On pimeä ilta, sataa ja tuulee. Juna on täpösen täynnä koululaisia,
jotka lähtevät pääsiäislomalle. Alussa käy vaunussa kihinä ja hyörinä
kuin muurahaispesässä, mutta vähitellen hiljenevät äänet, päät vaipuvat
seiniä ja olkapäitä vasten ja ennen pitkää ei kuulu muuta kuin
nukkuvien hengitys ja jyry ja veturin puhkina.
Iida istuu vaununnurkassa, silmät kiinni, pää nojautuneena ikkunan
pieleen. Mutta ei hän nuku. Hän kyselee itseltään kymmenennettä
kertaa, ovatko todella esitelmät, runot ja muut välttämättömät
kapineet matkassa, sillä mikä hänen eteensä tulisikaan, jos olisivat
unohtuneet... Onko Alma saanut hänen kirjeensä, onko kuulutus
sunnuntaiksi ennättänyt kirkkoon?... Hetkeksi voittaa väsymys, hän on
jo vaipumaisillaan horroksiin, mutta herää siitä, että on seisovinansa
puhujalavalla ja lausumassa:
"Tää kansa Herran kansa on,
On kansa kalliolla"...
Puoliyön aikana tullaan lähtöasemalle. Rouva Hellman on pitänyt
lupauksensa ja lähettänyt hevosen vastaan. Ajomies on tuttu ja
saattaessaan neitiä kestikievariin yöksi kertoo hän viimeiset
kuulumiset kotoa.
Seuraavana aamuna varhain lähdetään matkaan.
Taivas on pilvessä ja kun pari kilometriä on ajettu, alkaa tulla
vedensekaista lunta suurina siekaleina. Tie upottaa, reki kulkee
enimmäkseen toisella syrjällään, tuon tuostakin vajotakseen syviin
raiteisiin ja sitten taas töyssähtäkseen niistä ylös. Metsässä on vielä
korkeita kinoksia. Puitten oksat vaikenevat vaikenemistaan, sillä
niille langettuaan ei lumi sula, vaikka se vetenä virtaa alas sekä
Iidan kasvoja että rengin niskaa ja vaikka se reenpeitteelle tultuaan
muuttuu vesihelmiksi. Pensastoihin muodostuu kokonaisia lumipesiä ja
telegraafilangat ovat kuin pumpulihahtuvien peitossa.
Ensimmäisen peninkulman aikana juttelevat he ahkerasti, mutta sitten
he vaikenevat. Iida nauttii hiljaisesta kulusta metsän läpi, josta
ei kuulu hiiskahdustakaan. Siitä on monta vuotta kun hän tätä tietä
kulki, mutta merkillisimmät mäet, kartanot ja käänteet muistaa hän
selvästi. Hän eläytyy eläytymistään menneisyyteen, kokemukset viime
vuosikymmeneltä katoavat, hän astelee latua, jota asteli kymmenen
vuotta sitten. Hän elää haikean tunteen vallassa, se viihdyttää, se
tuottaa lepoa.
Mutta ei se ole viisasta kääntää päätään ja liikahtaa reessä, kun
taivaan täydeltä sataa lumiräntää, sillä se tekee turkinkauluksen läpi
väyliä niskaan ja ennen pitkää valuu kylmä virta alas selkää.
Suloista on päästä kestikievariin kuivaamaan vaatteitaan ja syömään.
Pieni kaupunki näyttää aivan muuttumattomalta ja kestikievarissa on
kaikki entisellään. Kadut ovat kellertävän lumisohjon peitossa ja
pilvistä lankeaa yhä suuria siekaleita taukoamatta.
Aikansa kuluksi päättää Iida telefonoida Helsinkiin... Hän tapaa
kestikievarisalissa joukon herrojen tapaan puettuja miehiä, jotka
istuvat olutlasien ääressä, puhellen korkealla äänellä, nauraa
räkättäen ja tuon tuostakin sylkäisten. Iida kuulee, puhellessaan
sentraaliin, että he puhuttelevat häntä, ja kun hän astuu heidän
ohitsensa, niin ojentaa muuan kättään hänen perässään.
Äskeinen tunne, jonka herätti yksinäinen metsä ja lumisade, on kuin
pyyhkäisemällä poissa. Hänen tekee mielensä astua noiden miesten
eteen ja koko nykyhetken tapahtumien nimessä kysyä heiltä, kuinka he
saattavat istua tuossa. Eivätkö he tiedä mitään, vai...? Hänen mielensä
joutuu kuohuksiin, taas tuntuu siltä, että suomalaiset itse kutsuvat
maahan pimeyden vallat... Hän tahtoisi suoraa päätä lähteä pois täältä,
eteenpäin, jottei tarvitsisi kuulla noiden miesten naurua. Mutta
täytyyhän hevosen saada levätä.
Onkohan elämäkin tässä kaupungissa muuttumatonna? Vieläköhän täällä
juodaan niinkuin ennen? Eiköhän herroilla vieläkään ole muita
harrastuksia? Kun maalaiset tänne tulivat, niin joivat he täällä
rahansa ja jos kelpo nuorukainen tänne muutti, niin tuli hänestä
renttu... Jos täällä kaikki on ollut entisellään, niin eikö tämäkään
aika mitään vaikuta?
