Lumeen haudattuina.
Yö kului ilman muita häiriöitä, ja paimenmajan kaikki kolme asukasta
nukkuivat niin rauhallista ja terveellistä unta, kuin jos he
täydellisessä turvassa olisivat maanneet kotona vuoteessansa. Kun
Jaakko vihdoin heräsi, kummeksi hän suuresti, että majassa oli aivan
pimeä, vaikka hänellä oli tunne siitä, että hän oli tavallista kauemmin
maannut. Kuullen jalkojen kopsetta hän arvasi sitäpaitse, että isoisä
jo oli noussut; hän hieroi kummeksuen silmiänsä voimatta kumminkaan
nähdä sen enempää.
"Isoisä", sanoi hän, "oletko jo ylhäällä ja päivä ei ole vielä edes
noussutkaan?"
"Sinä erehdyt, lapsi", ukko vastasi. "Jos me tahtoisimme odottaa,
kunnes päivä majaamme paistaa, saisimme vielä kauan jäädä makaamaan.
Aurinko on jo epäilemättä aikoja sitten noussut, mutta minä pelkään
ettemme me sitä voi nähdäkään, sillä ikkunamme ovat kaikesta päättäen
ylhäältä alas asti lumikinosten peittämiä."
"Suuri Jumala, olisiko se mahdollista?" huusi Jaakko aivan
peljästyneenä, ja hypähti äkkiä vuoteestaan noutamaan lamppua, jonka
hän sytytti tullakseen vakuutetuksi surullisten tietojen totuudesta.
"Minä toivon että olet pettynyt, isoisä", lisäsi hän tähän. "Yhdessä
ainoassa yössä on mahdotonta, että voisi sataa niin paljon lunta!"
"Nyt saat nähdä ja tulla siitä vakuutetuksi", vastasi isoisä. "Ikkuna
ei ole hyvin korkealla, ja sen lisäksi minä arvelen, että tuisku on
pyrynnyt lumen majaa vasten. Jos asian laita on niin, ei se paljon
merkitse. Lumi makaa ainoastaan kahden tai kolmen jalan paksuudessa ja
me voimme silloin helposti lykätä sen syrjään."
"Niin, aivan oikein!" sanoi Jaakko rauhoittuneena. "Ja sitte tullaan
tänään pelastamaan meitä vankeudestamme. Isä on varmaankin jo
matkalla."
"Me tahdomme sitä toivoa, mutta me emme saa siihen liian lujasti
luottaa, ettei pettymys sittemmin tuntuisi kovin katkeralta", vastasi
isoisä. "Viisainta olisi, jos panisimme toivomme ainoastaan Jumalaan ja
itseemme, lapseni. Olettakaamme sen mahdollisuuden, että meidän täytyy
jäädä tänne suljetuiksi pitemmäksi ajaksi. Millä meidän tulee alkaa?
Meidän on pakko siihen mukautua, emmekä voi muuta, emmekä parempaa
tehdä, kuin arvostella apulähteitämme, ja kun me ne tarkoin tunnemme,
menetellä suurimmalla säästäväisyydellä. Mutta kuule, tuossa kukahtaa
käkemme... seitsemän, -- siis oikein, -- päivä on, ja aurinko on jo
noussut, jos kohta me pimeydessämme emme ole siitä mitään havainneet.
Hyväpä oli kumminkin että minä eilisiltana vedin ylös kellon! Sitä emme
saa koskaan unhottaa, Jaakko, ja ellen minä sitä ajatteleisi, niin
pitää sinun minua siitä muistuttaa, kuuletko? Mutta nyt tutkikaamme
ensin, kuinka paksulta lumi makaa ikkunamme edessä."
Kun he juuri olivat tutkimuksiansa alkamaisillaan, tapasi niinkuin
eilen vuohen valittava määyntä heidän korviinsa.
"Seis!" sanoi isoisä, "ensiksi Valikkiparka, sitte lumi! Se saa
odottaa!"
Molemmat läksivät siis kaikkein ensiksi navettaan. Isoisä kumartui
lypsämään vuohta, ja Jaakko seisoi vieressä ja katseli tarkoin
toimitusta.
"Niin, oikein, lapseni", sanoi isoisä, joka sen huomasi. "Se on
todellakin tarpeellista, että opit lypsämään, niin voit kerran astua
minun sijaani, jos minä kävisin liian heikoksi siihen työhön. Näethän
sinä, että kumartuminen on minun vanhoille jäsenilleni raskasta, ja
minun kätenikin alkavat käydä heikoiksi. Koettelepas kerran, kuinka
voit suoriutua Valikista ja lypsämisestä."
Jaakko totteli, polvistui alas vuohen viereen ja koetteli, alussa
kumminkin niin huonolla menestyksellä, että vuohi rupesi potkimaan ja
oli vähällä kaataa kiulun kumoon.
