Katkera kaipaus.
Vaikka Jaakolla olikin mitä suurin syy olla sydämmestänsä kiitollinen
Jumalalle omasta ja isoisänsä pelastuksesta tästä näin suuresta
vaarasta, ei hän kumminkaan seuraavana päivänä osoittanut onnellisen ja
nöyrän sydämmen koko hilpeyttä. Sudet eivät enää tehneet häntä
levottomaksi, sillä niistä ei näkynyt eikä kuulunut jälkeäkään, mutta
se ajatus ettei hän enää niinkuin ennen voinut hetkeksikään jättää
vankeuttansa, hengittääkseen ulkona raitista ilmaa ja virkistääkseen
silmiänsä tuolla avaralla näköalalla, sekä katselemalla aurinkoa ja
sinistä taivasta. Hän havaitsi välttämättömäksi jättää ovi ja ikkuna
lumen peittoon, sittenkun hän eilen oli tullut siihen kokemukseen, että
heidän tilansa ilman tätä vallitusta olisi sangen vaaranalainen.
Ennen susien käyntiä oli hän aina iloisella mielellä ajatellut tulevaa
päivää. Hän oli arvellut ja toivonut voivansa valmistaa isoisällekin
tilaisuuden nähdä aurinkoa; hän oli ajatellut voivansa johtaa valoa
tupaan sysäämällä lumen pois ikkunasta ja siten rajoittaa tuota
alinomaista yötä; hän oli aprikoinut kävelymatkoja isoisän kanssa
ulkoilmassa ja monia muita nykyisessä vankeudessansa saavutettavia
mukavuuksia, ja kaikki nämä toiveet, joista hän oli kuvitellut
itsellensä lohdutusta, rohkaisua ja iloa, olivat yhdellä ainoalla
iskulla kadonneet.
Hän ei enää uskaltaisi jättää majaa; hänen täytyisi perehtyä ajatukseen
jäädä sinne koko talven suljetuksi, viettää aikansa ikäänkuin
ruumisarkkuun haudattuna, vieläpä voisi pitää itsensä onnellisena, jos
raittiin ilman ja ruumiillisen liikkeen puute ei vaikuttaisi
sairaloisuutta, jolla häntä jo uhkaili ravintoaineitten vaihoksen
puute. Olihan heidän ravintonsa niin kovin niukkaa. Vuohen maito,
palanen kovaa leipää ja muutamia keitetyitä perunoita, suolalla
höystetyt, siinä kaikki, mitä heille oli tarjona. Ja sen ohessa täytyi
heidän vielä ylen säästäväisesti käyttää perunoitansa, sillä tuo
muutenkin vähäinen varasto hupeni päivä päivältä.
Kaikki nämä asianhaarat olivat melkein joka päiväisenä puheenaineena
kumpaisenkin vangitun välillä, ja isoisä käytti jokaista sellaista
tilaisuutta lohduttaakseen pojanpoikaansa ja saadakseen hänet tyytymään
kovaan kohtaloonsa. Useimmiten se onnistuikin; joskus taas ei
ensinkään, ja silloin täytyi ajatella jotakin hommaa, joka veti pojan
ajatukset toisaanne. Tilaisuutta tähän löytyi kyllä, sillä olkia oli
riittämään asti ja Jaakosta tuli oikein taitava oljenpalmikoitsija.
