Isoisä ja pojanpoika.
Eräässä Ranskan puolisen Jura-vuorten syrjäisimmässä ja sisimmässä
laaksossa eli köyhä, yksinkertainen perhe, jommoisia tässä vuoristossa
löytyy monta. Heidän ainoa omaisuutensa oli pieni talo, joka seisoi
laakson pohjassa muitten sinne tänne sijoitettujen majojen ympäröimänä,
muutamia lehmiä ja vuohta ja se kätevyys, joka pitkien talvi-iltojen
kestäessä sai monta somasti leikeltyä taide-esinettä tai talouskalua
syntymään. Perhe ei ollut suuri. Paitse perheen isää Loprazia ja hänen
ahkerata kelpo vaimoansa istuivat talven aikana suuren puupöydän
ympärillä vielä vanha isoisä Lopraz, Jaakko, talon kolmetoista vuotias
poika ja kaksi pientä seitsemän ja yhdeksän vuoden ikäistä sisarta.
Heidän elämänsä oli samanlainen kuin kaikkien muidenkin laaksojen
asukkaiden. Kesällä vaelsi isä Lopraz pienine karjoineen korkeille
vuorituntureille, hoiti siellä karjaansa, valmisteli suuria juustoja ja
palasi muassaan elukat ja kesän ajalla kertyneet aarteet takaisin
kotoiseen majaansa, silloin kun kolkot ilmat ilmaisivat että talvi
myrskyineen ja lumikinoksineen oli lähestymäisillään. Sillä aikaa kuin
isä eli tuntureilla, eroitettuna omaisistansa, hoiti äiti kotona pikku
taloutta, piti huolen puutarhasta ja siitä vähäisestä peltotilkusta,
joka kuului heidän taloonsa, sekä kasvatti lapsiansa ahkeruuteen ja
Jumalan pelkoon. Kunnianarvoinen vanha isoisä oli hänelle tässä
uskollisena apuna, ja auttoi häntä siinä mihin hänen voimansa vielä
riittivät. Joutohetkinä taas isoisä vuoleskeli lautasia ja vatia, hänen
vanhat silmänsä eivät näet enää kestäneet hienompia töitä, niinkuin
nuorena ollessa, jolloin hän kumppaniensa joukosta oli ollut mitä
taitavin puunleikkaaja. Kun isä oli talvella jättänyt tunturit ja
palannut jälleen kotia omaistensa luo, työskentelivät taasen perheen
jäsenet kukin omalla tavallansa ahtaassa, mutta kodikkaassa mökkisessä,
jossa sopu sijaa antoi kaikille perheen jäsenille. Isä ja isoisä
vuoleskelivat puukoillaan ja taltoillaan, äiti pyöritteli surisevaa
rukkiaan, pienemmät lapset taas istuivat -- Jaakko mukanaan --
koulutöittensä ääressä, kunnes jokaisen tehtävät olivat suoritetut, ja
tämän jälkeen otettiin esille kaunis kirja ääneen luettavaksi. Kaikki
kuuntelivat silloin äänettöminä, niin hyvin vakavat vanhemmat, kuin
iloiset pienokaisetkin. Monen hyvän neuvon liitti isoisä tähän, kun
siihen sopiva tilaisuus ilmestyi, ja näin nämä pitkät illat katosivat
niin, niin nopeasti, että tavallisesti kaikki ihmettelivät ja
säpsähtävät, kun käki vanhassa seinäkellossa heleällä äänellä ilmoitti
levollemenohetken olevan käsissä.
Tällaista elämää vietti tämä pieni perhe vuodesta vuoteen; joka kesä,
joka talvi toi samat toimet, eikä tapahtunut mitään muutosta tässä
yksitoikkoisessa elämässä, kunnes sattui tapaus, joka täytti kaikki
sydämmet kalvavalla huolella ja raskaalla painostavalla surulla.
Jaakko Lopraz oli, niinkuin jo mainittiin, noin kolmentoista vuoden
vanha, kun tuo suloinen kesä jälleen jätti jäähyväisensä Jura-vuorien
laaksoille, ja perhe odotti siis joka päivä isän kotiintuloa. Mutta
päivä kului toisensa perästä, isää ei kuulunut -- ei kaikunut vuohien
iloista määkymistä, eikä se tavallinen ammuminen, jolla lehmät
tervehtivät vanhoja, tuttuja paikkoja -- talo ja navetat ne pysyivät
tyhjinä vaan, ja vaikka Jaakko sisaruksineen olisi käynyt kuinka usein
tahansa mäellä, jonka törmältä jo etäältä voitiin havaita ikävöityä,
niin hänen tarkkaava silmänsä ei vaan eroittanut isän voimakasta
vartaloa, ei punaisia lehmiä, hyppiviä vuohia, joille kaikille sijat jo
viikkokausia sitten oli valmistettu.