Rekeen astuessaan kuulee Iida yhä salista raakoja ääniä ja naurua.
Ne seuraavat häntä pitkän aikaa, vaikka kaupunki on jo jäänyt hänen
taakseen ja hämärä ja metsä vain ovat hänen ympärillään. Päästäkseen
ajatuksistaan alkaa hän jutella Antin kanssa. Se on hyväluontoinen,
perin rehellinen mies, mutta hiukan typerä. Valtiolliset asiat näkyy
hän ymmärtävän sekavanlaisesti, sen hän vain tietää että vaikka
kirveeseen tarttuu ja vaikka sotaan lähtee, jos tästä ruvetaan
ahdistelemaan... Hän kohtelee hevosta kuin vanhaa toveria, jonka kanssa
on monet matkat yhdessä tehty ja monet kovat koettu. Hän ei sitä lyö
eikä riuhdo ohjaksista, vaan kävelee rinnalla ylämaat, tarkastelee
valjaita ja juottelee kaivoilla maantielaidassa, jotka hevonenkin näkyy
tuntevan ennestään.
On jo ilta. Tie vie läpi seutujen, jotka ovat miltei asumattomia.
Molemmin puolin kasvaa vankkaa tukkipuuta. Iida muistaa aikaisemmilta
lapsuudenajoiltaan asti kuulleensa puhuttavan, että näillä kankailla
tapahtui murhia ja liikkui rosvoja. Hän käsittää, että pahantekijän
mahtaa olla hyvä paeta tänne jylhään luontoon, käsittää myös sen,
että noiden mökkiläisten, jotka asuvat täällä peninkulmien päässä
muiden ihmisten ilmoilta, täytyy elää sovussa rosvojen kanssa, jos
mielivät henkensä säilyttää... Hän katselee metsään, valkeaan, syvään
hongikkoon. Ei tuule, mutta latvoissa käy kohina, tyyni, intohimoton
ääni, kuin laulu Tuonelan tuvilta... Tuolla liikkuu lumella varjo.
Olisiko se murhamies, koditon ihminen ilman omantunnon rauhaa?
Vähitellen harvenee hongikko ja he ajavat asutummille aloille. Iida
alkaa jo tuntea seudut, tasaiset pellot, kartanot... Tuolla edempänä
on kirkko. Ja tuossa vilkkuu jo, valaistuna kuin ennen suuria pitoja
varten, Alma Hellmanin koti... Siellä mahtaa olla vieraita, tulta
tulvii pitkän rakennuksen joka ikkunasta.
Onko tämä totta vai onko se unta? Täälläkö hän todella on, täällä
kaukaisessa kotipitäjässä?
— Syntymäseutu, ajattelee hän itsekseen, — mikä ihmeellinen tenho
sinussa on! En ole tietänyt, mikä mahti sinä olet, en ole tietänyt,
että näin sinua rakastan, kunhan voisin tehdä jotakin hyväksesi! Jumala
joka minut tänne lähetit, ole mukanani ja sano minulle, mitä minun
pitää tehdä, miten minun pitää puhua. Itse en tiedä, itse olen ollut
paha ja elämäni on ollut erehdystä — sinä, Jumala, jolla on kaikki
voima ja joka heikostakin voit tehdä aseesi, ole minun kanssani!
He ajavat sisään tutusta portista, jota varjostavat suuret puut.
Portaiden edessä seisoo palvelustyttö lyhty kädessä, ja portailta
huutaa talon rouva jo "tervetuloa" tulijaa vastaan... Hetkeksi tuntuu
Iidasta taaskin siltä kuin ajat kymmenen vuotta sitten olisivat
palanneet: hän on äitinsä kodista tullut serkkunsa komeaan kotiin
tanssiaisiin... Mutta sydämellisemmin kuin ennen painaa talon rouva
hänet syliinsä, eikä ole hänen pukunsa loistava kuten silloin. Nyt
on hän vaatimattomissa, mustissa vaatteissa ja Iida tuntee, että hän
tällaisena pitää hänestä enemmän. Mutta samassa muistuu hänen mieleensä
valaistu huoneisto ja kuiskaten kysyy hän:
— Onko vieraita?
— Ei, vastaa Alma, — kuinka niin?
— Kun talo oli niin valaistuna.
— Tietysti sinua varten, kultaseni! naurahtaa Alma ja vie vieraansa
sisään. Sohvalta eteisessä nousee heitä vastaan sileäkarvainen
jahtikoira ystävällisesti vingahdellen ja heiluttaen häntäänsä. Alman
päästellessä vaatteita Iidan yltä astuu talon isäntävainajan huoneesta
herra, jonka Alma esittelee miehenään, samalla kehoittaen serkkuaan ja
miestään sinuttelemaan toisiaan.
Herra Hellman sopertaa jotakin, että on hauska tutustua, silittelee
koiraansa, tekee pari kysymystä tiestä ja ilmasta ja lähtee sitten
takaisin omalle puolelleen.
