Jaakko itki, kun isoisä lausui hänelle nämät sanat kirjoitettaviksi, ja
lankesi nyyhkytellen hänen kaulaansa pantuaan kynän syrjään. Isoisä
itsekin oli syvästi liikutettu ja painoi pojan rintaansa vasten.
"Rauhoitu, lapseni, rauhoitu!" sanoi hän lempeästi kuiskaavalla
äänellä. "Mitä Jumala lähettää, tulee meidän kantaa, kantaa
valittamatta, vastustamatta, hiljaisella nöyryydellä! Karkaise
sydämmesi, poikani, ja ole valmis ottamaan vastaan mitä tapahtuneekin.
Jos minun pitäisikin sinusta erota, niin luota siihen, että minun
rakkauteni jää sinun luoksesi!"
Jaakko koetteli rauhoittaa kiihoittuneita tunteitansa ja onnistuikin
siinä. Vielähän isoisä eli, vielähän hänellä oli turvaa ja onnea hänen
läsnäolostansa, vielähän hän voi toivoa että sairas jälleen parantuisi
ja voittaisi takaisin riutuneet voimansa. Kaikella nuoruuden voimalla
tarttui hän kiinni tähän toivoon. Eihän hyvä, laupias Jumala voinut
sälyttää hänen hartioillensa sellaista, sellaista tuskaa! Ei, eihän
toki, olihan se mahdotonta! Miksi siis epäillä ja pelätä ja kantaa
huolia? Ei, ei! Jumala antaa varmaankin isoisän vielä elää yhden
kevään, vielä yhden ainoan, antaa hänen vielä kerran nähdä kotoisen
laaksonsa ja omaisensa ja auttaa häntä kaikkien tämän talven
kärsimyksien, surujen ja tuskien yli.
Sellaisilla toiveilla lohdutti Jaakko itseänsä, rohkaisi masentuneen
mielensä ja rukoili Jumalaa, että hän antaisi hänen toivomuksensa
täyttyä.
Sillä aikaa ei mitään muuttunut erakkoparkojemme tilassa; päivät
kuluivat vaan verkalleen eteenpäin. Pitkään aikaan ei ollut ääntäkään
kuulunut ulkoa heidän korviinsa; he olivat siis täydellisesti lumeen
haudatuita. Kumminkin toimitti tuo rautainen torvi, jonka Jaakko oli
asettanut savupiisiin, yhä edelleen tehtävänsä ja muodosti ainoan
yhdistyssiteen ulkomaailman kanssa, antaen välistä muutamia
lumihiutusia torven kautta pudota majan sisälle. Nämä talven valkoiset
lähettiläät olivat ainoat osoitukset siitä, että ulkona vielä kaikki
meni tavallista kulkuaan. Muita ei noilla vaivaisilla sisäänsuljetuilla
ollutkaan. Jos kello olisi sattunut seisahtumaan, eivät he edes olisi
tietäneet oliko aamu, puolipäivä tai ehtoo. Tuskin he voivat sen heikon
valonkajastuksen kautta, joka tunkeutui torvesta, eroittaa oliko yö tai
päivä.
Sitävastoin oli heillä etu, jota heidän tuli kiittää korkealle
kasaantuneita lumikinoksia. He eivät enää kärsineet muusta kuin vähän
pakkasesta tuossa hiljaisessa erakkokammiossansa, eikä heiltä puuttunut
raitista ilmaakaan, sillä rautatorvi luukussa oli tarpeeksi riittävä
sitä joka päivä uudistamaan. Jos vaan isoisä pysyisi välttävän
terveenä, jos ravintoaineita riittäisi, jos vuohen maitovarat eivät
ehtyisi, niin menisi kaikki vielä Jumalan avulla hyvästi!
Niin kyllä, _jos!_ Mutta Jumala oli tutkimattomassa viisaudessansa
toisin päättänyt, ja surullisia kärsimyksen päiviä, raskaita
koettelemuksen päiviä odotti vielä Jaakko parkaa tulevaisuudessa.
Oli kolmas päivä tammikuuta. Koko päivä oli mennyt ohitse melkein
rauhallisesti, ja vaikka isoisällä oli ollutkin vähemmän ruokahalua, ei
hän kumminkaan valittanut tuskia, vaan oli jokseenkin hilpeä aina
iltaan asti. Yksinkertaisen illallisen perästä asettui hän
uuninnurkkaan jutellaksensa tavallisuuden mukaan Jaakon kanssa. Mutta
äkkiä meni hän kalman kalpeaksi, kallistui syrjään ja oli vähällä
pudota tuleen, ellei Jaakko nopeasti olisi hypännyt ylös ja tullut
hänelle avuksi.
