Suomessa oli vielä kylmä, turhaan yritti lehti puihin puhjeta. Mutta
Itämeren takana jo kukkivat sireenit ja etelämpänä ovat lehmukset,
ruusut ja jasmiinit täydessä kukassa.
Mikä hyörinä kaduilla ja toreilla ja kaupoissa, mikä loisto, alkaen
kirkoista ja palatseista puoteihin ja ulkoravintoloihin! Täällä eivät
paina päivän huolet, täällä ei eletä kitumalla, täällä nautitaan täysin
siemauksin. Täällä ehkä todellakin unohtuvat talviset tunteet.
Iida tahtoo ne unohtaa, hän tahtoo heittää kaikki huolet, hän tahtoo
kerrankin elää!
He ovat joutuneet hauskaan pensionaattiin, he saavat joukoittain
tuttavia, he käyvät oopperoissa, teattereissa, huviretkillä kaupungin
ympäristöissä. Illoin on puistoissa musiikkia ja ilotulitus muuttaa
seudut satumaailmoiksi.
Suloiselta tuntuu tuon tuostakin paeta koko tästä elämästä, astua
viileään kirkkoon, painua penkin pohjaan, sulkea silmät, kuunnella
soittoa ja laulua ja tuntea tuoksua pyhästä savusta. Soittajia
ei näy eikä tiedä mistä päin laulu kuuluu, mutta sävelet soivat
miltei yliluonnollisina ja kun joskus silmiä raottaa, niin näkee
leijailevan savun takaa pappien ja kuoripoikien liikkuvan ja korkeitten
vahakynttiläin palavan alttarilla, joka hohtaa kullalta ja hopealta.
Siinä rauhoittuu, siinä unohtaa...
Ja työ — kielenoppiminen ja soittotunnit — on kuin leikintekoa.
Mutta eräänä päivänä tulevat sanomalehdet Suomesta, paksu tukku lehtiä,
parin viikon numerot. Siellä kotona on yhä kylmää, jäitä järvissä ja
tulvat nousevat nousemistaan.
Senjälkeen käy huolettomuus Iidalle mahdottomaksi.
Vähän ennen juhannusta saa hän kirjeen, joka on osoitettu Helsinkiin
ja sieltä lähetetty tänne. Se on hänen kotipitäjästään. Tuuloisten
nuori seura panee toimeen juhlat ja pyytää häntä hartain sanoin
juhlapuhujaksi.
He siis vielä välittävät hänestä, kaikesta huolimatta! He eivät
tuomitse eivätkä hylkää... Kuinka hän on heille kiitollinen.
Hänen silmäinsä eteen nousee kaukainen kylä ja ihmiset, joiden käsi on
kovettunut auran kurjessa. Onpa heillä nyt puuhaa, kun heidän tulee
valmistaa kokonaiseen iltamaan ohjelma! Pitkät ovat matkat, mutta
kokoon tullaan ja yhdessä tuumitaan. Siinä on huolestuneita, kesää
odottelevia miehiä ja tirskuvia, tanakoita tyttöjä... Päätetään ottaa
näytelmäkappale. Sehän täälläpäin on vallan uutta... Ja Iidan he
ottaisivat mukaansa, nuo hyvät ihmiset!
Kuinka mielellään hän menisikin, jollei matka olisi näin pitkä. Mutta
näin ollen täytyy heille kirjoittaa, ettei hän voi tulla.
Kirjeen lähdettyä syntyy hänessä ajatus:
— Mitä merkitsee matkan pituus sille, joka oikein tahtoo!
Ja siihen hän vastaa:
— Niin, mutta tuottaahan sekin hyötyä isänmaalle, jos minun henkeni
täällä rikastuu. Olisihan hullutusta lähteä, kun on pitkän, kalliin
matkan päässä.
— Sinun isänmaanrakkautesi on savua, suitsutusta, tyhjää sanahelinää.
