Ensimmäinen päivä paimenmajassa.
Kun Jaakko tuli majaan, näki hän isoisän seisovan ikkunan ääressä,
josta hän katseillaan yhä vielä näkyi etsivän poikaansa Franssia. Hän
kallisti kunnianarvoisen, harmaan päänsä ikkunalautaa vasten, ja hänen
huulensa vapisivat ikäänkuin mumisten itseksensä hiljaisia rukouksen
sanoja, kenties poikansa puolesta. Hänen kätensä olivat ristissä, hänen
katseensa suunnattu ylöspäin. Jaakko purskahti, nähdessään hänet niin
surkeana ja samalla niin nöyränä, uudelleen itkuun, lankesi isoisänsä
jalkoihin ja painoi kuumat huulensa nuttunsa liepeisiin.
"Hän on poissa, isoisä!" sanoi hän, "ja Jumala yksin tietää, jos me
hänet koskaan näemme!"
"Rukoilkaamme hänen edestänsä, lapseni, ja sulkekaamme hänet Herran
suosioon, jota hän niin suuresti tarvitsee", vastasi isoisä lempeällä
ja vakavalla äänellä ja pani vapisevan kätensä ikäänkuin siunaten
pojanpoikansa pään ylitse. "Me olemme tukalassa tilassa", jatkoi hän,
"tukalammassa ja toivottomammassa kuin ehkä nyt voimme aavistaakaan,
mutta juuri sellaisessa asemassa on soveliainta panna kaikki
luottamuksemme Jumalaan, sillä ilman Hänen pyhää tahtoansa ei
hiuskarvaakaan putoa päästämme. Ajattele tätä, lapseni, kun tuska ja
toivottomuus uhkaavat saada sinut valtaansa, ja kun sinä vaan oikein
rukoilet Jumalaa sydämmesi pohjasta, niin on Hän myös antava sinulle
rauhan ja levollisuuden. Rauhoitu, lapseni! Älä itke! Ole vakuutettu,
että kaikkivaltias Isä tuolla ylhäällä johtaa kaikki viisautensa
mukaan, siis epäilemättä hyvään!"
Jaakko tukahutti kyyneleensä, ja kun isoisä oli istahtanut puutuolille
lähelle ikkunaa, hiipi hän hiljaa hänen jalkojensa juureen ja pani
päänsä isoisän syliin. Siinä asennossa pysyivät he kauan kokonaan omiin
ajatuksiinsa vaipuneina, sillä välin kuin myrsky ulkona yhä riehui ja
raivoisalla kiivaudella ryntäsi pientä paimenmajaa vastaan. Yhä
paksummat lumipilvet pimittivät ilman, ja vihdoin tuli äkkiä pimein yö,
vaikka vanha, puinen seinäkello heleällä äänellänsä vasta ilmoitti
kolmatta iltapäivän hetkeä.
"Kello on kolme!" sanoi isoisä, keskeyttäen pitkän äänettömyyden.
"Jumalalle olkoon kiitos, Frans on jo varmaankin nyt ehtinyt suojaavan
metsän reunaan, muuten hän ei jaksaisi kestää tämän ilman kauheata
raivoa. Mutta varmaan on hän jo niin kaukana alhaalla, että tämä
hirmumyrsky ei enää voi häntä vahingoittaa! Mutta kyllä hänellä mahtaa
olla tuskallinen huoli meistä!"
Jaakko huokaili, mutta ei vastannut; rukoili ainoastaan hiljaa isänsä
edestä. Hänellä oli siihen kyllin syytä. Tuulen raivo eneni hetki
hetkeltä, sen kohina, sen ulvonta, sen vingunta pani pojan sydämmen
vapisemaan. Pienet ikkunat kilisivät ja tärisivät myrskyn raivosta, ja
raesateen tavoin paiskautui pyörivä lumi kalisten ja räiskyen
ikkunaruutuja vastaan.