Alma ja Iida astuvat huoneesta huoneeseen, Iida tahtoo nähdä kaikki,
uudistaa muistojaan menneiltä ajoilta. Kuinka ne suojat tuntuvat
suurilta, miltei ruhtinaallisilta! Kaikki on melkein samassa
järjestyksessä kuin ennen, vierashuoneen permannon peittää sama
kallisarvoinen matto, huonekalut ovat samat pehmeät, punaiset ja
seinillä riippuu samat taulut ja peilit.
— En käsitä, virkkaa Iida vihdoin, — kuinka kaikki on saattanut näin
säilyä!
— Se näyttää siltä, vastaa Alma hiukan katkenneesti ja ikäänkuin
mielenliikutustaan vastaan taistellen, — nyt illalla, tulen valossa,
mutta päivällä kyllä näet, että kaikki on kulunutta.
— Entä kuinka sinä itse oikeastaan jaksat?
— Niinkuin kotini! pääsee häneltä tukahdutetusti. Ja samassa alkaa hän
aivan muuttuneella äänellä kertoa Iidalle, miten he kirkkoherran ja
kansakoulunopettajien kanssa ovat järjestäneet kokoukset. Huomenna,
pitkänä perjantaina iltapäivällä on kokous Mäkelän koululla, seuraavana
päivänä Hirvijärvellä, sitten Tuuloisissa, sitten Ahokankaalla, sitten
kirkonkylässä, sitten Hukkilassa ja vihdoin Hongiston koululla, jos
sinne nyt pääsee kun jäällä on niin paljon vettä.
— En huolinut määrätä Kalliolaan mitään kokousta, sillä ajattelin,
että sinusta ehkä olisi kiusallista tulla sinne. Siellä on kaikki niin
muuttunut, rakennukset ränstyneet ja tuuli kaatanut puita... Mutta minä
aivan unohdan antaa sinulle ruokaa, keskeyttää hän äkkiä ja rientää
kyökkiin.
Illallispöydässä on herra Hellman läsnä. Hän on komea mies,
siistissä, muodikkaassa puvussa. Kasvot ovat hienot ja sivistyneet,
hän tekee läpeensä miellyttävän vaikutuksen — ensi hetkessä.
Mutta jo seuraavassa ilmenee hänen käytöksessään, hänen tavassaan
puhua, jotakin jota Iida ei ymmärrä. Hän ei katso silmiin, hän
puhuu omituisella varovaisuudella, ikäänkuin ei hän tietäisi,
kohdellako vierastaan ystävänä vaiko vihollisena. Hän syö paljon
ja silminnähtävällä nautinnolla. Pari kertaa vastaa hän rouvansa
huomautuksiin hermostuneesti, miltei ärtyisästi. Rouva taas puolestaan
puhuu vältellen, lausuen asioista niin yleisiä arvosteluja kuin
suinkin. Iida tahtoo likemmin kuulla, miltä kauppias nykyään näyttää
ja vähän aikaa luistaa keskustelu erinomaisesti. Tietäähän sen, miten
tavallinen, raaka talonpoika herrastaloa hoitaa. Paitsi että hän on
antanut rakennusten rappeutua ja kaatanut puita puistosta, niin on
hän myynyt kaiken metsän ja tahtoisi nyt päästä koko talosta. Kun
tämä keskusteluaihe on käytetty loppuun, niin syntyy taas kiusallinen
hiljaisuus. Iida tuntee, ettei Alman ja hänen miehensä väli ole hyvä.
Hän on kuin kahden tulen välissä ja helpommin hengittää hän, kun ateria
on loppunut, herra Hellman toivottaa hyvää yötä ja rouva saattaa hänet
hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen.
Se on rakennuksen toisessa päässä, pieni, lämmin huone, jonka ikkunat
antavat puutarhaan päin. Seinän takana ovat Alman miesvainajan huoneet,
kolme suurta, kolkkoa huonetta, joissa Iida muistaa kansan kertoneen
kummittelevan.
— Sinä olet kai hyvin väsyksissä? kysyy rouva Hellman. — Lähdenkö pois,
vai saanko hetkisen jutella kanssasi?
Iida vakuuttaa, ettei hän vielä ole väsyksissä, hän ei kuitenkaan
saisi unta. Hän on itse asiassa kiitollinen siitä, ettei hänen vielä
tarvitse jäädä yksin, sillä hänet on vallannut omituisen kolkko tunne,
häntä pelottaa jäädä tänne suuren rakennuksen päähän yöksi. Onhan se
hullutusta, tietäähän hän, ettei hänelle mitään tapahdu...
Alma on istuutunut hänen vuoteensa laidalle, kädet ristissä sylissä.
Hän näyttää odottaneen serkkunsa tuloa, saadakseen hänelle puhua, sillä
hänen sydämensä on täynnä. Mutta hän epäilee, onko hänellä oikeutta
paljastaa huolensa ja voiko tuohon tyttöön luottaa. Eikä hän oikeastaan
mielellään nöyrry valittamaankaan...
