Sudet.
Seuraavana aamuna olivat ystävämme jo siihen määrin voittaneet takaisin
alttiin luottamuksensa Jumalaan, että he voivat ryhtyä miettimään uusia
tuumia hankkiaksensa suurempia mukavuuksia kaikesta maailmasta
eroitetussa yksinäisyydessänsä. Isoisä ehdoitti puhdistaa ikkuna
lumesta ja Jaakko suostui iloisena tuumaan, vaikka tämä tehtävä oli
paljon vaikeampi kuin kovertaa tunneli lumen läpi. Tunnelia kaivaessa
hän ei tarvinnut muuta kuin sysätä lumen syrjään; mutta ikkunasta piti
hänen poistaa lumi, valmistaaksensa valolle esteettömän tien. Kumminkin
alkoi hän tämänkin työn eikä sallinut että isoisä häntä siinä auttaisi,
ettei hänen kallis terveytensä joutuisi vaaran alaiseksi.
Tunnelin asemesta koverti hän siis ylhäältä päin aukon lumeen, ja
koetti sillä tavoin tunkeutua ikkunaan asti. Se meni tietysti hitaasti,
sillä hänen täytyi lapiolla kaivaa aukko eikä saanut jättää sitä liian
kapeaksi, ettei sitä ensi lumipyry jälleen täyttäisi. Ensimmäisen
päivän ehtoolla oli hän tuskin päässyt jalkaakaan katon räystään
alapuolelle, ja voi siis aivan tarkoin laskea, että hän saadaksensa
tehtävänsä valmiiksi vielä tarvitseisi siihen kolme tahi neljä päivää.
Tämä ei kumminkaan saattanut häntä peljästymään. Päinvastoin tarttui
hän työhön seuraavana päivänä uudella uskalluksella ja käytti
lapiotansa sellaisella innolla, että hän valitettavasti unhotti kaiken
varovaisuuden. Heittäen lunta kuopasta ylös, kasaantui se vähitellen
yläreunalle jonkunlaiseksi penkereeksi, ja isoisä varoitti Jaakkoa
luomasta pengertä liian korkeaksi, ettei se tulisi kovin raskaaksi ja
lankeaisi takaisin hänen päällensä. Jaakko ei innossansa kuunnellutkaan
tätä varoitusta, ja äkkiä tapahtui, mitä isoisä oli peljännyt; löyhä
lumi ei kestänytkään korkealle kasatun penkereeen painoa, toinen kuopan
seinistä vyöryi alas ja hautasi Jaakon hankensa alle, peittäen hänet
sinne päätä myöten. Tosin onnistui hänelle pian kyliä saada päänsä
lumesta vapaaksi ja siten pelastua tukehtumasta, mutta kaikki hänen
ponnistuksensa päästä jälleen irti näyttäytyivät turhilta. Ei edes
käsivarsiaankaan hän saanut lumesta irti, ja vähän aikaa turhaan
ponnisteltuansa, ei hänelle vihdoin jäänyt muuta neuvoa, kuin huutaa
isoisää avuksensa. Onneksi oli seinän vyöry tehnyt loven, jonka kautta
vanha mies, joskohtakin suurella vaivalla, voi tunkeutua kuoppaan. Hän
lapioi lumen vähän syrjään, ja kun Jaakko ensin oli saanut toisen
käsivartensa irti, ei hänelle enää ollut vaikeata kokonansa irroittua
tuosta lumen kylmästä ja puristavasta syleilystä. Irti oli hän jälleen,
mutta valitettavasti sai hän nyt tehdä sen havainnon, että lumiseinämän
murros oli melkein kokonaan hävittänyt hänen tähänastisten
ponnistustensa hedelmät, ja että hänen melkein piti alkaa uudelleen
alusta asti.
"Näethän ettei pidä koskaan jättää varovaisuutta huomioon ottamatta",
sanoi isoisä lempeästi nuhdellen.
"Tietysti, isoisä, minä olen ollut aika tomppeli", antoi Jaakko
vastaukseksi. "Mutta tämä tapahtuma olkoon minulle varoitukseksi, ja
huomenna jo tahdon alkaa työni viisaammin."