Sinä palvelet isänmaatasi silloin, kun se sinulle on mukavaa, kun se
kunnianhimollesi voi tuottaa jonkun voiton. Uhrata et voi, luopua
nautinnosta et tahdo. Ja sinä puhut isänmaanrakkaudesta!
Iida vaipuu mietteisiin.
Niin, se on aivan totta: täällä on huoletonta ja hauskaa ja siksi
hän ei tahdo lähteä... Hän tuomitsee kotipitäjän herrasväkeä siitä,
etteivät he tahdo luopua tanssiaisista ja juomingeista, edes tällaisina
aikoina. Onko hän nyt itse parempi — huvittelee niinkuin hekin!
Ei! Pois täältä, kotiin! Älköön olko isänmaanrakkaus sanahelinää, vaan
työssä ja toimessa se on toteutettava.
Taas pakenee uni hänen vuoteensa äärestä... Suomessa on niin kylmä. On
ehkä tulossa nälkävuosia ja kovia aikoja.
Hänen täytyy lähteä. Täällä ei hänelle enää ole rauhaa.
He eivät häntä odota. Sitä suuremmaksi tulee heidän ilonsa, kun hän
ilmestyy heidän joukkoonsa.
Hän ilmoittaa jo tuttavilleen, että hän lähtee. He eivät ota sitä
uskoakseen ja pitävät hänen sanojaan leikkinä. Matkatoveri nostaa
pienen toran, mutta lopettaa pitämällä hänen puhettaan pilantekona.
Hän ei huoli kiistellä heidän kanssaan, luulkoot mitä tahansa. Hänen
päätöksensä on valmis.
Puhe syntyy aivan kuin itsestään. Yön hetkinä ja yksinäisyydessä
puistossa liittyvät lauseet toisiinsa.
Mutta äkkiä katkeaa ajatus, silmissä hiukaisee omituisesti ja tuntuu
siltä kuin maa katoaisi jalkojen alta. Hän kaatuisi, jollei saisi
kiinni toverinsa käsivarresta.
Vähitellen hän siitä tointuu, mutta kohtaukset alkavat uudistumistaan
uudistua. Hän kadottaa kaikki säikeet puheestaan, hän ei kykene
pitämään koossa mitään. Ainoastaan lähtö hänellä on selvillä: hänen
täytyy lähteä. Se on välttämättömyys, se on hänen kohtalonsa, josta ei
hän pääse mihinkään. Eihän häntä kukaan odota ja osaahan puheen pitää
kuka tahansa. Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hänen pitää
lähteä. Tuntuu vain siltä, että täytyy.
Mutta jos häntä, hänen yksin ollessaan matkalla, alkaa tuolla lailla
pyörryttää? Jos hän horjahtaa ja putoaa junan alle?
Vaistomaisesti valtaa hänet jo sitä ajatellessa kamala tunne: olla
astumassa toisesta vaunusta toiseen, pyörtyä, retkahtaa vaunujen
väliin, hetkeksi jäädä riippumaan kiinni vaatteista, mennä murskaksi,
kädet ja jalat irti ruumiista, hengen sentään lähtemättä...
Mielikuvitus luo vähän väliä hänen eteensä tämän kuvan ja hän tulee
lopulta vakuutetuksi sen toteutumisesta. Valoisina hetkinä sanoo
hän itselleen, että nuo tuollaiset hullutukset ovat heitettävät ja
voitettavat, mutta toisena hetkenä riistävät ne hänet mukaansa eikä hän
pääse niistä.
Hänen täytyy luopua matkastaan.
Tuttavat vakuuttavat kaiken aikaa tietäneensä, että hän laski
leikkiä... Mutta hänpä näyttää heille, että se oli täyttä totta. Hän
lähtee kotipitäjään, koska siellä vielä on niitä, jotka tahtovat häntä
nähdä. Ja ehkä herrasväetkin jo ovat leppyneet. Hän lähtee niihin
suuriin juhliin. Heinäkuuksi täytyy hänen tulla terveeksi.
