Mutta kotipitäjässä on mieli äkkiä tehnyt kokokäännöksen. Kirkonkylän
herrasväet ovat alkaneet tarkemmin miettiä asiaa ja huomanneet,
että heidän arvolleen on alentavaa antaa tuollaisen tytönletukan
tulla neuvomaan itseään. Ikäänkuin eivät he tietäisi oikeuksiaan ja
velvollisuuksiaan...
Varmaankin se on se rouva Hellman, joka on usuttanut tuon neidin
tulemaan tänne Helsingistä asti. Häntä pitää pistellä kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa...!
He päättävät lakata seurustelemasta Alman kanssa, he tervehtivät
häntä kylmästi ja kankeasti, he ilmoittavat, etteivät he tahdo olla
osallisina missään yrityksissä, joissa hän on mukana.
Alma taas puolestaan käy kovaksi ja katkeraksi. Olkoot vain poissa
hänen yrityksistään, tulee hän toimeen ilman heitäkin. Hän liittyy
kansakoulunopettajiin — niihin tietysti, jotka eivät kuulu hienoston
seurustelupiiriin, kansanopistolaisiin, lukkariin ym. Heidän seuransa
itse asiassa antaa paljon enemmän tyydytystä...
Ennen pitkää on pitäjä kahtena leirinä, jotka eivät suvaitse toisiaan.
Kun Iida saa siitä tiedon, niin koskee se häneen kipeästi.
Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hänestä ole menemään
kotiseudulle lähetyssaarnaajaksi. Kukaan ei ole profeetta omalla
maallaan. Nuo herrasväet ovat nähneet hänen kasvavan joukossaan, hän
ei missään suhteessa ole ollut heitä etevämpi ja äkkiä nousee hän
mestaroimaan tekoja, joihin hän itse otti osaa!
Mutta mikseivät he heti, hänen siellä ollessaan, ilmoittaneet
närkästystään? Miksi kohtelivat he häntä niin kaikin puolin
ystävällisesti? He tapasivat toisensa useina päivinä, heillä olisi
ollut aikaa punnita hänen puheitaan ja miettiä, ansaitsiko hän heidän
ystävällisyyttään. Täytyihän heidän huomata, missä hengessä hän toimi.
Ja jos heidän mielestään olisi ollut muistuttamisen varaa, niin
mikseivät sanoneet suoraan, mikseivät oikaisseet? Hän olisi ollut
heille niin kiitollinen...
He eivät vieläkään käsitä, ettei nyt ole aika veljesten riidellä, vaan
että yksimielisyydessä on ainoa pelastus. Tuntuu siltä kuin tehdyt
synnit sittenkin olisivat tahallisia...
Tai hänkö teki väärin, kun kotipitäjään läksi? Sinne olisi ehkä pitänyt
lähettää toinen. Mutta kuka olisi lähtenyt? Ei ehkä olisi pitänyt
kaivaa päivänvaloon vanhoja syntejä — mutta kun ne yhä kestävät. Ja
kuinka taitaa joku tehdä parannusta, jollei hän ensin näe ja tunnusta
rikkoneensa?
Ajatukset kalvavat Iidaa yöt ja päivät ja kirjeet, jotka kotipitäjästä
tulevat, ikäänkuin valavat öljyä tuleen. Kuinka he mahtavat häntä
panetella, nuo samat rouvat ja neidit, jotka vasta olivat hänelle niin
rakastettavia? Ja joka heidän hampaisiinsa joutuu, kyllä se on kuin
piikkitynnörissä!
Valoisampina hetkinä sanoo hän itselleen, että kaikki on mielikuvitusta
ja että Alma Hellmankin liioittelee. Se nyt on ihmisten tapa, että
heidän pitää saada haukahtaa, eivät he sillä pahaa tarkoita ja kyllä
he pian leppyvät. Ihmiset tarvitsevat keskustelunaihetta — niinkuin ei
sitä tähän aikaan olisi ollut! — Ei tuollaisista pikkuasioista pidä
välittää, ei olla niitä huomaavinaankaan.
