Erakkojen elämä.
Lakkaamatta satoi lunta yöt päivät ja kasaantui sellaiseen määrään
katolle, että isoisä siitä oli todellakin huolistunut.
"Paino tulee liian raskaaksi", hän sanoi, "kattopalkit viimein tuskin
sietävät tätä painoa ja meidän täytyy sentähden sitä keventää."
"Se on pian tehty", vastasi Jaakko ja riensi luukulle, jonka avaaminen
taas vaati tavallista suurempaa ponnistusta. Sitte hän riensi katolle,
antoi ojentaa itsellensä lapion ja teki työtä otsansa hiessä muutamia
tuntia lapioiden lunta syrjään. Hän jätti ainoastaan jalanpaksuisen
kerroksen, jonka tuli suojella majaa ulkoapäin pakkaselta ja pidättää
lämmön sisällä; kaiken muun hän lapioi pois.
Tämä työ, niin rasittavaa kuin se olikin, tuotti hänelle kumminkin
huvitusta tässä yksitoikkoisessa elämässä paimenmajan suljetussa
kammiossa. Mutta muuten pysyi hän alinomaa melkein toivottomana, sillä
näköala ulkona ei tarjonnut mitään ilahduttavaa, ei silmille eikä
sydämmelle. Lumen pinnalla voi tuskin huomata mitään epätasaisuutta, se
verhosi kaiken tasaisesti valkoiseen peitteesensä. Raskaana ja synkkänä
kohosi taivas yli koko tämän surkean aution seudun, ja sitä nähdessään
täytyi Jaakon tahtomattansakin ajatella noita ikuisen jään peittämiä
napaseutuja, joista hänen opettajansa koulussa oli kuluneen kesän
aikana paljon kertonut. Jaakko ei kärsinyt sitä kauan katsella, sillä
suru ja toivottomuus valtasivat hänen mielensä. Huokaellen hän käänsi
selkänsä tähän talvimaisemaan ja laskeutui savutorven kautta jälleen
alas majaan.
Isoisä huomasi heti hänen alakuloisen mielialansa ja koetteli etsiä
jotain tointa, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Vielä kerran
tarkastivat he tarkoilleen koko käytettävissä olevan varastonsa ja
havaitsivat, että tässä pienessä syrjäisessä asunnossa ei kokonaan
puuttunut kaikkia välttämättömiä elämän ehtoja. Meidän lumen alle
elävänä haudatut ystävämme löysivät niin suuren varaston heiniä ja
olkia kuin heidän vuohensa kokonaisen vuoden kuluessa tarvitsi, ja jos
Valikki vaan edelleenkin niinkuin tähän asti antaisi maitoa, niin olisi
heille arvokas turva tästä elukasta. Mutta joku onneton tapahtuma voisi
riistää heiltä tämänkin turvan, ja he olivat sentähden hyvin iloisia,
kun he jostain navetan nurkasta löysivät vähäisen varaston perunoita,
jotka he hyvin huolellisesti peittivät oljilla suojellaksensa niitä
paleltumasta, jos pakkanen mahdollisesti kiihtyisi. Navetassa he
löysivät vielä pienen varaston puita pinottuna, mutta ei kumminkaan
niin paljon, että se riittäisi koko talveksi. Kaikissa tapauksissa piti
sitä hyvin säästäväisesti pidellä ja päätettiin sitä käyttää vasta
viimeisessä tingassa, ja joka tilassa pitää luukkua huolellisesti
suljettuna, ettei lämpö sitä tietä pääsisi ulos. Muuten tekivät
kumpaisetkin erakot kohta sen havainnon, että lumi, joka kokonansa
ympäröi majan, tuntuvassa määrässä auttoi säilyttämään lämpöä huoneen
sisässä.
