"No, eikö nyt ruveta pojat lähtemään?" haasteli Iikka meille illalla,
kun istuimme pöydän ympärillä ja joimme kahvipunssia.
"Lähdetään, − lähde−tään", sopersi Tuomas ja yritti nousta seisoalleen,
mutta ei tahtonut oikein onnistua. "Sinä nyt olet mies, kun et pääse
penkiltä ylös. Amerikkaan äijä aikoo lähteä eikä pysy seisomassa,"
pilkkasi Allilan Jaska.
"Kuka? Minäkö? − Enkö minä ole mies? − Tahdotko koettaa?" ja Tuomas
hapuili kiinni Jaskan takinkaulukseen.
"Enkö uskalla? Tiedätkö sinä, retkale, kuka minä olen?" huusi Jaska ja
tarttui Tuomaan rinnuksiin.
Kelpo painiminen syntyi, mutta Tuomas oli niin juovuksissa, että Jaska
hänen pian löi lattiaan kuin silakan. Tuomas kirkui ja potki hänen
allansa kuin sammakko ja hapuili jo tupestansa puukkoa, mutta Iikka
meni väliin ja erotti heidät.
"Olkaa siivolla pojat", sanoi hän, "älkäät nyt tapelko juuri
viimeisellä hetkellä, kun pitää yhdessä lähteä niin pitkälle matkalle.
Menkää pihalle, siellä jo hevoset odottavat valmiina."
"Mennään vaan, mennään vaan", paneskeli Tuomas leppyneenä, "ei huolita
tapella, ei."
Käsikaulassa he sitte lähtivät pihalle, laulaen:
"Amerikanmaa se on lämmin maa,
Mutta Suomi on vilun arka":
Amerikan pojat ne surkuttelee;
"Voi Suomen tyttö parka!"
Minä menin kamariin sanomaan isälleni jäähyväisiä. Toivoin vielä, että
hän pyytäisi minua jäämään kotia. Mutta ei, hän vaan neuvoi ja varoitti
minua välttämään kaikkea pahaa, elämään rehellisesti ja siivosti sekä
pitämään Jumala alati mielessäni. Lopuksi sanoi hän vielä: "Jos sinun
on siellä paha olla eikä ole varoja, että pääsisit takaisin, niin
kirjoita vaan minulle, kyllä minä lähetän rahaa."
Minä lupasin sen ja jäähyväiset sanottuani menin tupaan, jossa jättelin
hyvästi veljeni, siskoni ynnä palveliat, jonka jälkeen menin pihalle,
jossa äitini jo valmiina odotti, sillä hän tuli minua kyytiin.
Sanaa sanomatta nousin rattaille äitini viereen. Kyyneleet tulivat
silmiini, vaikka koetin salata liikutustani. Vaan Tuomas alkoi laulaa
rallatella:
Niinkuin se vesi kiehuvass' koskess'
Kiven ympäri kiertää,
Niin mun nuori sydämmeni
Maailmalle rientää.
Ja niin sitä sitte lähdettiin!
Usein katsoin taakseni, niin kauvan kuin kotini oli näkyvissä. Tuo
hyvä, rakas koti, jossa olin syntynyt ja kasvanut, vaan jota en ollut
ennen rakastanut. Kyynel vierähti taas poskelleni, kun ajattelin, että
jos en enää milloinkaan tulisi sitä näkemään.
Tuomas ajoi kun riivattu, että me töin tuskin häntä seurasimme.
Tavantakaa vinkui piiska hänen kourassansa. Lauluillansa säesti hän
rattaiden jyrinää ja piiskansa pauketta:
Laiva se seilaa Vaasan rantaan
Ja siihen mä itseni lastaan;
Kun Suomi ei voi elättää,
Näin hurjaa mamman lasta.
Äänetönnä ajoin minä äitini kanssa perässä. Emme puhuneet kumpikaan
paljon mitään. En kehdannut hänelle suruani ilmoittaa, kun Lavelan
Iikka istui perällä ja olisi kenties kuullut puheeni, enkä myöskään
tahtonut äitini murhetta lisätä, purkamalla hänelle omani, että vasten
tahtoani Amerikkaan lähden. Usein näin kyyneleet hänen silmissänsä,
vaikka hän koetti niitä salata.
Oli jo myöhäinen ilta. Aurinko oli vaipunut metsän taakse. Ilma oli
tyyni ja kaunis; väliin joku tuulen hengähdys kulki ruisvainioiden
yli, saattaen viljan vähän kohisemaan. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt
muu kuin rattaiden kolina ja Perämäen Tuomaan laulut ynnä kokkapuheet,
joita hän lasketteli vastaantulijoille:
Amerikan heijuni valkoista tukkaa
Tuuli huiskuttelee;
Kun hän kävelee maata ja vettä
Ja mua vaan muistuttelee.
Kello neljän ajoissa aamulla saavuimme Vaasaan, jossa meidän täytyi
oleskella koko seuraavan päivän, sillä vasta illalla sanottiin laivan
lähtevän rannasta.