Hän päätti toimia ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän kirjoittaa
pikku postineidille, kertoo hankkineensa hyvät esitelmänpitäjät
kesäiseen kansanjuhlaan, tekee kaikenlaisia ehdotuksia ohjelmaan ja
kansansivistystyöhön nähden, hän valikoi parhaimmat seuranäytelmät,
mitä käsiinsä saa, ja lähettää ne pitäjään. Mutta hänen kirjeisiinsä
ei tule mitään vastausta. Postineiti, joka pari viikkoa sitten vielä
kirjoitti mitä alttiimpia kirjeitä, ei nyt hiiskahda sanaakaan.
Eikä vastaa ruustinnakaan, jolta hän pyytämällä pyytää selitystä.
Iidan täytyy jo alkaa uskoa, ettei rouva Hellman ole liioitellut, vaan
että kaikki on totta: herrasväet eivät tahdo olla missään tekemisissä
aiotun kansanjuhlan kanssa, koska siellä tulee esiintymään sama
"hävytön puhuja, joka pitäjässä hiljan kävi". Eivät muut puhujat
myöskään ole heidän mieleensä, näytelmäkappaleen ovat he jo itse
valinneet eivätkä kaipaa "helsinkiläisiä arvostelijoita". Ruustinna
ehdottelee, että tästä lähin tarkastettaisiin kaikki puheet ja
esitelmät, ennenkuin ne saadaan kansan kuullen esittää... Laulukirjat,
joihin mitä tarkimmalla valinnalla on otettu ainoastaan virsiä,
raittius- ja isänmaallisia lauluja, on äkkiä huomattu vahingolliseksi,
sillä kansa käyttää niitä sellaisella innostuksella, että ne — voivat
ruveta kilpailemaan virsikirjan kanssa!
Nämä uutiset saavat Iidan vallan ymmälle. Hän ei käsitä mitä uskoa.
Luulevatko he, että hän puuhaa tuota juhlaa vain saadakseen itse
loistaa siellä ja niittääkseen kunnian sen onnistumisesta? Sehän
on autettu sillä, että hän jää pois sieltä... Tosin hän on siitä
juhlasta suuresti iloinnut, tosin hän tekee parastaan, jotta siitä
tulisi isänmaallisen innostuksen juhlahetki, joka kauan aikaa säilyisi
läsnäolijain muistossa... Onko se väärin? Eikö hän saisi sitä toivoa?
Pitäjäläiset ovat näytelmäkappaleeksi valinneet kohtauksen
käräjätuvasta. Se on koko raakuudessaan esitettynä sattuva, samanlaisia
tapauksia kokee kansa keskuudessaan usein. Mutta siinä ei ole mitään
mieltä ylentävää eikä kaunista. Hän ehdottelee, että sijaan otettaisiin
joku toinen kappale, mutta herrasväkien ylpeys ei salli, että niin
tapahtuisi.
Muutamia päiviä senjälkeen, kun Iida oli pitäjästä lähtenyt, oli
Kullassa vietetty nimipäiviä. Lapset olivat alkaneet tanssia ja
vanhemmat olivat yhtyneet tanssiin... Juominkeja oli jo ollut useita...
Isku, joka kohtasi isänmaata, ei siis ole noihin herrasväkiin
vaikuttanut. Miten paljon vaaditaan, jotta he heräisivät? Siellä he
nyt kuluttavat voimiaan keskinäisessä riidassa, sensijaan että kilvan
kiirehtisivät sitä suurta suota viljelemään, joka aina on hallaöiden
paras liittolainen. He lahjoittavat koululle satasen ja ovat silloin
mielestään tehneet suuren uhrauksen kansan hyväksi. Se mitä kansa
kipeinten kaipaisi — että sivistynyt, esimerkillään, persoonallisella
seurustelullaan ja olojen parantamisella nostaisi sen täyteen
ihmisarvoon — sitä ei herra sille anna. Hän ei ajattele eikä tunnusta,
että hän on kansan jäsen ja kansasta riippuvainen. Hän heittää sille
rahasumman kuten kerjäläiselle leipäpalasen — se on mukavinta — ja on
mielestään tehnyt enemmän kuin velvollisuus olisi vaatinut.
