Päivä on kirkas ja kylmähkö, toinen pääsiäispäivä. Kirkkoväestä on
suuri osa ajanut koululle, ollakseen läsnä kokouksessa. Tuuli nuolee
peltoja, jotka siellä täällä ovat paljaina, ja kohisee hautausmaan
puissa, vastapäätä kansakoulua. Kellastunut heinä kiviaidalla nuokkuu,
hiljaa kahisten.
Koulusalissa on koolla paljon kansaa. Herrasväet istuvat ensimmäisissä
penkeissä. Ystävällisesti tulevat he tervehtimään Iidaa ja kyselemään,
miten äiti jaksaa ja mitä Helsinkiin kuuluu. Itse Kullan patroonakin
on saapunut kunnioittamaan kokousta läsnäolollaan. He eivät näe, miten
hänen sydämensä vapisee, mikä tuska täyttää hänen rintansa. Hänestä
tuntuu siltä kuin hänet olisi raastettu oikeuden eteen tekemään tiliä
omista ja kaikkien näiden ihmisten pahoista teoista.
Hän kuulee virttä veisattavan, kuulee kirkkoherran alkavan pitää
hengellistä puhettaan. Hän tahtoisi seurata sitä, mutta hän ei
saa selvää sisällöstä, sillä hän erottaa vain yksityisiä sanoja.
Kirkkoherra lukee puheensa paperista, tuon tuostakin luoden
kuulijoihinsa katseen. Hän puhuu selvällä, yksitoikkoisella äänellä ja
lauseen lopussa on omituinen, unettava nuotti.
Hänen lopetettuaan astuu puhujalavalle Iida. Hän vapisee, jalat
tuskin häntä kannattavat. Mutta ensi sanojen kanssa katoaa pelko, hän
saa takaisin mielenmalttinsa ja ensimmäinen esitelmä menee vallan
levollisesti.
Sittemmin kiihtyy hänessä tarve saada puhua ja tuntuu helpotukselta
sanoa kaikki, mikä viime aikoina on kalvanut mieltä.
Hän puhuu entisistä ajoista, miten oli ja miten olisi voinut olla.
Ihminen huomaa usein vasta onnen menetettyään, että hän sen omisti.
Vasta sittenkö, kun suomalaisilta vapaus on viety, he käsittävät, että
heillä se oli, sittenkö vasta, kun on myöhäistä?
Ihmiset ovat käyneet vakaviksi, salissa ei kuulu hiiskahdustakaan.
Puhuja on riistänyt kuulijat mukaansa ja tuntee, että he uskollisesti
häntä seuraavat. Hetki tuo sanat hänen suuhunsa, hän innostuu, hän
leimahtaa liekiksi, hän nöyrtyy, tunnustaa, paljastaa itsensä ja kaikki
nuo muut. Hän manaa esiin vainajat, isät ja äidit, jotka nukkuvat
ikiuntaan tuolla tien toisella puolella, hautausmaassa. He jättivät
lapsilleen vapaan maan ja vapaana täytyy nykypolven tämä maa jättää
lapsilleen. Missä tähän asti on nukuttu, siellä on nyt noustava, missä
tähän asti on laiminlyöty, siellä on nyt kaksinkertaisin innoin käytävä
työhön. Kouluja kyliin, valoa pimeimpäänkin pirttiin! Pois raja-aidat
erottamasta veljiä — ovathan kaikki suomalaisia ja tarvitsevat
toisiaan. Anteeksi mitä on rikottu — sillä paljon on rikottu ja paljon
laiminlyöty molemmin puolin. Ja pyyhkiköön taivaan pyhä Herra pois
Suomen kansan pahat teot niinkuin hän pyyhkii pilven pimittämästä
taivaan lakea, siunatkoon hän Suomea ja varjelkoon sitä...
Puhuja on joutunut mielialan valtaan, jommoisessa ei hän ikinä ennen
ole ollut. Hän ei ole maan päällä eikä ihmisenä, joka erehdyksissä
vaeltaa elämän tietä. Hän on ulkopuolella itseään, toinen puhuu hänen
suunsa kautta, toinen häntä aseenaan heiluttaa. Tuntuu siltä kuin häntä
nostettaisiin pilven laidan päällä, kuin ei hänellä olisi ruumista.
Sinä hetkenä on hänestä väistynyt paha, hänessä on päässyt vallalle
hyvä, henki Jumalan hengestä. Se häntä johtaa, sitä hänen täytyy
totella. Hänellä ei ole omaa tahtoa.