Paitsi halkoja löysivät he vielä läjän männyn käpyjä, jotka Jaakko
kesän kuluessa oli koonnut kotia laaksoon vietäväksi. Se oli onneksi
jäänyt tekemättä, ja männyn käpyjä voitiin hyvin hyvästi hätätilassa
käyttää halkovarojen lisinä. Olipa vielä olemassa navetassa puusoimia
ja häkkiä, ja jos tulisi kysymykseen pelastaa henki, niin voisi
niitäkin ottaa käytettäväksi. Ainakin oli se isoisän ajatus, ja Jaakko
oli täydellisesti samaa mieltä. Kun laiva on vaarassa, heitetään lasti
mereen ja _halvempi täytyy aina hätätilassa väistyä korkeamman tieltä_.
Jo kauas kuluneen vuoden ajan tähden oli paimenmaja melkein tyhjennetty
ja suurin osa kalustoa oli alas laaksoon kuljetettu, mutta suuri
kattila riippui vielä paikoillaan, ja paitsi sitä löysi Jaakko muutamia
kyökkikaluja, kirveen ja sahan. Kirves oli tosin hampaille hakattu ja
saha tylsä, mutta sitä saattoi kumminkin käyttää. Vihdoin oli
kummallakin sekä isoisällä että Jaakollakin linkkuveitsensä, josta
vuorelainen harvoin luopuu, niin että heiltä, mitä kalustoon tulee ei
suinkaan puuttunut, mitä välttämättömintä oli. Pahempi oli sitä vastoin
muonavarojen laita. He löysivät ainoastaan kolme suurta leipää,
jonkunlaisia pumpernikkeleja eli laivakorppuja, jotka pysyvät hyvinä
kokonaisen vuoden tai kauemminkin ja viimein tulevat niin koviksi, että
niitä täytyy paloitella kirveellä, koskei niitä enää jaksa veitsellä
leikata. -- Valitettavasti oli niitä, niinkuin sanottu, ainoastaan
kolme, jotka he löysivät suuressa vanhassa, tammisessa seinäkaapissa,
jossa he myös paitsi näitä tapasivat vielä hiukan suolaa, jauhettua
kahvia, öljyä ja pienen määrän sianrasvaa, -- oikeita aarteita, joita
he nykyisessä tilassansa eivät olisi tahtoneet vaihtaa puhtaasen
kultaan.
"Rasva tulee meille vallan sopivaan aikaan", sanoi Jaakko tyytyväisenä,
kun hän sen havaitsi vetolaatikossa.
"Todellakin vallan sopivaan", vastasi isoisä ilostuen hänkin. "Mutta me
emme saa käyttää sitä ruuaksi, vaan täytyy meidän säästää sitä siltä
varalta, että meidän vähäinen öljyvarastomme loppuisi. Tai tahtoisitko
mieluummin syödä makeaa ja istua pimeässä, taikka valoa ja niukempaa
ravintoa."
"Minä pidän jälkimäistä parempana", vastasi Jaakko arvelematta. "On
hyvin surkeata aina istua pimeässä!"
Rasva pantiin siis syrjään ja suuren seinäkaapin tarkastusta
jatkettiin. Ruokavaroja eivät he kumminkaan enään löytäneet, sitä
vastoin sattui Jaakon käteen aarre, joka täytti isoisän mielen
vilkkaammalla ilolla, nimittäin vanha, aivan tomuinen ja hämähäkin
verkoilla peitetty kirja, kirja Kristuksen seuraamisesta, niinkuin
Jaakko luki kansilehdestä kirjaa avatessa.
"Oi, poikani", huusi isoisä, kun hän kuuli kirjan nimen, "se on paras
ystävä, joka voi meitä lohduttaa yksinäisyydessämme! Kirja Kristuksen
seuraamisesta on todellakin kirja kaikille kärsiville ja onnettomille!
Se opettaa meille, että on olemassa ainoastaan yksi paha, nimittäin:
_unhottaa Jumala_, ja ainoastaan yksi onni, se on: _rakastaa Jumalaa!_
Sinä näet, lapsukaiseni, että, vaikka olemmekin yksin, me emme
kumminkaan ole hyljätyitä! Olemme tosin jo löytäneet paljon, joka
ruumista ravitsee, ja nyt omistamme oivallisimman ravinnon
sieluillemme! Meiltä ei mitään puutu, jos me vaan ymmärrämme sitä
hyvästi käyttää. Varmaankin on, rakas poikaseni, tämä kirja antava
meille vielä monta lohdutusta, monta virkistystä ja kehoitusta!"