Luonnollisesti valtasi huoli kaikkien sydämmet; aika riensi nopeasti,
pyhän Dionysiuksen päivä oli jo ohitse ja kaikki muut vuoripaimenet
olivat jo karjoinensa palanneet vuorilta; ainoastaan Loprazia, tuota
niin levottomasti ja tuskan huolella odotettua isä Loprazia vaan ei
näkynyt. Mikä voi häntä vielä pidättää vuorilla? Olisikohan joku
onnettomuus voinut häntä kohdata?
Jaakko juoksi naapureihin, kyseli, tiedusteli, mutta ei kukaan voinut
antaa hänelle minkäänlaisia tietoja, vaikkakin rauhoittavia lohdutuksia
ei puuttunut. "Mitäs tahdot", sanoi sekä yksi että toinen naapuri.
"Isäsi ehkä vielä kokoelee heiniä talven varalle ja siinä lie syy,
miksi hän näin on myöhästynyt. Vuorilla ei hänelle voi mitään tapahtua!
Odottakaa vielä pari päivää, niin saatte nähdä että hän tulee!"
He odottivat vielä pari päivää, mutta isää vaan ei näkynyt ja nyt alkoi
vanha isoisä, joka tähän asti oli pysynyt muita rauhallisempana, käydä
levottomaksi.
"Tämä kestää minusta jo liian kauan", sanoi hän eräänä aamuna, kun
Jaakko palasi törmältä, jossa hän taas turhaan oli käynyt isää
tähystelemässä. "Tästä epävarmuudesta täytyy tulla loppu. Tahdon itse
lähteä ylös tuntureille tutkimaan, mikä Franssia siellä ylhäällä
pidättää."
Äiti varoitti; hän pelkäsi näet että isoisä olisi aivan liian vanha ja
heikko mennäkseen tuota jyrkkää, pitkää, vaivaloista tietä, mutta
isoisä hymyili vaan hänen huolilleen.
"Mitäpä vielä", hän sanoi. "Olen usein kyllä kiivennyt sinne, viimeksi
kaksi vuotta sitten, eikä se ole minulle mitään haittaa tehnyt. Minä
varmaan sinne lähden, ja iloitsen siitä että kerran vielä saan
tervehtiä tuota vanhaa, rakasta, pientä paimenmajaa. Kuka tietää josko
enää ensi vuonna olen tilaisuudessa sitä tehdä? Mutta kuules Jaakko!
Eikö mielesi tekisi minun seurassani tulla isääsi tervehtimään?"
Josko poika olisi valmis! Josko hän halusi tulla mukaan.
"Oi kyllä, kyllä isoisä!" vastasi hän miettimättä ja säteilevin silmin.
"Olen jo kauan toivonut pääseväni sinne ylös, olen vaan pelännyt että
en saisi siihen äidin suostumusta. Mutta sinun kanssasi, isoisä! oi,
millä ilolla!"
Äiti, jolle asia esitettiin, ei ollut ensinkään tyytyväinen tuumaan,
mutta koska taivas oli selkeä, ilma kaunis ja kun isoisä, joka
varmaankin ei jättäisi mitään varokeinoa käyttämättä lähti mukaan, ja
koska hän itsekin suurella levottomuudella halusi tietoja miehensä
pitkällisestä viipymisestä, suostui hän kumminkin isoisän tuumiin.
Päätettiin siis että isoisä Jaakon seuraamana viipymättä lähtisi ylös
tuntureille.