Mieliala katosi samassa hetkessä, jolloin hän astui alas puhujalavalta.
Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt toisesta maailmasta toiseen.
Hän tunsi itsekin, että hänen armoitettu hetkensä oli ollut, ettei se
enää palaja.
Miten saattaa ihminen, intohimojen, mielitekojen ja muiden tuulten
ajama lapsi sellaisen pyhyyden hetken saavuttaa? Miten saattaa hänen
sydämessään asuva perkele niin kokonaan väistyä enkelin tieltä,
vaikkapa vain hetkeksi? Hän mietti sitä monesti jälkeenpäinkin,
voimatta sitä selittää.
Tunne hävisi häneltä äkkiä, niinkuin päivä peittyy pilveen. Mutta se
oli kuulijoihin ehtinyt vaikuttaa. Ihmiset olivat vesissä silmin.
He, varsinkin herrasnaiset, tulivat painamaan hänen käsiään ja
kiittämään häntä. Iidasta tuntui pahalta. He kiittävät häntä, he
luulevat, että hän puhui, eihän hän sitä tehnyt. Toinen, toinen...
Kansakoulunopettajatar, joka oli syntyisin pitäjän hienoston
tunnustamasta perheestä ja joka sentähden aina oli saanut vapaasti
seurustella herrasväkien kanssa, oli pyytänyt muutamia tuttavia
luokseen kahvia juomaan. Suuresta salista oli siirrytty hänen
kamariinsa, istuttiin siellä höyryävien kuppien ääressä ja puheltiin
päivän tapahtumista.
Rouva Hellman oli harvinaisen levottoman näköinen. Hänen poskensa
paloivat ja liikkeet olivat hermostuneet. Vihdoin puhkesi hän
selittämään syytä mielialaansa.
— Tiedättekö, kun Kullan patroona oikein suuttui. Hän tuli minun
luokseni tulipunaisena kasvoiltaan, teki kumarruksen ja sanoi: "Minulla
on kunnia kiittää puheesta. Mitään niin hävytöntä en iässäni ole
kuullut." — "Pitäkää hyvänänne! Se koira vinkaisee johon kalikka sattuu!"
vastasin minä. Ja puhkuen kuin vihainen kalkkuna läksi patroona luotani.
Seura purskahti nauruun.
— Tietäähän sen, ettei se Kullan patroonasta hauskalta tuntunut, kun
sanottiin, että hengen-aateliuteen kuuluu muutakin kuin peritty nimi!
— Ja että piikoja ja renkejä tai torppareita tulee kohdella
vertaisinaan! Ja toimittaa kaikille kouluja.
— Ja että juomatapa olisi hyljättävä.
— Mutta, lausui Iida vihdoin, — sellaistahan elämä täällä oli — ainakin
muutamia vuosia sitten.
— Oli ja on vieläkin, virkkoi kansakoulunopettajatar. — Mutta sitä ei
heidän mielestään saisi lausua julkisesti.
— Herrasväet eivät edes osanneet eivätkä tahtoneet oppia kansan kieltä,
me emme tehneet mitään kansan hyväksi, jatkoi Iida. — Me näytimme sille
vain huonoa esimerkkiä.
— Niin, se on totta.
— Mutta nyt tehdään pyhä päätös, että tapain tulee muuttua. Päätetään
ryhtyä oppimaan suomea ja seurustelemaan kansan kanssa. Aletaan käydä
talonpoikaiskodeissa, pannaan toimeen iltakouluja...
Erittäin innokas oli pikku postineiti. Hän on haaveksiva tyttönen,
ilman omaisia ja likempiä ystäviä. Häntä huolestuttaa pitäjän
herrasväkien riitainen suhde. Kaikkihan täällä riitelevät ja
rettelöivät, kaikki panettelevat toisiaan eikä harrastuksia löydy
ensinkään. Hän tahtoisi niin sanomattoman mielellään tehdä jotakin
synnyinmaansa ja kansansa hyväksi...
Iida sulkee hänet syliinsä, kuultuaan hänen sanansa, sillä hänen käy
häntä niin sääli. Kuinka yksin hän on täällä, tyttö raukka! Hän on niin
hentoinen ja niin avuton, vaikka kasvoista kyllä näkee, ettei hän enää
ole lapsi, että hän likenee kolmattakymmentä ikävuottaan... Iidasta
tulee hänelle äkkiä neuvonantajatar, ja vanhempi sisar, jolle hän
kirjoittaa kirjeitä, täynnä ihailua ja myötätuntoisuutta.