Poika parka päästi tuskan huudon, otti isoisän syliinsä ja kantoi hänet
ponnistuksella, joka melkein kävi hänen voimiensa yli, vuoteeseen,
johon hän hänet lempeästi asetti alas. Hänen kätensä, jalkansa, päänsä
olivat jääkylmiä, kaikki hänen verensä näkyi virranneen sydäntä kohti,
ja jonkun aikaa kului, ennenkuin isoisä jälleen oli palannut tajuntaan.
"Missä minä olen?" sanoi hän heikolla äänellä avaten silmiänsä. "Mitä?
Vuoteellaniko?"
"Niin, isoisä", vastasi Jaakko vielä pelvosta vavisten.
"Pyörtymyskohtaus tapasi sinut, ja sinä kadotit tajuntasi, ja silloin
minä kannoin sinut tänne."
"Sinäkö kannoit minut tänne asti!" toisti isoisä täynnä kummastusta.
"Jumalalle olkoon nyt kiitos, sinun voimasi näkyvät kasvavan samassa
määrässä kuin minun heikkenevät. Tule tänne lapseni, syleile minua,
niin voin sinua kiittää avustasi."
Jaakko heittäytyi alas isoisän viereen ja lähentelihe lempeästi hänen
sivullensa ottaaksensa vastaan hyvin ansaitun hyväilyn. Sen perästä
nouti Jaakko pullon viiniä ja kaatoi isoisälle täyden lasillisen, jonka
hän pakoitti hänet tyhjentämään. Tämä näkyi häntä virkistävän. Kohta
sen perästä tuli hän uniseksi ja nukkui, mutta Jaakko valvoi vielä
hetkisen hänen vuoteensa ääressä. Vihdoin hänkin laskeutui vuoteelleen,
ja yö kului rauhallisesti.
Seuraavana aamuna tunsi isoisä itsensä yhä vielä hyvin heikoksi, ja
Jaakko vaati häntä jäämään vuoteeseen lepäämään.
Tämä päivä ja seuraava yö eivät tuoneet mitään muutosta, mutta
viidentenä päivänä tammikuuta näkyi isoisän tila tulleen niin
arveluttavaksi, että hän piti välttämättömänä ilmoittaa Jaakolle, että
hänen tuli odottaa mitä ikävintä.
"Tule tänne, lapseni, istu tähän vuoteeni ääreen ja kuuntele minua
tarkkaan", sanoi hän. "Minä en voi kauemmin salata, että minun elämäni
loppu ei enää ole kaukana, ja että minun heikko ruumiini on tomuksi
muuttuva, ennenkuin sinun vapautesi päivä on tullut. Minun
heikkenemiseni lisääntyy nopeudella, joka ei minulle jätä toivon
kipinääkään jäljelle. Minä toivon kumminkin, enkä epäilekään, että sinä
enemmän suret minun poislähtöäni kuin yksinäsi jäämistäsi. Minä luotan
siinä suhteessa sinun rohkeuteesi, sinun hurskauteesi ja rakkauteesi
isääsi. Jumala on sinut jälleen johtava hänen syliinsä, ja tämä toivo
on sinua pystyssä pitävä. Ymmärräthän sinä, Jaakko, että sinulla minun
kuoltuani on vähemmin vaikeuksia vastustettavina kuin nykyisin, sillä
enhän ole ollut muuta kuin rasitukseksi sinulle. Vapaana tästä
rasituksesta tulet pian tuntemaan helpoitusta, ja kun aika tulee,
jolloin voit jättää majan, en minä enää ole sinulle esteeksi. Älä vaan
hätäile tässä suhteessa, äläkä pane itseäsi varomattomasti alttiiksi
vaaroille. Pari päivää myöhemmin tai aikaisemmin ei tee suurta
eroitusta niin pitkäaikaisessa vankeudessa, ja sinä panisit kaikki
alttiiksi, ellei sinulla olisi tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa
oikeata hetkeä."
"Minä kehoitan sinua siis kärsivällisyyteen, Jaakko! Miksi sinun
pitäisikään hätäillä? Sinun terveytesi on hyvä, eikä se ole vielä
mitään kärsinyt. Ikävä tulee sinua tosin vaivaamaan, kun sinulla ei ole
ketään, jolle haastella; mutta silloin tulee sinun ajatella, kuinka
monta vangittua on tuomittu kuukausiksi, jopa vuosimääriksikin
vaikenemaan, joilla ei edes ole se lohdutus, että he, niinkuin sinä
kärsit viattomasti. Siis toivon, ettei sinulta tule puuttumaan
kestäväisyyttä, ja ainoastaan yksi seikka tekee minut kovin
levottomaksi, nimittäin minun kuolemani vaikutus sinun mielialaasi. Kun
sinä näet minun vanhan, heikon, hengettömän ruumiini, niin sinua valtaa
kammo ja pelko, ehkäpä tuska ja kauhistus, ja sinulla tulee olemaan
suuri vaiva voittaa tämä tunnelma."
