Salu työnsi tuolin liikkeelle ja sytytti tulen piippuunsa, joka oli
sammunut. Hän koetti kuunnella virttä, jota tuvassa veisattiin, mutta
väkisenkin kääntyivät hänen ajatuksensa entiseen elämäänsä.
− − Viikkoja, kuukausia oli kulunut häistä. Hän oli tullut tuntemaan
Liinun luonteen täydellisesti. Surkeasti oli hän pettynyt, kun oli
luullut saavansa huolettoman, huolista vapaan elämän. Tuskin olivat
kuherruskuukaudet kuluneet, kun hän oli jo tullut tyytymättömäksi
elämäänsä. Liinu oli ollut huono emäntä ja aviopuoliso. Hän oli ollut
huolimaton puvussansa, taitamaton ja huolimaton talouden hoidossa,
hyvä ystävä kahvipannun ja kylän juoruämmäin kanssa. Väki oli ollut
tyytymätön hänen ruokalaitoksiinsa.
Salu oli ensin ystävällisesti neuvonut häntä hoitamaan paremmin
tehtävänsä, siistimään itsensä ja huoneet ynnä muut, sekä tekemään
kaikki julkisesti eikä salaa, niinkuin hänellä oli ollut tapana,
esimerkiksi kulettaa jyviä porvariin y.m.s. Mutta siitä ei ollut apua.
Sitte oli hän koettanut nuhdella häntä mutta ei sekään auttanut.
Väkivallalla ei hän ollut yrittänytkään häntä parantaa, mutta joskus
oli hän kiivaasti puhunut hänen ruokottomuudestaan y.m. Vaan silloin
Liinu oli myöskin raivostunut ja ärähdellyt; mitäs otit mun, kyllähän
sen tiesit, mimmoinen minä olin, ja laveasti selittäen oli antanut
tietää, mikä hän oli ja mikä Salu oli. Hän oli näet ottanut Salun
niinkuin jonkun kerjäläisen taloonsa, ja − "tämä tässä nyt rupeaa
rehentelemään!"
Salu oli ruvennut etsimään huvitusta kylältä, oli tullut tuttavuuteen
viinapullon kanssa. Tuttavuus oli pian muuttunut ystävyydeksi ja
ystävyydessään olivat he vihdoin tulleet eroamattomiksi tovereiksi.
Jos hän oli lähtenyt kaupunkiin taikka muualle, oli hän aina viipynyt
useita vuorokausia ja sitte useinkin tullut kotiin, ilman hevosta,
lakkia, rahaa ja tavaroita. Kotona oli hän juonut useita viikkoja aina
kerrallaan ja taloutensa oli täyttä vauhtia rientänyt kohden perikatoa.
Kaikki oli hän pitänyt menneenä, elämänsä ja ilonsa sekä vaipunut yhä
syvemmälle viinan hurmaavaan valtaan edes koettamattakaan pelastaa
siitä itseänsä.
Liinu oli sanonut hänelle toista ja molempia; oli haukkunut ja
sadatellut, mutta turhaan. Pyytää ja rukoilla ei hän osannut eikä
tahtonut. Haukkumisensa oli hän lopettanut melkein aina näin
vaikeroiden: "voi mua vaivaista, minkälaisen 'traakin' otin miehekseni,
vaikka kyllä olisin saanut muitakin!" Ja sitte oli hän, käsi vatsalla
ja hurskaan näköisenä huojutellen ruumistansa huokaillut, että:
"kyllähän se oli minun osani; sen oli Jumala niin sallinut, että
minun piti tuommoisen 'trankkilakin' ottaa itselleni ristiksi ja
rasitukseksi, paremmin muistaakseni tämän elämän katoovaisuutta ja omia
syntejäni."
Lapsia oli heillä ollut neljä, joista kaksi, oli kuollut pian
synnyttyänsä ja toiset kaksi vähän vanhempana, toinen kahdeksannella
ja toinen kymmenennellä ikävuodellaan. Heille ei Liinu ollut opettanut
paljon muuta, kuin ettei saanut sanoa isälle, kun jyviä porvariin
vietiin tai muita salakauppoja tehtiin.
