Jura-vuori ja sen asukkaat.
Moni nuorista lukijoistani tulee ehkä pitämään nyt kerrottavaa juttua
mahdottomana, ellei kokonaan uskomattomana, vaan kumminkin perustuu se
tositapahtumaan ja tapahtuikin pääkohdissaan tarkoilleen, kuin sitä
tulen tässä esittämään. Se joka tuntee Jura-vuoria, se joka
kokemuksesta tietää, minkä rajun ja tylyn luonteen sen korkeudet talven
aikana saavat, -- se joka on elänyt tuolla ylhäällä lumimyrskyn
raivotessa, hän on kyllä kohdannut siellä myrskyn, jolla on niin
kauhistava ja tuhoa tuottava raivo, ett'ei hän sellaista ole koskaan
tavannut tasangoilla eikä laaksoissa. Se, joka on nähnyt sen kauhean
lumen paljouden, mikä kylmän vuoden ajan kestäessä ajautuu vuorien
huipuilta ja äyräillä rotkoihin, ei suinkaan epäile, että asukkaat ja
varsinkin tämän vuoriseudun paimenparat useinkin joutuvat sellaisten
seikkailujen ja vaarojen alaisiksi, joista meillä tasamaitten
asukkailla tuskin voi olla aavistustakaan.
Jura-vuoret muodostavat monta, melkein yhtäläistä rinnakkain kulkevaa
vuorijonoa, jotka Rhône-virran mutkasta alkaen vähän alapuolella
Genèvenjärveä kulkevat koillisessa suunnassa osittain Ranskan, osittain
Schweitzin kautta ja ulottuvat aina Aar-joen suuhun saakka, missä se
laskee Rhein-virtaan. Pituudeltaan ovat nämä kolmekymmentä viisi ja
leveydeltään neljästä kahdeksaan peninkulmaan. Suurin osa tätä
kalkkikivestä muodostunutta vuorta on Schweitzissä, sitä vastoin ovat
korkeimmat vuoren huiput, jylhimmät laaksot ja rotkot Ranskan puolella,
missä Jura-vuoria lounaassa rajoittaa Ain-virran laakso ja luoteessa
Doubjoki. Täällä kohoaa Prè des Marmiers 1575, Reculet 1570, Grand
Columbier 1555 metrin korkeuteen, ja sekä näiden että muiden mahtavien
huippujen välissä sijaitsee lukemattomia laaksoja ja rotkoja, jotka
ovat enemmän tai vähemmän hedelmällisiä sekä mahdollisia joko
maanviljelykselle tai karjanhoidolle. Vuorien suurempi tai pienempi
korkeus vaikuttaa tässä suhteessa paljon. Mitä korkeammalle niiden
huiput kohoavat, sitä hedelmättömämmäksi ja kolkommaksi tulee seutukin,
sitä kylmemmäksi ilmanala, sitä lyhyemmäksi kesä, sitä aikaisemmin
putoaa lumikin, lumi joka valkoisella vaipallansa peittää niityt ja
nurmikot. Korkeimmilla huipuilla lumi ei kesälläkään sula, mutta
lämpimien kuukausien aikana kasvullisuus edistyy kumminkin nopeasti, --
kasvullisuus, joka vihannoivana, ja kukoistavana nousee aivan lumirajan
reunalle. Alempana olevat laaksot ja rinteet ovat peitetyt komeilla ja
taajoilla metsillä. Tammet, pyökit, koivut ja plataanit levittävät
täällä tuuheita oksiansa, ylempänä taas sijaitsevat nuo ihanat
nurmikot, joiden mehukkaat ruohot ja yrtit antavat runsasta ravintoa
laitumella käyville lehmä- ja vuohilaumoille. Mutta tämä ihanuus kestää
ainoastaan vähän aikaa, korkeintaan viisi kuukautta vuodesta. Se alkaa
toukokuun loppupuolelta tai kesäkuun alusta ja päättyy lokakuun
ensimmäisinä päivinä, jolloin kova talvi taas alkaa vallita.