"Mutta miksi sinun oikeastaan tulisi peljätä isoisäsi maallisia
jäännöksiä? Puhukaamme lähemmin näistä asioista, Jaakko! Pelkäätkö sinä
minua, kun minä makaan? Pelkäsitkö sinä, kun minä äskettäin menin
tainnoksiin? Et! Miksi siis peljätä, kun sekin päivä on tuleva?
Tiedäthän sinä hyvin, että minä, sinun vanha isoisäsi, en koskaan
tekisi sinulle mitään pahaa!"
"Kun minä olen kuollut, Jaakko, niin kätke minun jäännökseni maahan.
Kaiva kuoppa maahan tuonne maitokamariin, johon emme koskaan tai
ainakin hyvin harvoin käymme, koska se nyt ei ole meille tarpeen. Sinun
pitää tehdä se niin syvä, että minun ruumiini mahtuu siihen, ja pane se
sinne alas ja anna sen siellä levätä, kunnes kevät tulee ja vapauttaa
sinut vankeudestasi. Sinun isäsi tulee kyllä sitte pitämään huolta,
että minut pannaan kirstuun ja haudataan kyläkuntamme hautausmaahan,
jossa minun vanhempani ja esi-isäni lepäävät hiljaisessa unessa."
"Kun olet täyttänyt kaikki nämä surulliset velvollisuudet, tulet tosin
tuntemaan itsesi sangen yksinäiseksi ahtaassa asunnossamme, sinä olet
vuodattava paljon kyyneleitä, sinä tulet minua huutamaan, ja minä en
voi kuulla sinun ääntäsi! Mutta silloin, Jaakko, lapseni, ole
varuillasi etteivät murheet mieltäsi murra. Käänny siiloin Hänen
puoleensa, joka aina meitä kuulee, kun me luottamuksella Hänen apuansa
anomme. Jumala, kaikkialla läsnä, on oleva sinun lohdutuksesi, sinun
turvasi, sinun vartijasi! lupaa minulle, Jaakko, kääntyä hänen
puoleensa, kun sinun sydämmesi on sortumaisillaan kärsimysten taakan
alle!"
Jaakko kuunteli kyynelsilmin, mutta hänen kädenpuristuksensa
ilmoittivat isoisälle, että hän oli päättänyt seurata hänen
opetuksiansa.
Muutamia päiviä vieri taas toivon ja epätoivon vaiheilla. Pimeys, joka
vallitsi suurimman osan päivästä, vaivasi sairasta, ja hän halusi
valoa, tahtomatta kumminkaan suvaita että lamppu paloi kaiken päivää.
Jaakon mieleen juolahti laatia jonkunlainen yölamppu. Hän täytti
juomalasin puoleksi vedellä, kaatoi vähän öljyä sen päälle, laati ohuen
sydämmen, jonka hän kiinnitti kolmeen korkkipalaseen ja pariin
rautalankaan, asetti tämän yksinkertaisen laitoksen öljyn päälle,
sytytti sydämmen ja niin hänellä oli valaistus, joka tosin oli sangen
heikko, vaan joka myöskin kulutti hyvin vähän öljyä, mutta antoi
kumminkin riittävän valon, joka oli paljoa parempi kuin tähän asti
vallitseva pilkko pimeys.
Isoisä osoitti suurta riemua pojanpoikansa pienelle keksinnölle: mutta
valitettavasti olikin tämä viimeinen, jolla Jaakko sai häntä
ilahduttaa. Hänen päivänsä pääte oli lähellä.
Yhdeksäntenä päivänä tammikuuta tapahtui, mitä Jaakko kauan oli
odottanut. Hänen isoisänsä, hänen kärsimyksiensä ainoa kallis kumppani,
otettiin Jumalan päätöksen mukaan pois hänen rinnaltansa.
Miten hän kantoi tämän suuren kaipauksen, miten hän häntä kaihoten
itki, miten yksinäisyyden, turvattomuuden kauhu syöksyi hänen
päällensä, sen näemme paraiten hänen omista sanoistansa, liittämällä
tähän muutamia katkelmia hänen päiväkirjastansa.
"Minun Jumalani, se on sinun tahtosi, sinä olet niin päättänyt!"
kirjoitti hän kymmenentenä päivänä vihkoonsa. "Minä olen yksin sinun
kanssasi, minun Jumalani, kauas eroitettu koko maailmasta! Eilen se
tapahtui... Mutta minulle on mahdotonta nyt jo kirjoittaa paperille
tuon surkean kertomuksen hänen kuolemastansa! Minun sydämmeni vuotaa
verta, ja minun kyyneleeni tulvivat tälle paperille."