Ludvig Lopraz.'

Jaakko itki, kun isoisä lausui hänelle nämät sanat kirjoitettaviksi, ja

lankesi nyyhkytellen hänen kaulaansa pantuaan kynän syrjään. Isoisä

itsekin oli syvästi liikutettu ja painoi pojan rintaansa vasten.

"Rauhoitu, lapseni, rauhoitu!" sanoi hän lempeästi kuiskaavalla

äänellä. "Mitä Jumala lähettää, tulee meidän kantaa, kantaa

valittamatta, vastustamatta, hiljaisella nöyryydellä! Karkaise

sydämmesi, poikani, ja ole valmis ottamaan vastaan mitä tapahtuneekin.

Jos minun pitäisikin sinusta erota, niin luota siihen, että minun

rakkauteni jää sinun luoksesi!"

Jaakko koetteli rauhoittaa kiihoittuneita tunteitansa ja onnistuikin

siinä. Vielähän isoisä eli, vielähän hänellä oli turvaa ja onnea hänen

läsnäolostansa, vielähän hän voi toivoa että sairas jälleen parantuisi

ja voittaisi takaisin riutuneet voimansa. Kaikella nuoruuden voimalla

tarttui hän kiinni tähän toivoon. Eihän hyvä, laupias Jumala voinut

sälyttää hänen hartioillensa sellaista, sellaista tuskaa! Ei, eihän

toki, olihan se mahdotonta! Miksi siis epäillä ja pelätä ja kantaa

huolia? Ei, ei! Jumala antaa varmaankin isoisän vielä elää yhden

kevään, vielä yhden ainoan, antaa hänen vielä kerran nähdä kotoisen

laaksonsa ja omaisensa ja auttaa häntä kaikkien tämän talven

kärsimyksien, surujen ja tuskien yli.

Sellaisilla toiveilla lohdutti Jaakko itseänsä, rohkaisi masentuneen

mielensä ja rukoili Jumalaa, että hän antaisi hänen toivomuksensa

täyttyä.

Sillä aikaa ei mitään muuttunut erakkoparkojemme tilassa; päivät

kuluivat vaan verkalleen eteenpäin. Pitkään aikaan ei ollut ääntäkään

kuulunut ulkoa heidän korviinsa; he olivat siis täydellisesti lumeen

haudatuita. Kumminkin toimitti tuo rautainen torvi, jonka Jaakko oli

asettanut savupiisiin, yhä edelleen tehtävänsä ja muodosti ainoan

yhdistyssiteen ulkomaailman kanssa, antaen välistä muutamia

lumihiutusia torven kautta pudota majan sisälle. Nämä talven valkoiset

lähettiläät olivat ainoat osoitukset siitä, että ulkona vielä kaikki

meni tavallista kulkuaan. Muita ei noilla vaivaisilla sisäänsuljetuilla

ollutkaan. Jos kello olisi sattunut seisahtumaan, eivät he edes olisi

tietäneet oliko aamu, puolipäivä tai ehtoo. Tuskin he voivat sen heikon

valonkajastuksen kautta, joka tunkeutui torvesta, eroittaa oliko yö tai

päivä.

Sitävastoin oli heillä etu, jota heidän tuli kiittää korkealle

kasaantuneita lumikinoksia. He eivät enää kärsineet muusta kuin vähän

pakkasesta tuossa hiljaisessa erakkokammiossansa, eikä heiltä puuttunut

raitista ilmaakaan, sillä rautatorvi luukussa oli tarpeeksi riittävä

sitä joka päivä uudistamaan. Jos vaan isoisä pysyisi välttävän

terveenä, jos ravintoaineita riittäisi, jos vuohen maitovarat eivät

ehtyisi, niin menisi kaikki vielä Jumalan avulla hyvästi!

Niin kyllä, _jos!_ Mutta Jumala oli tutkimattomassa viisaudessansa

toisin päättänyt, ja surullisia kärsimyksen päiviä, raskaita

koettelemuksen päiviä odotti vielä Jaakko parkaa tulevaisuudessa.

Oli kolmas päivä tammikuuta. Koko päivä oli mennyt ohitse melkein

rauhallisesti, ja vaikka isoisällä oli ollutkin vähemmän ruokahalua, ei

hän kumminkaan valittanut tuskia, vaan oli jokseenkin hilpeä aina

iltaan asti. Yksinkertaisen illallisen perästä asettui hän

uuninnurkkaan jutellaksensa tavallisuuden mukaan Jaakon kanssa. Mutta

äkkiä meni hän kalman kalpeaksi, kallistui syrjään ja oli vähällä

pudota tuleen, ellei Jaakko nopeasti olisi hypännyt ylös ja tullut

hänelle avuksi.