Vielä toinen ja todellakin hyvin tärkeä asia kiinnitti hänen
ajatuksiansa monta päivää perätysten. Kysymys oli valmistaa savulle
ulospääsyä majasta, kosk'ei voitu sellaisen savureiän puutteessa pitää
tulta takassa, joten heidän täytyi kärsiä paljon pakkasesta. Jaakko
löysi vanhan peltitorven navetasta ja nähdessänsä sen johtui hänelle
mieleen käyttää sitä kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. Jos hänelle
vaan onnistuisi kovertaa pyöreä reikä puiseen savutorven luukkuun,
jonka kautta hän voisi johtaa torven ulos ulkoilmaan, niin ei hän
epäilisikään, että hän voittaisi tarkoituksensa. Mutta mitenkä hän
ensin pääsisi luukulle ja siellä ylhäällä pysyisi seisomassa
jotakuinkin tanakassa asemassa? Hän tuumaili asiasta isoisän kanssa, ja
tämä tiesi neuvon. Hän kiinnitti nuoran vetosolmunsilmukan tavoin
ylhäälle luukun salpaan; Jaakko kiipesi tankoa myöten ylös, pujotti
jalkansa silmukkaan ja siten oli hän saanut tuen, joka ei suinkaan
ollut mukava, mutta joka auttoi häntä kiinnipysymässä. Nyt kaiverti hän
vanhalla näverillä reiän luukkuun ja laajensi veitsellään aukkoa niin
suureksi, kunnes hän sai torven sinne mahtumaan. Tämä oli mitä
vaivaloisin työ, erittäinkin sen epämukavan aseman kautta, jossa hänen
tuli työskennellä, ja monta hikipisaraa hän sai vuodattaa, ennenkuin
hän pääsi tarkoituksensa perille. Kaikesta muusta oli hänellä paljon
vähemmän vaivaa. Hän asetti torven tarkoitettuun paikkaan, tukkesi
rievuilla raot sen ja luukun välillä, kiinnitti sen puutapeilla ja
havaitsi nyt että sen voi poistaa tästä asemastaan ainoastaan
väkivallalla. Hienolla kepillä kaivoi hän pois lumen, joka torvea ylös
työntäessä oli sen sisään tunkeutunut, ja nyt tehtiin koe mitenkä
tarkoituksenmukainen uusi laitos oli.
Koetus onnistui täydellisesti. Tuli leimahti iloisesti ylös, ja savu
tuprusi vastustusta kohtaamatta ulos ulkoilmaan, niin ettei se enää
vähääkään rasittanut majan asukkaita.
Tämä oli todellakin suuri etu meidän vankiraukoillemme, ja heillä oli
täysi syy olla iloisia tästä edullisesta parannuksesta.
Toinen tehtävä oli, että he oikein kelpolailla salpasivat majan
ikkunan, sitä tapausta varten, että sudet vielä palaisivat, tapausta,
jota yhä vieläkin pidettiin mahdollisena. Ikkuna, näet, tarjosi heille
paraimman ryntäyspisteen, ja sentähden se laadittiinkin paraimpaan
puolustuskuntoon siten, että se varustettiin huolellisesti seipäillä ja
navetasta tuoduilla seimien laudoilla.
Kohta sen perästä kun tämä oli tehty, johti satunnainen, itsessänsä
aivan vähäpätöinen tapahtuma löytöön, joka majaan suljetuille oli
erittäinkin tärkeä. He säilyttivät pienen öljyvarastonsa suuressa
kiviruukussa, joka seisoi keittiön nurkassa. Eräänä päivänä kaatoi
Jaakko varomattomuudessa ruukun kumoon, ja onni oli ettei se särkynyt,
sillä silloin olisi koko heidän öljyvaransa mennyt hukkaan siten, että
kova maapermanto heti olisi imenyt sen sisäänsä.
"Meidän tulee olla varuillamme, ettei sellainen sattuma uudistuisi",
sanoi isoisä, kun Jaakko kohotti ruukun ylös ja asetti sen vanhalle
paikalleen. "Parasta lienee että sinä teet pienen syvennyksen
permantoon, johon asetamme astian. Sellaisen reiän kaivamisessa ei ole
paljon työtä, ja meidän öljyvaramme on silloin paremmassa turvassa."
Jaakko oli luonnollisesti heti valmis panemaan toimeen isoisän
ehdotuksen ja toi sitä varten rautakangen navetasta. Mutta tuskin oli
hän sillä ensi iskua lyönyt, kun isoisä äkkiä huusi hänelle lakata
työstänsä. Jaakko vartoi ja isoisä tuli itse sinne, otti rautakangen
hänen käsistänsä ja alkoi itse kovertaa koloa tehden sitä suurimmalla
varovaisuudella.
"Miksi niin, isoisä?" kysyi Jaakko, joka heti huomasi, että tällä
tavattomalla varovaisuudella oli erityinen syynsä. "Näyttää melkein
kuin pelkäisit rikkoa jotain, joka on maahan kätketty."
"Olet arvannut oikein, lapseni", vastasi isoisä. "Minä luulen täältä
löytäväni pienen aarteen, ja toivon vakavasti, että se kohta tulee
päivän valoon. Seis! Katso tänne! Enpä olekaan pettynyt. Katso tänne,
Jaakko, -- pullo, ja minä uskallan vakuuttaa, ettei se ole täytetty
kelvottomammalla viinillä."