Liisa tuli kamariin, kantaen sylissänsä pikku Ollia, heidän ainokaista,
puolivuotiasta poikaistansa, joka oli herännyt unestansa häiritsemään
äitiä, tämän laittaessa iltaista. Salu otti pojan syliinsä ja Liisa,
sytytettyään pöydällä olevaan lamppuun valkean, meni taas takaisin
toimillensa.
Olli oli vielä uninen, ettei hän välittänyt isän hymyilyistä eikä
kellonvitjoista. Väsyneenä nojasi hän päänsä isänsä rintaa vasten ja
nukkui pian makeaan uneen; Täynnä riemua ja ihastusta katseli Salu
hänen lempeitä ja rauhallisia lapsenkasvojansa. Hellästi pidellen häntä
sylissänsä, työnnälsi hän tuolin hiljallensa keinumaan. Rauhallisesti
nukkui Olli ja pian Salun omatkin ajatukset liitelivät taas entisessä
elämässänsä.
− − Liinu oli kuollut. Ei täyteen neljätoista vuotta ollut kulunut
heidän hääpäivästänsä, kun hän eräänä kesäaamuna oli jättänyt tämän
elämän. Viikonpäivät oli hän sairastanut toisessa kamarissa, kun
Salu oli toisessa hyväillyt viinapulloa. Ei kertaakaan ollut hän
käynyt katsomassa potevaa vaimoansa eikä kuolinhetkelläkään ollut
jäähyväisillä. Juomaretkillä oli hän silloinkin repalehtanut kylällä.
Talo oli mennyt velkoihin niin, että ainoastaan muutama satamarkkaa
oli jäänyt Salun osaksi. Hän oli koettanut ruveta paremmin elämään
sekä vieroittamaan itseänsä pois viinanjuonnista, mutta se oli käynyt
vaikeaksi. Hän oli jo niin vaipunut alkohoolin orjuuteen, ettei ollut
voinut hillitä himoansa. Hän oli ankarasti taistellut oman itsensä
kanssa, vaan oli aina joutunut tappiolle. Ihmiset olivat pitäneet häntä
menneenä miehenä ja paneskelleet keskenänsä:
"Siinä oli nyt Hakalan Salun viinan maistamattomuus! Poikamiehenä oli
olevinaan niin raitis, että pois tieltä; mutta annas olla, kun pääsi
Lannilan tavaroita hallitsemaan, niin ei hän sittemmin ole muuta
tehnytkään, kuin juonut ja ajellut!"
Tähän kuitenkin aina joku vakava ja enemmän ajatteleva henkilö oli
lisännyt että: "kyllähän semmoisen a..n kanssa eläessä, kuin Salulla
on, tulee jotain tekemään."
Lannilan porstuakamariin oli Salu muuttanut koturiksi, talon jouduttua
uuden ostajansa valtaan. Siellä oli hän viettänyt kaikkea muuta
paitsi rauhallista elämää; entinen elämänsä oli ollut raskaana
taakkana tunnolla, ja tulevaisuudelle ei hän ollut keksinyt mitään
tyydyttävää suunnitelmaa. Se oli näyttänyt kolkolta, toivottomalta.
Rahaa oli hänellä ollut sen verran, että säästäväisesti eläen olisi
sillä tullut muutaman ajan toimeen, mutta minkään varman toimeentulon
perustamiseksi ei hän ollut katsonut sitä riittäväksi. Juoppouden
pahetta vastaan oli hän ankarasti taistellut, sillä sen voittamisen oli
hän katsonut välttämättömäksi, jos tahtoi päästä kunnialliseen elämään
yhteiskunnassa. Mutta muutamia päiviä tai viikkoja turhaan mietittyänsä
suunnitelmaa tulevaisuudellensa, löytämättä mitään toivon aihetta
parempaan elämään, oli hän taas ratkennut juomaan, ja syytänyt surunsa
ja huolensa alkohoolin petolliseen valtaan.