Kirja pantiin hyvin huolellisesti takaisin kaappiin, sopivana hetkenä
jälleen esille otettavaksi. Loppuosa päivästä kului jatkettuihin
tutkimuksiin tuottamatta mitään tärkeämpiä löytöjä. Kumminkin olivat
ystävä-parkamme mielissään löydetyistä aarteista ja menivät
päivätyöhönsä sangen tyytyväisinä levolle. Heidän vuoteensa oli kova,
mutta tarpeeksi leveä antaaksensa heille kylliksi tilaa. Heillä oli
ainoastaan yksi peite ja matrassin asemesta piti heidän käyttää suurta
olkisäkkiä. Kumminkin lepäsivät he sen päällä suloisesti, sillä heidän
sydämmensä oli täynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka tänään oli
antanut heille niin monta osoitusta alinomaa kaitsevasta, isällisestä
rakkaudestaan.
Herätessään seuraavana päivänä -- se oli seitsemäskolmatta päivä
marraskuuta -- huomasivat he, ettei vieläkään ollut lakannut lunta
satamasta. Pilvi pilven perästä sataa tihutti alas taivaalta, ja yhä
paksummaksi ja korkeammaksi kasaantui lumi vuorille, jotka siitä syystä
joka hetki tulivat mahdottomammaksi liikkeelle lähtijöille. Mitä
korkeammalle lumi kohosi, sitä syvemmälle joutui vaivaisien vangittujen
toiveet saada pelastusta surkeasta tilastansa alhaalla asuvien
kylänaapurien avulla, ja itse Jaakonkin, joka vielä yhä oli povessansa
kantanut heikkoa toivon kipinää, piti vihdoin antaa tämänkin haihtua.
Hetket kuluivat häneltä apeassa mielialassa, ja niin alakuloinen
surumielisyys valtasi pojan, että isoisä havaitsi välttämättömäksi
ajatella keinoja ilahduttaa häntä ja saada hänet unhottamaan surkean
asemansa. Toiminta, henkinen tai ruumiillinen, näkyi hänestä varmimpana
keinona saavuttaa tarkoitustansa. Hän jutteli hänen kanssansa, antoi
hänelle arvoituksia tai useammin luvunlasku esimerkkejä, joita Jaakon
tuli ratkaista päässänsä, ja kun hän väsyi, niin kertoi hän hänelle
paljon hauskaa, kokemuksista rikkaasta pitkästä elämästänsä tai hyvistä
kirjoista, joita hän viimeisinä vuosina oli lukenut, kun vanhuuden
heikkous jo esti häntä työtä tekemästä. Isoisä kertoi hyvästi ja
huvittavasti, ja Jaakko kuunteli häntä suurimmalla tarkkuudella.
Huomaamatta auttoi isoisä sillä tavalla häntä monen ikävän hetken yli,
ja sitä paitsi Jaakolla oli paljon hyötyä tulevaisuudessa näistä
keskusteluista. Hänen vielä nuori sielunsa rikastui tiedoilla, jotka
muissa olosuhteissa ehkä olisivat jääneet hänelle vallan vieraiksi, ja
sitä paitsi voitti hän ajan pitkään sellaisen näppäryyden päässä
laskemisessa, että isoisän ja hänen itsensäkin piti sitä ihmetellä.
Sillä tavalla kului muutamia päiviä, ja isoisä luuli nyt, että hän, kun
hänen pojanpoikansa nyt oli iloisemmalla mielialalla, voi tehdä
huomautuksen asianhaarasta, joka oli yhtä tärkeä kuin välttämätön, jos
kohta sangen katkera. Niinkuin jo sanottiin, oli näillä onnettomilla
maan pakolaisilla ainoastaan hyvin vähäinen varasto lamppuöljyä. Jos
he, niinkuin tähän asti, antoivat lampun palaa kaksitoista tuntia
päivässä, niin olisi lamppuöljy yhdessä ainoassa kuukaudessa loppuun
kulunut, ja heillä olisi surkea välttämättömyys viettää koko seuraava
aika pimeydessä. Tämä ei saanut tapahtua, se oli vältettävä, ja eräänä
päivänä ilmoitti isoisä tämän tärkeän asian Jaakolle, joka ihmetellen
kuunteli tätä tiedonantoa. Jaakko säikähti, sillä hän ei ollut vielä
sitä ajatellut, ja ensi silmänräpäyksessä kauhistutti se häntä, että
heidän täytyi luopua lampun ystävällisestä, lohduttavasta valosta.
