Hän kokoo kaikki kansakseen
Ja ottaa meitä lapsikseen − −
lauloivat lapset heleällä äänellä, istuessaan pienen, lukuisilla
kynttilöillä valaistun ja kauniisti koristetun joulukuusen ympärillä
torppari Lehtoniemen tuvassa eräänä jouluaatto-iltana.
Takassa roihusi iloinen valkea ja joulupuuro kiehua rapsotteli padassa,
jota Liisa, kasvot lämmöstä hehkuvina, ahkerasti sekoitteli.
− − Ja vihdoin viepi helmoissaan
Kuollessa kotiin autuaan. − −
Kauniisti soi laulu. Tiinalla, naapurin tytöllä oli heleä ääni ja hyvin
osasikin hän laulaa. Nuoremmat tytöt, jotka osasivat nuotin, lauloivat
jälessä, mutta pojat istuivat äänettöminä, suu puoleksi avoinna ja
silmät tyytyväisyydestä loistavina, katsellen ja kuunnellen tyttöjä.
Kuusen monilukuiset kynttilät valaisivat pienen, puhtaaksi siistityn
tuvan niin juhlallisen valoisaksi.
Salu, torpan isäntä, istui kamarissansa keinutuolissa ja mietteihinsä
vaipuneena katseli avoimesta ovesta lapsia, jotka lauloivat tuvassa. Ne
olivat köyhäin mökkiläisten lapsia siitä likitienoilta, jotka Liisa,
Salun vaimo, oli kutsunut kotiinsa aattoiltaa viettämään.
Siell' kynttilöitä kirkkaammin
Me Luojan luona loistamme − −
lauloivat lapset yhä.
Salusta oli hetki niin juhlallinen ja mieltä ylentävä, että hän
mielellänsä olisi yhtynyt lasten lauluun, mutta ei osannut säveltä
eikä olisi muutenkaan kehdannut, koska ei ollut ennenkään laulanut
muiden kuullen. Mutta sydämmellisellä hartaudella seurasi hän laulua
itseksensä.
Siis kiitos Jesu kaunoinen,
Kun tulit, otit, armoinen!
Sun omiksesi meitäki
Myös ota, hoida iäti!
Laulu loppui tähän ja Tiina alkoi etsiä toista laulua kirjoista, joita
Liisa oli hänelle antanut.
Kamari oli pimeä. Ainoastaan kynttilät valaisivat ovesta leveän
valoviivan lattiaan ja yhdelle seinälle. Salu oli asettanut
keinutuolin, jossa hän istui, niin etteivät kynttilät häntä valaisseet.
Siitä voi hän sitte rauhassa katsella riemuitsevia lapsia ja takan
luona häärivää vaimoansa. Mielensä oli keveä ja rauhallinen.
Kiitollisella sydämmellä Luojaa kohtaan ajatteli hän nykyistä oloansa
ja elämäänsä. Siitä pimeästä oli niin hyvä katsella valoisaan ja
puhtaaksi pestyyn tupaan, jossa joulukuusi kaikessa juhlallisuudessaan
seisoi lattialla, lapsien sen ympärillä laulaessa ja vaimonsa tuolla
takan luona hääräillessä yhtä punottavin poskin kuin seitsemäntoista
vuotta takaperin.
Salu muisti kuin eilisen päivän, kuinka hän eräänä kesäiltana
seitsemäntoista vuotta takaperin oli tunnustanut Liisalle rakkautensa
sekä pyytänyt häntä omaksensa. Vastaus oli ollut myöntävä, ja
autuaallisen tunteen valtaamana oli hän silloin painanut Liisan
rintaansa vasten ja ilta oli kulunut hellässä keskustelussa ja
tulevaisuuden tuumissa.
Hän oli ollut köyhän talon poika, nuorin kuudesta veljeksestä, ja Liisa
tämän Lehtoniemen torpan ainoa tytär. Kumpaisenkin vanhemmat olivat
olleet tyytyväisiä heidän liittoonsa eikä kylän juoruämmätkään olleet
kovin suurta metakkaa pitäneet.
Autuaallisissa unelmissa olivat he sitte viettäneet muutamia
viikkoja. Vihille eivät pitäneet kiirettä, koska olivat nuoria,
hän kahdenkymmenen ja Liisa kahdeksantoista vanha. − − Silloin,
eräänä iltana oli tullut vanhanpuoleinen vaimo Hakalaan, Salun
kotiin, ja haastanut hänen puheillensa kahden kesken. Hän oli ollut
naapurikylästä, erään rikkaan talontyttären, Lannilan Liinun lähettämä,
jonka vanhemmat olivat kuolleet ja hän yksin jäänyt velattoman,
neljännesmanttaalin talon ja kunnollisen irtaimiston omistajaksi. Akka
oli hänelle kuiskuttanut, että Liinu ottaisi hänen taloonsa isännäksi,
jos nimittäin Salu olisi halukas tulemaan. Vielä oli hän sanonut, ettei
Liinu halua rikasta, vaan ainoastaan kunnollista ja reipasta miestä ja
että hän oli huomannut Salun juuri sopivaksi.
Äänetönnä oli hän kuunnellut akan lopinaa ja sen loputtua vastannut:
en tiedä, jahka ensin mietin, ynnä muuta semmoista. Mutta siitä
päivin olikin alkanut tuumata niin, että oli ollut ihan hulluksi
tulla. Lehtoniemen Liisa ja Lannilan Liinu ne olivat pyörineet hänen
ajatuksissansa kuin tuulimyllyn siivet rajutuulella; toinen ja toinen
kohoten yläpuolelle ja taas laskien alemmaksi. Liisa oli ollut hänen
mielestänsä herttainen tyttö, ei niin "ihmeen kaunis", mutta jotain
tyyntä ja jaloa ilmeni koko hänen olennossaan, joka teki hänet
miellyttäväksi. Mutta ei Lannilan Liinu myöskään ollut epäonnistunut
Luojan kuva. Hänen luonnettansa ei Salu tuntenut. Ja neljänneksen talo!
− täytyihän senkin jotain vaikuttaa myllynsiivissä. Se auttoi kun
auttoikin Liinun korkeammalle Liisaa. − − −
− − Jeesus kaunis helmois' makas' Maarian − − kuului veisuu tuvasta.
Liisakin oli yhtynyt lasten joukkoon ja sydämmellisellä hartaudella
otti osaa veisuuseen.
Salu nousi ylös ja täytti piippunsa pöydällä olevasta tupakkaloodasta.
Saatuansa siihen tultakin, istui hän taas entiselle sijallensa,
jaloillaan lattiasta työntäen tuolin soutumaan. Hetken kuunneltuaan
veisuuta, käänsi hän mietteensä taas entiseen elämäänsä.
− − Loistavat häät oli vietetty Lannilassa ja "onnellinen, onnellinen"
olivat ihmiset ja koko maailma kuiskuttaneet hänen korviinsa. Olipa
hän uskonut itsekin olevansa onnellinen. Samalla innolla kuin hän oli
syleillyt Liisaa, silloin kun hänelle rakkautensa tunnusti, samalla
innolla oli hän syleillyt myöskin Liinua hääiltana. Viulun säveleet
olivat silloin kuuluneet häähuoneesta ja ilkeä syysmyrsky päristänyt
ikkunoita. − −
Rohkealla mielellä oli hän silloin ajatellut elämää. Velaton,
kunnollisesti asuttu neljänneksen talo, siinä oli vahva tulevaisuuden
turva.