Aika kului, vuodet vieri. Minä olin isäntänä Allanperän talossa,
sillä appeni oli täyttänyt lupauksensa ja antanut minulle ja Annalle
talon ja tavarat sekä ruvennut itse syytingille. Hän asui vaimoinensa
porstuakamarissa, jossa elivät tyytyväisinä ja huolista huojennettuina,
iloiten meidän onnestamme.
Minusta oli tullut peräti toinen mies kun olin ennen tuota Amerikkaan
lähdön puuhaa. Innolla ja ahkeruudella luin minä kirjoja ja
sanomalehtiä, joista en ennen ollut mitään huolinut; iloisesti ja
hyvällä mielellä tein työtä, kun tiesin sen olevan hyödyksi itselleni
ja isänmaalleni; sydämmestäni kiitin Jumalaa, että hän oli pimeän
järkeni valaissut ja saattanut minun ymmärtämään, mikä on isänmaa; ja
että hän oli antanut minulle niin hyvän vaimon, kuin Anna oli.
Neljättä vuotta olin jo ollut Allanperässä isäntänä, kun eräänä
kauniina kesäpäivänä Annan kanssa perkasin pientä puutarhaamme, jonka
erään puutarhurin avulla olimme laittaneet ikkunan alle. Olimme
istuttaneet siihen kaalia, räätiköitä y.m., joista nyt perkasimme
rikkaruohoja pois.
"Minkä tähden eivät kaikki ihmiset laita puutarhaa huoneensa lähelle?"
kysyi Anna.
"Sen tähden että he katsovat sen turhuudeksi ja ainoastaan herrasväelle
sopivaksi, he kun näet joutavat semmoisten turhain kanssa askaroimaan",
vastasin minä.
"Mutta näyttäähän talo paljon kauniimmalta ja hauskemmalta, kun on
puutarha ikkunan alla? − Mikä tuo on, joka tuolla tulee?"
Anna osotti miestä, joka tuli meidän taloa kohden. Tultuansa meidän
kohdallemme, poikkesi hän tieltä, hyppäsi aidan ylitse ja tuli kiirein
askelin luoksemme.
"Päivää! Terveisiä Amerikasta", sanoi hän iloisesti.
"Mitä? − Tuomas!"
Minä katsoin hämmästyneenä hänen päällensä enkä ollut oikein varma,
oliko hän Tuomas vai ei. Hänellä oli yllänsä komeat trikoovaatteet ja
leuvassa pitkä, ruskea parta, jonka vuoksi hän näytti niin vieraalta.
"Niin, niin! − Ettekö minua tunne?"
Hartaasti puristimme toistemme kättä.
"Sinä siis tulit vielä Suomeen?" sanoin minä.
"Niin tulin."
"Mikset jättänyt tuota partaasi Amerikkaan. − Ei sinua tunne äitisikään
tuollaisena", sanoi Anna leikillä.
Tuomas nauroi vaan vastaukseksi.
Menimme sitte huoneeseen ja Anna meni keittämään kahvia.
"Koska olet tullut kotiin?" kysyin Tuomaalta, kun jäimme kahden, kesken
kamariin.
"Kaksi päivää sitten."
"Etkä ole ennen meille tullut?"
"Minä olen nukkunut melkein koko ajan; väsyin niin matkalla."
"No, kuinka siellä on aika kulunut?"
"Ompahan tuo mennyt päivästä toiseen; − koti-ikävä vaan on toisinansa
vaivannut."
"Eikö Allilan Jaskasta ole mitään kuulunut?" kysyi Anna, joka tuli
kamariin.
"Ei mitään; kyllä Jaska meressä on, ei sitä sovi enää epäillä. Ensin en
uskonut yhtään, että hän on hukkunut, mutta ei häntä ruvennut tulemaan,
niin sen täytyi uskoa. Ja sitte jälkeen on kadonnut monta samalla
tapaa", selitti Tuomas.
"Mutta Allilan emäntä odottaa häntä vielä aina kotiin", sanoi Anna.
"Niin hän tekee", vastasi Tuomas. "Kohta kun tulin kotiin, tuli hän
minulta kyselemään, missä Jaska on, tai joko hän pian kotiin palajaa;
ja vaikka minä olisin kuinka selittänyt, ettei Jaska tule enää kotiin,
niin ei hän yhtään uskonut."
Oltiin hetki ääneti. Viimein kysyi Tuomas: "Kuinka sinun arvanheitossa
kävi?"
"Reserviin minä tulin ja tänä kesänä vielä pitää harjoituksiin, − sitte
olen vapaa."
"Onnellinen sinä, joka teit velvollisuutesi", sanoi Tuomas
alakuloisesti.
"No, etkö sinä ole onnellinen, kun olet jälleen kotimaassasi? kysyin
minä.
"En, kun pitää lähteä uudestaan."
"Amerikkaanko?"
"Niin."
"Minkä tähden?"
"No, kun minä tulin tänne, niin tuli lautamies tiellä vastaani, ja
haastoi minun oikeuteen."
"Siitä kun et mennyt sotapalvelukseen?"
"Niin."
"Ja nyt lähdet jälleen Amerikkaan?"
"Niin. Vievät pian minun kolmeksi vuodeksi sotaväkeen ja sitte vielä
linnaan, niin on paras, että lähden ajoissa tieheni; kun olen kerran
karkuriksi ruvennut niin karkaan vieläkin."
"Kyllä minä tyhmästi tein, kun lähdin Amerikkaan", jatkoi hän hetken
vaiti oltuansa, "mutta minä en sen paremmin ymmärtänyt; luulin vaan,
että kun kolme vuotta olen poissa, niin olen sitte sotapalveluksesta
vapaa."
"Se usko minullakin oli, mutta Jumala avasi silmäni näkemään
velvollisuuteni."
"Sinä olet onnellinen kun käännyit tasaisin; kun minäkin olisin
seurannut esimerkkiäsi, niin saisin nyt rauhassa asua isänmaassani.
Rahaa minulla on kyllä, vaan mitä minulle on siitä hyötyä, kun kohta
jälleen täytyy jättää syntymäseutuni ja karkurina lähteä isänmaastani!"
sanoi Tuomas surumielin.
"Mutta eikö olisi parempi, että jäisit Suomeen ja kärsisit
rangaistuksen, joka sinulle määrätään?" ehdotin minä.
"En, en minä jää tänne; mikä sen tietää, kuinka suuri rangaistus siitä
on; ja en minä kehtaisikaan asua täällä kunniallisten ihmisten seassa,
minä kun olen kunniaton petturi."
Anna toi kahvia. Tuomas pyyhki salaa kyyneleensä ja tekeytyi taas
iloiseksi. Puhelimme sitte iltaan saakka lapsuutemme ajoista ja
seuraavista elämämme vaiheista.
Illalla sanoi Tuomas pois lähteissään:
"Hyvästi nyt, ja jääkäät Herran haltuun; en tiedä, tapaammeko enää
toisiamme. Suokoon Jumala teille iloa ja onnea loppuun asti ja älkää
kasvattako pojistanne maansa hylkääjiä, pettureita, niinkuin minä olen.
− Hyvästi!"
"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!"
Tuomas lähti pois. Surumielin katsoimme, Anna ja minä hänen jälkeensä.
"Voi Tuomas parka!" huokasi Anna, kun hän oli; kadonnut näkyvistä.