Seuraavana kesänä Liinun kuoleman jälkeen oli hän ollut kolme kuukautta
laskematta tippaakaan viinaa suuhunsa. Hän oli jo luullut saaneensa
voiton itsestänsä ja kyläläisetkin olivat pitäneet häntä parantuneena
miehenä. Lannilan uusi isäntä oli laskenut hänen asioillensa
kaupunkiin, josta muun muassa oli pitänyt tuoda viisikolmatta kannua
viinaa, kylän yhteistä tavaraa. Salu oli itseksensä vakaasti päättänyt
ja isännällekin luvannut, ettei hän nauti ensinkään viinaa koko
retkellä. Mutta toisin oli käynyt! Mittaajan kaataessa viinaa hänen
astiaansa, oli sen lorina niin tutulla ja viehättävällä äänellä soinut
hänen korvissansa, että hänen himonsa oli taas päässyt täyteen valtaan.
Kuumeentapaisella innolla oli hän tarttui viinaryyppyyn, jonka mittaaja
oli tarjonnut hänelle kaupantekiäisiksi. Se oli ollut iso ryyppy ja
pian oli hän tuntenut sen hurmaavan vaikutuksen päässänsä. Heti oli
hän torilta ostanut lekkerin ja siihen viinapuodista kannun viinaa,
jota sitte oli alkanut särpiä. Viisi vuorokautta oli hän viipynyt sillä
retkellä, vaikka se matka tavallisesti tehtiin yhdessä vuorokaudessa.
Tavarat, mitä hän kaupungista oli ostanut, oli hän menettänyt kaikki,
paitsi viina-astiaa, joka oli pysynyt rattailla. Mutta sitäkin oli
hän kuluttanut toista kannua. Ensin oli hän tehnyt pienen reiän
astian kylkeen ja siitä oljella imenyt viinaa suuhunsa, mutta koska
siitä tuli liian niukasti, oli hän viimein avannut tulpan ja laskenut
siitä pulloon aina uutta, kun toinen loppui. Talonväki oli häntä aina
auttanut matkalle kotoa kohden, kun ei itsellänsä ollut ymmärrystä
lähteä taloista, joissa oli ollut hevostaan syöttämässä ja itseänsä
juottamassa.
Herätessään viimeinkin kohmelostansa, oli hän huomannut olevansa täällä
Lehtoniemen kamarissa, pehmeällä vuoteella. Ovi oli ollut auki samaten
kuin nytkin ja tuvasta oli kuulunut Liisan ääni. Hän oli piikansa
kanssa keskustellut talouden asioista.
Miten hän oli tänne tullut? Missä oli hänen hevosensa? Siinä oli
kysymyksiä, joita ei hän ollut voinut mitenkään selittää. Ja kuinka
päästä sieltä pois Liisan tietämättä? Sitä oli hän myöskin miettinyt,
sillä ei häntä haluttanut olla Liisan näkyvissä, sen jälkeen kun oli
hänelle rukkaset antanut ja sitte huonon avioelämän takia joutunut
juomariksi ja talonsa hävittäjäksi.
Päätänsä oli kolottanut kauheasti ja koko ruumiinsa oli ollut kuin
rikki piiskattu. Viinankohmeloa sopii lykätä tuonnemmaksi ottamalla
uusia naukkuja ja niin olisi hänkin mielellänsä tehnyt, mutta viinaa
ei ollut. Pöhnässä ollessa olisi Liisaakin paremmin kehdannut katsoa
silmästä silmään, oli hän miettinyt...
Lehtoniemen Liisa oli hylännyt kaikki kosijansa sen jälkeen, kun Salu
oli hänestä luopunut. Vanhempainsa kuoltua oli hän ottanut torpan
haltuunsa ja innolla sekä uutteruudella valvonut sen edistystä.