Jaakko ja isoisä eivät voineet ajatella mitään muuta, kuin kotimatkalla
olevaa Franssia ja hänen karjaansa, ja kun joku tavattoman ankara
tuulen puuska syöksyi ohitse, oli ehdottomasti kumpaisenkin ajatus
heti: "tapaako tämä tuulenpuuska häntä, eli syöksyykö se voimatonna
hänen ohitsensa?" He unhottivat kerrassaan kaiken muun tämän huolen ja
pelon tähden, unhottivatpa nälän ja janonkin, ja vasta vuohen
määkyminen majanviereisessä navetassa muistutti heitä, että kolmaskin
elävä olento, -- vielä avuttomampi kuin he itse -- oli suljettu tähän
kaukaiseen paimenmajaan.
"Valikkiparka", sanoi isoisä. "Sen olemme kokonaan unhoittaneet ja
kiinnittäneet ajatuksemme ainoastaan omiin huoliimme. Maito vaivaa sitä
ja se odottaa lypsämistä. Sytytä nopeasti lamppu, Jaakko! Tuottakaamme
eläinparalle helpotusta ja syökäämme sitten illallisemme!"
"Joka samalla tulee olemaan päivällisemmekin", lisäsi Jaakko tähän.
"Sillä tiedäthän isoisä ettemme aamusta saakka ole mitään ravintoa
nauttineet."
Näin sanoen sytytti Jaakko lampun. Kun keittiön ahdas ala tuli
valaistuksi, kiinnitti hän huolestuneen katseensa isoisään. Ilokseen
huomasi hän kumminkin, että isoisän kasvot ilmaisivat suurempaa
luottamusta ja rauhaa, kuin mitä hän oli uskaltanut toivoakaan. Vieläpä
hymyili isoisä ystävällisesti hänelle, ja tämä hymyily valoi uutta
rohkeutta poikaraukan epätoivoiseen sydämmeen. Raivoisa myrsky ei
kumminkaan tauonnut. Päinvastoin, se syöksyi yhä uudistetuilla voimilla
paimenmajan kattoa vastaan ja tärisytti kattopäreitä niin ankarasti,
että luuli sen kiskovan kaikki mukanaan ilmaan. Ehdottomasti katsoi
Jaakko peljästyneenä ylös.
"Älä pelkää lapseni", sanoi isoisä huomattuaan katseen. "Katto ja maja
ovat kestäneet vielä rajumpia myrskyjä kuin tämä. Tiedäthän että vahvat
poikkipuut ja raskaat kivet pitävät kiinni kattopäreitä, ja toiseksi on
katto niin laaka, ettei tuulella ole vähintäkään voimaa siihen. Mene
vaan rohkeasti eteenpäin ja valaise minua vähän, että me pääsemme
navettaan Valikkiraukkamme luo."
Jaakko meni edeltä, ja yksinänsä navettaan suljettu vuohiraukka oli
vimmoissaan ihastuksesta, alkoi määkiä puolta enemmän ja tempoi
köyttänsä, kun molemmat kovanonnen kumppalit tulivat sitä tervehtimään,
Jaakko silitteli elukkaa ja tarjosi sille pienen pivonsa täydeltä
suolaa, jonka se halukkaasti nuoli, eikä antanut ainoatakaan
suolaraetta joutua hukkaan. Sillä välin käytti isoisä tilaisuutta
lypsääkseen vuohta ja vapauttaakseen sitä liiasta maidostaan. Se
antoikin kokonaisen kiulullisen, ja Jaakko katseli sitä yhtä suurella
ruokahalulla kuin isoisäkin, sillä kumpainenkaan, niinkuin jo
mainittiin, eivät olleet koko sinä päivänä nauttineet mitään ravintoa.
"Meidän täytyy hoitaa Valikki hyvin huolellisesti ja omistaa hänelle
kaiken mahdollisen huolen", sanoi isoisä, kun he jälleen palasivat
navetasta keittiöön, joka, kuten jo mainittiin, oli sekä heidän
asuin- että makuuhuoneensa. "Me emme saa koskaan jättää sitä lypsämättä
emmekä ruokkimatta, sillä meidän oma toimeentulomme riippuu juuri sen
hyvinvoinnista."
"Sinä peloitat minua, isoisä!" vastasi Jaakko hämmästyneenä.
"Pelkäätkös sinä siis, että meidän on pakko kauemmin kuin korkeintaan
pari päivää viipyä täällä?"