"Niin, todellakin, isoisä!" huusi Jaakko kovin ilostuneena. "Mutta sepä
on todellakin arvokas löytö! Tiesitkö sinä, että se oli sinne
kuopattu?"
"Totta kai piti minun sen tietää", vastasi isoisä hymyillen. "Minä itse
hautasin tähän paikkaan neljä tai viisi pulloa viiniä pitkät ajat
sitten, kun ne kesävarastostamme jäivät yli. Myöhemmin en ole asiata
ajatellutkaan; mutta ensi iskulta, jonka sinä rautakangella löydä
tärähytit permantoon, heräsi minun muistini ja minä kiiruhdin, ettet
sinä rikkoisi pulloja. Katsos, tässä on jo toinen! Tässä kolmas! Neljäs
ja viides eivät saata enää olla kaukana."
Todella kestikin ainoastaan muutamia minuuttia, kunnes kaksi viimeistä
pulloa oli löydetty, ja Jaakko oli ylen iloinen tästä verrattoman
kalliista lisäyksestä heidän varastoonsa. Hän ahdisteli isoisää heti
paikalla juomaan lasin tätä viiniä, ja isoisästä se maistui niin
hyvältä, että Jaakonkin piti ottaa siemaus. Sitte pantiin pullot
huolellisesti talteen suureen tammiseen kaappiin, ja päätös tehtiin,
että tätä oivallista nektaria nautittiin ainoastaan suurimmalla
säästäväisyydellä. Jaakko teki itsekseen salaisen päätöksen olla enää
maistamatta tippaakaan tästä, koska hän uskoi että tuolla vanhalla
viinillä oli erittäin hyvä vaikutus isoisänsä terveyden tilaan. Isoisä
oli vanha, heikko ja kivulloinen ja tarvitsi sellaista virvoketta, jota
vastoin poika tähän saakka ei vähääkään voinut valittaa terveyden
tilaansa tai voimiensa heikkenemistä.
Erakkoparat olivat ylen onnellisia tehdystä löydöstänsä ja katselivat
uudella uskalluksella tulevaisuutta kohden.
"Huomenna on meillä talven alku", sanoi isoisä aamulla 21 päivä
joulukuuta, kun Jaakko tavan mukaan sytytti tulen takkaan.
"Talven alkuko?" intti poika kovin hämmästyneenä. "Minä ajattelin että
me jo viikkoja sitten olimme keskitalven paikoilla."
"Niin kyllä, lumi ja pakkanen eivät kysy, milloin he saavat tulla; he
tulevat silloin kuin heitä haluttaa, ja täällä vuorilla aina
aikaisemmin kuin alhaalla laaksoissa tai lämpimämmillä tasangoilla",
vastasi isoisä. "Siitä minä en puhukaan, minä sanon vaan, huomenna on
talven alku, se on, tänään on aurinko meillä saavuttanut alhaisimman
asentonsa, meillä on lyhyin päivä, ja huomisesta alkavat päivät jälleen
vähitellen pidetä. Nyt on alkavien toiveitten aika, ja siltä kannalta
tahdomme mekin sitä käsittää. Vielä yhdeksänkymmentä päivää, ja kevät
on jälleen käsissä, Jaakko! Kevät nuppuineen ja kukkineen, kiireineen
ja rientoineen, lämpimämpine auringonsäteineen ja lauhkeampine
ilmoineen. Kevät, Jaakko, joka meille pitkän kärsimysajan perästä
vihdoinkin avaa majamme portit, joka jälleen antaa meille vapauden ja
sen kanssa omaisemme ja ystävämme. Vielä yhdeksänkymmentä päivää,
Jaakko, ehkä vähemmänkin, ja me saamme kulkea alas vanhastaan tunnettua
polkua myöten laaksoon omaan kotiimme."
"Yhdeksänkymmentä päivää, isoisä! Se on toki pitkä, pitkä aika",
vastasi Jaakko. "Suokoon Jumala että ne olisivat ohitse!"
"Ne kyllä tulevat kulumaan, niinkuin edellisetkin päivät ovat kuluneet,
ja sitä nopeammin, mitä rohkeammin me katsomme niitä silmiin", vastasi
isoisä lohdutellen. "Meidän tulee joka päivä miettiä keinoja lyhentää
tämä aika työllä, sillä työ on epäilemättä paras ajanviete."
