_Iisakki Lavela_.
Kuvapatsaan kaltaisina seisoivat Allilan vanhukset lattialla, minun
edessäni. Viimein emäntä purskahti valtavaan itkuun ja meni kamariin.
"Niin se on, että jos ei Jumala saavuta, niin hän tulee vastaan", sanoi
sitte isäntä ja alkoi marssia pitkin lattiaa.
Surumielin seisoin minäkin siinä, yhä katsellen kirjettä, joka oli
vielä kädessäni ja joka hautasi minulta ystäväni näkemisen toivon.
Vein kirjeen pöydälle ja sanoin isännälle, joka yhä käveli ajatuksiinsa
vaipuneena lattialla, hyvästi ja lähdin pois.
"Nyt on Allilan Jaska kuollut Amerikassa", sanoin minä Annalle,
tultuani Allanperään.
"Kuollut!" huudahti hän hämmästyneenä.
"Mitä? − Kuka kuollut on?" kysyi isäntä hätäisesti.
"Allilan Jaska", toistin minä.
"Millä tavalla?"
"Hukkunut."
"Matkallako?"
"Ei. Hän on ollut kymmenen päivää perillä ja sitte mennyt erään toisen
miehen kanssa kalastamaan merelle eikä heitä ole tullutkaan takaisin",
selitin minä.
"Voi Jaska parka, mihin menit kuolemaan!" huokasi Anna suruisesti.
"Voi poika parkaa!" huokasi isäntäkin ja lisäsi: "Hän lähti pakoon
kuolemaa ja se tulikin hänelle vastaan."
"Niin, − hän meni ojasta allikkoon", sanoin minä surumielin.