Iida katselee häntä hänen siinä istuessaan ja hänet valtaa sääli.
Kuinka hän on muuttunut, laihtunut, kuinka tukka on käynyt harvaksi ja
kuinka otsaan on syntynyt uurteita? Hän ei ole ollut sairas, hänen on
siis täytynyt henkisesti kärsiä...
— Kun tämä koetuksen aika nyt todellakin jotakin Vaikuttaisi, virkkaa
hän vihdoin ja nostaa katseensa, joka pitkän aikaa on tähdännyt
permantoon.
— Ole varma siitä, että se vaikuttaa, vastaa Iida lämpimästi. — Onhan
se jo vaikuttanut. Kuka olisi uskonut, että kielipuolueemme lakkaisivat
ja kuitenkaan eivät ne enää ole olemassa, vaan me seisomme yhtenä
yksimielisenä kansana.
Rouva Hellman vaikenee hetkisen.
— Kunhan ei se olisi enemmän näennäistä, sanoo hän vihdoin. —
Ehkei ajattelevissa piireissä, mutta suuri yleisö ei varmaankaan
ole muuttanut mieltään. Ainakin täällä maaseudulla puhutaan
"suomenmielisistä" ja "ruotsinmielisistä" aivan kuin ennen.
— Vaikutus ei ehkä vielä ole ehtinyt tänne...
— Jos, jatkaa Alma, ikäänkuin ei hän olisi kuullut serkkunsa viime
sanoja, — jos me saisimme takaisin kaikki mitä olemme kadottaneet, niin
eiköhän tuli taas leimahtaisi ilmi liekkiin?
Iida ei vastaa mitään. Jonakin epäilyksen hetkenä on hän tehnyt
itselleen saman kysymyksen, voimatta vastata siihen.
— Vieläkö täällä pitäjässä juodaan niinkuin ennen? kysäisee hän,
vaihtaakseen puheen aihetta.
— Voi, voi! huudahtaa Alma ja hänen silmissään leimahtaa.
Iida hämmästyy hänen kiihkeyttään ja käsittää kajonneensa arkaan
kohtaan. Juoppous se varmaankin on hänen ristinsä. Samassa muistuu
hänen mieleensä, että herra Hellman illallispöydässä joi olutta. Eihän
se itse asiassa mitään niin ihmeellistä ollut, mutta...
— Talon pehtoori juo, rengit juovat, torpparit samoin, kauppias tuolla
maantienlaidassa on rapajuoppo. Pidoista palaavat herrat miltei
aina humalassa. Eihän ole kaunista sitä kertoa, mutta sellainen
on katsantokanta pitäjässämme, että yksin naistenkin mielestä
mies on hauskempi, jos hän on hiukan juonut kuin jos hän on aivan
selvä... Ja eihän täällä menesty muut kuin epäsäännölliset miehet ja
puolisivistyneet naiset. Muita vihataan ja yleinen mielipide tuomitsee
heidät...
Hän vaikenee hetkeksi, ikäänkuin omia sanojaan pelästyen ja jatkaa
sitten tyynemmin.
— Onhan täällä sentään kelpo ihmisiäkin, säätyläistenkin joukossa,
mutta he eivät koskaan puutu osoittamaan, etteivät he hyväksyisi
sitä elämää, jota täällä suurin osa herrasväestä viettää. He
ummistavat silmänsä ja vaikenevat, sillä he tahtovat elää sovussa
ja rauhassa. Eivätkä yksin säätyläiset ole syypäitä, sillä kyllä
meidän rikkaat talonpoikamme ovat tavattomasti takapajulla... Koulua
pelkäävät kuin surmaa. Eihän täältäpäin ole tullut ainoatakaan
talonpoikaisylioppilasta.
— Niin, "sivistyneiden" esimerkki ei juuri ole ollut omiaan
houkuttelemaan talonpoikien lapsia antautumaan koulutielle. Mutta
eiköhän tästä nyt tule suuri käänne.
— Niin, kunhan tulisi!
Alma tuntuu rauhallisemmalta nyt kun on saanut hiukan puhua ja
lausuttuaan hyvää yötä jättää hän huoneen. Iida jää yksin. Hänen ei ole
uni eikä hän tunne väsymystä.
Pitäjässä on siis kaikki entisellään. Täällä ei vielä tajuta, mitä aika
kansalaisilta vaatii. Täällä nukutaan vieläkin. Ja jollei edes tämä
aika herätä...
— Hyvä Jumala, avaa meidän silmämme, auta meitä tulemaan kelpo
suomalaisiksi, sillä muuten olemme hukassa!... Autathan, Jumala,
annathan anteeksi etkä heitä meitä sortumaan!
Sammuttaessaan kynttilää kuulee Iida kellon seinän takana lyövän
kaksitoista. Hän ei enää pelkää. Niin likellä Jumalaa kuin sinä yönä ei
hän pitkiin aikoihin ole ollut.
Ikkunan alla seisoo pensas, jonka oksat ovat kokonaan lumihahtuvien
peitossa. Sen syrjästä saattaa erottaa lumisen puutarhan.