Jaakko oli arvannut oikein. Kun hän seuraavana aamuna tahtoi ryhtyä
jälleen noin nolosti keskeytettyyn työhönsä, satoi lunta, ja hän oli
pakoitettu antaa lapionsa levätä. Koko päivän putoili lunta suurissa
määrin, ja sitä paitsi puhalsi ilkeän kylmä tuuli. Hänen täytyi siis
jäädä majaan, otti jälleen oljenpalmikoimisensa esille, lypsi vuohen,
valmisti isoisälle hänen yksinkertaisen ateriansa ja toivoi, että
lumisade yön kuluessa lakkaisi.
Hän erehtyi. Kun hän toisena päivänä pisti päänsä ulkoilmaan, puhalsi
häntä vastaan raivoava myrsky jäädyttävällä henkäyksellään ja syyti
hänelle sellaisella raivolla lumihiukusia vasten kasvoja, että hän
vallan sokaistuna kääntyi takaisin muistaen vaivoin sulkea savutorven
luukkua jälleen.
"Pyhä Jumala, armahda meitä!" huusi hän palatessaan isoisän luo. "Tämä
on kauhein jumalanilma, joka meillä on ollut siitä asti kun meidät
tänne vangittiin!"
Jaakko ei todella ollutkaan vielä kokenut, mikä merkitys hirmumyrskyllä
vuorenhuipuilla oli, vaan nyt piti hänen saada se havaita.
Myrsky oli hirvittävä. Huolimatta siitä paksusta lumikerroksesta, joka
ympäriiseen peitti majan, tunkeutui myrskyn pauhu ja ulvonta sen
sisimpiin osiin ja täytti aran pojan sydämmen pelvolla ja
kauhistuksella. Kerran koettaen avata ovea näkivät ystävämme mahtavien
lumipilvien raivoavalla nopeudella vihurissa lentelevän halki ilman, ja
myrsky oli voimakkaampi heidän yhdistyneitä voimiansa ja riehui suoraan
ovea vasten. Mahdottomalta näytti avata luukku uudelleen. Niinpian kuin
sitä vaan vähänkään ra'otti, syöksyi tuuli ulvoen savutorvea myöten
alas ja ajoi kokonaisia lumipilviä edessänsä. Kaikki piti huolellisesti
sulkea, ja siitä syystä olivat vangitut pakoitetut sammuttamaan tulen
takasta, ettei savu, joka ei enää mistään aukosta päässyt ulos,
tukehuttaisi heitä.
Niin he istuivat monta pitkää tuntia pilkkosen pimeässä ja kuuntelivat
peljästynein sydämmin valtavasti kiihtyneitten luonnonvoimien raivoa,
Jaakko vapisi alituiseen uudistuneitten, kauheitten puuskien kohdatessa
ja puristautui huolellisena isoisäänsä, jolla oli vaiva häntä
rauhoittaa ja viihdyttää hänen huoliansa. Kääntääksensä hänen huomionsa
pois rajuilmasta, antoi hän hänen lypsää vuohen ja toimittaa muita
pienempiä askareita ja pyysi hänet vihdoin luottamaan Jumalan
ijankaikkiseen rakkauteen ja laupiuteen.
"Mitä sinä sitte pelkäät, Jaakko?" sanoi hän. "Sama voima, joka sinua
tänään niin kauhistuttaa, on aina oleva eikä tule koskaan olemaankaan
muuta kuin ijankaikkinen Hyvyys. Silloinkin kuin hän tuhoavassa
vihassaan uhkaa murskaksi murentaa taivaan ja maan, käyttää
ijankaikkinen viisaus kaikkia näitä myrskyjä ainoastaan välikappaleina,
antaaksensa uusia luomisia syntyä tästä näennäisestä kaaoksesta. Hän
kasaa äärettömiä määriä lunta vuorillemme antaaksensa niitten keväisin
hedelmöittävinä lähteinä ja puroina virrata alas laaksoihin ja
herättääksensä niittymme, peltomme, koko kasvikunnan uuteen eloon.
Ilman tätä ehtymätöntä hedelmällisyyden lähdettä, jota melkein yksin
lumen paljous pitää voimassa, ei ruoho versoisi, ei yksikään kukka
ilahuttaisi sinua väriloistollaan ja tuoksullaan, ja meidän siunatut
laaksomme, meidän viheriät nurmikkomme ja vainiomme muuttuisivat
hedelmättömiksi erämaiksi. Sentähden älä pelkää! Myös tässä rajuilmassa
ilmenee Jumalan hyvyys ja kunnia, ja siunaus vuotaa siellä, jossa sinä
et näe muuta kuin hävitystä ja kauhua."