Vähän aikaa ajateltuansa havaitsi hän, että isoisän huolet
olivat vallan oikeutetut, ja että välttämätöntä olisi rajoittaa
kallisarvoisen öljyn kuluttamista. Hän tyytyi siis tyvenellä mielellä
välttämättömyyteen, ja tarkoin asiata punnittua päätettiin, että tästä
lähtien poltettaisiin lamppua ainoastaan kolme tuntia päivässä, ja
muina aikoina tyydyttäisiin siihen heikkoon valoon, joka takkavalkeasta
säteili.
Niin tapahtuikin. Lamppu pantiin pois, ja isoisä ponnisteli voimiansa
kaksin kerroin saada pojanpoikansa unhottamaan tätä heidän surkeata
tilaansa. Hän kertoi hänelle hauskimmat kaskunsa, jutteli hänen
kanssansa kaikesta, mikä vaan voi kiinnittää ja kiihoittaa hänen
mielikuvitustansa, haasteli hänelle kuolleesta äidistänsä, isästänsä,
sisaruksistansa, ja sai siten vihdoin ajatusaineita, jotka hauskalla
tavalla lyhensivät monta ikävää hetkeä tarvitsematta silloin käyttää
lamppua. Heillä oli olkia runsaasti, niin etteivät tarvinneet niitä
säästää. Isoisä huomautti pojanpojalle tätä asianlaitaa, ja että he
tästä voisivat valmistaa olkipalmikoita sekä leveämpiä tai kapeampia
nauhoja, jotka olivat sopivia kaikellaisiin tarpeisiin, ja Jaakko
suostui innolla tähän hänelle mieluisaan ehdotukseen. Viipymättä toi
hän sinne olkikuvon ja istahti lähelle tulta takan viereen isoisänsä
jalkojen juureen. Tämä ojensi hänelle tarpeen mukaan oljenkorsia sekä
varoi, ettei kipinöitä lennähtäisi olkiin ja aikaansaisi uuden
tulipalon. Niin kävi Jaakko ripein sormin työhönsä, joka alussa tosin
meni hiukan kömpelösti, mutta kumminkin tuotti hänelle paljon
huvitusta.
Se oli itse asiassa hyvin sopiva ja mieluinen työ. Se ei estänyt
juttelemasta, eikä tarvittu siinä mitään erittäin kirkasta valoa, ja
vihdoin ei se väsyttänytkään. Jaakko oli sydämmellisesti iloinen, että
isoisä oli keksinyt tämän ajanvietteen.
Sellaisilla toimilla ja ajanvietteillä tultiin joulukuuhun, tähän
ikävään ja pimeään kuukauteen, josta ainoastaan tuo rakas joulujuhla
ikäänkuin kirkas tähti pimeästä yöstä loistaa rohkaisten ja ilahuttaen
ihmisten mieliä. Jaakko ei sitä aloittanutkaan juuri iloisilla
tunteilla, sillä minkä lohdutuksen voivat nämä yhä lyhenevät päivät ja
yhä pitenevät yöt tuottaa hänelle, tuolle kaikista erotetulle raukalle?
Sillä välin satoi yhä vielä lunta niin suurissa määrin, että se jo
seista törötti korkealla paimenmajan katon yli ja verhosi sen
täydellisesti niinkuin maa ruumiskirstun haudassaan. Joka aamu piti
Jaakon savutorven kautta nousta katolle, pitääksensä uunin luukkua
käyttökunnossa, koska vankiparat muuten eivät voineet saada raitista
ilmaa, eivätkä voineet sytyttää tulta uuniin, josta nouseva savu olisi
heidät tukehuttanut, kun sen kulku ulkoilmaan olisi suljettu.