"Hellemmin Jaakko, hellemmin! Sinä kosketat kipeästi vuoheen, kun sinä
noin kömpelösti tartut siihen", puhui isoisä. "Koettele vielä kerran,
mutta vähemmällä voiman ponnistuksella!"
Jaakko alkoi uudestaan suuremmalla varovaisuudella, ja muutamien
uudistettujen kokeitten perästä onnistui se paremmin. Valikki seisoi
levollisna ja antoi taas suuren kiulun täydeltä maitoa, joka niin
varovasti vietiin keittiöön, ettei tippaakaan siitä hukkaan menisi.
Kun he molemmat olivat virkistäneet itseänsä nauttimalla tuoresta,
makeata maitoa, joka yksin muodosti heidän aamiaisensa, käänsivät he
huomionsa taas sataneeseen lumeen, ja isoisä avasi hiukan ikkunata
koettaakseen, jos hän sieltä käsin voisi mitata kertyneen lumikinoksen
paksuuden. Mutta tämä koe ei antanut tyydyttävää tulosta. Niin etäälle
kuin hänen käsivartensa ulottui, tunsi hän joka paikassa lunta, joten
kinoksen siis joka tapauksessa täytyi olla muutamia jalkoja paksu.
Ikkuna suljettiin siis ja he menivät savupiipun aukon alle täältä käsin
ehkä ylöspäin jotain nähdäksensä.
"Minä näen taivaan, isoisä!" huusi Jaakko ohjaten katseensa savupiipun
torveen.
Isoisä tähysteli myös sinne, ja huomasi ettei Jaakko erehtynyt.
Savupiipun vetoryöri oli avoinna ja voitiin ahtaan aukon kautta katsoa
ulos avaruuteen. Muutamia tuokioita myöhemmin kimelteli aurinko äkkiä
kirkkaasti lumikinoksia vasten, jotka torven yläreunan ympäri olivat
kasaantuneet melkoiseen korkeuteen, ja Jaakko, joka tuon kirkkaan
kimelteen nuorilla silmillänsä ensiksi havaitsi, huomautti isoisää
tästä. Melkein tarkoilleen voivat he, kun heidän silmänsä ensin vähän
olivat tottuneet lumen häikäisevään valoon, arvostella kerroksen
paksuuden, kun ei mikään ulkoneva osa estänyt näkemästä. Se oli
yksinkertainen suppilo, jonka lumi oli muodostanut piisin yli.
"Vahinko!" sanoi isoisä. "Jos meillä vaan olisi portaat, niin voisit
kiivetä ylös ja tähystellä ulkona vähän ympäryksiä. Muistaakseni
pitäisi ylhäällä löytyä luukku, jolla savupiippu voidaan sulkea. Isäsi
valmisti sen muutamia vuosia sitte tuonne ylhäälle, kun piisiä
korjattiin, se kun silloin oli hyvin kurjassa tilassa ja uhkaili ensi
myrskyssä murtua maahan. Se olisi meille suuri etu, jos me voisimme
saada aikaan jonkunlaisen laitoksen, jolla mielemme mukaan voisimme
sulkea ja avata luukkua; mutta valitettavasti en näe mitään
mahdollisuutta nousta ylös savutorveen."
"Jos savutorvi vaan olisi hiukan ahtaampi", sanoi Jaakko, "en silloin
porraspuita kaipaisikaan. Minä kapuaisin ylös niinkuin nokinuohoojan
oppipoika. Mutta valitettavasti, niinkuin nyt on, ei se käy päinsä,
savutorvi on liian laaja voidakseni saada tukea sen molemmista
seinistä."
"Ja kumminkin pitää meidän miettiä, mitenkä keinon keksisimme", väitti
isoisä miettiväisenä vastaan. "Luukku on meille siksi tärkeä. Ajattele
vaan, Jaakko, jos taas tulisi myrsky lumipyryineen! Heti sulkisimme
luukun, eikä myrsky, eikä lumihiutaleet olisi meille enää haitaksi
majassamme; me istuisimme suojattuina ja lämpimässä, kuinka ikinä
rajuilma ulkona päittemme ylitse riehuisikin. Sanoppas minulle, Jaakko,
osaatko kiivetä? Puissa tarkoitan?"
"Oi, tietysti, isoisä", vastasi poika vilkkaasti. "Minun kumppalini
sanovat aina, että sitä minä osaan paraiten heistä kaikista. Mutta mitä
voipi se meitä nyt hyödyttää? Savutorvi ei ole mikään puu!"
"Aivan oikein. Kumminkin johtuu mieleeni, että minä jossain tuolla
navetassa olen nähnyt jokseenkin pitkän kuusisen riu'un", väitti isoisä
vastaan. "Mitä jos sen tänne toisimme..."