Jaakon levottomuus tuli jossakin määrin näitten isoisän sanojen kautta
rauhoitetuksi, ja vähennetyllä kauhulla kuunteli hän hirmumyrskyn
koleata pauhinaa, joka lakkaamatta täytti värisevän ilman.
Äkkiä tärisytti mahtava isku koko majaa aina perustaksiansa myöten, ja
ovi jyskyi ja paukahteli, ikäänkuin se olisi särkynyt tuhansiin
pirstaleihin, niin että itse isoisä ehdottomasti säikähtyneenä hypähti
ylös.
"Mitä se oli?" kysyi Jaakko vapisten. "Murtuuko maja murskaksi päämme
päällä?"
"Minä toivon, ettei niin tapahdu", lausui isoisä nopeasti voittaen
takaisin levollisuutensa. "Sytytä lamppu, lapseni. Me tahdomme heti
tarkastaa, mitä tapahtunut on?"
Jaakko totteli. Kun lamppu paloi, avasi isoisä oven, ja havaitsi sen
ulkoapäin salvatuksi, niinkuin se aikaisemmin oli ollut, ennenkuin
Jaakko oli kaivanut tunnelin lumen kautta.
"Sitä minä ajattelinkin!" sanoi hän. "Sinun käsiesi työ on hävitetty,
poikani, käytävä on murtunut ja meidän täytyy alkaa alusta, jos
tahdomme uudelleen käydä ulos ulkoilmaan. Mutta älä ole pahoillasi,
vaan ajattele mieluummin, mitä meille olisi voinut tapahtua, jos meidän
majamme ei olisi ollut kokonansa lumen peitossa. Lumi verhoo sen
ikäänkuin suojeleva penger. Ilman tätä pengertä olisi se tuskin voinut
vastustaa tätä rajuilmaa ja hirmumyrskyn sysäyksiä. Niin on siis
lumivaippa, joka meidän silmissämme oli jotain pahaa, nyt muuttunut
siunaukseksi, josta meidän tulee olla Jumalalle kiitollisia, sillä se
on suojellut meitä vaaroista, ehkäpä vielä kuolemastakin."
Aina iltaan asti riehui myrsky ja kesti vieläkin, kun ystäväparkamme
laskeutuivat olkisäkkinsä päälle etsiäksensä muutamien hetkien
levollista unta päivän väsyttävien mielenliikutusten perästä.
Huolimatta rajumyrskystä nukkuivat he kumminkin lähellä toisiansa, ja
seuraavana aamuna näytti siltä, kuin myrskyn raivo vähän olisi
tauonnut. Mutta he eivät voineet tarkoilleen arvostella, jos asian
laita todellakin oli niin, tai josko ehkä lunta olisi keräytynyt niin
suunnattomasti majan yli, että sen paljous tukahutti äänen. He
koettelivat hiukan avata luukkua, mutta se vastusti heidän
kiivaimpiakin ponnistuksiansa. Ikkuna, ovi, kaikki olivat niin umpeen
lumella peitetyt, ettei mistään ollut mahdollista saada pienintäkään
aukkoa, josta voisi johtaa savua ulos. Raukat olivat pakoitetut
viettämään tämänkin päivän ilman tuletta, ja voivat polttaa korkeintain
muutamia männynkäpyjä hankkiakseen itsellensä vähänkään valoa ja
lämpöä. Kuivat männynkävyt eivät antaneet paljon savua, mutta
valitettavasti myöskin vähän lämpöä, eivätkä palaneetkaan kauan.
Kumminkin oli virkistävää aika ajoin nähdä sen kirkasta liekkiä, joka
iloisesti leimueli ja muutamia hetkiä valaisi majan loistavalla
valollansa. Valitettavasti ei voitu tätä leikkiä aivan usein uudistaa.
Varasto ei ollut suuri, ja talvi oli vielä pitkä. Ylipäänsä viettivät
erakkomme oikein ikävän päivän, ja noilla muuten niin nopeasti
haihtuvilla hetkillä näkyi tänään olevan lyijynraskaat siivet.