Poika parka päästi tuskan huudon, otti isoisän syliinsä ja kantoi hänet

ponnistuksella, joka melkein kävi hänen voimiensa yli, vuoteeseen,

johon hän hänet lempeästi asetti alas. Hänen kätensä, jalkansa, päänsä

olivat jääkylmiä, kaikki hänen verensä näkyi virranneen sydäntä kohti,

ja jonkun aikaa kului, ennenkuin isoisä jälleen oli palannut tajuntaan.

"Missä minä olen?" sanoi hän heikolla äänellä avaten silmiänsä. "Mitä?

Vuoteellaniko?"

"Niin, isoisä", vastasi Jaakko vielä pelvosta vavisten.

"Pyörtymyskohtaus tapasi sinut, ja sinä kadotit tajuntasi, ja silloin

minä kannoin sinut tänne."

"Sinäkö kannoit minut tänne asti!" toisti isoisä täynnä kummastusta.

"Jumalalle olkoon nyt kiitos, sinun voimasi näkyvät kasvavan samassa

määrässä kuin minun heikkenevät. Tule tänne lapseni, syleile minua,

niin voin sinua kiittää avustasi."

Jaakko heittäytyi alas isoisän viereen ja lähentelihe lempeästi hänen

sivullensa ottaaksensa vastaan hyvin ansaitun hyväilyn. Sen perästä

nouti Jaakko pullon viiniä ja kaatoi isoisälle täyden lasillisen, jonka

hän pakoitti hänet tyhjentämään. Tämä näkyi häntä virkistävän. Kohta

sen perästä tuli hän uniseksi ja nukkui, mutta Jaakko valvoi vielä

hetkisen hänen vuoteensa ääressä. Vihdoin hänkin laskeutui vuoteelleen,

ja yö kului rauhallisesti.

Seuraavana aamuna tunsi isoisä itsensä yhä vielä hyvin heikoksi, ja

Jaakko vaati häntä jäämään vuoteeseen lepäämään.

Tämä päivä ja seuraava yö eivät tuoneet mitään muutosta, mutta

viidentenä päivänä tammikuuta näkyi isoisän tila tulleen niin

arveluttavaksi, että hän piti välttämättömänä ilmoittaa Jaakolle, että

hänen tuli odottaa mitä ikävintä.

"Tule tänne, lapseni, istu tähän vuoteeni ääreen ja kuuntele minua

tarkkaan", sanoi hän. "Minä en voi kauemmin salata, että minun elämäni

loppu ei enää ole kaukana, ja että minun heikko ruumiini on tomuksi

muuttuva, ennenkuin sinun vapautesi päivä on tullut. Minun

heikkenemiseni lisääntyy nopeudella, joka ei minulle jätä toivon

kipinääkään jäljelle. Minä toivon kumminkin, enkä epäilekään, että sinä

enemmän suret minun poislähtöäni kuin yksinäsi jäämistäsi. Minä luotan

siinä suhteessa sinun rohkeuteesi, sinun hurskauteesi ja rakkauteesi

isääsi. Jumala on sinut jälleen johtava hänen syliinsä, ja tämä toivo

on sinua pystyssä pitävä. Ymmärräthän sinä, Jaakko, että sinulla minun

kuoltuani on vähemmin vaikeuksia vastustettavina kuin nykyisin, sillä

enhän ole ollut muuta kuin rasitukseksi sinulle. Vapaana tästä

rasituksesta tulet pian tuntemaan helpoitusta, ja kun aika tulee,

jolloin voit jättää majan, en minä enää ole sinulle esteeksi. Älä vaan

hätäile tässä suhteessa, äläkä pane itseäsi varomattomasti alttiiksi

vaaroille. Pari päivää myöhemmin tai aikaisemmin ei tee suurta

eroitusta niin pitkäaikaisessa vankeudessa, ja sinä panisit kaikki

alttiiksi, ellei sinulla olisi tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa

oikeata hetkeä."

"Minä kehoitan sinua siis kärsivällisyyteen, Jaakko! Miksi sinun

pitäisikään hätäillä? Sinun terveytesi on hyvä, eikä se ole vielä

mitään kärsinyt. Ikävä tulee sinua tosin vaivaamaan, kun sinulla ei ole

ketään, jolle haastella; mutta silloin tulee sinun ajatella, kuinka

monta vangittua on tuomittu kuukausiksi, jopa vuosimääriksikin

vaikenemaan, joilla ei edes ole se lohdutus, että he, niinkuin sinä

kärsit viattomasti. Siis toivon, ettei sinulta tule puuttumaan

kestäväisyyttä, ja ainoastaan yksi seikka tekee minut kovin

levottomaksi, nimittäin minun kuolemani vaikutus sinun mielialaasi. Kun

sinä näet minun vanhan, heikon, hengettömän ruumiini, niin sinua valtaa

kammo ja pelko, ehkäpä tuska ja kauhistus, ja sinulla tulee olemaan

suuri vaiva voittaa tämä tunnelma."