Miten ne herrasväet hänet ottavat vastaan, kun hän tulee? Kohtelevatko
ehkä ystävällisesti ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin
eivät he ikinä olisi hänestä pahaa sanaa langettaneet. Ja hän, mitä hän
vastaa heille? Sanooko, että he häneltä ovat hävittäneet kuukausien
rauhan sensijaan, että he kaikki yhdessä olisivat työskennelleet saman
asian eteen? Ei, hän ei sano mitään. Heidän ei tarvitse sitä tietää. Ja
unohtaa sen tahtoo hänkin, kunhan he vain ovat muuttaneet mieltä.
Tuttavat alkavat suosittaa hänelle vuoristoa, joka ei ole kuin muutaman
tunnin rautatiematkan päässä. Siellä iäisten lumien varsilla on moni
ennenkin saanut takaisin terveytensä.
Hän joutuu kahden vaiheille.
Kiipeillä kukkuloita, kädessä koukkusauva ja jalassa piikkipohjakengät!
Samota laaksonpohjia, pitkin vuoristopurojen laitoja! Pysähtyä kylään
lepäämään ja juomaan viiniä viinitarhan äärestä, sitten taas alkaakseen
retkeä ylöspäin, kohti edelweisskukkaa ja alppiruusua. Siellä hengittää
läpikuultavaa, keveää ilmaa, joka on puhdasta kuin terveys. Ympärillä
huippu huipun vieressä, metsää, kivilouhikkoa, äkkijyrkkiä seinämiä ja
niiden välillä laaksoja kukoistavine kylineen...
Tätä ajatellessa alkavat veret hänen suonissaan nopeammin kiertää,
hermot takovat ja hänet valtaa suuri kaiho päästä sinne ylös, pois
ihmisten ilmoilta luonnon vapauteen...
Nähdä auringon nousevan alpeilla, nähdä iltaruskojen sytyttelevän
lumia, nähdä päivän vaihtuvan yöksi ja sieltä korkealta, pienen
alppimajan kynnykseltä katsella tähtitaivasta!
Hän jää tänne. He eivät häntä tarvitse kotona...
Eräänä päivänä istuu hän tavallisella paikallaan puistossa, kädessä
kirja. On tavattoman kuuma. Ihmiset liikkuvat väsyneesti, herrat pitäen
hattua kädessään ja tuon tuostakin pyyhkien hikeä otsaltaan. Miekkonen,
joka täältä kuumasta pääsee vuoristoon!... Hän hankkii sellaisen
mukavan vuoristopuvun ja pienen hatun, jonka reunojen alta aurinko
mielin määrin pääsee paahtamaan...
Hänen silmänsä ovat sattuneet puuhun, joka seisoo toisella puolen
tietä ja joka kai aina on seisonut siinä, vaikkei hän ole tullut sitä
huomanneeksi. Se on valkorunkoinen puu, oksat riipuksissa. Koivuhan se
on! Mutta toisenlainen kuin koivut Suomessa. Eiköhän täältä mistään
tapaisi samanlaista? Hän nousee ja alkaa etsiä, mutta ei löydä. Ja
siinä, puolihorroksissa kuumasta, kiertäessään puistoa, luo hän eteensä
suomalaisen maiseman järvineen, valkorunkoisine koivuineen.
Laskeutua nurmelle koivun alle, avopäin, avojaloin, yllä kevyt puku!
Tuntea heinähelpeitten karistelevan pölyään kasvoihin, katsella lehvien
läpi pohjoista taivasta... Saada riisuutua ja paiskautua veteen, jonka
alla on hiekkapohja!
Hänen sydämeensä koskee. Taas on hän tienhaarassa eikä tiedä kunne
kulkea.
Kunhan sieltä kotoa tulisi kirje, joka kehoittaisi joko lähtemään
taikka jäämään! Mutta kirjettä ei tule.
Kunhan hän vain tietäisi tekevänsä jotakin hyötyä. Mutta jos herrasväet
ja talonpojat nyt ovat sopineet keskenään ja yhdessä puuhaavat ja
hän tulollaan taas heidät erottaa... Mutta jos taas ne, jotka ovat
hänen ystäviään ja tarvitsisivat hänen apuaan, luulevat että hän vain
huvinhalusta viipyy siellä ulkomailla.