Yhdentenätoista päivänä joulukuuta heräsi Jaakko, vilusta väristen
luita ja ytimiä myöten. Vaikka lumi lämmittävänä vaippana ympäröi ja
verhosi majaa kokonaisuudessaan perustuksesta katon harjan yli,
tunkeutui pakkanen kumminkin sisään huolimatta tästä suojelevasta
verhosta, ja isoisä teki siitä sen johtopäätöksen, että se oli kohonnut
tavattoman korkeaan määrään. Hän ja Jaakko värisivät vilusta ja
kumminkin heillä ei ollut mitään keinoa lämmittää itseänsä, vaikka he
niin paljon kuin mahdollista koettivat olla ruumiillisessa liikkeessä.
He eivät vieläkään uskaltaneet sytyttää tulta peljäten siten
tukehtuvansa savuun, ja sentähden olivat he ylen vaikeassa asemassa.
Valikkikin näkyi voivan hyvin pahoin ja olevan oikein pahimmalla
mielialalla. Se määkyi mitä surkeammalla tavalla eikä rauhoittunut edes
Jaakon hyväilemisistä. Tämä päivä tuntui vankiraukoille melkein vielä
surkeammalta ja loppumattomalta kuin edellinen. He tunsivat olevansa
ikäänkuin haudassa, ja syvä, hiljainen hauta näyttikin koko tuo
lumeenpeitetty paimenmaja olevankin, johon ei mikään melu
ulkomaailmasta enää tunkenut. Tarvittiin suuria sielunvoimia pysyä
kaikkea rohkeutta ja kaikkia toiveita kadottamatta eikä jättäytyä
vastustamatta mustimpaan murheeseen ja synkimpään synkkämielisyyteen.
Mutta isoisä omisti onneksi tämän sielunvoiman ja osasi myös siitä
antaa osan pojanpojallensa. Ei valitussanaa, ei huokausta päässyt hänen
huuliensa yli, eikä Jaakkokaan tahtonut olla vähemmin urhea, eikä
vähemmin kestävä kuin tuo heikko, sairas vanhus, joka hänelle antoi
niin oivallisen esimerkin.
Vielä kului päivä, vielä kaksi, tässä yksitoikkoisuudessa mitään
merkillistä vaihdosta tuottamatta, kunnes vihdoin aivan omituinen
tapahtuma uudelleen ajoi peljästyksen korkeimmilleen ystävissämme.
Jaakko oli juuri eräänä aamuna vuohta lypsämäisillään, sillä välin kuin
isoisä aikoi sytyttää pienen takkavalkean männynkävyistä, kun Valikki
hörpisti korviansa kuunnellaksensa tavatonta melua ulkopuolella ja
rupesi äkkiä vapisemaan kaikissa jäsenissänsä.
"Mikä sinua vaivaa, Valikki?" sanoi Jaakko, jota vuohen tavaton käytös
heti kummastutti. "Mikä sinua vaivaa?" uudisti hän, ja koetteli sitä
hyväilyllä rauhoittaa. "Mikä sinua säikyttää? Pysy hiljaa, elukkani, ei
sinulle mitään tapahdu!" Mutta Valikki ei rauhoittunutkaan, ilmaisi
vaan uusia kauhun ja pelvon oireita, tunkeutuen täynnä ilmeistä tuskaa
Jaakon jalkoihin ja valittaen surkeimmalla äänellä. Mutta samassa
silmänräpäyksessä havaitsi Jaakkokin syyn tähän tuskaan. Hurja, kauhea
ulvonta kuului ja näkyi kajahtavan juuri heidän päänsä ylitse.
"Laupias Jumala, siellä on susia!" huusi hän.
"Hiljaa, lapseni! Pysy aivan hiljaa ja koettele myös pitää Valikkia
levollisna", sanoi isoisä ja tuli nopeasti sinne antaen vuohelle
kourallisen suolaa siten rauhoittaakseen häntä. "Näyttää minustakin
todellakin siitä kuin susia olisi niskoillamme; meidän täytyy olla
varuilla!"
Vaikka Valikki hyvin mielellään söi suolaa, ei se siinä tuokiossa
tuskin kääntänyt päätänsäkään sitä tavoittaakseen, vaan vapisi yhä ja
oli tuskissaan, sillä välin kuin ulkoa uudelleen kajahti hurja ulvonta,
joka kesti lakkaamatta.