Myöskin Kullan patroonan rouva ottaa lämpimästi osaa neuvotteluihin,
miten kansansivistystyö olisi järjestettävä. Häneen ei siis ole
vaikuttanut hänen miehensä loukkaantuminen, ehkä päinvastoin hän on
sovinnollisesti vaikuttanut patroonaan.
Kirkonkylän opettajatar ottaa levittääkseen laulukirjaa, joka hänen
mielestään on erittäin hyvä. Jokainen on innoissaan, kaikki myöntävät,
että tähän asti on nukuttu, ja päättävät että nyt on herättävä.
Samaa mieltä Kullan patroonan kanssa on ainoastaan herra Hellman.
Hän on viime kokouksesta asti ollut kuin ukkospilvi. Hän näyttäytyy
ainoastaan ruoka-aikoina, tuijottaa silloin äreänä eteensä, vaikenee
itsepintaisesti ja jos hän suunsa avaa, paitsi syödäkseen tai
juodakseen, niin päästää hän ilmoille pistosanoja tai kiukkuisia
vastauksia.
Iida tuntee, että syynä hänen suuttumukseensa oli se viime puhe siellä
koululla. Hän soisi mielellään, että herra Hellman suoraan hänelle
purkaisi ajatuksensa. Mutta sitä ei hän tee. Ehkä sensijaan rouva saa
vastaanottaa koko tulvan...
Herra Hellman nukkuu kauan, syö paljon, juo vielä enemmän, lukee
sanomalehdet, hoitaa ampumavehkeitään, silittelee koiriaan — siinä koko
hänen työnsä. Iidan ei ole vaikea saada siitä selvää, sillä sen tietää
koko pitäjä, vieläpä naapuripitäjätkin. Hänellä on komea ulkomuoto,
sangen paljon älyä, hän saattaa olla käytöksessään miellyttävä ja
kaikin puolin rakastettava. Hänellä on paljon velkoja, hän elää
rouvansa kustannuksella, juo hänen varoillaan, kohtelee häntä häijysti
eikä koskaan tee mitään, jota ihmiskielellä työksi kutsutaan.
Muhkeaan ulkomuotoon nuori leski tietysti rakastui. Mutta kuinka
kamalaa elää terveen, rotevan miehen kanssa, joka ei tee muuta kuin
syö, juo, nukkuu!
Kuinka hän on saattanut sellaiseksi tulla? Onko häneen vaikuttanut
perinnöllisyys vaiko kasvatus kodissa, toveritko...? Ja eikö hän
vielä voisi muuttua, mies parhaimmassa iässään? Varmaankin on hänen
elämässään hetkiä, jolloin hän tuntee asemansa koko häpeällisyyden,
jolloin hän kärsii, katuu, on epätoivoissaan. Maailma, joka tuomitsee
ja pilkkaa, näkee hänet tyynenä ja näennäisesti elämään tyytyväisenä,
se ei tiedä, ei aavista miten kamalat voivat olla hänen sieluntuskansa!
Jos tuollaisena pimeänä hetkenä joku voisi puhaltaa häneen parannuksen
toivon, jos vaimo, toverit, ystävät yhtyisivät liittoon häntä
tukeakseen, niin eiköhän hän voisi nousta! Jollei hän juominkeihin
saisi seuraa, jos yleinen mielipide tuomitsisi hänen työttömyytensä ja
pakottaisi hänet työhön, jos kanssaihmiset hienotunteisesti auttaisivat
häntä joka askeleella, niin täytyisihän hänen muuttua!
Mutta yleinen mielipide ei häntä tuomitse, kanssaihmiset eivät häntä
auta, ystävät ja toverit pitävät hänestä juuri sellaisena kuin hän on.
Selän takana nauretaan, ei kukaan lausu hänelle itselleen totuutta. Hän
on juomingeissa hauska toveri ja jos häntä huvittaa elää työttömänä,
niin eihän se keneenkään kuulu.
Siinä se on. Jos hän yrittäisi nousta, niin olisivat kaikki kädet
pitelemässä häntä entisessä loassa. Hän ei yritäkään.
Jäljellä oli nyt kaksi kokousta vastaisessa päässä pitäjää. Toisessa
— klo 11 aamupäivällä — astui kansakoulunopettaja Iidaa vastaan aivan
humalassa, silmä korkealle turvonneena. Hänen vapisevat kätensä eivät
kykene soittamaan virttä loppuun. Yleisön joukossa istuvat koululaiset,
hänen omat oppilaansa.
