Puolitoista vuotta sen jälkeen satuin minä menemään Perämäkeen,
kun siellä juuri luettiin Amerikasta tullutta kirjettä. Kaikkien
läsnäolevaisten kasvot osottivat mitä suurinta surua ja emäntä
nyyhkytti oikein ääneensä.
"Isäntä käski minua istumaan ja antoi käteeni kirjeen, josta minä muun
muassa luin seuraavan:
"Kaksi päivää sitte kuoli täällä poikanne Tuomas tapaturmaisesti. Hän
oli viime aikoina juonut viinaa hyvin ahkeraan, ja juovuksissa hän oli
nytkin, kun putosi vaunuista junan alle, jossa musertui kuoliaaksi."
En voinut liikutustani salata, vaan kyyneleet tulivat silmiini.
Vapisevalla kädellä annoin kirjeen takaisin isännälle.
"Kauhea kuolema", sanoin melkein itsekseni.
"Ei se helppo ollut; − ja vielä sitte juovuk − − −", sanat takertuivat
hänen kurkkuunsa.
En saattanut enää olla huoneessa, vaan menin ulos ja lähdin kotiini.
"Perämäen Tuomas on kuollut", sanoin Annalle kotiin päästyäni.
"Amerikassako?"
"Niin."
"Millä lailla?"
"Mennyt junan alle."
"Oi Jumala!"
"Ja hän oli vielä juovuksissa."
"Voi kaikkivaltias! − Juovuksissa mennä ijankaikkisuuteen − −."
Anna kauhistui semmoista ajatellessaan.
"Huono onni oli Jaskalla ja Tuomaalla", sanoin minä.
"Huono oli, mutta eivät he parempaa ansainneetkaan", vastasi Anna,
"sillä mitä muuta ansaitsee semmoinen petturi, joka hylkää isänmaansa
sen tähden, että tämä tahtoo pienen palveluksen, joka hänen pitäisi
ilolla täyttää."
"Tuomitset liian ankarasti", huomautin minä. "He eivät tietäneet
isänmaasta enempää kuin sika pohjantähdestä. Rakastaa isäänsä ja
äitiänsä, sen he kyllä ymmärsivät, mutta arvelivat ehkä, että ne
tulevat yhtä hyvästi toimeen, vaikka he olisivat Amerikassa tai
Austraaliassa, täältä juomasta ja tappelemasta. Sen he myöskin
tiesivät, että heidän olisi pitänyt mennä sotaväkeen, nimittäin
_pakosta,_ mutta he katsoivat parhaaksi välttää sitä pakkoa,
menemällä ulkopuolelle pakottajain hallituspiiriä. Sotaväki oli
heidän mielestänsä tuommoinen jonninjoutava, herrain keksimä laitos,
johon nuorukaisia viedään kuten linnaan, herrojen komennettavaksi. He
eivät ymmärtäneet, että sillä tarkoitetaan kansan parasta, isänmaan
varjelemista ja kotiemme sekä vapautemme suojelemista."
"Niin, kyllä se on niinkin", myönsi Anna. "He eivät ymmärtäneet, tai
jos ymmärsivätkin, niin eivät ajatelleet edemmäksi kuin 'nenänsä
päähän'. Mutta sen pitäisi välttämättä jokaisen Suomen nuorukaisen
tietää ja ymmärtää, mikä on Suomi, isänmaa, kotimaa ja mikä on heidän
velvollisuutensa sitä kohtaan."
"Ja myöskin tietää ja ymmärtää, mikä on Jumala, joka on meidän
luonut sekä antanut meille isänmaan, ja että ilman Hänen apuansa
ja siunaustansa on työmme turhaa ja kaikki yrityksemme tyhjää ajan
hukkaamista", lisäsin minä.
"'Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty'. Ehkä kohta koituu se
aika, että jokainen tekee, mitä hänen virkansa vaatii."
"Ehkä... Sitä toivokaamme!"