"Ei ole enää mitään epäilystäkään, siellä on susia", sanoi isoisä
matalalla äänellä. "Mikä onni, että meidän ovemme on suljettu ja
ikkunat jälleen lumen peitossa! liman sitä olisivat nuo pedot aivan
pian löytäneet tien meidän kimppuumme!"
"Mutta olemmeko nyt turvassa, isoisä?" kysyi Jaakko täynnä pelkoa.
"Minä toivon sen, vaikka meidän joka tapauksessa täytyy olla valmiit
vastustamaan hyökkäystä", kuului vastaus. "Mutta puhu hiljaa ja
koettele rauhoittaa Valikkia, sillä hänen rääkymisensä ilmaisee
meidät."
Vuohi itsekin näkyi oivaltavan, minkä vaaran hänen ääntämisensä voi
tuottaa, sillä vaikka se vielä kauheasti värisi, hillitsi se kumminkin
huutonsa. Aivan lähelle Jaakkoa painuen pysyi se hyvin hiljaa. Isoisä
istahti pojan viereen ja pani kätensä hänen olkapäälleen ollen vakavana
valmis kaikkia mahdollisuuksia vastaan.
Nämä olivat tuskallisia hetkiä, jotka he nyt toisiinsa puristuneina ja
pelvolla kuunnellen viettivät. Susien ulvonta uudistui monta kertaa, ja
kaksi tai kolmekertaa oli se niin kauhea, että Jaakko pelkäsi viimeisen
hetkensä tulleen.
"Ne kaivavat itsellensä tien läpi lumen", kuiskasi hän isoisälle
puristautuen tuskan valtaamana hänen käsivarttansa vasten. "He murtavat
itsellensä tien tänne ja repivät meidät palasiksi!"
"Ei toki, lapseni, ei toki", vastasi isoisä. "Niin kiireellä se ei
mene. Minä en tosin voi kieltää, että me olemme hyvin tukalassa
tilassa, kumminkaan en minä usko että meillä on hätä käsissä. Nämä
sudet kuljeskelevat nyt vuoriseudun läpi, koska luultavasti lumi
pinnaltansa on jäätynyt kannattavaksi hangeksi, sillä kylmänä
vuodenaikana he aina vetäytyvät tasangoille ja kylien läheisyyteen.
Minä otaksun, että ainoastaan joku sattuma on kuljettanut pedot meidän
päämme päällitse. He ovat ajaneet takaa jotain metsäkaurista tai
tunturivuohta, tavoittaneet ja repineet elukkaparan tähän paikkaan ja
ovat nyt tässä tuokiossa valmiit sitä syömään. Siitä tämä ulvonta ja
raivo, joka sinua niin paljon peljästyttää!"
"Mutta jos he tulevat, isoisä? Jos he tunkeutuvat katon kautta tai
muuten? Mitäs sitte?"
"Minä en usko että se tapahtuu", vastasi isoisä, -- "mutta jos se
tapahtuisi, niin pitää meidän asettaa asiamme sen mukaan ja puolustaa
itseämme. Onhan meillä veitset, kirves, heinähanko ja hiilikoukku. Jos
he todella havaitsisivatkin meidän läsnäolomme, niin ei heille
kumminkaan olisi helppo murtautua läpi katon tai löytää ikkuna tai
repiä auki savutorven luukku. Kaikessa tässä on se meille onneksi, että
myrsky ja lumipyry ovat syösseet kiinni sinun tunnelisi ja lumella
jälleen peittäneet ikkunan, emmekä voi kylliksi kiittää Jumalaa, että
hän sillä tavalla on suojellut meitä. Sinä valitit tätä rajua ilmaa, ja
nyt sinun täytyy tunnustaa että sinun valituksesi olivat liian
hätäileviä ja sinun ponnistuksesi hankkia meille vähän enemmän vapautta
epäviisaita. Sallimus hajoitti ne ja sulki meidät pimeyteen, mutta se
pelasti sensijaan meidän henkemme! Mikä onni etteivät sudet tulleet
silloin, kun sinä olit toimissasi ulkona! Tulevaisuudessa tahdomme
paremmin olla varuillamme."