Jaakko taputteli iloisena käsiänsä. "Sepä vasta oli oivallinen ajatus,
isoisä", huusi hän. "Jos riuku vaan on tarpeeksi pitkä yltääkseen ylös
asti, niin olemme tarkoituksemme voittaneet. Sata kertaa olen jo puuhun
kiivennyt, joll'ei heidän runkonsa vaan ollut niin paksuja, että voin
saada käsivarteni ympäri. Etsikäämme heti tuo riuku, isoisä!"
He etsivät, ja riuku löytyi kuin löytyikin. Se oli käsivartta paksumpi
ja kuori peitti sen vielä, niin että sen pinta oli karkea.
"Tämä tulee paljon kiipeämistäni helpoittamaan", sanoi Jaakko
hilpeästi, "ja kysymys on vaan, jos me voimme sovittaa sen savutorven
sisään."
"Pitää koettaa", vastasi isoisä ja he alkoivat työnsä vitkastelematta.
Hän tarttui riu'un toiseen päähän, Jaakko toiseen ja hinasivat sen
siten navetasta keittiöön. Vaikeinta oli, niinkuin Jaakko oli
aavistanut, saada se sovitetuksi savupiipun torveen, jonka kupu oli
melkein matalalla. Mutta sekin onnistui muutamien turhien koetusten
perästä, sillä riuku taipui katkeamatta, ja vihdoin sai Jaakko sen
nojautumaan savupiisin seinää vasten. Se oli tarpeeksi pitkä
tarkoitukseensa ja ulottui vielä hyvän matkaa savupiipun yli.
Vitkastelematta alkoi Jaakko kiivetä salkoa myöten ylös. Hän kietoi
käsivartensa ja jalkansa sen ympäri ja kiemurteli taitavasti kuin orava
sitä myöten ylös. Vartalonsa ympäri oli hän sitonut kappaleen
käärelankaa, jonka avulla hän aikoi nostaa lapion perästänsä, kun hän
vaan oli päässyt sinne. Iloksensa näki isoisä, ettei Jaakko ilman syytä
ollut kehunut kiipeämistaitoansa. Vuorotellen auttoi hän itseänsä
käsillä ja jaloilla riukua myöten ylös, käyttäen välistä savutorven
seiniä tueksensa ja saapui muutamien tuokioitten perästä onnellisesti
majan katolle. Sinne päästyään hän nosti valmiiksi varustetun lapion
kääreköydellä perässään, ja lapioiden lumen syrjään, valmisti hän
itselleen paikan, jossa hän sai lujan jalansijan. Sekin onnistui, ja
nyt nousi hän katolle, josta hän näki ympäriinsä kaikille suunnille.
Kaikkein ensiksi hän huomasi, että lunta oli katolla runsaasti noin
kolme jalkaa; paimenmajan ympärille oli se vielä paljoa korkeammalle
kokoontuneet, ja niinkuin isoisä oli arvannut, oli tuulen voima ajanut
sen paimenmajan seinää vastaan, jossa se vastustusta kohdatessa oli
kertynyt kerros kerroksen päälle. Mutta lunta ei ollut ainoastaan
täällä paljon; sitä oli vähän ajan kuluessa tullut kauheissa määrin
joka paikkaan ja peitti tantereen monen jalan paksuudelta. Niin kauas
kuin pojan silmät kantoivat, oli kaikki ikäänkuin valkoisen liinan
peittämää. Vuorenselänteet ja äyräät aina syvälti kuusimetsän sisään,
joka rajoitti näköalan alhaalta laaksoja kohti, kukkulat ja vaarat
läheltä ja kaukaa, tasangot, rotkot, kaikki olivat paksuun lumivaippaan
verhottuina, eikä mikään keskeyttänyt tämän talvisen taulun
yksitoikkoisuutta kuin honkien rungot, jotka tummanmustina kohosivat
lumen kiiltävästä valkeudesta. Olipa vielä paljon puita oksille
kokoontuneen lumen painosta taittuneet ja syöksyneet kumoon, ja niiden
haarukat ja oksat seista töröttivät surkean alastomina ja jäykkinä
lumikinoksista.
Tuuli puhalsi vielä yhä melkoisen ankarasti pohjosesta, ja sen henkäys
oli jäädyttävä ja jähmetyttävä. Taivas oli peitetty hajanaisilla,
synkillä pilvillä, jotka nopeasti kuin linnun siivillä liitelivät
ilmassa. Niitten avonaisten lomien kautta lankesivat auringon säteet
sinne ja tänne huikaisevalla hohteella avaroitten, lumella peitettyjen
kenttien yli, ja nämä loistavat viirut ja pilkut rientää suhauttivat
nuolen nopeudella yli vuorien ja laaksojen.
Jaakosta oli tämän näytelmän katsominen hauskaa, ja hän olisi ehkä
vielä kauemmin sitä katsellut, ellei pakkanen olisi häntä vaivannut.