Maat oli hän renkinsä ja päiväläisten avulla laittanut auttavaan
kuntoon ja kartanon myöskin somistanut, niin että se sievyydessä veti
vertoja minkä talon kartanolle tahansa paikkakunnalla. Punattuine
huoneineen ja valkoiseksi maalattuine ikkunalautoineen näytti se
erittäin somalta täältä mäenrinteeltä tuonne maantielle. Lempeydellään
ja toimeliaisuudellaan oli hän voittanut kyläläisten suosion ja
ystävyyden. Kaikki olivat kiittäneet hänen luonteensa jaloutta ja
pitäneet häntä naisten parhaana esikuvana, poikkeuksena ainoastaan
taipumattomuus toista sukupuolta kohtaan. Joulunaattoiltana oli
hänellä aina ollut tapana kutsua köyhäin mökkiläisten lapsia kotiinsa
joulukuuselle ja antaa heille ruokaa ynnä pieniä joululahjoja...
Salu ei ollut tavannut Liisaa heidän eroamisensa jälkeen kuin
ainoastaan yhden kerran ja silloinkaan eivät he olleet sanaakaan
vaihtaneet keskenänsä. Salu oli humalassa ollessaan kerran ajaa
raiskottanut maantietä ja Liisa oli tullut yksinänsä kävellen hänelle
vastaan. Surkuttelevalla muodolla oli Liisa katsonut häneen ja
aikonut jotain puhua, mutta hän oli kääntänyt päänsä toisaalle sekä
lyönyt hevosta selkään, päästäksensä pois Liisan näkyvistä. Olisi
hän kyllä useammankin kerran tavannut Liisan, mutta hän oli aina
karttanut yhteen tulemista, sillä häntä oli hävettänyt katsoa hänen
rehellisiin, sinisiin silmiinsä... Ja nyt oli hän tuolta onnettomalta
kaupunkimatkalta palatessaan joutunut Liisan omaan kamariin, hänen
omalle vuoteellensa! Mitä olisi Liisa sanova hänelle tai mitä hän itse
sanoo Liisalle, oli hän miettinyt tuskissaan...
Vihdoin oli Liisa tullut kamariin ja ystävällisesti hymyillen kysynyt,
miten hän voi ja vieläkö hän viinaa halusi? Salun kysymykseen, miten
hän tänne oli tullut, oli hän kertonut, että hän eilen illalla oli
kiroten ja meluten ajanut pihaan, rattailla ainoastaan iso viina-astia.
Tuvassa oli hän sitte vielä hyvän aikaa räyhästänyt ja viimein kaatunut
lattialle, johon oli jäänyt nukkumaan. Liisa oli renkinsä lähettänyt
viemään hevosta Lannilaan...
Ja sitte oli Liisa moittinut hänen heikkouttaan elämän vastuksissa.
"Ihmisen tulee tyynellä mielellä ottaa vastaan hyvät ja pahat, mitä
elämässä sattuu eteen, eikä heittäytyä semmoiseen velttouden ja
toimettomuuden tilaan, kuin sinä olet tehnyt. Olisit ehkä voinut vähän
parantaa avioelämääsi, jos olisit tahtonut, mutta mitään yrittämättä
päätit vaan kaikki Jumalan sallimaksi ja elää retustelit päivästä
toiseen, kuten kurja raukka. Ei, semmoinen elämä ei kelpaa ihmiselle.
Nosta pääsi pystyyn ja elä, kuten miehen tulee elää! Viina ei tule
suuhusi, ellet itse sitä sinne kaada, ja ilotoin ei ole elämäsi, ellet
itse tahdo pitää sitä semmoisena. Koska nyt olet vapaa, terve, voimakas
ja velaton, niin miksi et voi elää kunnollisesti, tehdä työtä itsesi
ja lähimmäistesi eduksi, ja katsella elämää sen paremmalta puolen,
heittäen hyvästi kaikelle katkeruudelle maailmassa..."