He eivät saa sitä luulla. Hän ei siedä, että he sitä luulevat. Hänen
täytyy lähteä. Tällä kertaa ei hän kallista korvaansa millekään
ehdotuksille, sillä jos hänen päätöksensä alkaa horjua, niin sitä taas
seuraa uudet epäilykset ja niitä pelkää hän enemmän kuin mitään muuta.
Sattumalta saa hän matkaseuraa Ruotsiin asti ja miltei sairaana lähtee
hän matkaan. Mutta vähitellen tyyntyy hän. Hän ei ajattele mitään, ei
taistele vastaan, hän kulkee kohtaloansa kohti, olkoon se mikä tahansa.
Suomessa on sillaikaa ehtinyt tapahtua paljon. Siellä on käynyt
lähetystö Euroopan oppineita. He ovat Suomelle lausuneet sivistyneen
maailman myötätuntoisuuden tunteet, he ovat innostuttaneet rohkeuteen
ja kestävyyteen. Lukiessaan lehdistä kertomuksen lähetystön kulusta
läpi Suomen saa Iida kuin uutta elämää ja hänen rintansa laajenee
onnesta ja kiitollisuudesta.
Yleisenä keskusteluaiheena rautatievaunussa on Euroopan lähetystön
matka. Mistä muusta sitten voitaisiin puhua! Onhan se suloinen lohdutus
suruisille mielille, paras tunnustus työntekijöille — mutta tunnustus
joka velvoittaa.
Suomessa on kesä nuorena, lehti puussa vielä kehittymättömänä, yö
valoisa. Tuntuu oudolta tietää, ettei Helsingin asemalla ole ketään
omaista vastassa.
Äkkiä herättää Iidan puolihorroksista tuttu ääni:
— Hyvää iltaa! Pitääkö minun uskoa silmiäni, onko se todella neiti Iida
Strömmer ilmi elävänä?
— Maisteri Airanen, todellako! Oikein hauska nähdä edes joku tuttu.
Maisteri on polkupyöräpuvussa, lippalakki päässä. Hän hoitaa täällä
Helsingissä viransijaisuutta ja on vain ollut käymässä maalla, pari
peninkulmaa viime asemalta. Ei hän ole odottanut tapaavansa neiti
Strömmeriä täällä. Kuinka tämä oikeastaan on selitettävä?
Iida kertoo hänelle kaikki.
Hetkisen maisteri vaikenee.
— Olette siis, alkaa hän vihdoin, — tullut sieltä Alppien rajoilta asti
— pitääksenne puheen kotipitäjänne kansanjuhlassa?
Veri nousee Iidan kasvoihin.
— Onko se sitten niin hullua?
— Menkää te nyt mieluummin johonkin kylpylaitokseen hermojanne
parantamaan, sillä tämä ei enää ole terveen ihmisen teko... Tulla tänne
sieltä... ja sellaisen asian takia!
— Kun minä en saanut rauhaa.
— Olisinpa tietänyt sen, niin en olisi kehoittanut teitä lähtemään
ulkomaille!
— En minä lähtenyt siksi, että te kehoititte. Olisin minä muutenkin
mennyt. Ja onhan se retki nyt hyvä tehtynä. Tiedän ainakin, etten ensi
hetkessä tee sitä uudelleen.
— Senkö vain te sillä retkellä olette oppinut?
— Muun maassa sen.
Maisteri hymähtää.
— Te naiset, te naiset, olette te omituista väkeä. Itsekidutus se on
teidän nautintonne. Se on se sunnuntaikoulutunnelma tai miksi sitä
nimittäisin, sittenkin pohjasävelenä teissä kaikissa!
Hetkisen kuluttua muistuu Iidan mieleen jotakin ja hän virkkaa
hymyillen:
— Muistatteko vielä, teidänhän piti kasvattaa minusta pirteä ja
monisärmäinen nainen...