Kertoessaan isoisälleen, mitä hän korkealta asemaltansa havaitsi,
kalisivat hänen hampaansa vilusta, niin että isoisän itse piti
kehoittaa häntä kiiruhtamaan.
"Joutuun, Jaakko, joutuun!" huusi hän hänelle. "Älä seiso siellä seutua
tarkastamassa, aivanhan sinä siten jääpuikoksi palellut, lapioi
mieluummin lumi pois katolta ja paljasta luukku. Se saattaa sinut
jälleen lämpimäksi ja edistää tarkoituksiamme!"
Jaakko lienee ollut samaa mieltä, että hänelle oli parempi lapioida
kuin vilusta väristä, ja kävi lapioonsa käsin. Hän havaitsi kumminkin
pian, ettei hän mihinkään helppoon työhön ollut ryhtynyt. Oikein kelpo
lailla piti hänen ponnistella lapioidakseen korkean lumikinoksen
syrjään; kohta tippuivat kuumat hikipisarat hänen otsastansa, ja vilua
hän ei enää tuntenut laisinkaan. Vihdoin onnistui hänelle puolituntia
kestäneen, ahkeran ponnistuksen perästä paljastaa luukku sen päälle
karttuneesta lumesta, ja iloinen huudahdus ilmoitti isoisälle, että hän
oli sen löytänyt. Nyt ei ollut kysymyksessä muuta kuin saada se niin
toimimaan, että sitä voi avata ja sulkea heidän mielensä mukaan.
Tämäkin oli kohta kääreköyden avulla aikaan saatu, sillä luukku oli jo
alkujaan niin laadittu. Jaakko tarvitsi vaan pujottaa köyden sitä
varten laaditun rullan yli, sitoa toinen pää lujasti kiinni ja heittää
toinen pää alas isoisälle. Kun hän veti köyttä, niin meni luukku auki,
kun hän päästi sen irti, niin sulkeutui se jälleen ja ainoastaan omasta
painostaan. Kun tätä oli monta kertaa uudistettu, ja he olivat
vakuutetut siitä, että kaikki meni hyvin, laskeutui Jaakko jälleen
savutorven kautta alas majaan, joka hänelle maksoi paljon vähemmän
vaivaa kuin kiipeäminen ylös.
Isoisä huomasi nyt, että pojan vaatteet olivat läpimärkiä sulaneesta
lumesta. Toisia vaatteita ei hänelle ollut, ja heidän piti sentähden
ryhtyä varokeinoihin välttääkseen vilustumista. He sytyttivät heti
uuniin kelpo tulen risuista ja mäntypuista, sulkivat luukun jättäen sen
vaan vähän raolleen, josta savu pääsi ulos, ja Jaakon piti istahtaa
uunin lämpimämpään paikkaan, että hänen vaatteensa pikemmin jälleen
kuivuisivat. Isoisä istuutui hänen viereensä, ja niin he viettivät
melkein koko sen päivän, ehkei juuri paraimmassakaan mielentilassa.
Mikä heistä oli erittäin epämukavaa ja todellakin kiusallista, oli
valon puute. Liehuva tuli liedessä levitti ainoastaan epäselvän ja
häälyvän valon, joka enemmän silmiä häikäisi, vaan jonka valossa ei
mitään tarkoilleen voinut nähdä. Heidän öljyvarastonsa oli niin niukka,
etteivät he uskaltaneet sytyttää lamppua pelvosta, että he siten sen
pian kuluttaisivat. Ainoastaan jonkun kerran käyttivät he lamppua
muutamia hetkiä mennäksensä navettaan vuohta lypsämään. Tämän
välttämättömän tehtävän perästä se sammutettiin, ja heidän täytyi taas
istua pimeässä, tai ainakin melkein pimeässä, kun takkavalkean liekki,
niinkuin sanottu, hyvin puutteellisesti korvasi lampun lempeämpää ja
tasaisempaa valoa.
Jaakko tunsi kovaa ikävää, ja tuntui hänestä kuin päivä ei olisi
koskaan tahtonut loppua. Tosin olisivat hetket kuluneet nopeammin, jos
hän jollain tavalla olisi ollut toimessa; mutta siitä esti häntä
voittamaton, sisällinen levottomuus. Hän oli alituisessa, tuskallisessa
kiihoituksen tilassa, sillä hän odotti hetki hetkeltään, että hänen
isänsä tulisi pelastamaan häntä ja isoisää. Pienimmänkin kahinan,
tuulenpuuskan huminan, vieläpä kipinänkin paukkeen kuullessa hän
kavahti ylös ja kuunteli jännityksellä, ellei lähestyvien askelten
kopse tapaisi hänen korviansa. Ainakin kymmenen kertaa päivän kuluessa
nousi hän katolle, tarkasteli ympäristöä ja katseli melkein silmänsä
pilalle havaitaksensa jo kaukaa jotakin lähenevää haahmoa. Turhaan
koetteli isoisä hänen kuumeentapaista levottomuuttansa rauhoittaa.