Jaakko pudisti huolissaan päätään. "Sinä olet tosin oikeassa, isoisä",
sanoi hän, "Jumala on meitä suojellut, mutta samalla päätän kaikesta
tästä, että meidän vankeutemme on tullut kovemmaksi kuin milloinkaan
ennen. Talvi on vasta alkanut, pakkanen tulee kiihtymään, tulee
ankarammaksi, ja vihdoin -- saammeko milloinkaan jättää jälleen tämän
majan!"
"Mikä mieletön ja jumalaton pelko lapseni!" vastasi isoisä nuhtelevalla
äänellä. "Epäiletkö sinä Jumalan armoa ja hyvyyttä? Eikö Jumala ole
meitä tähän hetkeen asti suojellut, ja eikö meidän jo sentähden tule
panna luottamuksemme häneen? Häpeä toki poika! Mitä ikinä
tapahtuneekin, Jumalaan täytyy meidän alati järkähtymättömästi
luottaa!"
Jaakko näkyi todellakin katuvan luottamuksensa puutetta; hänen
silmissänsä välähti kirkkaampi loiste, ja hän oli juuri aikeissa antaa
isoisälle rauhoittavan vastauksen, kun vuohi äkkiä päästi valittavan
huudon, ja heti sen perästä kajahti susien ulvonta kaksinkertaisella
raivolla. Poika tuli kalman kalpeaksi, ja itse isoisän tähän saakka
niin rauhallisissa kasvoissa näyttäytyi jonkunmoinen jännitys.
"Ei epäillystäkään", sanoi hän vähän ajan kuluttua, -- "Valikin huuto on
antanut meidät ilmi, ja meidän täytyy olla valmiit taisteluun.
Kuuleppas, poikani, miten ahkerasti nuo pedot kaapivat lunta tieltänsä
pois! Ne yrittävät tunkeutua katon läpi, mutta he saavat kokea ettemme
me ole mitään pelkuria. Reippaasti, poikani, sytytä lamppu! Meidän
täytyy tarkastaa, mistä he tahtovat läpi. Rohkeutta vaan, lapseni!
Kattomme on jokseenkin vankka, ja sitä paitsi on meillä aseita,
joilla puolustautua, ja me voimme hätätilassa siirtyä keittiöstä
maitokamariin, ja siitäkin navettaan, siis toisesta varustuksesta
toiseen. Valoa Jaakko! Valoa kaikenmokomin!"
Vaikka poika ensi tuokiossa oli säikähtynyt, voitti hän kumminkin heti
jälleen rohkeutensa ja mielensä lujuuden sekä kiiruhti noudattamaan
isoisän osoituksia. Lamppu valaisi kirkkaasti tupaa ja matalan katon
sisimmäistä puolta, niin että heti oli huomattavissa, mistä paikasta
sudet tahtoivat murtautua sisään.
"Hankippas tänne kirves", sanoi isoisä, "ja tuo minulle heinähanko.
Ennenkuin he pääsevät sisään, pitää heidän verensä vuotaa!"
Jaakko totteli. Isoisä otti heinähangon ja Jaakko puristi kaksin käsin
kirveen vartta. Niin seisoivat he odottaen kuolemaa uhkaavata
hyökkäystä, sillä yhä lähemmältä kajahti susien ulvonta, ja selvästi
voitiin kuulla käpälien kuopiminen ja raapiminen lumessa. Isoisä loi
tutkivan katseen pojanpoikaansa, mutta hänellä oli täysi syy olla
tyytyväisnä pojan uskaliaisuuteen. Jaakossa ei näkynyt pelvon
jälkiäkään. Hänen silmänsä säkenöivät, hän puri hampaansa kiinni ja
koko hänen käytöksensä osoitti, ettei hän aikonut väistyä askeltakaan.
"Hyvä, poikani!" sanoi isoisä. "Odottakaamme vaan!"
He odottivat. Yhä lähemmältä ja uhkaavammalta kuului verenhimoisien,
nälkäisien petojen ulvonta, ja kohta luulivat he kuulevansa myös niiden
puhkumista. Kasvojen juonnettakaan vääntelemättä, kuunteli isoisä
jännittäen huomiotansa.
"He eivät olekaan täällä", sanoi hän äkkiä. "Minusta tuntuu siltä kuin
olisivat he suoraan maitokamarin yllä. Katsokaamme Jaakko!"