"Kuka voi sitä edeltäpäin sanoa?" vastasi isoisä miettivällä katseella
ja kohottaen hartioitansa. "Ehkä me jo huomenna tai ylihuomenna olemme
pelastetut tästä kiusallisesta tilastamme, ehkäpä voipi vielä
viikkojakin kulua, ennenkuin meidät täältä vapautetaan. Hyvä on aina
varustautua kaikkea, vieläpä pahimpaakin vastaan, ja vaikkei ole pakko
kadottaa toivoa, niin ei kuitenkaan saa liiallisella varmuudella
luottaa toivonsa täyttymistä. Näethän ja kuulet, rakkaani, ettei myrsky
ja lumipyry vieläkään ole tauonnut. Itse turvapaikkaammekin tunkeutuvat
nuo pyörivät hiutaleet."
Isoisä ei liioitellut yhtään sanoissansa. Vaikka maja olikin rakennettu
melkein suojattuun paikkaan, ja savutorvi ylhäälle päin yhä kapeni, oli
myrskyn valta kumminkin niin raju, että se välistä ajoi pieniä
lumipilviä ulosjohtavan aukon kautta, ja molempien vangittujen täytyi
tuon tuostakin pudistaa vaatteistansa sisään tunkeutuneen lumen. He
vetäytyivät tosin uunin äärimmäiseen soppeen, mutta sittenkin puuttui
paljon siitä mukavuudesta, jota heillä olisi ollut kotona asunnossaan
laaksossa. Heille ei ainoastaan lumi tehnyt kiusaa, mutta myös tuo raju
myrsky, joka välistä raivokkailla puuskilla lentää suhahti savupiipun
torvesta sisään, uhkasi sammuttaa tulen takassa ja oli ylipäänsä hyvin
tunkeileva ja kiusallinen vieras.
Jonkun aikaa sietivät kumpaisetkin erakkoparat rauhallisella
kärsivällisyydellä kiusallista tilaansa, mutta vihdoin alkoi tämä jo
olla isoisästä liikaa.
"Näethän, Jaakko", sanoi hän, "ettemme tänään muuten voi lämpimänä
pysyä, kuin menemällä vuoteeseemme. Laskeutukaamme siis levolle, sillä
peitteemme lävitse ei lumi tungekse eikä myrskykään ole meille niin
kiusallinen. Huomenna tahdomme tarkastaa, voimmeko paremmin pitää tätä
tunkeilevaa vierasta kauempana ja laatia itsellemme mukavampia
istuinpaikkoja uunin ääressä. Tule, rakas lapseni, rukoilkaamme Jumalaa
ja heittäytykäämme hänen pyhään suojaansa! Onhan Hän joka paikassa
läsnä, niin hyvin syvissä laaksoissa kuin vuorien korkeuksilla; ja
joskin lumi vielä sata kertaa paksummaksi karttuisi, niin lepäisi hänen
isälliset silmänsä sittekin meidän päällämme! Hän näkee meidän ristiin
taipuneet kätemme, Hän kuulee meidän huokauksemme! Niin, Herra, sinä
olet aina meidän kanssamme ja me lepäämme pelvotta sinun siipiesi
suojassa."
Niin puhui isoisä, ja Jaakko rukoili hänen kanssansa langeten
polvillensa ja kohotti luottamuksella sydämmensä ja ajatuksensa
Jumalaan. Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa vuohta, ettei yön
kuluessa heidän ravinnonantajaltansa mitään puuttuisi, heitti ruokaa
sen eteen ja kuivia olkia sen alle, sivellen lempeästi sen
pitkävillaista selkää. Valikki oli mielissään näistä hyväilyistä ja
hieroi kuvettansa pojan polvia vasten. Eläinraukasta näkyi navetan
yksinäisyys pimeässä tuntuvan kolkolta, ja kun Jaakko hänet jälleen
jätti, päästi se surkeita ääniä ja määkyi hirveästi. Poika surkutteli
Valikkiparkaa, mutta kun hän ei voinut sitä auttaa, sulki hän navetan
ja palasi isoisänsä luo, jonka viereen hän pani maata. Kohta hän
nukkuikin; vuohen valittava määkyminenkin taukosi vähän ajan kuluttua,
ja pienessä paimenmajassa oli kaikki aivan hiljaa, jota vastoin ulkona
myrsky yhä vonkui ja ajoi rajussa vauhdissa paksuja lumipilviä pyryten
ympäri.