Metsällä.
Seuraavana päivänä oli hankittava metsänriistaa päivälliseksi, ja
Jaakko lähti Edvardin ja Turvan kanssa metsälle. Pyssyä Edvardilla ei
ollut, mutta hän pääsikin mukaan vain tutustuakseen niihin tuhansiin
pikkuseikkoihin, joista täytyy ottaa vaari, jos mieli päästä tulemasta
kotia tyhjin laukuin.
-- Kun nyt päästään peuran jäljille, selitti Jaakko heidän astellessaan
lumisia polkuja, niin pidä varasi, ettei se saa nähdä eikä kuulla
sinusta merkkiäkään, ja myös, ettet milloinkaan kulje myötätuuleen, kun
pyrit sitä likelle -- silloin se sinut vainuaa heti. Paljon merkitsee
sekin, mikä aika on päivästä; juuri tähän aikaan peurat ovat laitumella
syömässä, ja parin tunnin kuluttua ne makaavat korkean sanajalikon
peitossa. Saat nähdä, että Turva tekee hyvin tehtävänsä, se tietää,
mitenkä metsästetään; muuten on koirista hyötyä ainoastaan silloin, kun
peura on pahoin haavoittunut.
He tunkeutuivat nyt syvemmälle metsään, vanha Jaakko etunenässä, sitten
Edvard ja viimeisenä Turva, ja tässä järjestyksessä he kulkivat noin
mailin sanaakaan sanomatta; Jaakko tiesi näet, että he täten tulisivat
sellaisille paikoille, missä metsä oli raivattu ja missä he aivan
varmaan tapaisivat peuroja.
-- Meidän täytyy kulkea vasten tuulta, sanoi Jaakko. -- Ja sitten sinun
pitää muistaa, Edvard, että täällä metsässä ei saa puhua sanaakaan.
Meidän täytyy kulkea hiljaa kuin hiiret.
Vähän sen jälkeen vanha metsänvartija viittasi Edvardille, kumartui
sanajalikkoon ja ryömi avoimelle paikalle, missä urospeura ja kolme
naarasta rauhallisesti pureskeli nurmea. Saattoi nähdä, kuinka peura
joka silmänräpäys kohotteli päätään ja veti vainua. Jaakko ryömi yhä
lähemmäksi niitä, ja Edvard ja Turva hiipivät jäljestä.
-- Tämä ei ole hauskaa, arveli Edvard, -- mutta täytyy kai olla näin.
Mutta jopa alkoi asia saada hiukan enemmän vauhtia. Jaakko oli jotenkin
lähellä elukoita, kun peura yhtäkkiä sai hänestä vainun, ja vilauksessa
parvi kiiti aukeaman toiselle laidalle puolen neljänneksen päähän.
Jaakon täytyi siis kääntyä takaisin; hän ryömi sanajalikosta suurten
puiden suojaan, ja vasta päästyään varmasti pois eläinten nähtävistä
hän kohosi seisaalleen.
-- Siinä näet, ystäväni, kuinka kärsivällinen saa olla metsää käydessä,
sanoi hän Edvardille. -- Se oli uljas peura, se! Mutta nyt emme pääse
ampumamatkalle, ellemme kierrä koko metsän halki, niin että tulemme sen
suojaan toisella puolella laaksoa!
-- Mitähän se mahtoi pelästyä?
-- Luulen, että tulit taittaneeksi jonkin varvun, kun hiivit minun
jäljessäni.
-- Niin, mutta sehän oli niin hiljainen risahdus!
-- Peura ei tarvitse sen enempää, sen saat pian huomata. Vain sellainen
vahinko -- ja saa taas alkaa alusta. Mutta menkäämme nyt läpi metsän!
Puolen tunnin kuluttua he taaskin olivat päässeet elukkain
lähettyville. Ne saattoivat olla neljän-viidensadan kyynärän päässä
heistä, kun metsänvartija vielä kerran kyyristyi ja alkoi ryömiä
nelinkontin, ensin puiden lomitse, mutta sitten sanajalikon läpi kuten
äskenkin. Sillä keinoin he viimein pääsivät peuraa niin lähelle, että
Jaakko saattoi ajatella ampumista. Hän viritti hanan -- peura heristi
korviaan ja käänsi päänsä häntä kohti; samassa Jaakko laukaisi, peura
hypähti korkealle, mutta horjahti kumoon maahan tullessaan. Se oli
kuollut. Naaraat pakenivat tuulen nopeudella.
Siinä samassa Edvard oli jaloillaan; hän päästi raikuvan ilohuudon ja
aikoi suoraa päätä juosta kaadetun peuran luo, mutta hänet pysäytti
Jaakko, joka jo oli lataamassa pyssyään uudestaan.
-- Edvard, sinun tulee oppia ammattisi, sanoi vanhus. -- Noin ei käy
huutaminen. Sinun olisi pitänyt jäädä rauhassa piiloosi.
-- Mutta sehän on kuollut!