Jaakko otti lampun ja he läksivät maitokamariin. Aina ovelle saakka
seurasi heitä Valikki; mutta siihen se jäi seisomaan, osoitti
vilkkaimpia pelvon oireita eikä tahtonut yli kynnyksen.
"Oikeinpa onkin, vahvistaahan Valikkikin minun arveluani", sanoi
isoisä. "Kuuletko sinä, täällä kuulee paljon selvemmin kuin keittiössä
sen melun, minkä nuo pedot saavat aikaan. Se on meille erittäin hyvä,
että he juuri tänne tahtovat murtautua, sillä täällä voimme paraiten
puolustaa itseämme. Aseta lamppu nurkkaan, ettemme sitä taistelun
hälinässä sammuta. Niin! Siellä se seisoo hyvästi! Ja nyt suuri
tamminen pöytä tänne, Jaakko; siitä sinä kirveellä ilman vaivatta voit
yltää katonalaisiin asti. Aivan oikein! Aseta se tanakasti! Ja nyt
ylös!"
Yhdellä hyppäyksellä oli Jaakko pöydän päällä ja piteli kirvestänsä
valmiina hyökkäämään susien kimppuun. Muutamia silmänräpäyksiä
odotettiin hengittämättä. Silloin särähtivät äkkiä kattopäreet, ja
selvää oli, että sudet olivat tunkeutuneet lumen läpi. Seuraavassa
tuokiossa oli taistelu alkava.
"Rohkeutta!" kuiskasi isoisä.
Jaakko vastasi vaan säkeniä säihkyvällä katseella, ja puristi lujemmin
kirveensä vartta.
Nyt kajahti uusi ulvonta, kuului päreitten katkonnan rätinä, ja äkkiä
tunkeutui suden käpälä polvea myöten katon kautta sisään. Jaakko
heilautti kirvestänsä, ja niinkuin nuoli suhisi kirves halki ilman, ja
taittuneena lensi käpälä permantoon, samalla kuin hirveä kiljunta
kajahti ulkona katolla.
"Hyvästi tehty, Jaakko!" huusi isoisä. "Tuota emme ainakaan enää
tarvitse pelätä! Niitä on ainoastaan neljä tai korkeintaan viisi!
Varuillasi, Jaakko! Varuillasi!"
Nämä viimeiset sanat huusi isoisä kirkuen, sillä nopeasti laajentuneen
aukon kautta tunkeutui toisen suden pää, joka verisillä silmillä
verenhimoisena ja tulisen nälkäisenä katsoa tuijotteli vastustajiansa.
Jaakko ei väistynyt vähääkään nähdessänsä nämä kauheat kasvot. Hän
paiskasi kirveensä terän pedon pääkalloa vasten, ja käheällä tuskan
kirkunalla väistyi sekin takaisin.
Mutta siitä lähtien tuli taistelu ankarammaksi ja vaarallisemmaksi.
Vielä haavoittamattomia susia näkyi heidän toveriensa veri kiihoittavan
kiukkuisimpaan, äärimäisimpään raivoon, ja heidän vastustajansa
olisivat epäilemättä olleet hukassa, ellei heillä olisi ollut etu
asemastansa. Kolmas susi tunki puolella ruumiillansa läpi aukon, jota
neljäs laajensi hajoittaen pirstaleiksi terävillä kynsillänsä päreet ja
sysäten ne syrjään. Vielä silmänräpäys ja kumpaisetkin olisivat
tunkeutuneet huoneeseen. Mutta isoisä ei antanut tämän kalliin hetken
mennä menoansa sitä hyödyksensä käyttämättä. Kaikella voimallaan ajoi
hän heinähankonsa terävän rautasakaran suden rintaan, sillä välin kuin
Jaakon kirveen iskusta toinen käpälä taittuneena lensi lattiaan. Nyt
seurasi isku iskua, pisto pistoa. Susien raivokiljunta muuttui
vähitellen valittavaksi hätähuudoksi, heidän verensä virtasi useammista
haavoista katon aukon läpi, ja joku heistä olisi epäilemättä syössyt
alas majaan, elleivät poikittaiset katonalaiset, jotka eivät olleet
niin heikkoja kuin päreet, olisi estäneet putoamista huoneeseen. Sudet
pakenivat. Viimeiselle heistä antoi isoisä vielä syvän iskun
heinähangolla kupeeseen, ja siiloin sekin poistui ulvonnalla, joka,
niin surkealta kuin se kaikuikin, kumminkin vastustajiensa korvissa
kajahti suloisimmalta säveleeltä, jota he koskaan olivat kuulleet.