— Niinhän piti! Teihin tuntuu nyt tulleen muutama särmä lisää.
Se on erittäin hyvä, jollei se ole tapahtunut entisten särmäin
kustannuksella. Tunnenhan minä oikeastaan tuon innostuksen. Jos
tässä rupean avomieliseksi, niin jo tässä muutamana päivänä olin
lupautumaisillani pitämään esitelmää eräässä raittiusiltamassa... Ja
kyllä ne meidän nuoremme läksivät täältä kesälaitumelle niin ladattuina
että... Kuinka kauan se sitten kestänee! Isänmaallinen innostus kuuluu
aikaan — teillä myöskin!
— Arvelette sen olevan ohimenevää laatua!
Iida säpsähtää. Olisiko tuo oikeassa? Totuttaisiinko tähänkin,
väsyttäisiinkö suremaan ja — innostumaan?
Hän huomaa maisterin olevan sanomaisillaan jotakin myrkyllistä. Hänen
ajatuksensa juoksu katkeaa ja hän huudahtaa, torjuakseen sitä, mitä hän
mahdollisesti sanoisi, rukoilevalla, puoleksi surumielisellä äänellä:
— Olkaa hyvä, vaikkapa vain hetkisen ajaksi ja sanokaa minulle, ovatko
ajatukseni todella olleet teidän mielestänne niin... niin mielettömät?
— Tjaa... olkoon se minusta kaukana, että rupeaisin tuomitsemaan
viattomia pieniä privaattihuvejanne...
Iida puraisee kokoon huulensa ja tuntee ikäänkuin jäykistyvänsä.
Senjälkeen ei keskustelu heidän välillään enää tahdo luistaa ja
molemmat tuntuvat toivovan, että matka loppuisi.
Iida tapaa kodin kesäkunnossa: ikkunat ja huonekalut ovat peitossa,
naftaliininhajua kaikkialla.
Varhain seuraavana aamuna telefonoi hän äidilleen maalle. Äiti pelästyi
pahanpäiväisesti eikä käsitä, mitä tämä nyt taas tietää. Tulla kesken
pois!
— Ethän vain aio lähteä sinne kansanjuhlaan, rakas lapsi!
— Aion, äiti. Juuri siksi tulin kotiin.
— Et saa mitenkään lähteä sinne, hätääntyy äiti. — Muista se! Äiti on
pyhästi luvannut, ettet sinä sinne tule, että olet ulkomailla...
— Kuinka äiti on voinut mennä sellaista lupaamaan! Kun minä sieltä asti
olen tullut varta vasten, äiti rakas...
Äidin ääni melkein itkee, hänen jatkaessaan:
— Sieltä on kirjoitettu minulle... on kerrottu mitä sinä puhuit...
kaikki ovat sinulle vihoissaan... ja minulle myös, joka olen sinun
äitisi ja aivan viaton...
— Mutta äiti, ei äiti toki noin... Koska se kirje tuli? Johan he toki
ovat leppyneet.
— Ei siitä ole kuin pari päivää. Minun syykseni panivat kaikki. Kuinka
sinä, rakas Iida, menet sellaisia asioita puhumaan! Kansan kuullen,
renkien ja piikojen kuullen sanot, että herrasväet ovat juoneet eivätkä
ole osanneet suomea! Siitäkös se alhainen kansa oikein pöyhistyy!
Jo nyt ovat niin ylpeitä, etteivät tiedä mitä tahtovat! Kyllä sinä
tällaiset paljastuksesi saat tuntea läpi elämäsi.
— Kaikki oli totta, mitä sanoin, äiti...
— Mutta sinulla ei ole oikeutta mennä tuomitsemaan muita. Vastatkoon
kukin teoistansa. Kansa on niin sivistymätöntä, että tuollainen puhe
vaikuttaa suorastaan yllytyksenä...
— Kiirehtikää! muistutetaan ruotsinkielellä telefonisentraalista.