Hän, Iida, on häijy! Minkä tähden hän aina edellyttää pahinta, minkä
tähden ei samalla parasta? Minkä tähden ei esimerkiksi Kullan patroonan
lahjoitus olisi voinut aiheutua vilpittömästä tarpeesta saada tehdä
hyvää ja sovittaa?...
Sehän on mainio asia, että kouluille lahjoitetaan rahaa. Se on itse
asiassa paljon hyödyllisempi tapa sovittaa kuin se tapa mitä hän, Iida,
käyttää — sovittaessaan tuskillaan.
Sillä hänen kärsimyksistään ei hyödy kukaan ihminen, kun sensijaan
Kullan herran rahoilla viedään uutta koulua eteenpäin aika lailla.
Mitä jos tästä tekisikin kokokäännöksen — lahjoittaisi vähän rahoja
kansansivistykselle ja lähtisi itse huilaamaan ulkomaille! Se ammatti,
johon hän viime aikoina on ruvennut, on totisesti ikävä: keksiä
kaikkialla puutteita ja vikoja, kärsiä jokaisesta epäkohdasta. Ei
maailmaa paranneta paljastamalla pahaa. Pitää selittää asiat parhain
päin. Ei pidä vetää esiin varjoja, vaan nostaa valon soihtua korkealle!
Ulkomaille! Heittää kaikki tyynni! Palkatkoot hänen rahoillaan väkeä,
joka opettaa kansaa. Niin sanoo äitikin ja ystävät...
Mutta Iida ei sittenkään pysty tekemään varmaa päätöstä. Hän ei jaksa
ajatella, hermot ovat kipeät.
Hitaasti edistyy kevät. Pilvisenä, kylmänä koittaa Vapunpäivä.
Jo varhaisena aamuna alkaa liike kadulla: työmiehiä ja naisia,
punaiset merkit rinnassa, ylioppilaita, valkeat lakit päässä, ruusu
napinlävessä. Heitä katsellessa valtaa hänet halu lähteä mukaan,
viettämään kevään päivää, olemaan nuori ja iloinen.
Pannako päähän kesähattu? Tekisi mieli. Mutta ei, mieluummin vaikka
karvalakki! Hän panee huopahatun ja lähtee.
Kadulla tapaa hän kaksi tuttua naisylioppilasta. He ovat iloiset,
naureskelevat ja kävelevät miltei puolijuoksua. He ovat menossa kukkia
hankkimaan. Onhan tämä heidän vaikeitten lakkiensa ensi Vappu.
— Olisi sietänyt tulla vähän kauniimpi ilma, huomauttaa toinen.
— Kunhan ei alkaisi sataa!
Siellä täällä näkyy vielä kappale koleata taivasta, mutta pilvien
laumat lisääntyvät lisääntymistään.
— No Iida, sanoo toinen tytöistä, — sinähän olet liikkunut siellä
maalla pitämässä vaarallisia puheita...
— Sanopas muuta! Mutta mistä sinä sen tiedät?
— Huhu kertoo... Ei, ei. Tätini, joka on "äitien yhdistyksen"
puheenjohtaja, kuten tiedät, sai tässä jokin päivä sitten kirjeen
eräältä rouvalta sieltä sinun kotipitäjästäsi... Mikä kumma hänen
nimensä nyt oli? Joku von... von...
Iidan posket ovat käyneet tulipunaisiksi.
— Kyllä minä tiedän, ketä tarkoitat. Jatka nyt vain!
— No niin. Hän kirjoittaa siinä, että pitäjäläiset ovat esiintymiseesi
hyvin tyytymättömät ja että sinä olet yllyttänyt kansaa herrasväkeä
vastaan ja että yhdistys pitäisi siitä huolta, ettet enää tule
pitäjään...
Hän purskahtaa nauruun ja jatkaa:
— Et usko, kuinka se kirje oli kiukkuinen ja hullunkurisesti
kirjoitettu!
— Mutta, alkaa Iida, — kuinka he juuri sinun tädillesi tuon
kirjoittavat. Mitä hänellä on asian kanssa tekemistä?
— He luulevat, että meidän yhdistyksemme oli sinut lähettänyt, sinä kun
levittelit yhdistyksen toimittamia kirjasia...