Hän on lahjakas mies ja ensimmäisenä vuonna täällä asuessaan eli
hän säännöllisesti, johti paikkakunnan henkisiä harrastuksia, jopa
raittiusseuraakin. Mutta sittemmin on hän juonut ja kylä hänen
kanssaan. Monta monituista kertaa on hän juopuneena astunut luokkansa
eteen. Lieneehän hänelle siitä muistutettu, mutta seurauksitta.
Samana iltana on kirkonkylän herrasnaisia koolla Hellmanilla. Kuinka he
ovat ystävälliset ja rakastettavat Iidan kohtaan.
— Minä niin sinua odotin päivälliselle, sanoo ruustinna, — lapset niin
olisivat tahtoneet sinua nähdä.
— Te ette ollenkaan säästä itseänne, livertää postineiti, — mahdatte
olla hyvin väsyksissä.
— Ikävä, ettei se kansakoulunopettaja nyt edes kokouksen ajaksi voinut
pysyä selvänä, huomauttaa kirkonkylän opettajatar.
— Kyllä minä aioin sinulle jo edeltäkäsin sanoa, virkkaa taas
ruustinna, — ettet pahasti pelästyisi, jos hän olisi vähän noin...
Sillä hän on niin harvoin selvänä. Mieheni on kyllä häntä nuhdellut,
mutta...
— Hän on niin osannut päästä piiritarkastajan suosioon, että tämä häntä
suojelee, eikä hän pelkää mitään...
— Olisi se vain hyvä, jos sinä Helsingissä voisit käydä tarkastajalle
siitä valittamassa...
Iida ottaa esiin paperin, jonka toinen sivu on täyteen kirjoitettu,
ja merkitsee siihen: "mennä valittamaan juoposta opettajasta". Hän
on siihen kirjoittanut kaikki mitä pitäjäläiset ovat uskoneet hänen
tehtäväkseen, kun hän Helsinkiin tulee: hankkia pitäjän uusille
yhdistyksille sääntöjä, sanomalehtiä lukutupiin, laulukirjoja,
opetusryhmänpitäjiä ym.
— Kun sinä kesäksi voisit asettua tänne! huudahtaa Alma tuontuostakin.
— Minä olen aikonut lähteä ulkomaille!
— Ulkomaille! Älähän nyt. Onhan siihen aikaa tulevaisuudessakin.
Asettukaa te koko perhe kesäksi tänne! Onko nyt aikaa ajatella
ulkomaanmatkoja!
— Niin auttaisitte meitä suuren kansanjuhlamme toimeenpanossa...
— Kyllähän se kovin hauskaa olisi. Joka tapauksessa koetan hankkia
esitelmänpitäjät...
He ovat kaikki hänelle niin kiitolliset ja jäähyväiset heidän välillään
ovat mitä sydämellisimmät.
Iidaa väsyttää. Hän on viikon aikana lakkaamatta antanut
hengestään, pusertanut aivoistaan, langennut mielialasta toiseen,
mielenliikutuksesta mielenliikutukseen. Tuntuu siltä kuin ajatuskyky
olisi kulunut loppuun, kuin ei hänen henkensä enää pystyisi mihinkään.
Päätä pistelee, aivoissa polttaa, jäsenissä kiertelee äkäinen särky,
siirtyen milloin käsivarsista jalkoihin, milloin päinvastoin. Ääni on
vallan lopussa, kurkku on kuin kiinni turvonnut.
Häntä alkaa pelottaa, ettei hän pääse kotiin, vaan että hän sairastuu
matkalla. Hän pyörtyy ehkä eikä enää jaksa nousta, hän jää ehkä tänne
vieraitten ihmisten joukkoon sairastamaan pitkäksi aikaa.
Ei! Hänen täytyy päästä kotiin.
Hän jännittää tahtonsa äärimmilleen, hän keskittää kaikki halunsa
siihen, että pysyisi pystyssä Helsinkiin asti.
Onnellisesti hän saapuukin kotiin.
Siellä on sillaikaa tapahtunut yhtä ja toista: sanomalehtilakkautuksia,
kotitarkastuksia, vangitsemisia.
Vasta parin päivän perästä saattaa hän alkaa muistella, mitä hän
matkallansa sai kokea, ja alkaa täyttää lupauksiaan. Hän joutuu nyt
mitä vilkkaimpaan kirjeenvaihtoon pitäjäläisten kanssa, hän viettää
tuntikausia telefonin ääressä, kulkee kirjakaupasta kirjakauppaan
ja miettii yöt ja päivät, miten hän parhaiten saattaisi tulla sen
luottamustoimen arvoiseksi, jonka kotiseutu hänelle on uskonut.
