Yön hiljaisuus vallitsi kartanolla, kun saavuimme kotiin. Ei näy elävää
olentoa, ei kuulu hiiskahdustakaan; kaikki nukkuvat sikeässä unessa.
Jäin laskemaan hevosta talliin, kun äitini meni kolkuttamaan ovea.
Isäni tuli avaamaan. Kummastuneena katseli hän portailta minua kohden
ja kuulin hänen äidille jotain puhuvan, mutta en erottanut hänen
sanojansa. Sen jälkeen menivät he sisään.
Saatuani hevosen talliin, menin minäkin tupaan. Vanhempani olivat
menneet kamariin. Otin kamarini avaimen ja menin maata.
En ole koskaan niin sydämmestäni kiittänyt Jumalaa, kuin tein sinä
iltana. Kiitin hartaasti häntä, kun oli silmäni avannut näkemään sen
tyhmyyden, jonka aijoin tehdä, ja saattanut minun huomaamaan, mikä on
isänmaa, synnyinmaa.
Hauskalta tuntui taas maata omassa vuoteessani, omassa kamarissani ja
omassa kodissani! Tuntui siltä, kuin olisin ollut poissa useita vuosia
ja nyt palannut taas kotiin.
Yksi seikka minua vaan harmitti; nimittäin se että, mitä kyläläiset
sanovat, kun takaisin tulin. Pelkuriksi varmaankin julistavat minua
kaikin puolin ja sanovat, etten uskaltanut lähteä, vaikka olin niin
touhussa. Mutta sanokoot mitä tahansa, ajattelin, kotona minä nyt
ainakin olen, enkä sieltä enää lähde − jos ei Anna − − −
Niin Anna!
Kuinka suloiselta tuntui, ajatella Annaa, tuota herttaista Annaa,
jonka jalon luonnon nyt vasta oikein tunsin. Tosin tiesin hänen minua
kiusaavan hyvän aikaa, ennenkuin antaa erehdykseni anteeksi; mutta
tiesin myöskin, että kun minä katuvaisena ja nöyränä menen hänen
eteensä niin ei hän minua hylkää, − kyllä hän minusta sen verran pitää.
Näissä autuaallisissa mietteissä nukuin viimein makeaan uneen.
Aamulla kun heräsin, oli kello jo kahdeksan. Kirkkaasti paistoi aurinko
ikkunasta sisään: pääskyset lentelivät liverrellen taivaalla. Kiiruusti
puin vaatteet päälleni ja menin tupaan.
Isä istui pöydän luona penkillä ja imeskeli tyytyväisenä piippuansa.
Äiti askaroitsi takan luona keittäen kahvia. Väki oli mennyt jo työhön.
"No, nytkö sinä jo nousit, mikset maannut edes puolipäivään", sanoi
äitini hymyillen ja nosti kahvipannun tulelta.
"Olihan sitä jo siinäkin", vastasin minä ja menin penkille istumaan.
Häpesin vähän isääni, etten kehdannut alkaa puhetta.
"Takaisinko sinä tulitkin?" kysyi hän vihdoin.
"Niin tein", vastasin minä hiljaa.
"Siinä teit oikein miehen työn, jota et koskaan tule katumaan", sanoi
hän.
Otin matkarahat taskustani ja vein ne isälle, vaan hän ei ottanut
niistä kuin puolet.
"Tuon viisisataa markkaa saat pitää itse, että saat ostaa sen hevosen
ja mitä muuta tarvitset, koska olit niin kunnon mies ja tulit
takaisin", sanoi hän, tarjottuaan minulle rahoja.
Minä otin rahat vastaan, kiitin saatuani ja vein makuukamariini
piirongin lootaan tarkasti tallelle.
Joimme sitte kahvia ja isä tarjosi minulle viinaakin, mutta minä olin
päättänyt, etten koskaan sitä enää juo, enkä siis ottanut sitä vastaan.
− Puolipäivän aikana, kun väki tuli syömään, hämmästyivät he suuresti
nähdessään minut. Äiti ei ollut aamulla virkannut mitään takaisin
tulostani.
"Mitä helkkaria, näenkö minä aaveita keskipäivällä vai mikä sinä olet?"
kysyi renki Jussi totisena, seisoessaan minun edessäni lattialla.
Minä purskahdin nauramaan.
"Onko sinulta varastettu matkarahat?" kysyi joku.
"On puolet, toiset puolet jätettiin kukkaroon."
"Mutta sepä ei ollutkaan mikään konna!" arveli renki Jussi.
"Ei, hän oli oikein ihmisystävä", lisäsi eräs päiväläinen.
Ja siihen uskoon he jäivät sillä kertaa, että minulta oli viety puolet
matkarahoista ja että olin sentähden takaisin palannut.