— Sinä lupaat siis, lapseni, ettet lähde! Toki äidillesi sen teet
mieliksi...
— Teen, teen, äiti. En lähde...
Hän ei enää saa mitään sanotuksi, vaan hoippuu huoneeseensa, koettaa
niellä nyyhkytystään ja vaipuu vihdoin permannolle. Tuntuu siltä kuin
jokin hänen sisässään olisi särkynyt.
Hän tuntee olevansa niin yksin — ei ketään ystävää. Hän on
alakuloisena, lamassa, häntä pelottaa.
Kunhan hän edes voisi katua sitä mikä on hänet tähän yksinäisyyteen
syössyt! Kuinka suloista olisi lähteä sinne maalle tunnustamaan
rikkoneensa, peruuttamaan sanansa ja saamaan anteeksi! Äidinkin
tähden. Mutta mitä on hän tehnyt, mitä rikkonut, miksi ovat he häneen
suuttuneet?
Hän ei voi katua. Hän on puhunut totta.
Alastomana tosiasiana pysyy, ettei vaaran hetki ole liittänyt yhteen,
vaan että vielä löytyy sijaa veljesvihalle. Koska avautuu joka silmä,
koska herää joka mieli? Eikö tämä isku riitä, tarvitaanko vielä enemmän?
Olisipa nyt kotitalo heidän hallussaan! Kyllä hän tietäisi, miten
elämänsä asettaisi. Ei pitäisi häneltä seuraa puuttuman eikä työtä!
Mutta entä jos äiti, se hyvä äiti, suostuisi ottamaan Kalliolan
takaisin. Se on myytävänä ja äitihän aina on ikävöinyt sitä... Ei, ei,
ei! Se on ränstynyt ja rappeutunut eikä äiti jaksaisi kestää nähdä sitä
sellaisena. Naisten hoidettavaksi on se liian suuri. Eikä sitä tarvitse
lähteä sinne asti kansaa etsimään. On sitä Helsingissäkin!
Siinä kotiseudussa on sentään omituinen tenho, sinne hän ikävöi...
Kuinka siellä nyt on puuhaa! Seppeleitä sidotaan, lipputankoja
nostetaan. Ympärillä aaltoavat järvet, viljavainiot, metsät... Miksei
hän saanut olla siellä mukana!
Kuinka hänen tekisi mieli lakata ajattelemasta ja muistamasta,
paeta luontoon, kuten ihminen, joka on kaikki koettanut ja kaikkeen
kyllästynyt! Mutta ei tässä nyt auta. Selvyyteen tässä on päästävä,
valittava tie, jonka päässä viittaa omantunnonrauha. Ei kelpaa syytää
syytä toisen niskoille. Omasta itsestä on alettava.
Mutta miten?
Elinehto Suomelle on sisällinen sopu. Sitä täällä ei ole. Täällä
raivoavat yhä kieliriidat, täällä taistelee kourallinen ihmisiä
heikkojen ja kovempiosaisten oikeuksien puolesta — parempiosaiset,
"yläluokka", pitelee kourin kynsin kiinni entisistä eduistaan. Se
tekee sen osaksi ymmärtämättömyydestä tai ajattelemattomuudesta, mutta
pääasiallisesti itsekkyydestä. Ja se osa alaluokkaa, joka on herännyt
ymmärtämään, että sille tehdään vääryyttä, käy kovaksi ja katkeraksi
eikä tahdo tunnustaa muuta vihollista kuin — yläluokan.
Siinä se on arka paikka, siinä sopiva haavan kohta. Eikä täällä sopua
synny ennen kuin kaikki ovat saaneet oikeutensa. Ja vasta sitten Suomi
on väkevä ja voittamaton.
Iidasta tuntuu siltä kuin hänen edessään olisi suuri vuori... Naisen
voimilla käydä sitä vastaan! Se on mielettömyyttä...
"Jos teillä olisi usko niinkuin sinapin siemen, niin te..."
— Niin Jumala, minä uskon, ettet hylkää Suomea, että autat meitä
siirtämään vuoriakin...