Ihana aika alkaa köyhille vuoristolaisille silloin, kun pitkien ja
kolkkojen talvikuukausien perästä vihdoinkin etelän lauhkeampi ilma
taas puhaltaa vuorien yli ja hellillä huokauksillansa sulattaa lumen
huipuilta ja rinteiltä; kun tuhansia puroja ja vesisuonia iloisissa
vesiputouksissa kohisten ja pärskyen syöksyy kallioseiniltä alas
laaksoihin, ja kevään tuores vihanta nyt vähitellen pistää esille
lämmenneestä maasta. Ilomielin avaa silloin vuoripaimen navettansa ja
laskee lehmänsä ja vuohensa ulkoilmaan, jossa ne ihastuksella
hengittävät raitista, hyvälle tuoksuvaa ilmaa ja iloisina juosten,
ammuen ja määkyen kiipeävät laaksoista ylös avaroille, laajoille
vuoriselänteille, jossa heitä odottaa mehukas ja rehevä ravinto. Nuo
älykkäät eläimet tietävät vallan hyvin, mitä noilla ylängöillä on
heille tarjottavana, ja sentähden ei yksikään heistä osoita
minkäänlaista vastahakoisuutta, jos kohta äyräät, jota myöten heidän
tulee kiivetä ylös, ovatkin jyrkkiä ja tie, joka sinne johtaa, on
kivinen ja kolea.
Tämä vuorille muuttopäivä on juhlapäivä kaikille laaksojen asukkaille,
ja itse vuoripaimen tervehtii sitä päivää iloisella katseella, vaikka
se on vaan ensimmäinen niistä monista päivistä, joina hän, eroitettuna
vaimostaan ja lapsistaan, on pakotettu elämään jonkunlaisessa
maanpaossa. Vuorien tuntureilla ei häntä odota mitkään suruttomat
hetket, kesä ei ole hänelle mikään juhlien, huvitusten ja hauskuuden
aika.
Vaivaloinen on hänen elämänsä näillä tuntureilla ja täynnä se on
vaivoja, rasituksia ja puutteita monenmoisia. Maito ja perunat on
melkein yksinomaan hänen ravintonaan, sadevesi tai säiliöissä sulatettu
lumi hänen juomanaan. Hänen alinomaisena toimenaan on karjojen
vartioiminen ja tuon kuuluisan hyvänmakuisen juuston valmistus, joka
Greyerzer eli Gruyères juuston nimellä on tullut tunnetuksi.
Ylhäällä vuorilla valmistetaan tätä juustoa suurella vaivalla,
erinomaisella huolella ja tunnollisella siisteydellä. Jokaisella
paimenella on täällä oma pieni paimenmajansa, joka on hänen asuntonsa
ja samalla myös hänen maitokamarinsa. Näitten majojen seinät ovat
enimmiten lujia ja vankkoja, rakennetut kivistä, katto on ainoastaan
halaistuista kuusilautasista eli päreistä, jotka ovat asetetut
rivittäin vieretysten ja toinen toisiansa peittäen, sekä ovat
kiinnitetyt raskailla kivilohkareilla, jotka ovat painona poikkiteloin
päreitten päälle asetetuilla kapeilla ruodepuilla. Tämä sentähden
etteivät ukkosenilman nostamat myrskyt, jotka tavallisesti useinkin
rajusti raivoavat, kiskoisi kepeitä päreitä irti alustastaan ja
siroittaisi niitä ilmaan.
Kaikkien karjamajojen sisusta on jaettu kolmeen osaan: ensiksi hyvästi
varustettu navetta, jossa karja öisin saa suojaa, toiseksi huone nuoren
maidon säilyttämistä varten, maitokamari valkeine, kirkkaaksi pestyine
puisine astioineen ja vihdoin keittiö, joka samalla on vuoripaimenen
makuuhuone. Tämä on useinkin hyvin vaatimaton makuusuoja, jossa kupo
olkia nurkassa muodostaa vuoteen. Keittiössä on suuri, avara savutorvi,
jonka alla köydessä tai rautaisissa vitjoissa riippuu iso kattila,
jossa maitoa lämmitetään, ja jota käytetään juuston valmistukseen.
Koko kesän kuluessa, -- se tahtoo sanoa koko heidän siellä olonsa
aikana, näkevät paimenparat ani harvoin jonkun ihmisolennon. Sattuu
kumminkin joku kerta kesässä, että joku vieras matkustaja
uteliaisuudesta tai matkustushalusta häipyy tähän kaukaiseen seutuun.
Nöyrinä he osoittavat hänelle vieraanvaraisuuttaan, kestitsevät häntä
makeimmalla maidollaan ja luovuttavat hänelle makuusijansa ja ovat
kiitollisia, jos he saavat vastalahjaksi palasen leipää, jota näillä
ylängöillä niin harvoin on saatavissa, ja jota sentähden pidetään mitä
oivallisempana herkkupalana. Huolimatta kaikista näistä puutteista,
näistä vaivoista ja vaikeuksista, tästä ikävästä ja erillään olosta
eivät nämä paimenet valita kohtaloansa. He ovat päinvastoin tyytyväisiä
ja eivät toivokaan mitään muutosta tilassansa, he rakastavat tätä
paimenelämän synkkää yksinäisyyttä ja pysyvät muuta tahtomatta ja
toivomatta totutuissa toimissaan, sekä vanhempiensa ja esi-isiensä
perityissä tavoissa.