"Saa nähdä vieläkö he palaavat!" sanoi Jaakko, pyyhkien syvästi huokuen
hien ja veren otsastansa. "Arveletko että he tulevat takaisin, isoisä?"
"Minä ajattelen että he jättävät sen tekemättä, lapseni", vastasi ukko.
"He ovat saaneet tarpeeksensa meidän ensimmäisestä vastaanotostamme.
Kumminkin voimme vähäksi aikaa jäädä paikoillemme. Mutta ei se olekaan
tarpeellista, sillä heidän peräytymisensä on todellinen. He ovat
kadottaneet liian paljon verta, ja minä luulen että kahden tai kolmen
täytyy kuolla haavoihinsa, ennenkuin he ovat ehtineet juosta
neljännestunninkaan matkan. Mutta seis! Mitä se on? Etkö kuule?"
Jaakko puristi suonenvedon tapaisesti kirveensä vartta ja kuunteli.
"Ne on sudet", sanoi hän. "Mutta kaukana täältä. He eivät ulvo ja huuda
kumminkaan samalla tavalla kuin täällä ollessaan. Aivan toisin --
ikäänkuin he keskenänsä purisivat ja raatelisivat toisiansa!"
"Niin, niin, niin se on", vastasi isoisä. "Johan minä sen ajattelin.
Vahvemmat raatelevat heikompia, pahoin haavoitettuja kumppaniansa
ravitakseen itseänsä niiden lihalla. Aivan niin kuin arvelinkin, ja
nyt, Jaakko, olen minä vakuutettu, ettemme enää tarvitse heitä peljätä.
Sinä voit huoleti laskeutua alas pöydältä."
Jaakko hyppäsi alas ja juoksi isoisänsä syliin.
"Jumalalle kiitos, sydämmellinen kiitos, että hän sinua on suojellut!"
sanoi hän hehkuvilla tunteilla ja ilokyyneleet silmissä. "Se oli kauhea
hetki, isoisä!"
"Kauhein kaikista, minkä me täällä olemme eläneet, rakas lapseni!"
vastasi vanhus, painaen pojan lempeästi rintaansa. "Minä olin
peloissani sinun puolestasi, senhän minä nyt hyvin voin tunnustaa!
Mutta Jumala kuuli minun hartaan rukoukseni, jonka minä sieluni
syvyydestä lähetin hänen pyhän armoistuimensa ääreen. Hänelle olkoon
kunnia, kiitos ja ylistys! Oi lapseni, missä vaarassa me olemme olleet!
Mikä kohtalo olisikaan tullut meidän osaksemme, ellet sinä niin
rohkeasti ja urhoollisesti olisi puoltasi pitänyt! Tulla metsäpedoilta
raadeltaviksi, kuinka hirveätä!"
Kauan seisoivat he äänetönnä syleillen toisiansa, ja heidän ainoa
ajatuksensa oli kiitollisuus Jumalaa kohtaan ja tuo selittämätön
tyydytys sieluissa, että he olivat pelastaneet toisensa niin suuresta,
uhkaavasta kuoleman vaarasta. Vähitellen taukosi susien ulvonta, ja
vuohi vahvisti levollisuudellansa isoisän arvelun, että pedot olivat
poistuneet niin kauas etteivät enää palaisi. Siitä huolimatta he
tekivät tarpeellisia valmistuksia ollaksensa turvassa mahdollisesti
uudistettua hyökkäystä vastaan. He korjasivat katon peittäen susien
tekemän aukon vanhoilla laudoilla ja ruoteilla, ja työntäen lapion
paanojen väliin, lykkäsi Jaakko suuren kasan lunta aukon päälle, niin
että he voivat olla rauhoitettuna ei ainoastaan susien uudistettuja
hyökkäyksiä vastaan, vaan myös ettei pakkanen tunkeutuisi heidän
asuntoihinsa. Näissä toimituksissa tuli ehtoo, ja väsyneinä hakivat ja
löysivätkin isoisä ja pojanpoika virkistävää unta, jota he päivän
kiihoitusten ja ponnistusten perästä hartaasti kaipasivat.