Tähän tapaan oli Liisa innostuneena jatkanut puhettansa. Se oli ollut
kuin virvoittavaa lääkettä Salulle. Hän oli tuntenut, kuin olisi uusi,
jalompi veri alkanut liikkua hänen suonissansa. Innokas halu elämään ja
toimintaan oli syttynyt hänessä yhä enemmän, jota edemmäksi Liisa oli
ehtinyt neuvoissansa ja moitteissansa...
Iltapäivällä oli hän lähtenyt kotiinsa, sydän täytettynä toivolla ja
palavalla halulla elämän taisteluihin. Lannilan isännälle oli hän heti
maksanut kaupunkiretkellä hukkaamansa tavarat...
Viikon päästä oli hän uudistanut käyntinsä Lehtoniemessä ja sen jälkeen
oli ollut siellä melkein jokapäiväisenä vieraana. Hauskasti olivat
hetket kuluneet Liisan seurassa, keskustellessa ihmisen elämästä täällä
maan päällä ynnä muistellessa menneitä, väärin käytettyjä päiviä...
Vanha, rikkoontunut liitto oli uusittu heidän välillänsä ja ennen
pitkää oli vietetty pienet, mutta hupaisat vihkiäiset Lehtiniemessä.
Nuori ja lahjakas, vast'ikään seurakuntaan muuttanut kirkkoherra
oli yhdistänyt hänen ja Liisan avioliiton katkeamattomilla siteillä
toisiinsa...
* * * * *
Laulu oli tauonnut tuvassa. Lapset istuivat penkillä, hiljaa
kuiskutellen keskenänsä sekä odottaen iltaista, jota Liisa parhaillaan
valmisteli. Useammat kynttilät joulukuusessa olivat jo loppuun palaneet
ja jälellä olevat levittivät himmeätä valoa tupaan.
Liisa levitti lumivalkean liinan pöydälle ja kantoi siihen höyryävät
ruokavadit ja talrikit. Katossa olevalta vartaalta mursi hän muutamia
leipiä leipäkoriin, jonka oli asettanut keskelle pöytää. Kaksi
kynttilää otti hän vielä kaapista ja sytytettyään niihin valkean asetti
ne pöydän kumpaiseenkin päähän.
Äänettöminä istuivat lapset penkillä, silmillään seuraten kaikkia hänen
liikkeitänsä ja aina väliin vilkaisten halukkailla katseilla höyryäviin
ruokiin pöydällä.
Saatuansa pöydän katetuksi, meni Liisa kamariin kutsumaan Salua
iltaselle. Olli nukkui vielä tämän sylissä ja hän itsekin oli
nukahtanut mietteisiinsä, mutta heräsi heti vaimonsa tullessa. Liisa
haki kehdon tuvasta kamariin ja asetti Ollin siihen nukkumaan. Sen
jälkeen menivät he kumpikin tupaan ja istuivat pöytään, johon Liisa
kutsui lapsetkin osallisiksi. Nämät ujostelivat ensin, etteivät
tahtoneet uskaltaa syödä, mutta Liisan ystävällisestä kehoituksesta
tulivat he rohkeammiksi ja alkoivat hyvällä ruokahalulla syödä
lipeäkalaa ja perunoita. Sen jälkeen tuli joulupuuron vuoro ja
huviksensa katselivat Salu ja Liisa, kuinka hyvältä se maistui
lapsille, joilla usein ei ollut semmoista herkkua tarjona.
Syömästä päästyä jakoi Liisa heille makeisia vähän kullekin ja antoipa
vielä pehmeän ja paksun "varileivän" jokaisen käteen, jonka jälkeen
laski heidät menemään kotiinsa, kehottaen vanhempia ja ymmärtäväisempiä
johdattamaan nuorempia matkalla.
Sen jälkeen korjasi hän ruoat pöydältä ja Salu sammutti kynttilät
tuvassa paitsi yhden, jonka hän vei muassansa kamariin, jonne he
vetääntyivät viettämään loppuiltaa hiljaisessa keskustelussa.