"Meidän asemamme ei suinkaan ole mieluisin", sanoi isoisä eräänä
päivänä, kun Jaakko alakuloisena palasi alas savutorven kautta, "mutta
ainakin se on monta vertaa mieluisempi vangitun asemaa vankihuoneessa,
joka ehkä on yhtä vähän syypää sulkemiseensa kuin mekin. Meillä on
tulta ja vähintäin muutamia hetkiä päivässä myöskin valoa; me saamme
nauttia vankeudessamme jommoisestakin vapaudesta ja voimme
monellaisella tavalla mielemme mukaan huvitella itseämme, joka ei ole
sallittu vankiraukalle neljän kolkon seinänsä välissä. Me emme tarvitse
joka aamu peljätä epäileväisen, ehkäpä ankaran ja tylyn vanginvartijan
esiintymistä! Ja muutenkin eivät ne kärsimykset, jotka Jumalan
tutkimaton tahto määrää, ole koskaan niin katkeria kuin ne kärsimykset,
jotka luulemme kärsivämme muitten ihmisten vääryyden kautta. Vihdoin,
lapseni, ja tämä on tai ainakin näyttää minusta vähintäin suurimpana
etuna asemassamme, vihdoin näet emme ole _yksin_, vaan voimme molemmin
puolin toisiamme lohduttaa, elähyttää, ilahuttaa ja rohkaista. En tahdo
sillä sanoa, etten mieluummin toivoisi että sinä olisit kotona turvassa
isäsi luona! Mutta kun Jumala on kerran sen niin säätänyt, että sinä
olet täällä, niin on minulla sinun läsnäolostasi todellinen turva ja
ääretön lohdutus. Itse Valikkikin auttaa omalla tavallansa tekemään
vankeutemme vähemmin tukalaksi, ja se tekisi minut hyvin surulliseksi,
jos minun pitäisi hänet kadottaa, ei ainoastaan maidon vuoksi, jonka se
meille antaa, mutta myös koska hänen seuransa tekee minun sydämmelleni
iloa ja on minulle ajanvietteeksi ja ratoksi."
"Sinä olet oikeassa, isoisä, sen minä havaitsen", sanoi Jaakko. "Meidän
kohtalomme ei todellakaan ole niin surkea, kuin minä monesti olen
uskonut. Ilo, johon toiset ottavat osaa, on kaksinkertainen ilo,
kärsimykset, joihin toiset ottavat osaa, ovat ainoastaan puolinaisia
kärsimyksiä. Nyt vasta, kun sinä siitä huomautit minua, ymmärrän miksi
Valikki raukka aina niin surkeasti määkyy, kuin me lypsyn perästä
jätämme hänet yksin navettaan. Eläinparka kaihoaa ja ikävöipi seuraa.
Miksi emme tuo häntä tänne, isoisä? Hän voipi hyvin hyvästi saada sijaa
jossain nurkassa, ja keittiö on siksi suuri ettei meille sen kautta
tule ahtaammaksi. Hän iloitsee varmaankin paljon, jos me otamme hänet
luoksemme, ja kuka ties ellei hän kiitollisuudesta antane meille
enemmän ja parempaa maitoa? Joko minä saan tehdä valmistuksia
tuodakseni hänet tänne, isoisä?"
Jaakko tarvitsi vaan tämän isoisänsä myönnytyksen pannaksensa heti
aikeensa toimeen ja tehdäksensä tarpeellisia valmistuksia. Hän kantoi
siihen keittiön nurkkaan, jossa hän arveli sen vähemmin olevan esteenä,
pienen seimen, jonka hän suurella puutapilla kiinnitti seinään ja tuki
kahdella pylväällä, sekä kiiruhti sitte navettaan tuodakseen Valikin
uuteen asuntoonsa.