Vuoripaimenten kesänvietto loppuu tavallisesti lokakuun 9 päivänä,
pyhän Dionysiuksen päivänä. Silloin lähtevät paimenet karjoineen alas
laskeutumaan, ja tämä paluuhetki on juhlapäivä, sekin, niinkuin
ylängöille lähtöpäiväkin oli, ja tämä juhlapäivä on vielä iloisempi,
sillä kauan poissa olleet isät ja veljet pääsevät jälleen omaisiensa
seuraan. Nyt alkaa kotimajoissa, lämmittävän takkavalkean ääressä uudet
työt, aivan toisellaiset kuin kesäiset. Näitten laaksojen köyhyys ei
näet salli minkäänlaista joutilaana oloa. Köyhät paimenet leikkelevät
ahkeroilla käsillään kaikenlaisia pieniä esineitä puusta: lautasia,
maljoja, kuppia sekä monta muuta talous- ja kyökkikalua, joita he
myyvät lähiseutukaupunkien varakkaimmille asukkaille, ja taitavimmat
heistä valmistavat oikein viehättäviä pikku taide-esineitäkin
mainitusta aineesta, niinkuin esim. tunturivuohia, vuorikauriita,
erivärillisillä soreilla leikkauksilla kaunistettuja lippaita, pieniä
schweitziläismajoja ynnä muuta sellaista, joita matkustavaiset
halukkaasti ostavat, vieläpä lähetetään niitä Europan kaukaisimpiin
seutuihin.
Kun täysi-ikäiset tällä tavalla puuhaelevat hyötyä tuottavissa
toimissa, eivät lapsetkaan saa viettää päiviänsä joutilaina. Useinkin
ovat yksityisten kylien talot niin hajallaan toisistansa, että kovan
lumisateen perästä on aivan mahdoton päästää lapsia kouluun menemään.
Tässä tapauksessa täytyy heidän tehdä työtä kotona, laskea lukuja,
kirjoittaa, lukea ja useimmat vanhemmat pitävät ankaran huolen siitä,
että heidän lapsensa hyvästi käyttävät aikansa, koska he tietävät,
miten tarpeellista ihmiselle on nuoruudessa hankkia itselleen tietoja.
Sitä paitse tämä kotoinen ahkeruus tuo mukanaan monenlaista hyötyä.
Vanhemmat lapset, jotka jo osaavat selvästi lukea, lyhentävät pitkiä
iltapuhteita vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan lukemalla heille ääneen
hyviä kirjoja, joita ovat saaneet joko papilta tai koulunopettajalta;
ja ehkei missään tarkemmin kuunnella lukijaa kuin näissä matalissa,
pienissä majoissa, joissa koko perhe yhden ainoan lamppupahasen valossa
istuu suuren, karkeasti veistetyn pöydän ympärillä. Lukemisen perästä
seuraa tavallisesti keskustelu siitä, mitä on luettu, ja sellaisissa
tilaisuuksissa ei suinkaan puutu älykkäitä ja viisaita, siveellisyyttä
tarkoittavia varoituksia vanhempien puolelta, joita lapset saavat
neuvoksensa painaa mieleensä. Harvoin kuulee näistä yksinkertaisista,
köyhistä ihmisistä jotakin pahaa. He ovat hyväsydämisiä, heidän tapansa
ovat puhtaita, heidän puutteellinen elämänsä antaa heille voimaa ja
kestävyyttä vaikeimmissakin oloissa. Ilman tätä nöyrää, vankkaa
hurskautta, ilman tätä puutteisiin ja ankaraan elämään tottumista, ei
ehkä olisi Jaakko Loprazparka jaksanut kantaa niitä kärsimyksiä ja
kauhuja hirmuisessa tilassaan, johon hänet tavaton kohtalo oli
asettanut. Näin ollen pysyi hän vaikeimmissakin olosuhteissa lujana.
Kestäväisyys ja kärsivällisyys elähytti hänen sielunsa, auttaen häntä
hirvittävässä yksinäisyydessään kaikkien kauhujen ja surkeuksien yli.
Kuunnelkaamme siis nyt, mitkä epäsuosiolliset tapahtumat yhtyivät
muodostamaan hänen yhtä harvinaisia kuin omituisia olosuhteita.