Lähtövalmistukset eivät ottaneet kovin paljon aikaa, ja kohta olivat
isoisä ja pojanpoika matkalla. Hitailla askeleilla nousivat he
ylöspäin, välistä ahtaitten rotkojen vieritse, välistä syvien kuilujen
ohitse, aina vaarojen ympäröimänä, jotka vaativat kaiken heidän
huomionsa. Valitettavasti laiminlöi poika muutamaksi silmänräpäykseksi
tarpeellisen varovaisuuden. Noin neljännestunnin matkan päässä isänsä
paimenmajasta lähestyi Jaakko uteliaana äkkijyrkkää rinnettä, isoisä
silloin -- kovin peloissaan hänen uskaliaisuudestaan -- kiiruhti
vetämään hänet pois äyräältä. Ajatellen ainoastaan varomatonta
pojanpoikaa, hän ei itse ollut tarpeeksi varuillaan, vaan kompastui
kiveen, joka pyöri hänen jaloissaan, ja lankesi sekä nyrjäytti niin
pahasti jalkansa, että hänen täytyi tuskasta huudahtaa, ja joku hetki
meni, ennenkuin hän siitä tointui ja jälleen pääsi pystyyn. Kovasti
säikähtäen riensi Jaakko isoisänsä luo ja pyysi kyynelsilmin anteeksi
varomattomuuttaan. Hyvä vanhus ei ollut kauan pahoillaan. Pojanpoikansa
avulla hän nousi ylös ja koetteli jatkaa matkaa. Se meni jotakuinkin,
kun isoisä nojautui alppisauvaansa ja pojan olkapäihin, ja kumpikin
toivoivat että tämä pieni vastoinkäyminen menisi ohitse ilman pitempiä
ja pahempia seurauksia.
Vihdoin he saavuttivat paimenmajan ja olivat hyvin iloissaan, kun
tapasivat Jaakon isän terveenä ja hyvissä voinnissa. Frans Lopraz sitä
vastoin hämmästyi suuresti nähdessään näitä odottamattomia vieraita.
Hän oli juuri lähtöhommissaan, ja jos isoisä ja Jaakko olisivat
odottaneet muutamia päiviä vaan, niin olisivat päässeet tuon vaikean
vuorimatkan vaivoista.
"Isäni! Ja vielä sinäkin Jaakko!" huusi hän nähdessään tulijoita.
"Varmaankin olette siellä alhaalla peljänneet että joku onnettomuus
olisi minua kohdannut!"
"Tietysti olemme sitä peljänneet", vastasi isoisä, "emmekä suinkaan
ilman syytä; pyhän Dionysiuksen päivä kun jo aikoja sitten on kulunut,
ja kaikki muut paimenet kun jo ovat talviteloilleen asettuneet. Mikä se
on, joka on voinut pidättää sinua näin kauan tuntureilla, poikani?"
"Yksi lehmistäni sairastui, ja en tahtonut jättää eläinparkaa
avuttomana tänne", vastasi Frans Lopraz. "Mutta nyt on lehmä jälleen
parantunut, ja jo tänään olisin lähettänyt renki Pekan juustokuormineen
alas, huomenna olisin itse tullut lehmien kanssa."
"Olipa siis aivan tarpeetonta, että me tänne ylös kiipesimme", sanoi
isoisä. "Mitään vaaraa meille kumminkaan ei ole tarjona, jos vaan ei
tänä yönä tule rajuilmaa. Tuuli on puoli tuntia sitten kääntynyt ja
tuolla auringonlaskun puolella näyttää taivas sellaiselta, ett'ei se
minua miellytä. Jaakko, oletko hyvin väsyksissä?"
Poikanen viivytti vastaustansa, huomattuaan että isoisällä oli joku
varsinainen tarkoitus kysymyksellään.
"Minä arvelen", jatkoi hän, kun Jaakko hämillään loi silmänsä maahan,
-- "minä arvelen että olisi viisainta lähettää poika Pekan matkassa
kotiin, niin hän ei huomenna sateessa, ehkäpä vielä lumimyrskyssä
tarvitseisi kiivetä alas. Etkö sinä ole samaa mieltä, Frans?"
Vuoripaimen heitti tutkivan katseen taivaalle ja kaukana siintäviin
vuorenhuippuihin, pudisteli sitten huolestuneena päätään.
"Isoisä on oikeassa", sanoi hän, "taivas näyttää uhkaavalta ja kaikki
ennustaa, että nopea ilmanvaihdos on odotettavissa. Sinun täytyy mennä
Pekan matkaan, Jaakko."
"Ja minä taasen teen sinulle seuraa", lisäsi tähän isoisä. "Se tulee
tosin tuottamaan minulle vaivaa, mutta kyllä se tulee menemään kunhan
vaan saan hiukan levähtää."
