VI.

Ei ole elämässäni koskaan ollut toista niin pitkää ja ikävällistä

päivää, kun oli se päivä, jonka meidän piti oleskella Vaasassa.

Raskaalla mielellä kuljeskelin pitkin kaupungin katuja, katsellen sen

vieressä olevia rakennuksia ja ihmisten hälinää kaduilla. Pistäysinpä

väliin kauppapuodeissakin katselemassa, mitä niissä oli katseltavaa,

mutta mikään ei minua huvittanut. En saanut rauhaa missään, sillä olin

mielestäni niinkuin varas, joka aikoi paeta ansaittua rangaistusta.

Minusta tuntui siltä, kun kaikki ihmiset, jotka vaan minua katselivat,

olisivat tietäneet minun aikomukseni ja salaisesti ilkkuneet minulle,

sillä niin kummallisesti näyttivät he minua tarkastavan. Yhtään ei

tehnyt enää mieleni Amerikkaan, kotiin vaan halusin. Mutta rumaa sekin

olisi, ajattelin, jos takaisin kääntyisin; ihmiset tekisivät kovin

leikkiä, ja juoruämmille olisi moneksi viikoksi minussa puheenainetta.

"Päivää Ryyti. − Suruko tahtoo voittaa?"

Heräsin mietteistäni ja näin edessäni Saranevan Jussin, Allanperän

torpparin.

"Päivää, päivää", vastasin minä.

Jussi katsoi vähän aikaa totisesti minuun ja sanoi viimein:

"Mitä sinä mies oikeastaan ajattelet? Minä luulen, että olet tullut

hulluksi."

"Kuinka niin?" kysyin minä, vaikka kyllä ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

"Kun lähdet Amerikkaan! Onhan se suurin hulluus, mitä ihminen voi

eläissään tehdä, varsinkin sinulta, jolla on kotona kaikkea kyllä.

Heitä hiiteen sun touhus ja lähde kotiin, niin ei ole mitään katumista

jälkeenpäin."

"Sitä olen itsekin tässä miettinyt", vastasin minä alakuloisesti,

"mutta en tahdo viitsiä pyörtää matkalta, kun olen kerran lähtenyt.

Kaikkihan minulle nauraisivat, että tulin ensi yöksi kotia, kun

Amerikaan lähdin."

"Mitä sinä siitä huolit, mitä ihmiset sanovat!" huudahti Jussi.

"Ajattele mitä kadotat, jos lähdet Amerikkaan. Onhan Allanperän talo

ja sen sinisilmäinen Anna jonkin arvoinen tässä maailmassa, vaan

joita et koskaan omista, ellet käänny takaisin. Ja minkätähden sitte

aijot lähteä Amerikkaan? Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen?...

Vielä mitä! − mielessäsi piilee toinen ajatus. Sinä tahtoisit tulla

rikkaaksi, äärettömän rikkaaksi ja kuvittelet mielessäsi, että voisit

sen ajan Amerikassa luoda kultaa niinkuin multaa, kun täällä pitäisi

sotapalveluksessa oleskella."

"Ja lyönpä vetoa", jatkoi Jussi innostuneena, "lyönpä vetoa, että, jos

nyt alkaisivat torvet soida, rummut päristä ja verileikki riehuisi

rannoillamme, niin olisitte sinä ja toverisi ensimmäisiä, jotka

astuisivat, kädessä kiiltävä kalpa, rinnassa taisteloon hehkuva

sydän, vastahan vainoojiamme. Ei, sotaa et sinä pelkää, vielä

vähemmin sotapalvelusta. Mutta sinä elät kuin nukuksissa, uskot omia

hassumaisia mielikuvituksiasi, annat niiden vietellä itsesi vaikka

juoksemaan päin seinää. Jos nyt lähdet Amerikkaan, kokoat siellä

vaikka miljoonia ja tulet sitte tänne takaisin, niin ei sinun ole

hyvä olla, sillä sinä et ole täyttänyt velvollisuuttasi. Omatuntosi

soimaa sinua siitä, sillä sinulla on siksi rehellinen sydän. Vielä

voit siellä menettää terveytesi niinkuin moni muukin, joka sinne

on lähtenyt. Mutta jos käännyt takaisin ja toimitat innolla ja

ahkeruudella työsi ja velvollisuutesi, niin saat raittiilla mielellä

ja hyvällä omallatunnolla elää elämäsi loppuun saakka. − Vaan minä en

jouda sinulle saarnaamaan, pitää jo lähteä kotiinpäin, mutta ajattele

tarkoin, mitä teet. − Hyvästi nyt vaan."

Oli jo ilta.

Tultuani erään olutpuodin edustalle, kuului sen sisästä laulu:

Vuorten takaa välkähtelee

Sinilammin pinta.

Isäimme maata varjella;

Mikä on sen rakkahinta.

En saattanut uteliaisuuttani hillitä, vaan astuin sisälle kapakkaan

katsomaan, kuka siellä lauloi. Se oli täpö täynnä väkeä, enimmäkseen

maalaisukkoja. Eräs juopunut sotamies istui tiskin ääressä juoden

olutta nuoren talonpojan kanssa, joka istui hänen vieressään.

Jäin ovipieleen seisomaan ja siinä kuuntelin heidän keskusteluansa.

Sotamies lauloi:

Isäimme verellä Suomenmaa

On monasti kostutettu,

Urhojen maassa on tämäkin poika

Urhoksi kasvatettu.

"Kyllä minä sen uskon, että olet aika urho − kun on tapeltava

olutpullojen kanssa, mutta en tiedä kuinka urhon kävisi, jos pitäisi

sotaan", pilkkasi talonpoika.

"Silloin poika elämään ratkeis' ja miekat miekkaa vastaan katkeis'

ja tulisella turvalla ajettaisiin vihollinen maasta, tai pojan sielu

liitelisi iankaikkiseen iloon! Mutta juodaan nyt, ja lauletaan vaan

että:

"Uljaasti pojat ampumakentältä

Kotiansa marssi;

Kivääri oli lämpöinen, kuin

Heilani käsivarsi."

Lähdin pois kapakasta, Vielä pihalle kuului sotamiehen laulu:

Sinisilmän lammin rannalla

Olen minä kasvatettu!

Suomen saaren vartijaksi

Olen kouluutettu.

Kiirein askelin riensin pois. − Maasi hylkääjä, − petturi, − − heittiö

− − −! Annan sanat kaikuivat korvissani.

Minä olin tehnyt päätökseni.

Kertomuksia Etelä-Pohjanmaalta · 第 14 / 24 题