"Pitäisihän meidän tehdä työtä", vastasi Jaakko. "Mutta suurimman osan
päivää täytyy meidän istua pimeässä säästääksemme öljyä, ja pimeässähän
emme voi mitään työtä toimittaakaan."
"Kuka ties?" sanoi isoisä. "Me olemme tosin melkein samassa tilassa
kuin sokeat, mutta sokeatkin osaavat saada aikaan kaikellaisia töitä,
joitten täydellisyys useinkin panee meidät ihmettelemään. Koetelkaamme
ja tehkäämme niinkuin he."
Jaakko tarttui osoitettuun neuvoon halukkaasti ja koetteli jatkaa
oljenpalmikoimistansa pilkkosen pimeässä. Alussa ei se tosin käynyt
hyvästi; mutta jo muutaman ajan harjoitusten perästä meni se helpommin,
ja hän havaitsi pian että tuntoaisti johonkuhun määrään voi korvata
näköaistia. Hän harjoitteli ahkerasti edelleen ja saavutti muutamien
päivien perästä sellaisen taitavuuden, että hän pimeässäkin voi punoa
yhtä nopeasti ja yhtä somasti kuin palavan lampun ääressä, ja paljoa
harvemmin valitti hän nyt valon puutetta, joka häntä aikasemmin aina
oli asettanut toimettomuuteen ja samalla tuottanut myöskin ikävän.
Joulujuhla tuli. Mutta näille vankiraukoille ei tämä pyhä päivä ollut
mikään riemun päivä, mutta ainoastaan murheen. Suuremmalta ikävällä
kuin koskaan ajattelivat he kotoansa ja asettautuivat ajatuksissansa
rakkaittensa keskelle, joista he jo niin kauan olivat olleet
eroitettuina. Uskalsivatko he toivoakaan, että he koskaan saisivat
nähdä heidät jälleen? Uskalsivatko he toivoa saavansa viettää koskaan
taas tämän suloisimman juhlan, joulujuhlan, heidän seurassansa? Nämä
olivat kysymyksiä, joitten vastaukset jäivät syvään hämärään
kätketyiksi.
Tähän tuli vielä uusi huoli lisäksi, joka täytti Jaakon suurella
tuskalla. Isoisä oli, näet, sairastellut pari päivää sitten tavallista
enemmän ja valitti kovia tuskia kaikissa jäsenissään. Jaakko huomasi,
näet, että hänen jalkansa, erittäinkin kipeä jalka, olivat pöhöttyneet
ja sanomaton pelko ahdisti hänen sydäntänsä, kun hän ajatteli tuota
niin lähellä olevaa mahdollisuutta, että isoisä kävisi todellisesti
sairaaksi, ehkäpä voisi vielä kuolla ja erota hänestä, ennenkuin
hänelle saapuisi pelastus heidän kovasta vankeudestansa. Isoisää
itseänsäkin näkyivät samallaiset huolet painavan. Hän oli päivän
kuluessa tavattoman hiljainen ja itseensä suljettu, ja vasta illan
tullen tointui hän uneliaasta umpimielisyydestään.
"Miksi ovat meidän sydämmemme raskaat ja mielemme surulla täytetyt?"
sanoi hän. "Onko meillä oikeus nurkua tai valittaa kärsimyksiämme, kun
ajattelemme maailman Vapahtajaa, joka vapaaehtoisesti ihmiskunnan
lunastuksen tähden tyhjensi kärsimysten katkerimman kalkin? Mitä on
meidän kärsimyksemme hänen kärsimyksiinsä verraten? Meillä on suoja,
meillä on turva; Jumalan pojalla sitä vastoin ei ollut paikkaa, johon
voi päätänsä kallistaa! Me olemme tosin ihmisiltä unhotettuja; Jesus,
Vapahtajamme, sitä vastoin oli heiltä vainottu, häväisty, pilkattu,
vieläpä kuolemaan viety! Ei, Jaakko, meillä ei ole oikeutta olla
kärsimättömiä, eikä murheellisia! Meidän tulee kiittää ja ylistää
Jumalaa, että hän on meitä tähän asti suojellut ja varjellut!"
"Minä en tahdokaan nurkua enkä valittaa, isoisä", vastasi Jaakko.
"Mielelläni tahdon kestää kaikki, mitä Jumala meille lähettää, jos hän
ainoastaan säästää minulta kärsimysten katkerimman kalkin!"