Kohtapa näyttäytyi kumminkin, että vanha heikko mies oli liian paljon
luottanut voimiinsa. Tuska hänen loukkaantuneessa jalassaan ei
vähentynyt ollenkaan, päinvastoin se hetki hetkeltä lisääntyi ja hänen
täytyi, vaikkakin vastahakoisesti tunnustaa, että hänelle oli
mahdotonta lähteä paluumatkalle. Jaakon olisi pitänyt lähteä yksin,
mutta koska poika ei tahtonut jättää isoisää, päätettiin vihdoin että
kaikki jäisivät paimenmajaan seuraavaan aamuun asti, jolloin he yhdessä
lähtivät paluumatkalle.
Vaikkakin maja oli pieni, löytyi siellä kumminkin tilaa heille
kaikille. Kattilassa, joka riippui takassa tulen yli, valmisteli Frans
Lopraz yksinkertaisen illallisen, keitti maissivelliä, toi
varastostansa vähän voita ja juustoa ja kaikki söivät he puukupeistansa
paraimmalla ruokahalulla, kunnes yö joutui. Majan nurkassa olevalle
olkivuoteelle heittäytyi nyt Jaakko, sillä välin kuin isä ja isoisä
vielä hetkisen matalalla äänellä juttelivat, mitä merkillistä oli
tapahtunut niin hyvin alhaalla laaksossa, kuin ylhäällä tuntureilla.
Vihdoin hekin laskeutuivat levolle, ja nukkuivat siksi, kunnes kirkas
aamu kurkisti majan pienestä ikkunasta.
Ikävä ja huolestuttava hämmästys odotti heitä, kun he nousivat ylös
kovilta vuoteiltaan. Isoisä ei ollut väärässä, kun hän edellisenä
iltana oli peljännyt, että sään vaihdos yön kuluessa tapahtuisi.
Peljästyksen huudahtus pääsi hänen huuliltaan, kun hän meni ikkunan luo
ja silmäeli ulos. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, olivat
vuoret lumella peitetyt ja yhä vaan pyryili valkoisia hiutaleita alas
taivaalta, ja raju tuuli ajoi niitä paksuissa pilvissä mökin yli.
"Tämä on ikävä sattuma", sanoi isoisä huolestuneella katseella. "Jos
tämä lumituisku ei pian lakkaa, tekee se tiet ja polut aivan
mahdottomiksi, ja silloin tietää yksin Jumala miten me pääsemme
omaisiemme luo laaksoon."
"Mutta eiköhän se kumminkin lakanne", vastasi isoisä heti. "Pelkään
että jalkani on niin paljon pahentunut, että minun täytyy jäädä tänne
vielä useammiksi päiviksi. Jalkaani todellakin kolottaa niin, että
tuskin voin nousta seisaalleni. Menkää te lapset, menkää niin kauan
kuin vielä on aikaa! Karja on saatettava korjuuseen! Tänään, poikani,
voi sinulla vielä olla mahdollisuus saada se alas, jota vastoin se
huomenna voi olla liian myöhäistä. Kiiruhda vaan, äläkä välitä
minusta."
"En isäni, en millään tavalla jätä sinua yksiksesi noin sairaana ja
avuttomana", vastasi Frans. "Vaan miksi emme kaikki voisi yhdessä
lähteä? Minun hartiani ovat kyllin vahvat sinua kantamaan, isä, ja
Jumalan avulla pääsemme kyllä sillä tavalla vahingotta alas laaksoon."
"Nyt et mieti puhettasi, poikani", sanoi vanha isoisä. "Tällaisessa
ilmassa on sinulla aivan tarpeeksi tekemistä pitäessäsi karjaa koossa,
ja mahdotonta on tämän lisäksi vielä sälyttää kuorma hartioillesi ja
samalla pitää huolta pojastasi. Älä kauemmin mieti, saata vaan karja ja
poika turvallisuuteen, ennenkuin lumi tekee voittamattomia esteitä, ja
jos olisi joku mahdollisuus, niin voisit huomenna naapurien ja
kantopaarien avulla tulla minua noutamaan."