Jaakko ahdisti häntä kysymyksillä, eikö isä jo aikoja sitten olisi
pitänyt saapua kotiin, eiköhän jo eilen olisi kutsunut kokoon naapuria,
eikö hän voisi saapua jokikisessä tuokiossa? Isoisä parka, joka itsekin
mitä hartaimmin odotti heidän pelastustansa, ei voinut kaikkiin näihin
kysymyksiin muuta vastata, kuin että hän toivoi että Frans oli
onnellisesti saapunut laaksoon, eikä varmaankaan tuhlaisi hetkeäkään,
eikä säästäisi mitään vaivaa tuodaksensa heille apua. Mutta kuinka he
voivat tietää, mitä esteitä hänellä oli voitettavina? Tiet voivat olla
tukossa, hävitetyt tai niin lumen peitossa, ettei mitään mahdollisuutta
olisi päästä kulkemaan, ennenkuin ne olisi jälleen saatu kuljettavaan
kuntoon. Piti pysyä kärsivällisenä ja odottaa.
Tämä ei suinkaan ollut tyydyttävä lohdutus Jaakolle, joka oli vähällä
nääntyä levottomuuteen ja kärsimättömyyteen. Vieläpä myöhäiseen iltaan
asti toivoi hän isänsä ja naapurien saapumista, mutta yhä uudelleen
piti hänen nähdä pettyneensä toiveissansa. Kauhean pitkäksi kävi
hänestä aika.
Jokainen päivä, mitä ikinä se tuottaneekin, pahaa tai hyvää, iloa tai
surua, jokainen päivä on vihdoin loppuun kuluva. Niin myös tämäkin.
Noin kello kymmenen aikaan iltasilla nousi isoisä liikkeelle, sulki
savupiisin luukun täydellisesti, niin että kaikki ilmanveto oli
kokonansa suljettu ja läksi levolle kehoittaen Jaakkoa seuraamaan
esimerkkiänsä. Surullisena heittäytyi poika hänen viereensä, ja vielä
jonkun tunnin kuuli isoisä hänen hiljaa nyyhkyttävän. Hän ei häntä
häirinnyt. Minkä lohdutuksen olisi hän hänelle voinut antaakaan?
Levollisena antoi hän hänen itkeä huolensa loppuun ja huomasi vihdoin
hiljaisella tyydytyksellä, että pojan kyyneleet ehtyivät, ja uni
levitti rauhoittavan liepeensä hänen ylitsensä. Jaakko nukkui, ja kohta
sen perästä tuli uni isoisänkin silmiin.
Seuraavana aamuna, kun makaajat olivat heränneet ja hieroneet unen
silmistänsä, meni Jaakko ensi työkseen luukulle, jota hän koetteli
avata noustakseen katolle ja tarkastaaksensa eikö hänen isäänsä jo
näkyisi. Mutta luukun avaaminen teki kaikille hänen ponnistukseensa
niin kovaa vastarintaa, että hänen sen avaamiseen piti pyytää isoisän
apua. Yhteisten ja voimakasten ponnistuksien perästä onnistui heidän
nyt vasta saada luukku nousemaan syrjään ja syy tähän vaikeuteen
selkeni heille pian. Lunta putosi aukon kautta majaan, eikä voitu siis
epäilläkään, että yön kuluessa taas uusi lumipyry ja vielä ehkä rajumpi
oli raivonnut. Ja niin olikin asian laita, sen Jaakko kyllä näki
kiivettyänsä savutorven kautta ylös. Kaikesta päättäen oli kaiken yötä
lunta satanut lakkaamatta, sillä lumi oli nyt ainakin kaksi jalkaa
korkeammalla kuin edellisenä päivänä, ja Jaakon oli pakko oikein kelpo
lailla käyttää lapiota saadaksensa luukun jälleen käyttökuntoiseksi.
Vihdoin hän sai sen reilaan ja laskeutui jälleen alas majaan. Isoisä
oli sillä välin sytyttänyt tulen takkaan ja odotteli poikaa surullisin
katsein.
"Se on niin kuin arvelinkin", hän sanoi, kun Jaakko oli lopettanut
seikkaperäisen kertomuksensa, "lumi, joka alituiseen lisääntyy, ei ennen
ensi kevättä sula ja asettaa siis isäsi tielle voittamattomia esteitä.
Meidän on pakko tottua, Jaakko, siihen ajatukseen että meidän täytyy
jäädä haudatuksi kuukausmääriä tähän majaan. Näethän ettei se hyödytä
antautua pettävien toivomusten valtaan, joitten yhä uudistetut
pettymykset väsyttävät sielua ja murtavat kaiken uskalluksemme.
Varustautukaamme mieluummin heti ottamaan vastaan pahimpaakin, ja
pankaamme toivomme ainoastaan Jumalan apuun ja turvaan tässä surkeassa
asemassamme."