V
Seuraava päivä oli pitkäperjantai.
Lumisade oli lakannut, räystäät tippuivat, varpuset raksuttivat
pensastoissa pihamaalla. Iida kuuli huomenkelloja soitettavan ja näki
kansan sekä jalkaisin että hevosella rientävän kirkkoon. Kun hän
vihdoin itse astui tuttua tanhuaa kirkkoa kohti, oli jumalanpalvelus jo
mahtanut alkaa, sillä kirkonmäellä ei näkynyt kuin hevosia. Ne olivat
sidotut aitaan, toisten eteen oli pantu heiniä, toiset söivät kauroja
pussista, joka oli kiinnitetty pään ympäri. Pari nuorta miestä seisoi
kellotapulirakennuksen takana tupakoimassa.
Iida kulki kuin unissaan, sydän väristen, huulet sopertaen rukousta.
Avatessaan kirkon ovea tuntui hänestä juhlalliselta kuin jos hän olisi
astunut iäisyyden kynnykselle. Hiljaa, uskaltamatta katsoa ympärilleen,
vaipui hän likeisimpään penkkiin ja kätki kasvot käsiinsä.
Kun hän vihdoin nosti silmänsä, näki hän ympärillään puhtaat,
valkeat seinät, tutun alttaritaulun, joka kuvasi Kristuksen
kirkastusta, hopeiset haarakynttiläjalat alttaripöydällä ja
penkeissä tutunnäköisiä kasvoja. Urkuja soitettiin kauniisti, pappi
nousi saarnastuoliin... Sakariston ovensuussa seinällä riippui
kultakehyksissä kirjoituksia, joihin hän ennen tuskin oli huomiota
kiinnittänyt — hallitsijavakuutukset.
Pappi luki saarnansa yksitoikkoisesti, sanoja venytellen. Iida
ei voinut häntä seurata, mutta hän nautti hiljaisuudesta ja
lapsuudenaikaisesta tunnelmasta, joka täällä häntä ympäröi, ja katseli
kirjoituksiin sakariston ovensuussa. Ensimmäisen saarnan loputtua hän
läksi pois kirkosta.
Kartanon pihassa oli häntä vastassa suuri koiralauma, ainakin kuusi
koiraa, hyväluontoisia jäniskoiria, jotka paikalla tekeytyivät
ystäviksi. Eteisen sohvalla vinkui kaunis lintukoira ja talon isäntä
istui huoneessaan järjestelemässä ampumavehkeitään. Kaikesta päättäen
oli hän innokas metsästäjä.
Päivällisille tuli muuan herra, joka vasta lyhyemmän ajan oli
oleskellut pitäjässä. Herra Hellman tarjosi hänelle ruokaryyppyä, mutta
hän ei ottanut.
— No mikä nyt on kun ei kelpaa! sanoi isäntä hiukan epävarmalla äänellä
ja tyhjensi itse lasinsa.
Vihdoin oli jo aika lähteä kokoukseen.
Iidaa pelotti... Häntä hullua tyttöä, että hän oli lähtenyt tälle
retkelle itseään kiduttamaan! Sillä varmaan ei siitä kuitenkaan ole
mitään hyötyä... Kokoustalon aitavierillä oli hevosia ja ikkunoista
näkyi naisten päitä. Pihamaalla ja kuistilla seisoi kymmenkunta
miestä... He odottavat kaikki häntä ja hänen puheitaan, hänen pitää
osata kiinnittää puoleensa heidän huomionsa pariksi tunniksi...
Ystävällisenä astui talon isäntä Iidaa ja rouva Hellmania vastaan. Iida
muisti hänet vallan hyvin isänsä ajoilta. Se oli viisas mies, varakas
mies ja etevä maanviljelijä, mutta joi vahvasti ja hänen poikansa oli
suuri juoppo.
Hetkisen perästä tuli opettajatarkin toivottamaan vieraita
tervetulleiksi. Hän oli kalpea, hento nainen ja näytti vaivoin kantavan
käsivarrellaan lastaan, joka tuon tuostakin kitisi. Sensijaan oli hänen
miehensä punaposkinen ja hyvinvoivan näköinen. Koulu sijaitsi isännän
suuressa asuinrakennuksessa ja sali, jopa porstuakin oli jo kerääntynyt
väkeä täyteen. Myöskin naapurikartanon herrasväet olivat saapuneet.
Iida oli ottanut mukaansa puolisataa laulukirjaa, jotka lainaksi
jaettiin yleisölle, ja pian vyöryi juhlallinen virsi salissa.
Hän seisoo puhujalavalla veisaten noiden muiden mukana. Hänen
edessään on nuoria ja vanhoja, puolisokeista ruotilaisukoista pieniin
koulutyttöihin, jotka varmaan tulevat ymmärtämään sangen vähän hänen
puheestaan. Siinä on köyhää kansaa ja varakkaammanlaista väkeä, kaikki
näyttävät tutuilta, mutta ainoastaan harvoja hän tuntee.