Frans epäröi ja oli kahden vaiheilla, mitä hänen tuli tehdä. Myrsky
ulkona ulvoi lakkaamatta ja ajoi yhä uusia lumipilviä ohitse, jotka
lyhyessä ajassa tekisivät kaikki tiet aivan mahdottomiksi. Pienen
karjansa hoidosta riippui koko hänen perheensä toimeentulo, sään
nopeata muutosta ei voitu odottaakaan; siis oli hän sangen
tuskallisessa ja hankalassa asemassa. Toiselta puolen oli kysymys hänen
pienen omaisuutensa pelastamisesta, toiselta puolen taas oli hänellä
vaikea suostua jättämään vanhaa, vaivaloista isäänsä yksin tälle
autiolle ja kolkolle ylängölle. Yhä uudelleen kehoitti hän vanhusta
jättäytymään hänen vahvojen hartioittensa turviin; Jaakko vakuutti
kyynelsilmin, että hän olisi tarpeeksi vahva ja sukkela voidaksensa
auttaa isää karjan kuljetuksessa; isoisä pysyi vaan lujana kiellossansa
ja vaatii yhä uudelleen, että poika ja pojanpoika lähtisivät kahden
matkalle.
Isoisä kehoitti, isä rukoili, Jaakko itki sydämmensä tuskissa, ja tällä
tavalla kului osa päivää tulematta mihinkään varmaan päätökseen.
Vihdoin ratkaisi Jaakon ehdotus asian:
"Tiedätkös mitä, rakas isä", sanoi hän, "jätä minut isoisän luo ja mene
sinä yksin karjan kanssa. Minä jään tänne mielelläni ja hoidan isoisää
niin huolellisesti kuin ikinä vaan voin. Kun emme ole sinulle esteeksi,
niin saavut varmaankin pian kotiin, ja siiloin on vielä aikaa kutsua
naapurit avuksi ja rientää meitä auttamaan. Se olisi varmaankin
parasta! Isoisällä on silloin hoitoa ja seuraa, ja minä voin tässä
tilaisuudessa osoittaa kuinka suuri rakkauteni häneen on. Mene sinä
isä! Mene yksin! Me, isoisä ja minä, pidämme huolta toinen toisistamme,
ja lopuksi eiköhän kaikkivaltias Jumala ottane meitä molempia
suojaansa."
"Minä luulen että lapsi on oikeassa", sanoi isoisä kääntyen poikaansa.
"Se on varmaankin viisainta, mitä nyt enää voimme tehdä. Lunta on jo
niin paksulta ja tuuli puhaltaa niin rajusti, että pelkään hänen olevan
suuremmassa vaarassa, jos hän sinua seuraa, kuin jos hän jää minun
luokseni. Mene yksin, Frans, ja ota minun alppisauvani; se on vankka ja
siinä on uusi rautainen kärki, niin että voit hyvin siihen turvautua.
Kyllä se auttaa sinua alas, niinkuin se minuakin tänne ylös on
auttanut. Ota lehmät mukaasi ja jätä meille yksi vuohi vaan ynnä se
vähäinen ruokavarasto, joka vielä on täällä jälellä. Muuten mene
Jumalan haltuun ja usko minua, etten minä huolehdi puoleksikaan niin
paljon meistä molemmista kuin sinusta."
Muutamia hetkiä horjui Frans vielä päätöksessään, sillä hänelle oli
todellakin vaikeata erota vanhasta isästään ja pojastaan, vieläpä
tällaisissa olosuhteissa, jotka epäilemättä olivatkin arveluttavia.
Mutta vihdoin täytyi hänen kumminkin älytä, että pitempi viipyminen
saisi aikaan pahempia seurauksia ja teki tämän mukaan päätöksensä.
"Olkoon sitten niin", hän sanoi, syleillen kyynelsilmin isäänsä.
"Jaakon eilinen varomattomuus oli kova onni, sillä jos ei hän olisi
poikennut tieltä, ei isoisälle olisi tämä onneton tapaturma sattunut.
Sen lisäksi olemme vielä tehneet toisenkin erehdyksen, Eilen, näet,
olisi vielä ollut mahdollista saattaa Pekan avulla isoisää takaisin,
tänään se on liian myöhäistä, ja Jumala rankaisee tämän lumipyryn
kautta tyhmää vitkasteluamme. Tahdon kutsua naapurit kokoon, tahdon
pyytää heitä auttamaan minua, ja taivas suokoon että me kaikista
vastuksista huolimatta voisimme tunkeutua tänne pelastamaan teitä
kauheasta asemastanne!"