Se tuottaa hänelle suurta iloa, hän on siitä niin ylpeä!
Sinne menee kirjoja suuret määrät, laulukirjojakin satoja kappaleita,
ja aina vain tilataan lisää. Ruotsinkieliset lehdet tietävät kertoa,
että Kullan herra on Ahokankaan uudelle koululle lahjoittanut 300 mk.
On siis leppynyt hänkin!
Eräänä päivänä tapaa Iida kadulla maisteri Airasen.
— No neiti, alkaa hän heidän tervehdittyään, — koska te lähdette?
Iidan silmät lentävät selälleen ja hymyillen vastaa hän:
— Olen jo palannut kotiin!
— Ulkomailtako?
— Ei, mutta kotipitäjästäni.
— Vai olette te käynyt siellä. Mikä tuulenpuuska teidät sinne vei?
Iida alkoi kertoa hänelle matkastaan ja miksi hän läksi...
— Miksi te nauratte? keskeyttää hän äkkiä puheensa ja veri nousee hänen
kasvoilleen.
— Etteköhän te nyt liioittele...? Mahtaako se sivistyneen säädyn
"juominen", kuten te suvaitsette sitä nimittää, ja sivistymättömyys nyt
todellakin olla niin vaarallista?
— Mutta minähän olen viettänyt koko nuoruuteni ajan paikkakunnalla!
kiihoittuu Iida puhumaan. — Luuletteko, että minä ilokseni puhun pahaa
syntymäseutuni herrasväistä, joihin aikoinaan itse kuuluin...
— Te puhutte kuin vähintään olisitte seitsemänkymmenen vuoden vanha
eukko...
— Olkaa huoleti, en enää sano mitään.
— Te loukkaannutte, neiti. Älkää sitä tehkö, vaan puhukaa nyt
kärsivällisesti eteenpäin. Näettehän tässäkin edessänne pakanan,
jota ehkä sentään kannattaisi kääntää... Kuulkaa nyt, neiti, te
raittiusväet, te ette käsitä, että juomatapa kyllä lakkaa itsestään,
kunhan kansa enemmän sivistyy...
— Sivistyksen puutteestako useimmat niistä nuorista juristeista, jotka
istuvat käräjiä siellä maaseudulla, viettävät yönsä pelipöydän ja
lasin ääressä, sieltä suoraan astuakseen käräjätupaan? Sivistyksen
puutteestako kaupungin piirilääkäri eräänä iltana saapui sinne maalle
vieraisiin niin humalassa, että kaatui pitkäkseen keskelle salin
lattiaa kaataen mennessään kukkaruukun? Sivistyksen puutteestako...?
— Epäilemättä sivistyksen puutteesta.
— Niin, ehkä sivistyksen, sydämensivistyksen, mutta ei tietojen...
— Koska tuo kaikki nyt tapahtui, neiti?
— Ei siitä valitettavasti ole kauan.
Molemmat vaikenevat hetkisen ja astuvat kiireesti alas katua.
— No niin, saarnatkaa te vain, koska te noin saatte koko pitäjiä
nousemaan, sanoo maisteri vihdoin.
Iida katsoo häneen pitkään, saadakseen selville, mitä hän ajattelee.
— Luuletteko, että minä huvikseni sen matkan tein?
— Teillä naisilla on niin omituiset huvit... Teille on itsekidutuskin
huvia.
— No niin. Onhan siitä jonkinlainen tyydytys, jos sillä on saanut
aikaan jotakin hyvää.
— Mutta minun tarkoituksenihan ei laisinkaan ollut keskustella tästä.
Tahdoin kysyä, lähdettekö ulkomaille?
— En kai lähde. Kotipitäjässäni on kesällä suuret kansanjuhlat ja minä
luultavasti asetun sinne valmistamaan niitä.
— Vai niin.
He eroavat. Iida tuntee, että he ovat joutuneet kauaksi toisistaan. Hän
tahtoisi huutaa, pidättääkseen häntä vielä menemästä... Samassa kääntyy
maisteri, ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten, ja katsoo taakseen. Iida
näkee hänen hymyilevän tavalla, joka häneen koskee, avaa kiireesti
oven, astuu sisään ja paiskaa sen kiinni jälkeensä.
Mitä hän siitä välittää, mitä tuo maisteri sanoo! Tietäähän hän
itsekin, että se mihin hän näin vakavissaan yrittää, on peräti
lapsellista. Mutta kun ei nyt vielä käsitä, mihin kelpaisi. Onhan
hänellä sentään puhdas omatunto.