He kuuntelevat puhetta tyyninä, liikkumattomin katsein, hiukan
tottumattomina toimitukseen, mutta näyttäen käsittävän kaikki. He eivät
puhele keskenään, vaan seuraavat tarkkaavaisesti ja käyvät tavattomalla
innolla laulamaan, kun Iida esitelmän välissä ehdottaa laulua. He ovat
siinä lyhyessä ajassa niin ehtineet ihastua laulukirjoihin, että he
väkiselläkin tahtovat ne ostaa.
Myöskin nuorisoseurakysymys herää kokouksen lopulla vireille. Seuran
perustamisesta on jo kauan ollut puhetta. Kyllä se nyt lopultakin on
perustettava...
Alku on aina vaikein ja ensi päivä hirsipuussakin pahin. Seuraavana
päivänä tuntui Iidasta lähtö kokouspaikkaan jo paljon keveämmältä.
Hän ei koskaan ollut käynyt Hirvijärven metsäkulmalla, mutta
aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli hän kuullut mainittavan
"Hirvijärven rikkaita". Kylään oli vasta viime vuosina tullut sekä
maantie että koulu. Tilat olivat pieniä ja torppareja ainoastaan
nimeksi. Joskus oli hänen isänsä puheilla käynyt Hirvijärveltä joku
isäntä, sarkatakkiin puettu, jykevä, itsetietoinen mies, jota isä oli
kohdellut erikoisella kunnioituksella.
Oli kirkas päivä, hanget siinsivät, koivumetsä punersi ja ilmassa
oli keväinen tuoksu. Tie oli asumatonta, siellä täällä vain tuli
vastaan köyhännäköinen tölli. Vihdoin erottiin valtatieltä ja kun
kylätietä oli parin tunnin verran ajettu, niin alkoi sen päästä
kuulua koiranhaukuntaa. Eteen aukeni loiva rinne harmaine mökkeineen
ja punaisiksi maalattuine taloineen. Tie kiersi tuhannessa mutkassa
ylös rinnettä, ohi kuistien, joiden edessä siat tonkivat, varpuset
raksuttivat ja koirarakki haukkui, kohti uutta, vielä maalaamatonta
rakennusta, joka oli suurin koko kylässä ja sijaitsi muita
korkeammalla: koulua.
Täällä siis asuvat "Hirvijärven rikkaat", pitäjän vapaa
talonpoikaisluokka.
Heidän kylänsä tekee iloisemman vaikutuksen kuin seudut, joiden läpi
tähän asti on matkustettu. Hauskasti punoittavat talot hankien keskellä
— vai lieneekö se auringon ansio, joka tänään antaa kultiensa niin
runsaasti tulvia yli seudun?
Opettaja tulee vastaan jo portailla, lausuu reippaasti "tervetuloa"
ja auttaa neidin reestä. He astuvat suureen, valoisaan koulusaliin,
jossa urkuharmonien ympärillä seisoo muutamia nuoria miehiä laulamassa.
Ikkunoista näkyy laaja savolainen maisema: harjanteiden selkiä, jotka
aaltojen lailla ylenevät ja alenevat aina taivaanrantaan saakka, joka
on läpikuultavan puhdas.
Laulu lakkaa ja laulajat tulevat tervehtimään tulijaa. He ovat
siisteissä puvuissa, heidän tervehdyksensä on kohtelias ja heidän
kasvoistaan näkee paikalla, että he ovat tottuneet ajattelemaan.
— Oletteko te käyneet kansanopistoa? huudahtaa Iida välittömästi.
Kyllä. Tuo Heikkilä paraikaa käy ja Mustonen kävi viime vuonna.
Muut eivät ole olleet tilaisuudessa, vaikka kyllä olisi ollut
halua. Mutta lainakirjaston ovat he tutkineet kannesta kanteen ja
sanomalehtiä he seuraavat tarkasti... Kunhan näillä seuduin vain olisi
enemmän harrastusta. Mutta jos täällä jotakin uutta alkaa, niin jo
nousevat miltei kaikki vastustamaan ja pilkkaamaan ja panettelemaan.
Nuorisoseuraakin on aiottu perustaa jo pitkän aikaa, mutta eihän siitä
mitään tule... Kansakoulussa on sentään viime vuosina ollut paljon
oppilaita, mutta kansanopistoa katsotaan vielä kieroin silmin. Santalan
isäntäkään, vaikka on niin kelpo mies ja vaikka varoja kyllä olisi, ei
tahdo päästää opistoon tytärtään, joka on niin lukuhaluinen...
Hetkisen kuluttua ovat he laulukirjasta tavanneet laulun, jota
kansanopistossa usein laulettiin ja heidän nuoret äänensä täyttävät
kaikuvan salin. Iida seisoo heidän joukossaan, vuoroin silmäillen
sydänmaista maisemaa, jota aurinko kultaa, vuoroin noita nuoria, jotka
laulavat...