"Sinä siis ajattelet todellakin, isoisä, ettei meille tänäänkään tule
mitään apua omaisiltamme?" kysyi Jaakko surkealla katseella.
"Mahdotonta! Aivan mahdotonta!" vastasi isoisä päättävällä varmuudella.
"Eilen se jo oli epävarmaa, ja nyt tänään mahdotonta, kun lumikinokset
yhä vielä ovat lisääntyneet pari jalkaa, aivan mahdotonta! Minä tahdon
kiittää Jumalaa, jos vaan isäsi onnellisesti on voinut välttää kaikkia
niitä vaaroja, joita hän laskeutuessa vuorilta alas on ollut pakoitettu
torjumaan. Vielä nytkin toivoa hänen apuansa, olisi hulluutta, lapseni.
Ei ole yhdenkään ihmisen vallassa murtaa itsellensä tie näitten
lumikinoksien kautta. Ja vaikka isäsi kutsuisikin kymmenen lähimmäistä
naapuriansa avuksensa, raukeisi kumminkin kaikki käsivarret tässä
jättiläistyössä."
Niin surullisina kuin nämät isoisän sanat kaikuivatkin Jaakkoparan
korvissa, kuunteli hän kumminkin niitä suuremmalla levollisuudella kuin
isoisä oli odottanutkaan. Muutamia hetkiä hän tosin seisoi kumartunein
päin, ristissä käsin, syviin ajatuksiin vaipuneena, ja suuret kyyneleet
vierivät hänen kalpeitten kasvojensa yli, mutta vihdoin hän tointui,
kokosi kaiken rohkeutensa ja tahdonvoimansa, kohotti otsansa ja pyyhki
kyyneleet silmistänsä.
"No niin, isoisä", sanoi hän äänellä, jota hän koetteli saada
vakavaksi, "luottakaamme Jumalaan, kosk'emme enää voi toivoakaan
inhimillistä apua. Tässä käteni, isoisä, minä en sinua enää koskaan
tahdo saattaa surulliseksi lapsellisella malttamattomuudellani,
niinkuin eilen! Pikemmin tahdon parastani tehdä seistakseni uskollisna
sinun rinnallasi eikä yhtään valitusta saa enää kuulua minun
huulillani!"
"Hyvä, poikani!" sanoi isoisä iloisena puristaen hartaasti uljaan pojan
kättä. "Jos sinä pysyt noin vakavana, etkä uskallustasi kadota, niin
käypi kaikki vielä Kaikkivaltiaan avulla hyvin. Me emme vielä ole
apuneuvojen puutteessa, ja jos me säästäväisesti niitä käytämme, niin
riittävät ne hyvin, kunnes kevät jälleen maahan palajaa."
Sellaisella tavalla koki vanha mies, joka paremmin kuin poika voi
arvostella heidän asemansa vaaroja, pitää pystyssä pojanpoikansa
rohkeutta, ja se onnistuikin hänelle hyvästi, vieläpä paremmin kuin hän
oli ajatellutkaan. Muutamia päiviä kului tuomatta mukanaan muuta
merkillistä, kuin että lumi yhä edelleen suurissa määrin tulla tuprusi
taivaalta. Vastustaaksensa ikävää, vietti Jaakko aikansa siten, että
rupesi pitämän jonkunlaista päiväkirjaa kirjoittaen ylös mitä
merkillistä oli kohdannut häntä ja isoisää siitä ajasta, jolloin he
olivat jättäneet kotinsa laaksossa. Paperia, kyniä ja mustetta oli
hänellä riittävin määrin. Hänen oli kiittäminen tämän pienen varaston
omistamisesta sitä asianhaaraa, että hän kerran kesän kuluessa
loma-ajalla oli käynyt tervehtimässä isäänsä alpeilla. Voidaksensa
siellä valmistaa läksyjänsä, oli hän ottanut mukaansa paperia, kyniä ja
mustetta, ja sitten jättäessään isällensä jäähyväiset, oli hän ne
jättänyt paimenmajaan aavistamattakaan, kuinka mieluinen ja tervetullut
tämä pieni aarre muutamana päivänä tulisi hänelle olemaan. Hän
kirjoitti ahkeraan takkavalkean loistossa, ja kulutti tällä tavalla
monta hetkeä hyödyllisesti ja vieläpä suloisestikin. Kenties annamme
ystävälliselle lukijallemme tietoja muutamilla otteilla tästä
päiväkirjasta, jota kirjoitettiin niin omituisissa olosuhteissa. Nyt on
meidän kumminkin kerrottava eräästä tapahtumasta, joka olisi voinut
tuottaa ystäväraukoillemme mitä kauheimpia seurauksia.