— Mutta ovatko he vallan hulluja!
— Mahtavat olla. Niin, ja sitten sinä olit suututtanut piiritarkastajan
pahanpäiväisesti, kun menit kajoamaan hänen alaansa.
— Mitä sinä nyt tarkoitat? En ymmärrä mitään...
— Sinähän tapasit siellä jonkun kansakoulunopettajan humalassa ja menit
siitä kantelemaan...
— Niin... No?
— Niin no, siitä ei piiritarkastaja pitänyt eivätkä pitäjäläisetkään.
— Itsehän he minua kehoittivat...
— Vai niin. En minä sitten ymmärrä.
Kadunkulmassa on pieni tyttö kukkakimppuja kauppaamassa. Parhaat on
jo viety, jäljellä on vain surkastuneita. Tytöt tarkastavat niitä
ja tinkivät hiukan, mutta eivät sitten huoli, vaan päättävät mennä
kukkakauppaan.
Iidalta on kadonnut kaikki halu lähteä mukaan.
— Tule nyt vain, kehoittavat tytöt. — Mitä sinä heistä välität.
Tietäähän sen, kummoisista maalaisherrasväet ovat. Pikkumaisia ja...
Iida lähtee kotiin.
Kenenkään huomaamatta pääsee hän huoneeseensa ja viipyy siellä ääntä
antamatta, voimatta selvästi ajatella mitään.
— Mitä sinulle on tapahtunut, lapsi? utelee äiti huolestuneena ja
jatkaa, kun ei Iida vastaa: — sinä olet niin muuttunut sen matkasi
jälkeen, ettei sinua ensinkään tunne. Puhuisit kerran äidillesi
suoraan...
— Ehkä äitikin suuttuisi kuten kaikki muut, pääsee Iidalta hiljaa.
— Olethan sinä taitanut olla vähän varomaton, lapseni, sillä eivät
ihmiset syyttä suutu. Ne ovat arkoja asioita, ei niihin pidä koskea.
Mutta älä nyt itke, kyllä he siitä unohtavat ja leppyvät.
Iida irroittautuu äidin sylistä, painaa otsansa pöytää vasten ja itkee
yhä katkerammin. Häntä ei ymmärrä äitikään. Hän luulee hänen itkevän
siksi, että on kadottanut kotipitäjänsä herrasväkien suosion.
— Sinä olet kipeä, Iida lapseni, puhelee äiti hyväillen. — Sinun
pitää lähteä ulkomaille. Siellä haihtuu mielestäsi koko tämän talven
ikävät... Onhan nuorella tytöllä nyt muutakin tekemistä kuin istua
suremassa ja itkemässä. Nyt minä telefonoin!
Hän telefonoi eräälle tuttavalle neidille, joka myöskin lähtee
ulkomaille ja joka on tahtonut Iidaa matkakumppaniksi. He kuuluvat
sopivan, että neiti illalla tulee heille.
Iida ei pane vastaan. Ehkä sillä lailla on parasta. Illansuussa, ennen
vieraan tuloa, lähtee hän hiukkasen kävelemään, selvittääkseen särkevää
päätään.
Ulkona yhä sataa lumensekaista vettä, mutta siitä huolimatta on
liikkeellä paljon ihmisiä. Toiset yrittävät pysytellä sateenvarjojensa
alla, toiset ottavat, leikkiä lyöden, vastaan taivaan kuurat suoraan
kasvoihinsa. Esplanaadi vilisee sunnuntaipukuista nuorta väkeä, joka
nauraa hihittää. Toiset ovat juovuksissa, toiset selvinä. Suomalaisten
joukossa luikkii kalpeita sotamiehiä ja santarmeja, silmät auki, korvat
pystyssä.
Iidaa hävettää, että he näkevät suomalaisia humalassa. Hän ei soisi
heille sitä aihetta vahingoniloon. Hän kuvittelee, että he siinä
astuvat näennäisesti välinpitämättöminä, mutta mielissään mutisten:
juokaas, pojat, juokaa! Sitä parempi meille, sitä helpommin me teidät
nutistamme — ja sitä helpompi teille itsellenne alistua!