Heillä on täällä paljon vaikeuksia, heitä ei ymmärretä eikä heidän
harrastuksiaan tunnusteta. Mutta heitä on jo kantajoukko. Kipuna
on syttynyt sydänmaahan eikä se sieltä sammu, vaan hehkumistaan se
hehkuu, kunnes leimahtaa liekiksi. Heidän joukkonsa tulee, jos he vain
hyvällä esimerkillä ja kestävällä innolla jaksavat toimia, kasvamistaan
kasvamaan. Ehkä jo parinkymmenen vuoden kuluttua jokainen lapsi täällä
saa nauttia koulun siunausta, ehkä silloin valkea lakki koristaa monen
neidon ja nuorukaisen päätä... Ehkä juuri täältä, pitäjän itsenäisten
talonpoikien kulmalta nousee se hengen aateli, joka pitäjäläisille
näyttää, ettei nimi eikä synnynnäinen sääty eikä raha ihmistä aateloi,
ettei muodikas puku eikä ylellisyys tavoissa korota häntä sivistyneiden
luokkaan, vaan että hengen aateliin ja tosisivistykseen kuuluu paljon,
paljon enemmän...
Iida katselee noita nuoria, joiden rinnat innostuksesta kohoavat, ja
hänet valtaa suuri onni. Hänen tekisi mieli jäädä tänne sydänmaalle
heidän kanssaan, heidän ja heidän siskojensa rinnalle tekemään työtä,
kunnes hänenkin kouransa kävisivät työnteosta koviksi kuten heidänkin
ovat...
He kertovat, että ovat valmistaneet ohjelmaa hänelle avuksi.
Heikkilällä on puhe ja runo ja pari noista muista miehistä on
valmistanut vuorokeskustelun.
Mutta jo alkaakin saliin kerääntyä yleisöä — kuinka toisenlaista kuin
eilinen yleisö! Eroa on vaatteissa ja ulkonaisessa käytöksessä, mutta
vielä enemmän kasvoissa. Näille ihmisille on helppo puhua, heidän
kasvojensa ilmeessä on jotakin, joka antaa sanoille siivet. He eivät
ole vilkasta väkeä, joka ensi hetkessä viehättyisi, mutta he ovat
jykevää kelpo väkeä, joka on tottunut ajattelemaan, arvostelemaan ja
järkevästi käsittämään asiat. Heissä on riippumattomuuden leima, he
tietävät arvonsa, tietävät tulevansa omillaan toimeen.
Aika rientää kuin siivillä. Iida ei huomaa sen kulkua. Niin paljon on
hänellä puhumista noille isännille, emännille, heidän perheilleen ja
palvelijoilleen. He käsittävät hänet, hän saattaa heille puhua suoraan.
Hänen kirjavarojaan menee kaupaksi suuret määrät ja onnellisena, miltei
kaipauksella jättää hän Hirvijärven.
Ilta on ihana. Auringon laskettua on pakastunut, taivaalla ei näy
ainoatakaan pilveä, ainoastaan ruskoja, jotka hohtavat punaisissa,
sinertävissä ja kullankarvaisissa väreissä, vähitellen himmetäkseen
vastaanottamaan tähtiä. Ilma on läpikuultavaa; joka siemauksen mukana
luulee hengittävänsä keuhkoihinsa nuoruutta ja terveyttä.
Tie Hirvijärveltä Tuuloisiin ei ole peninkulmankaan pituinen, mutta
siihen kului monta tuntia. Peltojen poikki kulki pari jälkeä ja hevonen
asteli siinä askel askeleelta, vaipuen kinoksiin vatsaa myöten. Yli
aidan, josta ainoastaan seipäät näkyivät, laskeuduttiin niitylle, siitä
taas mäelle, ajettiin useiden pihamaiden poikki, reki kallellaan,
lakkaamatta ollen vaarassa kaatua. Äkkiä loppuivat jäljet ja hevonen
tupsahti suinpäin hankeen. Ei ollut muuta neuvoa kuin riisua se,
kääntää reki ja lähteä takaisin. Mutta pian löytyi metsästä hyvä tie ja
se vei, kuperkeikkoja tuottamatta, perille asti.
Tuuloinen on kyllä talo, mutta se ei ole niitä suuria kartanoita,
siihen ei kuulu kuin noin kaksikymmentä torppaa pitäjän äärimmäisessä
päässä.
Torpparit ovat köyhää, nöyrää väkeä, joiden koko ajan anastaa taistelu
jokapäiväisestä leivästä. He kuuntelevat kyllä hartaasti, mitä neiti
heille tuossa puhuu, mutta tuntuu siltä kuin eivät he voisi arvostella,
mitä heille sanotaan eivätkä pystyisi puhuttua käsittämään. He
kuuntelevat häntä mielellään, sillä moni näillä seuduin muistaa hänet
lapsuudenajoilta. Kalliolan kartano ei ole tästä hyvinkään kaukana. He
ovat tulleet tänne uteliaisuudesta, näkemään miltä hän nyt näyttää.
Iida tuntee sen. Hän pukee sanansa niin yksinkertaiseen muotoon kuin
suinkin, hän koettaa sanoa sanottavansa hauskasti ja voimakkaasti,
mutta tuon tuostakin haukottelee joku tai alkaa kuiskaten jutella
naapurinsa kanssa.
