Tultuani majapaikkaan, oli siellä surkea hätä, missä minä olin. Lavelan
Iikka oli jo lähdössä etsimään minua kaupungilta, sillä laivan oli
määrä pian lähteä.
"Nyt oli jäädä myöhäiseksi. Laita pian itsesi valmiiksi, laiva lähtee
tuossa paikassa", saneli Iikka.
"En minä lähde Amerikkaan", sanoin minä vakaasti.
"Mitä?" kysyi Iikka hämmästyneenä.
Toisetkin katsoa töllöttivät kummastuneena päälleni.
"Minä en lähdekkään Amerikkaan", toistin minä.
"Mitä varten? Minkä tähden? Mihin sinä menet?" kyselivät toiset
hämmästyneinä.
"En minä mene mihinkään muualle kuin kotiin."
"Pyörtäisitkö matkalta!" huudahti Tuomas, "sittehän sinulla nauraisi
hevosetkin, mitä sitte ihmiset!"
"Naurakoon, vaikka nauraisi koko maailma, kun itse vaan tiedän, että
oikein teen."
"Kyllä se onkin oikein, että lähdet kotiin", sanoi äitini tyytyväisenä.
"Minä en kääntyisi takaisin, vaikka saisin parhaan talon meidän
pitäjästä, kun olen kerran lähtenyt", sanoi taas Tuomas.
"Samat sanat, vaikka hiukka harvempaan", yhtyi Jaskakin.
"En kiellä enkä käske teitä, saatte tehdä niinkuin itse haluatte,
mutta minä en seuraa teitä, muuta kuin satamaan asti", sanoin minä
päättävästi.
"Enkä minä olisi uskonut sinua noin pelkuriksi, vaikka sitä olisi sata
suuta sanonut", virkkoi Tuomas melkein vihoissaan.
"Mutta etkö enää muistakkaan, että sinun pitää sotapalvelukseen?"
muistutti Allilan Jaska minulle.
"Menen sinne vaikka kymmeneksi vuodeksi, ennenkuin Amerikkaan",
vastasin minä huolettomasti.
"Älä sinäkään Jaska lähde, tule vaan kotiin", pyyteli Allilan emäntä.
"En, en, vaikka äkehiä sataisi ja piikit alaspäin, niin minä en lähde
kotia", vastasi Jaska mahtavasti.
Lavelan Iikka otti kapsäkkinsä ja meni ovelle.
"Lähdetään nyt pojat tahi jäämme tänne kaikki."
Jaska ja Tuomas ottivat kumpikin kapsäkkinsä ja menivät ulos Iikan
jälkeen. Me toiset lähdimme myös heidän perässään satamaan, katsomaan
heidän lähtöänsä sekä sanomaan jäähyväisiä.
Tultiin sitte satamaan, jossa tuo surullinen hyvästijättö tapahtui.
Allilan ja Perämäen emännät ne itkeä tihuuttivat, että olisi luullut
vedeksi sulavan, ja pyysivät poikiansa edes kirjoittamaan hyvin usein
kotiin sekä tulemaan pian itsekin takaisin. Alakuloisina seisoivat
isännätkin siinä, vaikka eivät kehdanneet näyttää suruansa itkemällä
niinkuin vaimot; mutta ei paljo toisinkaan ollut. "Mutta minkä tähden
sinä oikeastaan et lähdekään, vaikka oli niin vahva aikomus?" kysyi
Tuomas minulta hyvästellessään.
"En minä tiedä oikein itsekään, mikä siihen on syynä, mutta minulta
on kadonnut kokonaan matkahalut. Lähteä Amerikkaan tuntuu minusta
samalta kuin mennä seilailemaan tuonne aavalle merelle synkässä
pimeydessä raivokkaan tuulen puhaltaessa", selitin minä ja lisäsin:
"Toivon kuitenkin että olemme hyvät ystävät, kuten ennenkin; ehkä vielä
tapaamme toisemme. Ja pyydän vielä, että ilmoitatte itsestänne minulle,
kuinka siellä rupeaa aikanne kulumaan ynnä muuta."
"Sen me teemme", vastasi Allilan Jaska, "mutta sinun pitää myöskin
kirjoittaa, kuinka täällä asiat kulkee, varsinkin nuorison seassa."
Minä lupasin sen, jonka jälkeen erosimme. Toverini astuivat
laivaan, joka vähän ajan kuluttua lähti rannasta, erotti heidät
synnyinmaastansa, viedäksensä vieraalle maalle "puuveitsellä hopeaa
vuolemaan."
Mykkinä ja sanattomina seisoimme rannalla, silmät tähdättynä laivaan
niin kauvan, kuin vaan se oli näkyvissä...
Sinne menivät minun toverini, minun lapsuuteni ystävät ja
leikkikumppanit! − kohden kohtalonsa koukertelevia polkuja.
Alakuloisina, hiljaisina lähdimme astelemaan rannasta majataloa kohden.
Sinne tultua mielivät toiset olla siellä yötä, vaan minä tahdoin, että
piti lähdettämän kohta kotiin, sillä ei minua huvittanut enää olla
kaupungissa. Ja viimein sainkin heidät suostumaan.
Yö oli tyyni ja raikas. Kylmä hallanhenki leijaili ilmassa, laaksot ja
alangot olivat vaaleanharmaan sumun peitossa. Mutta me olimme hyvästi
vaatetetut, että ilman vilustumista voimme istua rattailla.
Hevosella, joka lähes vuorokauden oli seisonut kaupungissa, oli hyvä
halu laskettaa kotia kohden ja koska minullakin oli palava halu kotiin,
niin kuljimme aika vauhtia, että toiset tuskin seurasivat. Väliin
annoin hevosen kävellä, sillä en tahtonut liiaksi sitä rasittaa, mutta
hetki käveltyänsä lähti se taas juoksemaan ilman käskemättä.
"Minkätähden lähditkään kotoa, kun ei kerran tehnyt mielesi
Amerikkaan?" kysyi äitini minulta, kun olimme jo lähellä kotoa.
"Mistä sen tiedätte, tekikö mieleni vai ei?"
"Kyllä minä sen huomasin silloin varsinkin, kun lähdettiin."
"Sen tähden kun ei isä yhtään minua kieltänyt eikä estänyt menemästä."
"Mitä sinun tarvitsi siitä huolia, vaikka ei hän kieltänytkään, näithän
sen kyllä muutenkin, ettei hän olisi sinua päästänyt mielellänsä?"
"Niin kyllä, mutta hänellä olisi ollut aina hyvä syy, siihen sopivassa
tilaisuudessa sanoa, että miksi et silloin mennyt Amerikkaan, kun
uhkasit?"
"Mutta onhan hänellä nyt yhtä hyvä tilaisuus niin sanoa, jos tahtoo?"
"On kyllä, parempikin, mutta − minä voin kärsiä." Ajoimme vähän matkaa
ääneti, kun äitini taas kysyi: "Mikä sinun siellä Vaasassa sai sille
päälle, ettet lähtenytkään Amerikkaan?"
"Minä tulin huomaamaan, että minulla on isänmaa, jonka hyväksi minun
tulee elää, taistella ja kuolla", vastasin minä.
Äitini ei puhunut koko matkalla enää monta sanaa, istui vaan äänetönnä
ja − mietti.