Oli liikuttavaa nähdä elukkaraukan riemua mieluisesta muutoksesta. Se
juoksi iloisena ympäri keittiössä, määkyi tyytyväisenä ja hyväili
Jaakkoa ja isoisää niin rajuilla suosionosoituksilla, että ne ajan
pitkään jo alkoivat käydä kiusallisiksi. Isoisä arveli kumminkin että
se kohta lakkaisi ja antoi sen tehdä mielensä mukaan. Valikki
laskeutuikin vihdoin hiljaa ja levollisena alas nurkkaansa ja
ainoastaan hänen suuret lauhkeat silmänsä, joilla se kiitollisena
katseli hyväntekijöitänsä, säteilivät sitä sisällistä riemua ja
tyytyväisyyttä, jota se tunsi.
"Näethän, Jaakko", virkkoi isoisä hymyillen osoittaen vuohta, "että
olet tehnyt hyvän työn; yksi onnellinen sydän enemmän sykkii meidän
pienessä, yksinäisessä majassamme!"
Muutamien päivien perästä, kolmas päivä joulukuuta, kun Jaakko
tavallisuuden mukaan nousi katolle lapioimaan lunta luukusta, huomasi
hän vihdoin ihastuksella sinisen taivaan päänsä ylitse ja kirkkaan
säteilevän auringon, joka pilvettömältä taivaalta loisti alas
korkeudestaan. Oli lakannut lunta satamasta, ja ilma oli kuiva ja
raitis. Avara lumikenttä, joka säihkyen heijasti auringon säteitä,
häikäisi Jaakon silmiä, mutta sittenkin viipyi hän tavallista kauemmin
katolla ja katseli huviksensa sitä laajaa näköalaa, joka avautui hänen
eteensä. Mielellään olisi hän myös isoisälle suonut vielä kerran niin
pitkän ja pimeän yön perästä nähdä aurinkoa, mutta hänellehän oli
mahdotonta kiivetä katolle, ja kaikki muut tiet oven tai ikkunan kautta
olivat lumikinokset sulkeneet. Silloin johtui pojan mieleen äkkiä
oivallinen ajatus.
"Mitä", sanoi hän itsekseen, -- "mitä, jos minä koettaisin kovertaa
tien isoisälle lapiolla lumikinoksen läpi? Se on onnistuva, jos minä
vähitellen kaivaudun ylöspäin ja tungen lumen kumpaisellekin puolen!"
Tämän aatteen valtaamana riensi Jaakko ihastuneena taas alas, eikä
epäillyt vähintäkään ilmoittaa tätä mielijohdettansa isoisälle. Tämä
arveli tosin että sellainen ponnistus oli pojan voimille liian suuri,
mutta Jaakko ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, vaan kävi
vitkastelematta työhön käsiksi. Kun hän avasi tuvan oven ja valkea
lumiseinämä seista törrötti häntä vasten, alkoi hän jo tosin aavistaa,
että hänen aikomuksensa ei olisi niinkään helposti aikaan saatu, kuin
hän innostuksen ensi kiihkossa oli arvellut; mutta ajatus saada
palvella rakastettua isoisäänsä elähytti häntä uusilla voimilla, ja
rohkeasti teki hän hyökkäyksensä vankkaa lumiseinämää vasten.
Koko päivän teki Jaakko väsymättä työtä eikä olisi illallakaan
lakannut, ellei isoisä olisi käskenyt häntä herkeämään. Seuraavana
aamuna alkoi hän varhain työnsä uudelleen; sillä jo eilen oli hän siitä
tullut vakuutetuksi, että hän oli ottanut tehtäväksensä sangen
vaivaloisen työn, joka vaati katkeamatonta intoa ja oikein lujaa tahtoa
päästäksensä tarkoituksiensa perille. Jaakko ei laimeutunutkaan
innossaan, vaan kaivautui yhä edelleen lumessa, kovertaen askel
askeleelta jonkunmoisen tunnelin lumeen. Onnekseen ei lumi ollut liian
luja eikä liian pehmeäkään. Kumminkin se oli niin tiukka, ettei se
syössyt alas, kun hän lapiolla sitä päänsä yläpuolelta lapioi; vieläpä
tarpeeksi pehmeä antaaksensa puristua tiukempaan molemmille sivuille.