"Ja mikä se sitten on, Jaakko?"
"Jos sinä tulet oikein kovasti sairaaksi, isoisä! Minä en voi sitä
kantaa, en voi nähdä sinun kärsivän!"
"Hyvä lapseni!" sanoi isoisä hymyillen. "Niin katkera kuin tämä kalkki
sinusta mahtanee näyttääkin, pitää sinun kumminkin tottua ajatukseen
asettaa se huulillesi. Minä olen vanha, minun ruumiini on heikko,
Jumala voi minä hetkenä hyvänsä asettaa määrän minun terveydelleni,
minun elämälleni. Ja miksi minä pelkäisin palata jälleen Jumalan
valtakuntaan, Jumalan kunniaan? Ainoastaan yksi ainoa toivo on minulla
vielä, nähdä sinut ennen kuolematani oman isäsi sylissä. Kun tämä toivo
on täytetty, tahdon mielelläni kuolla. Mutta otaksukaamme vielä sekin,
että Jumala ottaa minut luoksensa, ennenkuin me voimme palata laaksoon,
niin on minulla kumminkin se luottamus sinuun, että sinä kärsit minun
poismenoni ilman pelkoa ja ainakin ilman epätoivoa. Sano kumminkin
itse, lapseni, mitähän minä tätä nykyä olenkaan sinulle? En muuta kuin
kuorma, kahle, jota sinä laahaat perästäsi, ja jota ainoastaan sinun
lapsellinen rakkautesi minuun auttaa sinua kantamaan. Sinähän kaikki
työt täällä toimitat, ja minä vain korkeintaan joskus annan sinulle
neuvon. Mitä sinä siis minussa kadotat? Et saa, Jaakko, et saa peljätä
sattumaa, joka minä päivänä hyvänsä voi tapahtua! Ja miksi ennen
aikojansa saattaa itsellensä huolia? Vielä en minä ole niin heikko,
ettemme nyt niinkuin ennenkin voi toivossa elää. Sinun hellät huolesi
minusta, ja vähän varovaisuutta minun puoleltani voivat pitää voimassa
minun henkeäni kevääseen saakka, ja minä toivon vielä kerran ennen
kuolemaani saada nähdä metsien ja nurmikkojen uudelleen vihannoivan."
Isoisän puhe näkyi hyvin vähän lohduttavan Jaakkoa, sillä hän itki
itsekseen ja jäi koko päivän murheelliseksi ja pahoille mielin. Isoisä
huomasi silloin että hänen piti kääntää hänen ajatuksensa aivan toiseen
suuntaan ja keskeyttäen kokonaan tämän apean aiheen, puhutteli hän
häntä hilpeästi:
"Jaakko, minulle johtuu eräs asia mieleen. Mitä jos me koettelisimme
valmistaa juustoa siitä vuohenmaidosta, joka jää meiltä käyttämättä?
Oletko jo ehkä sitä ajatellut?"
Isoisä ei olisi paremmin voinut osua. Niin pian kuin Jaakko jollain
tavalla voi tulla tilaisuuteen olla hyödyllinen, unhotti hän heti
kaiken muun ja tarttui nuorison kaikella innolla ehdotettuun asiaan.
"Sepä vasta oli oiva ajatus, isoisä", sanoi hän, "ja huomenna jo tahdon
minä panna asian alkuun."
Ajatukset sairaudesta ja kuolemasta unhotettiin ja Jaakon mielen täytti
ainoastaan tuo uusi aate, joka vankiraukoille mahdollisesti voi tuottaa
suurtakin hyötyä.
Seuraavana päivänä hän kävi toimeen. Hän kokoeli maidon saviruukkuun ja
sekoitti siihen vähän viiniätikkää saadaksensa sen nopeasti juoksemaan.
Asia onnistuikin toivomuksen mukaan. Jaakko muovaeli juuston, pani
siihen tarpeeksi suolaa, ja juusto näytti niin herkulliselta, että
Jaakon sydän sitä nähdessänsä riemusta hypähti. Vahinko vaan ettei
isoisä voinut siinä määrässä ottaa tähän iloon osaa, kuin Jaakko olisi
toivonut. -- Vanhus tunsi itsensä niin heikoksi, ettei hän jaksanut
vuodetta jättää, ja kaikki tuskin karkoitetut huolet kietoutuivat
uudelleen pojanpojan sydämmen ympärille.