Oli 24 päivä marraskuuta. Jaakko ja hänen isoisänsä istuivat tulen
ääressä, ja viimeksimainittu antoi pojalle ajanvietteeksi luvunlasku
esimerkin. Kun Jaakolla ei ollut kivitaulua, ja hän niin paljon kuin
mahdollista tahtoi säästää paperivarastoansa, niin hän otti muutamia
kauhallisia poroa takan hiilloksesta ja siroitti sen tasaisesti ohuena
kerroksena uunin pankolle. Sillä tavalla käytti hän uunin pankkoa
kivitaulun asemesta, niinkuin muutamissa Jura-vuoriston kouluissa
menetellään kuivalla hiekalla, tämän kaukaisen seudun asukkaat kun
enimmiten ovat liian köyhät ostaaksensa kivitauluja ja paperia. Jaakko
ei liene kumminkaan tarpeellisella varovaisuudella menetellyt
ottaessaan tuhkaa, sillä sillä välin kuin hän numeroitansa piirsi ja
isoisä tarkkuudella seurasi hänen työtään, tunsivat äkkiä kumpaisetkin
takanansa tavattoman kuumuuden. He kääntyivät ja huomasivat
hämmästyksekseen ja kauhukseen, että tämä kuumuus tuli olkikuvosta,
jota Jaakko oli aikonut käyttää muutamaan pienempään palmikoimistyöhön,
ja jonka hän oli heittänyt lattialle hiilloksen läheisyyteen. Näille
oljille oli luultavasti kipinä pudonnut, ja nyt seisoi koko kupo
tulessa.
Jaakko ja hänen isoisänsä päästivät tuskan huudahtuksen, ja ensi
työkseen heittäytyi tuo urhea poika miettimättä tuleen ja pieksi
kumpaisellakin käsillänsä liekkiä niitä sammuttaaksensa. Sillä tavoin
hän ei kumminkaan saanut mitään muuta toimeen, kuin että hän poltti
kätensä liekkiä tukahuttamatta ja niitten nopeata leviämistä estämättä.
Toisin teki isoisä.
Huolimatta niistä tuskista, joita jok'ainoa reippaampi liike vaikutti,
heittäytyi hän nopealla päätöksellä olkien päälle, syleili kupoa
kumpaisellakin käsivarrellaan siitä päästä, joka ei vielä palanut,
nosti sen ylös ja kantoi viipymättä hulmuavat oljet savutorven alle.
"Jaakko", huusi hän kovalla äänellä, "vie syrjään kaikki, joka on tulen
arkaa!"
Jaakko oli nopea liikkeissänsä. Reippaasti hän paiskasi puisen jakkaran
syrjään, viskasi vähäisen puuvaraston takalta kamarin keskelle ja
lykkäsi syrjään kaiken syttyvän, joka oli uunin läheisyydessä. Sen
perästä kiirehti hän isoisällensä avuksi ja olikin se todella
viimeisessä tingassa. Muutamia hirveitä hetkiä olivat kumpaisetkin
kauheimmassa tuskassa. Liekit leimusivat nuoleskellen kuivia olkia
myöten eteenpäin ja levisivät rajusti yhä enemmän ympäri. Heinähangon
ja hiilikoukun avulla painoivat he palavan olkikuvon muuria vastaan
saadakseen sen siten tukehtumaan. Punainen, helakka loiste valaisi
huoneen sisustan, tuli ja tomu täytti koko alan ja olivat melkein
tukehuttaa onnettomia, jotka epätoivon ponnistuksilla taistelivat tulta
vastaan, joka uhkasi tuottaa tuhoa heille itselleen ja koko majalle. Ei
ollut tippaakaan vettä saatavissa; savu ei päässyt minnekkään ja tuli
yhä paksummaksi ja tukehuttavammaksi; heidän täytyi vihdoin antaa
palavan kuvon pudota maahan, tuli lenteli yltympäri, ja nyt näytti
todellakin siltä kuin, jos kaikki ilman pelastuksen toivoa olisi
hukassa. Suuria sinkaleita palavia olkia lenteli majan toisesta päästä
toiseen ja näytti melkein täyttävän koko huoneen. Voisivathan ne pudota
olkivuoteelle keittiön nurkassa, voisivathan ne sytyttää kuivia
kattohirsiä, tai tarttua hirsiseinään, joka eroitti keittiön navetasta,
ja varmaan olisikin jompikumpi näistä tapahtunut, ellei isoisä
älykkäästi ja nopeasti olisi kantanut jäännöksen palavaa olkikupoa
savutorven alle ja pitänyt sitä siellä kiinni siksi, että suurin osa
siitä oli tuhkaksi palanut. Ympäri liehuvat sirpaleet eivät voineet
mitään vahinkoa enää aikaan saada, koska ne niin nopeasti hiiltyivät.