Jaakko ei tarvinnut lykätä lunta ulos eikä kulettaa sitä pois, vaan
painoi ainoastaan syrjään, ja tämä helpoitti hänen työtänsä
melkoisesti.
Vihdoin kolmantena päivänä sen perästä kuin Jaakko oli alkanut
vaivaloisen yrityksensä, pääsi hän läpi, tie oli avattu, ja isoisä voi
sitä myöten kulkea ulos ulkoilmaan. Riemusta säteilevin silmin vei
Jaakko tämän tiedon isoisälle ja vaati häntä omin silmin katselemaan
hänen "tunneliansa". Isoisä oli heti valmis, ja Jaakko oli hänellä
tukena toiselta puolelta, sillä välin kuin ukko vasemmalta nojautui
jonkunmoista käsipuuta vasten, jonka Jaakko muistaen ukon kipeätä
jalkaa taitavasti oli laatinut ja kiinnittänyt toisen pään rakennuksen
seinään ja toisen syvälti lumeen työnnettyyn vaajaan.
Vaikka päivä oli kolkko ja taivas pilvessä, tunsi isoisä kumminkin
haikeamielisyyteen sekoitetun riemun, kun hän saapui lyhykäisen
tunnelin päähän ja näki edessään avarat, aukeat lumikentät, kuusien
mustat rungot kaukana näköpiirin taustassa ja liehuvat pilvet. Mutta
liian pian saivat suruvoittoiset tunteet ylivallan. Ja todella tämä
näköala ei hänelle suinkaan ollut ilahuttava. Silmä ei tavannut muuta
kuin kylmää, kolkkoa, autiota, ja syvä kuoleman hiljaisuus näkyi
lepäävän yli elottomien kenttien. Ei mikään keskeyttänyt talvimaiseman
surkeata yksitoikkoisuutta. Ainoastaan petolintu leijaili kaukana läpi
ilman, kierteli laajoissa kiemuroissa, kirkui sitten äkkiä ilkeästi,
syöksyi nuolen nopeudella alas laaksoon ja katosi kylän suuntaan, jossa
maanpakolaisten kotimaja sijaitsi.
Huokaellen katseli isoisä sen perään. "Meidän pakanallisille
esi-isillemme", sanoi hän, "olisi tuon petolinnun ilmautuminen, sen
kirkuminen, sen lennon suunta ollut ennustuksena joko hyvään tai pahaan
ja olisivat he tästä enteestä tehneet johtopäätöksiä joko pelkoon tai
toiveisiin. Ja me? Saammeko kerran seurata sitä suuntaa, jota kotka
osoitti? Jumala yksin tietää sen, ja Hän on liian hyvä ja liian viisas
nostaaksensa tulevaisuuden huntua silmiemme edestä! Tule, tule, rakas
Jaakkoseni, ja odottakaamme kärsivällisyydellä, mitä Kaikkivaltias on
meidän kohtaloksemme määrännyt. Minä kiitän sinua sydämmestäni kaikesta
vaivasta, mitä sinä minun edestäni olet tehnyt. Toisen kerran, arvelen
minä, voinen iloisemmalla mielellä nauttia sinun ponnistuksiesi
hedelmiä!"
He palasivat majaan takaisin vasten odotuksiansa surumielisinä ja
alakuloisina. Tuliko tämä ehkä siitä että he, vaikka nyt voivatkin
milloin tahtoivat jättää majan, kumminkin olivat yhtä kurjia,
yksinäisiä, hyljätyltä vankiparkoja kuin ennenkin? Niin paljon on vaan
varmaa, että he tämän päivän kuluessa jäivät hiljaisiksi ja
äänettömiksi, eivätkä voineet voittaa takaisin sielunsa rauhallista
hilpeyttä. Alituiseen harhailivat heidän ajatuksensa alas laaksoon ja
kotoiseen majaan, ja he kadehtivat linnun siipiä, jotka niin kepeästi
olivat kantaneet sen kaikkien esteiden poikki, joita he eivät millään
tavalla voineet voittaa.