"Jumala on sen salliva, toivon minä", vastasi isoisä hiljaisella
mielenmaltilla. "Mene rauhaan poikani, ja siunaukseni seuraa sinua."
Frans astui majan ovelle päin, mutta kääntyi vielä kerran ja antoi
vanhalle isälleen oljilla ympäri kudotun pullon, joka oli vielä
puoleksi täynnä viiniä.
"Ottakaa tämä, pitäkää se isä", sanoi hän, "hyvä äitini antoi minulle
tämän pullon keväällä matkaani, kun läksin vuorelle ja onneksi on vielä
jotain jälellä sen sisällyksestä. Omasta puolestani en viiniä tarvitse,
mutta teille voipi se kenties tehdä hyvää. Äiti parka! Kun minä hänet
jätin, ja hän viimeisillä jäähyväissanoillansa antoi minulle tämän
virvokkeen, emme kumpikaan voineet ajatella, että hän neljä viikkoa
myöhemmin lepäisi maan kylmässä povessa, ja etten enää saisi häntä
nähdä. Ottakaa, isä, se on lahja kirkastuneelta ja nyt elä terveenä!"
Viimeisen kerran syleili Frans isäänsä, ja sitten hän kiiruhti ulos
ajamaan lehmät navetasta. Jaakko oli hänen kintereillään ja auttoi
häntä. Kohta olivat elukat kytkyeistään irti ja riensivät ulos
avaralle. Kummastuneina ne näkivät joka paikan lumen peitossa ja
seisoivat hetkisen ällistyneinä. Paimenen huuto sai heidät kumminkin
kohta liikkeelle. Epäilemättä he ymmärsivät, että kotiin lähtö oli
käsissä ja juoksentelivat iloissaan paimenmajan ympäri. Vaivalla sai
Frans heidät jälleen kokoon. Kun tämä oli tehty, syleili hän vielä
kerran poikaansa ja painoi häntä isällisellä hellyydellä rintaansa
vastaan.
"Jumala varjelkoon sinua Jaakko", sanoi hän, "sinua ja isoisääsi! En
tahdo antaa sinulle nuhteita eilisestä varomattomuudestasi, vaikka se
juuri onkin syynä meidän nykyiseen tuskalliseen asemaamme, tahdon vaan
varoittaa sinua vastaisuudessa ottamaan oppia tästä tapahtumasta. Ole
varuillasi lapseni ja hillitse nuoruutesi ajattelemattomuutta. Hoida
isoisää, pidä huolta hänestä niin paljon kuin voit, äläkä ole liioin
huolissasi ja levoton tulevaisuudesta. Kun Jumala antaa minulle voimia
ja saattaa minut onnellisesti kotiin, tulen teitä muutamien päivien
perästä pelastamaan. Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja toivoa siis,
poikani! Jumala teitä suojelkoon ja varjelkoon!"
"Niin sinuakin, isäni", nyyhkytti poika painaen kyynelsilmin viimeisen
jäähyväissuutelon isänsä huulille.
Vihdoin irtautui Frans lapsensa hellästä syleilystä, kutsui lehmiään ja
ajoi pienen karjansa vuoren rinnettä alas, eikä pitkää aikaa kulunut,
ennenkuin hän elukkoineen oli kadonnut pyryäviin lumipilviin, ja Jaakko
koetteli enää turhaan silmillänsä tunkea läpi tuon paksun lumihunnun.
Viimeinen jäähyväishuuto, joka kaikui yli tuulten ulvonnan, kohtasi
vielä hänen korviaan, sitten katosi kaikki isän jäljet, ja yksin seisoi
poika nyt törmällä, tuulien huminan ympäröimänä, verhottuna
lumipilviin, jotka kohta peittivät hänen hennon vartalonsa valkoiseen,
kosteaan vaippaan. "Jumala suojelkoon sinua, isä, sinua ja meitä!"
sanoi hän itsekseen vienolla äänellä ja lisäsi huoaten: "Oi, milloin,
milloin suopi taivas, että saamme sinua seurata!"
Vielä loi hän armoa anovan katseen kolkkoa, pilvillä peitettyä taivasta
kohden, sitten, voittaen tuskallisen tunteensa voimakkaalla
ponnistuksella, hän kääntyi pois ja riensi paimenmajan ovelle isoisänsä
luo, omistaaksensa hänelle kaiken lapsellisen rakkautensa, hellyyden ja
huolen.