Isoisällä oli vaiva häntä rauhoittaa ja oli sentähden olevinaan
terveempi ja voimakkaampi kuin hän todella olikaan. Vanha kunnon mies
kärsi suuria tuskia, ja ehkäpä hän jo päivä päivältä tunsi, että hänen
voimansa nopeasti riutuivat voidakseen kestää vielä ensi kevääseen
asti. Mutta hän kätki huolensa, ettei Jaakko liian aikaiseen saisi
tuntea sitä katkeruutta, jota hänen poismenonsa tuottaisi.
Niin tuli uudenvuodenpäivä, ja jälleen tunsi Jaakko tänä päivänä,
niinkuin kuluneena pyhänä joulujuhlanakin tavallista katkerammin sen
surkean aseman, johon he isoisän kanssa olivat joutuneet. Kumminkin
meni sekin päivä rauhallisesti ohitse. Isoisä koki kaikin tavoin
Jaakkoa huvittaa ja saada hänet unhottamaan ikävänsä. Hän esitti
hänelle arvoituksia, hän antoi hänelle päässälaskuesimerkkejä, kertoi
hänelle kuluneita tapauksia ja huvitti häntä sen seitsemällä asialla,
jotka voivat pitää vireillä hänen vilkasta mielikuvitustansa. Vieläpä
vaati hän sitäkin että uudenvuoden ensimmäinen päivä vietettäisiin
jonkunlaisena juhlapäivänä, ja teki sen ehdotuksen, että sinä päivänä
oikein elettäisiin herkullisesti. Ensimmäinen juusto, jonka Jaakko oli
valmistanut, piti käytettämän siihen tarkoitukseen. Vankiraukat
nauttivat sen tuhkassa paistettujen perunoitten kanssa, joivat
siemauksen viiniä päälle, ja söivät siten aterian, joka maistui heille
niin makealta, kuin jos he olisivat oikein ylellisyydessä eläneet.
Mutta ei Valikkiakaan unhotettu tässä pienessä juhlatilaisuudessa.
Jaakko valikoi hänelle hyvänmakuisimmat heinät, antoi hänelle aivan
puhtaita olkia alaisimeksi, ilahutti häntä kaksinkertaisilla
suola-annoksilla ja osoitti hänelle kolmikertaisia hyväilyjä. Niin
päättyi tämä päivä, joka oli uhannut tuoda mukaansa ainoastaan surua ja
murhetta, onnellisemmin kuin moni muu, jotka ystävämme olivat
viettäneet syvässä yksinäisyydessänsä.
Valitettavasti ei seurannutkaan enää monta sellaista onnellista päivää,
ja isoisä näkyikin olevan vakuutettu tästä, sillä seuraavana aamuna
käski hän Jaakkoa noutamaan mustetta ja kynää sekä kirjoittamaan
paperille ne sanat, jotka hän aikoi hänelle sanoa. Nämä sanat
kuuluivat:
'Herran, Jumalan nimessä, Amen!
Voipi tapahtua että minä eroan omaisistani, voimatta sitä ennen
heille ilmilausua viimeisen tahtoni. Minä en tahdo tehdä mitään
yleisiä määräyksiä vähäpätöisestä omaisuudestani, mutta minun
toivoni on jättää rakkaalle pojanpojalleni, täällä läsnä olevalle
Jaakko Loprazille, todistuksen rakkaudestani ja kiitollisuudestani
kaikesta hänen minulle osoittamastansa uskollisesta huolenpidosta,
ja sentähden pyydän minä perillisiäni jättämään hänelle, ellen
itse sitä enää voisi, seuraavat esineet:
Minun taskulyömäkelloni.
Minun tussaripyssyni.
Minun raamattuni, joka jo oli minun isävainajani oma.
Ja sitten vielä teräksisen nimileimasimeni, johon minun nimeni
alkukirjasimet ovat kaiverretut.
Minä toivon että nämä heikot osoitukset rakkaudestani tulevat
hänelle olemaan kallisarvoisia sen sydämmellisen ja uskollisen
rakkauden tähden, jota me tunnemme toisiamme kohtaan, ja jota
itse kuolemakaan ei heikonna.
Semmoinen on minun tahtoni.
Asinden paimenmajassa, 2 päivä Tammikuuta 18--.