Yleisö ei ole arkatuntoista, ei väistetä syrjään, kun toinen tulee
vastaan, vaan kyynärpäillä tuuppien tunkeudutaan vastaantulijain ohi.
Iida rientää, minkä pääsee, pois heidän joukostaan. Hänet on vallannut
inhon tunne, josta hän turhaan koettaa päästä. Hän suuntaa askeleensa
yli Rautatientorin Kaisaniemen porttia kohti.
Villensaunan hotellin edustalla kävelee kolme herraa, valkeat lakit
päässä, kaulatusten. He hoipertelevat, laulavat ja näyttävät olevan
valmiina sulkemaan syliinsä koko maailman. Iida tekee kaaren ja pääsee
heidän huomaamattaan sivuitse.
Puistosta kuuluu laulua. Hän miettii jo, kääntyäkö takaisin, mutta
eihän vielä ole myöhäistä ja Kaivopuistossahan tänään vietettiin Vappu.
Alastomina ovat puut, ruohotonna maa, sohjona asettuu lumiräntä lammen
pinnalle, jaksamatta sulaa. Ylempää tietä astelee joukko valkolakkisia.
Iida pelkää katsahtaa heihin, sillä jos... Mutta miksi aina edellyttää
pahinta? Ehkä he vain muuten ovat noin iloissaan. Onhan tänään kevään
päivä.
Suurelle kentälle on penkin ympärille kerääntynyt lauma poikia. Heidän
keskellään on jotakin, joka näyttää olevan heidän ilveilynsä aiheena,
ja heidän rähinänsä kajahtelee pitkin puistoa.
— Mikäs herran nimi on? kuulee hän heidän kysyvän ruotsalaisella
helsinkiläismurteella.
— Entä missäs herra asuu? Vai tässäkös yö vietetään...
— Mikäs herra on ammatiltaan?
Penkillä istuu mies, valkea lakki päässä. Pojat nyppivät häntä
käsivarsista, tanssivat hänen edessään, näyttävät hänelle pitkää
nenää. Hän yrittää tuon tuostakin häätää heitä luotaan, mutta ei saa
käsivarsiaan taipumaan kuin kömpelöön liikkeeseen, joka panee pojat
täyttä kurkkua nauramaan.
— Helkkarissa sentään, kuinka korea lakki! Lainaapas vähän minulle!
— Ja minulle!
Pojat riitaantuvat lakista, se kulkee päästä päähän ja singahtaa
vihdoin lyyrineen päivineen penkin alle.
Iida kääntyy ja alkaa juoksujalkaa paeta. Pois täältä, niin kauas kuin
suinkin!
Mitä tässä auttaa taistella vastaan? Paras antaa mennä myötävirtaa!
Hän purskahtaa kipeään nauruun ja nauraa hyvän aikaa seisten keskellä
Rautatientoria.
Hänen tulee kylmä ja kyynelet virtaavat silmistä, mutta täytyy vain
nauraa.
Sillä tämä tuntuu niin mukavalta. Hän katselee nyt maailmaa vallan
toisin silmin kuin äsken: kaikki tuntuu luonnolliselta, on kuten olla
pitää! Iloitkoot ihmiset kevään päivänä. Ylioppilaat ennen kaikkea!
Palatkoot entiset ajat. Sillä ennen oli ylioppilaselämä rikasta ja se
kasvatti suuria miehiä. Ja silloinkin juotiin. Nyt kun ylioppilaat ovat
siivompia ja raittiimpia, niin ovat he käyneet tyhjiksi ja köyhiksi.
Juokaa, pojat, juokaa! Sitä helpompi on teitä nutistaa ja sitä helpompi
teidän — alistua! Ehkä te sitä paitsi tulette intelligentimmiksi.
Niinhän väitetään...
Sinä iltana suunnitellaan ulkomaanmatka valmiiksi.
— Muista, ettet saa peräytyä, huomauttaa Iidan tuleva matkatoveri,
kotiin lähtiessään.
— En, en. Mitä minä täällä Suomessa turhaan kiduttaisin itseäni!
— Se on siis päätetty asia: kesäkuun ensi päivinä lähdetään!