sinulle pyssyn,

sen totta maar teenkin. Alfredille ostan muutamia puusepäntyökaluja --

ja Alicelle, josta tulee meidän räätälimme, tuon neuloja ja lankaa.

Illan suussa palasi Jaakko ja toi mukanaan koko joukon kaikenlaista

tavaraa. Siinä oli säkillinen kaurajauhoja, lapioita ja kuokkia, sahoja

ja talttoja, viikatteita ja tadikkoja. Edvardille, joka riensi häntä

vastaan, ojensi ukko pitkän pyssyn.

-- Kiitos, Jaakko, sanoi Edvard, -- minä koetan ampua niin paljon

metsänriistaa, että saan tämän teille korvatuksi.

Koko seuraavan aamun Edvard sitten väsymättä harjoitteli

maaliinampumista, ja muutaman tunnin kuluttua hän jo oli niin taitava,

että osasi pilkkaan joka kerran.

Talvi teki nyt tuloaan tavattoman ankarana. Metsänvartijan ja hänen

"lastenlastensa" täytyi enimmäkseen pysyä sisässä, paitsi milloin

Jaakko ja pojat menivät metsään hakemaan polttopuita. Mutta silti he

eivät olleet laiskoja. Jaakko opetti Alicea keittämään ruokaa, ja

vaikka tyttö alussa usein polttikin sormensa, tottui hän kuitenkin

siihen vähitellen. Alfred puolestaan oppi tehtyään useita

onnistumattomia yrityksiä oikein näppärästi valmistamaan kaikenlaisia

hyödyllisiä tarvekaluja, ja pikku Edit leipoi vallan mainioita

kauraleipiä. Iltaisin Alice käytti ahkerasti neulaa ja lankaa paikaten

heidän vaatteitaan, ja vaikka pistokset ensimmältä olivatkin

kömpelöitä, sujui työ kuitenkin päivä päivältä yhä paremmin. Jaakko

opetti joka päivä lapsia lukemaan Edvardin avulla, ja niin kului talvi

nopeasti. Nuo viisi kuukautta, jotka lapset olivat viettäneet Jaakon

mökissä, tuntuivat heistä yhtä monelta viikolta. Kaikki olivat

tyytyväisiä ja iloisia Edvardia lukuunottamatta, joka ei vielä ollut

unohtanut entistä elämäänsä ja siihen liittyneitä toiveita.

Uudenmetsän lapset · 第 8 / 31 题