Siitä huolimatta tuntui tämä meidän peljästyneille ystävillemme
ijankaikkisuudelta, kunnes vihdoin päästiin niin pitkälle, että liekit
siellä ja täällä vähitellen ainoasti heikosti liekahtivat palamaan,
vihdoin kokonansa sammuivat ja jättivät vaan pieniä kasoja kiiltäviä
kipunoita peitetyt paksuun savuun ja tomuun.
"Reippaasti lapseni!" huusi isoisä. "Hävitä kaikki, joka vielä näkyy
hehkuvan ja sammuta pienimmätkin kipinät."
Jaakko totteli ja isoisä itse osoitti hänelle parasta esimerkkiä.
Muutamien hetkien perästä olivat tulipalon viimeisetkin jäljet
poistetut, ja täydellinen pimeys vallitsi nyt äsken juuri tulen ja
liekkien vallassa hehkuvassa majassa. Uhkaava, hirveä vaara oli
onnellisesti mennyt ohitse, ja pelastettu oli ei ainoastaan henki,
mutta myöskin maja ja kaikki sen näille vaivaisille vangituille
kallisarvoinen omaisuus.
Alussa istuivat kumpaisetkin, isoisä ja pojanpoika uupuneina ja
puoleksi tukehtuneina, ikäänkuin huumauksissa, ainoastaan yksi tunne
sydämmessä, nimittäin hartain kiitos Jumalalle, joka oli heidät
suojellut niin suuresta onnettomuudesta. Vähitellen vetäytyi paksu ja
raskas savu pois, he voivat jälleen sytyttää lampun ja katsoa toisiansa
silmiin. Toinen säikähti toista, sillä he olivat mustia kuin
hiilenpolttajat tai nokinuohoojat. Mutta mitä se haittasi? He tuskin
ottivat sitä huomioon. Olihan kumminkin henki pelastettu, vieläpä ilman
suuremmitta vammoitta kuin muutamia keveämpiä palohaavoja Jaakon
käsissä ja jaloissa.
He pudistelivat tuhkan vaatteistansa ja hiuksistansa, jolla ne näkyivät
olevan kokonaan peitetyt, puhdistivat itsensä niin hyvin kuin voivat ja
juttelivat sitten siitä vaarasta, jota hädin tuskin olivat välttäneet.
"Se on meidän oma syymme, että tämä piti meitä kohtaaman", sanoi
isoisä. "Meidän tilassamme olevien ihmisten pitäisi aina olla
varuillansa kaikkia mahdollisuuksia vastaan! Jos meillä vaan olisi
ollut yksi ainoakaan sangollinen vettä saatavissa, ei olisi mitään
sellaista voinut tapahtuakaan. Mutta palanut lapsi arkailee tulta, ja
me tahdomme tästälähtien kumminkin menetellä viisaammin ja ottaa oppia
tästä tapahtumasta. Maitokamarissa olen nähnyt seisovan tyhjän
tynnyrin. Lyökäämme siitä ylimmäinen pohja pois, kuljettakaamme se
tänne, asettakaamme se tuohon nurkkaan ja täyttäkäämme se lumella.
Kohta on se kyllä sulava, ja sitte voimme olla ainakin varmat, ettei
maja päältämme pala. Muuten pitää meidän kaikessa tapauksessa hyvin
varovasti menetellä tulen kanssa, Jaakko, sillä en tarvinne nyt vasta
sanoa sinulle, että jos maja palaisi, ja vaikka me kumpaisetkin
pelastuisimme liekeistä, tuottaisi se meille välttämättömän kuoleman.
Miten voisimme ilman majaa suojella itseämme pakkasta vastaan? Mitenkä
sammuttaisimme nälkäämme, mitenkä löytäisimme tien välttääksemme mitä
surkeinta kohtaloa? Ei ole mikään mahdollisuus päästä alas laaksoon, ja
me olisimme sellaisen onnettomuuden sattuessa samassa tilassa kuin
onneton merimies, jonka laiva on syttynyt tuleen keskellä aavaa merta.
Siis varovaisuutta tulevaisuudessa, rakas Jaakkoseni, ja nyt älkäämme
kadottako enää aikaa, vaan noutakaamme astia viipymättä tänne."
Tämä yhtä tärkeä kuin helppo tehtävä oli kohta toimitettu, ja tynnyri
asetettiin paikoillensa, sittekun sen päällimmäinen pohja oli
puhkaistu. Lumesta ei ollut mitään puutetta. He tarvitsivat vaan avata
sisäänpäin aukiavan oven, ja valkoinen lumiseinä törrötti heitä
vastaan, jolla he olisivat voineet täyttää vaikka tuhansia tynnyreitä,
Se oli seinä, joka järkähtämättä eroitti heidät kaikesta muusta
asutusta maailmasta, ja kun he tarttuivat lapioon ja tätä ajatellen
penkoivat lumikinosta, oli heidän sydämmensä raskas ja heidän silmänsä
täytetyt kyynelillä, joita he huolellisesti koettelivat toisiltansa
salata.