Ei ole elämässäni koskaan ollut toista niin pitkää ja ikävällistä
päivää, kun oli se päivä, jonka meidän piti oleskella Vaasassa.
Raskaalla mielellä kuljeskelin pitkin kaupungin katuja, katsellen sen
vieressä olevia rakennuksia ja ihmisten hälinää kaduilla. Pistäysinpä
väliin kauppapuodeissakin katselemassa, mitä niissä oli katseltavaa,
mutta mikään ei minua huvittanut. En saanut rauhaa missään, sillä olin
mielestäni niinkuin varas, joka aikoi paeta ansaittua rangaistusta.
Minusta tuntui siltä, kun kaikki ihmiset, jotka vaan minua katselivat,
olisivat tietäneet minun aikomukseni ja salaisesti ilkkuneet minulle,
sillä niin kummallisesti näyttivät he minua tarkastavan. Yhtään ei
tehnyt enää mieleni Amerikkaan, kotiin vaan halusin. Mutta rumaa sekin
olisi, ajattelin, jos takaisin kääntyisin; ihmiset tekisivät kovin
leikkiä, ja juoruämmille olisi moneksi viikoksi minussa puheenainetta.
"Päivää Ryyti. − Suruko tahtoo voittaa?"
Heräsin mietteistäni ja näin edessäni Saranevan Jussin, Allanperän
torpparin.
"Päivää, päivää", vastasin minä.
Jussi katsoi vähän aikaa totisesti minuun ja sanoi viimein:
"Mitä sinä mies oikeastaan ajattelet? Minä luulen, että olet tullut
hulluksi."
"Kuinka niin?" kysyin minä, vaikka kyllä ymmärsin, mitä hän tarkoitti.
"Kun lähdet Amerikkaan! Onhan se suurin hulluus, mitä ihminen voi
eläissään tehdä, varsinkin sinulta, jolla on kotona kaikkea kyllä.
Heitä hiiteen sun touhus ja lähde kotiin, niin ei ole mitään katumista
jälkeenpäin."
"Sitä olen itsekin tässä miettinyt", vastasin minä alakuloisesti,
"mutta en tahdo viitsiä pyörtää matkalta, kun olen kerran lähtenyt.
Kaikkihan minulle nauraisivat, että tulin ensi yöksi kotia, kun
Amerikaan lähdin."
"Mitä sinä siitä huolit, mitä ihmiset sanovat!" huudahti Jussi.
"Ajattele mitä kadotat, jos lähdet Amerikkaan. Onhan Allanperän talo
ja sen sinisilmäinen Anna jonkin arvoinen tässä maailmassa, vaan
joita et koskaan omista, ellet käänny takaisin. Ja minkätähden sitte
aijot lähteä Amerikkaan? Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen?...
Vielä mitä! − mielessäsi piilee toinen ajatus. Sinä tahtoisit tulla
rikkaaksi, äärettömän rikkaaksi ja kuvittelet mielessäsi, että voisit
sen ajan Amerikassa luoda kultaa niinkuin multaa, kun täällä pitäisi
sotapalveluksessa oleskella."
"Ja lyönpä vetoa", jatkoi Jussi innostuneena, "lyönpä vetoa, että, jos
nyt alkaisivat torvet soida, rummut päristä ja verileikki riehuisi
rannoillamme, niin olisitte sinä ja toverisi ensimmäisiä, jotka
astuisivat, kädessä kiiltävä kalpa, rinnassa taisteloon hehkuva
sydän, vastahan vainoojiamme. Ei, sotaa et sinä pelkää, vielä
vähemmin sotapalvelusta. Mutta sinä elät kuin nukuksissa, uskot omia
hassumaisia mielikuvituksiasi, annat niiden vietellä itsesi vaikka
juoksemaan päin seinää. Jos nyt lähdet Amerikkaan, kokoat siellä
vaikka miljoonia ja tulet sitte tänne takaisin, niin ei sinun ole
hyvä olla, sillä sinä et ole täyttänyt velvollisuuttasi. Omatuntosi
soimaa sinua siitä, sillä sinulla on siksi rehellinen sydän. Vielä
voit siellä menettää terveytesi niinkuin moni muukin, joka sinne
on lähtenyt. Mutta jos käännyt takaisin ja toimitat innolla ja
ahkeruudella työsi ja velvollisuutesi, niin saat raittiilla mielellä
ja hyvällä omallatunnolla elää elämäsi loppuun saakka. − Vaan minä en
jouda sinulle saarnaamaan, pitää jo lähteä kotiinpäin, mutta ajattele
tarkoin, mitä teet. − Hyvästi nyt vaan."
Oli jo ilta.
Tultuani erään olutpuodin edustalle, kuului sen sisästä laulu:
Vuorten takaa välkähtelee
Sinilammin pinta.
Isäimme maata varjella;
Mikä on sen rakkahinta.
En saattanut uteliaisuuttani hillitä, vaan astuin sisälle kapakkaan
katsomaan, kuka siellä lauloi. Se oli täpö täynnä väkeä, enimmäkseen
maalaisukkoja. Eräs juopunut sotamies istui tiskin ääressä juoden
olutta nuoren talonpojan kanssa, joka istui hänen vieressään.
Jäin ovipieleen seisomaan ja siinä kuuntelin heidän keskusteluansa.
Sotamies lauloi:
Isäimme verellä Suomenmaa
On monasti kostutettu,
Urhojen maassa on tämäkin poika
Urhoksi kasvatettu.
"Kyllä minä sen uskon, että olet aika urho − kun on tapeltava
olutpullojen kanssa, mutta en tiedä kuinka urhon kävisi, jos pitäisi
sotaan", pilkkasi talonpoika.
"Silloin poika elämään ratkeis' ja miekat miekkaa vastaan katkeis'
ja tulisella turvalla ajettaisiin vihollinen maasta, tai pojan sielu
liitelisi iankaikkiseen iloon! Mutta juodaan nyt, ja lauletaan vaan
että:
"Uljaasti pojat ampumakentältä
Kotiansa marssi;
Kivääri oli lämpöinen, kuin
Heilani käsivarsi."
Lähdin pois kapakasta, Vielä pihalle kuului sotamiehen laulu:
Sinisilmän lammin rannalla
Olen minä kasvatettu!
Suomen saaren vartijaksi
Olen kouluutettu.
Kiirein askelin riensin pois. − Maasi hylkääjä, − petturi, − − heittiö
− − −! Annan sanat kaikuivat korvissani.
Minä olin tehnyt päätökseni.