"Mutta miksi sinun oikeastaan tulisi peljätä isoisäsi maallisia

jäännöksiä? Puhukaamme lähemmin näistä asioista, Jaakko! Pelkäätkö sinä

minua, kun minä makaan? Pelkäsitkö sinä, kun minä äskettäin menin

tainnoksiin? Et! Miksi siis peljätä, kun sekin päivä on tuleva?

Tiedäthän sinä hyvin, että minä, sinun vanha isoisäsi, en koskaan

tekisi sinulle mitään pahaa!"

"Kun minä olen kuollut, Jaakko, niin kätke minun jäännökseni maahan.

Kaiva kuoppa maahan tuonne maitokamariin, johon emme koskaan tai

ainakin hyvin harvoin käymme, koska se nyt ei ole meille tarpeen. Sinun

pitää tehdä se niin syvä, että minun ruumiini mahtuu siihen, ja pane se

sinne alas ja anna sen siellä levätä, kunnes kevät tulee ja vapauttaa

sinut vankeudestasi. Sinun isäsi tulee kyllä sitte pitämään huolta,

että minut pannaan kirstuun ja haudataan kyläkuntamme hautausmaahan,

jossa minun vanhempani ja esi-isäni lepäävät hiljaisessa unessa."

"Kun olet täyttänyt kaikki nämä surulliset velvollisuudet, tulet tosin

tuntemaan itsesi sangen yksinäiseksi ahtaassa asunnossamme, sinä olet

vuodattava paljon kyyneleitä, sinä tulet minua huutamaan, ja minä en

voi kuulla sinun ääntäsi! Mutta silloin, Jaakko, lapseni, ole

varuillasi etteivät murheet mieltäsi murra. Käänny siiloin Hänen

puoleensa, joka aina meitä kuulee, kun me luottamuksella Hänen apuansa

anomme. Jumala, kaikkialla läsnä, on oleva sinun lohdutuksesi, sinun

turvasi, sinun vartijasi! lupaa minulle, Jaakko, kääntyä hänen

puoleensa, kun sinun sydämmesi on sortumaisillaan kärsimysten taakan

alle!"

Jaakko kuunteli kyynelsilmin, mutta hänen kädenpuristuksensa

ilmoittivat isoisälle, että hän oli päättänyt seurata hänen

opetuksiansa.

Muutamia päiviä vieri taas toivon ja epätoivon vaiheilla. Pimeys, joka

vallitsi suurimman osan päivästä, vaivasi sairasta, ja hän halusi

valoa, tahtomatta kumminkaan suvaita että lamppu paloi kaiken päivää.

Jaakon mieleen juolahti laatia jonkunlainen yölamppu. Hän täytti

juomalasin puoleksi vedellä, kaatoi vähän öljyä sen päälle, laati ohuen

sydämmen, jonka hän kiinnitti kolmeen korkkipalaseen ja pariin

rautalankaan, asetti tämän yksinkertaisen laitoksen öljyn päälle,

sytytti sydämmen ja niin hänellä oli valaistus, joka tosin oli sangen

heikko, vaan joka myöskin kulutti hyvin vähän öljyä, mutta antoi

kumminkin riittävän valon, joka oli paljoa parempi kuin tähän asti

vallitseva pilkko pimeys.

Isoisä osoitti suurta riemua pojanpoikansa pienelle keksinnölle: mutta

valitettavasti olikin tämä viimeinen, jolla Jaakko sai häntä

ilahduttaa. Hänen päivänsä pääte oli lähellä.

Yhdeksäntenä päivänä tammikuuta tapahtui, mitä Jaakko kauan oli

odottanut. Hänen isoisänsä, hänen kärsimyksiensä ainoa kallis kumppani,

otettiin Jumalan päätöksen mukaan pois hänen rinnaltansa.

Miten hän kantoi tämän suuren kaipauksen, miten hän häntä kaihoten

itki, miten yksinäisyyden, turvattomuuden kauhu syöksyi hänen

päällensä, sen näemme paraiten hänen omista sanoistansa, liittämällä

tähän muutamia katkelmia hänen päiväkirjastansa.

"Minun Jumalani, se on sinun tahtosi, sinä olet niin päättänyt!"

kirjoitti hän kymmenentenä päivänä vihkoonsa. "Minä olen yksin sinun

kanssasi, minun Jumalani, kauas eroitettu koko maailmasta! Eilen se

tapahtui... Mutta minulle on mahdotonta nyt jo kirjoittaa paperille

tuon surkean kertomuksen hänen kuolemastansa! Minun sydämmeni vuotaa

verta, ja minun kyyneleeni tulvivat tälle paperille."

Lumeen haudattuna · 第 14 / 20 题