-- Niin, se peura! Mutta kuka tietää, vaikka täällä lähettyvillä olisi
ollut toinen, jonka sinä huudollasi säikytit pois? On hyvin
mahdollista, että se laukauksesta vain olisi liikahduttanut päätään,
mutta muuten jäänyt makuulleen. Silloin minä olisin nähnyt sen sarvet,
ja me olisimme ampuneet senkin.
-- Niin, minä huomaan tehneeni hullusti. Ensi kerralla pidän paremmin
varani.
-- Niin, niin, eihän siitä ollut mitään vahinkoa, sanoi Jaakko. --
Katsotaanpas nyt peuraa. Eikö totta, se on kaunis eläin? Se on viisi-,
kuusivuotias, näemmä...
-- Mistä sen tiedätte? kysyi Edvard kummissaan.
-- Sen sarvista. Sillä on yhdeksän sakaraa sarvissa, näetkös;
yksivuotiaalla on vain kaksi sakaraa, mutta mitä vanhemmaksi se tulee
sitä useampia sakaroita se saa -- toisinaan niitä voi olla
kaksi-kolmekymmentä kappaletta. Mutta minunhan on pidettävä huoli
työstäni...
Hän katkaisi kaadetulta peuralta kurkun ja leikkasi pään irti sekä otti
pois sisälmykset.
-- Oletko väsyksissä? kysyi hän nuorelta seuralaiseltaan, pyyhkiessään
leveäteräistä metsästyspuukkoaan peuran nahkaan.
-- En ollenkaan!
-- Silloin voisit mennä kotiin tuomaan Kimon tänne... sinä löydät kyllä
tien, jos otat Turvan mukaasi. Sillä yksin emme voi kuljettaa kotiin
kaikkea tätä lihaa; sitä on ainakin kahdeksan leiviskää.
Puolentoista tunnin kuluttua palasi Edvard Kimon selässä, ja nyt ei
kestänyt kauan, ennenkuin he olivat valmiit ja saattoivat lähteä
kotiin, missä heitä odotti höyryävä liemi, jonka Alfred ja Alice olivat
valmistaneet aivan omin neuvoin. Mainioltapa se maistuikin nälkäisten
metsämiesten suissa.
Seuraavana aamuna Jaakko lähti taas Lymingtoniin. Hän aikoi myydä osan
eilisestä saaliista ja ostaa säkin kaurajauhoja leipäaineiksi. Edvard
olisi halunnut lähteä mukaan, mutta Jaakko ei siihen suostunut, hänen
mielestään oli lasten paras vielä pysyä poissa ihmisten näkyvistä.
-- Ei Edvard, sanoi vanhus. -- Minä sanon uudelleen: odota! Malta
mielesi! Mutta tiedätkös, mitä minä aion? Minä ostan sinulle pyssyn,
sen totta maar teenkin. Alfredille ostan muutamia puusepäntyökaluja --
ja Alicelle, josta tulee meidän räätälimme, tuon neuloja ja lankaa.
Illan suussa palasi Jaakko ja toi mukanaan koko joukon kaikenlaista
tavaraa. Siinä oli säkillinen kaurajauhoja, lapioita ja kuokkia, sahoja
ja talttoja, viikatteita ja tadikkoja. Edvardille, joka riensi häntä
vastaan, ojensi ukko pitkän pyssyn.
-- Kiitos, Jaakko, sanoi Edvard, -- minä koetan ampua niin paljon
metsänriistaa, että saan tämän teille korvatuksi.
Koko seuraavan aamun Edvard sitten väsymättä harjoitteli
maaliinampumista, ja muutaman tunnin kuluttua hän jo oli niin taitava,
että osasi pilkkaan joka kerran.
Talvi teki nyt tuloaan tavattoman ankarana. Metsänvartijan ja hänen
"lastenlastensa" täytyi enimmäkseen pysyä sisässä, paitsi milloin
Jaakko ja pojat menivät metsään hakemaan polttopuita. Mutta silti he
eivät olleet laiskoja. Jaakko opetti Alicea keittämään ruokaa, ja
vaikka tyttö alussa usein polttikin sormensa, tottui hän kuitenkin
siihen vähitellen. Alfred puolestaan oppi tehtyään useita
onnistumattomia yrityksiä oikein näppärästi valmistamaan kaikenlaisia
hyödyllisiä tarvekaluja, ja pikku Edit leipoi vallan mainioita
kauraleipiä. Iltaisin Alice käytti ahkerasti neulaa ja lankaa paikaten
heidän vaatteitaan, ja vaikka pistokset ensimmältä olivatkin
kömpelöitä, sujui työ kuitenkin päivä päivältä yhä paremmin. Jaakko
opetti joka päivä lapsia lukemaan Edvardin avulla, ja niin kului talvi
nopeasti. Nuo viisi kuukautta, jotka lapset olivat viettäneet Jaakon
mökissä, tuntuivat heistä yhtä monelta viikolta. Kaikki olivat
tyytyväisiä ja iloisia Edvardia lukuunottamatta, joka ei vielä ollut
unohtanut entistä elämäänsä ja siihen liittyneitä toiveita.