Noilla raukoilla on hyvä tahto, he ovat nöyrää väkeä, mutta he eivät
jaksa kuunnella eivätkä pysty käsittämään. He tekevät parastaan, he
uhraavat roponsa kirjoihin, tulevat ystävällisesti neitiä kiittämään ja
vanhat tuttavat itkevät mielenliikutuksissaan.
Muiden joukossa on muuan Malakia Koivula, jonka Iida muistaa
vallan hyvin. Äiti auttoi häntä joskus, vaikkei hän alustalaisiin
kuulunutkaan, sillä hän oli aina niin köyhä ja surkea. Nyt on hän
käynyt entistä kalpeammaksi ja laihemmaksi...
Hän muutti tänne toisesta päästä pitäjää. Hänellä ei ollut edes
hevosta, vaan omien olkapäittensä päällä hän ja hänen vaimonsa
kantoivat hirret uuteen kotiinsa. Metsä aukaistiin pelloksi ja pellon
laitaan nousivat hökkelit, pirtti, jossa oli pari korttelin korkuista
ikkunaa, aitta, sauna ja navetta. Torpan nimeksi pantiin Koivula.
Halla rupesi sitten jokavuotiseksi vieraaksi. Uutinen oli lopussa jo
ennen kuin ensi lumi oli langennut. Puute toi mukanaan taudin ja lasten
parvi yhä lisääntyi. Miehellä ei, kun hän meni taloon suorittamaan
veropäiviään, koskaan ollut kontissaan muuta evästä kuin leipä, kuiva
reikäleipä. Olihan Koivulassa lehmä, mutta lapset tarvitsivat maidon,
eikä sitä niin paljon tullut, kun ei ollut, mitä syöttää lehmäraukalle.
Yhteen aikaan oli Koivulassa hevonenkin, Tähti niminen, koska sillä
oli valkea pilkku otsassa. Malakia oli ostanut sen pienenä varsana
eikä siitä koskaan tullut täysikasvanutta hevosta. Se surkastui
ennenaikojaan, sillä siinä iässä, jolloin muut hevoset viettävät
aikansa syömisellä ja huolettomalla kisalla, kynti Tähti jo kangasta
ja kuljetti jyviä myllyyn. Koivula ei ollut paha mies ja häneen koski,
kun hän näki Tähden kokonaan seisahtuvan kehityksessään ja vanhan takun
aina rehoittavan sen selässä. Mutta mitä tehdä, köyhällä ei ole varaa
pitää joutilasta karjaa!
— Heitä sinä koko Koivulasi, sanoi isäntä, — ja rupea muonamieheksi
taloon. Saat asua lämpimässä pirtissä eikä ruo'asta tule koskaan
puutetta. Paljon huolettomammille päiville pääset.
Koivula kyllä ymmärsi, että isäntä tarkoitti hyvää. Mutta mikä lienee
vetänyt yhä vain kuokkimaan sitä sarkaa, jonka itse korvesta oli
raivannut...
— No, vieläkö se Malakia yhä on Koivulassa? kysäisee neiti
tervehdittyään.
— Siinähän minä vielä, vastaa mies, vieden työssä kangistuneen käden
silmäkulmaansa kohti. — Eihän siitä tahdo hennota luopua niin kauan
kuin isäntä vain pitää...
— No, joko pelto kasvaa niin että elättää?
— Ei, ei elätä.
Mahtaa tuntua toivottomalta tehdä tällainen tunnustus kymmenen vuoden
hien ja työn jälkeen. Mutta loistaahan tunnustus, sanoittakin, hänen
kasvoistaan, jotka ovat harmaankarvaiset ja täynnä uurteita, hänen
käsistään, jotka ovat kovat kuin kuivettunut nahka...
On se kummallinen luonnonlaki, joka kytkee ihmisen turpeeseen, josta
hän on elatuksensa irti raastanut. Maa vetää häntä puoleensa niinkuin
magneetti rautaa. Sekö salaisuus siinä on, että ihminen maasta on
tullut ja maaksi jälleen on tuleva?
Siinä korven laidassa myyrii Malakia, kokee pettymyksen toisensa
perästä, puute ei lopu häneltä koskaan, leipähuolet eivät koskaan
heitä. Hän tekee työtä veriin asti, vuoroin talossa, vuoroin kotona.
Lapset eivät saa jäädä jatkamaan siitä, missä isä väsyi, he hajoavat
kuin akanat tuuleen ja isä ja äiti päättävät päivänsä vaivaistalossa
tai toisen pirtinnurkassa. Tämän tietää Malakia, tietää, että isäntä
voi ajaa hänet pois, koska vain tahtoo, ettei hänen poikansa saa periä
Koivulaa, tietää, että siihen tulee vieras. Ja kuitenkin riippuu hän
kiinni turpeessa, jolla hänen mökkinsä seisoo. Mutta hänen työnsä
on ilotonta, häntä ei elähytä tulevaisuudentoivo eikä luottamus
onnellisempiin aikoihin.
Kuinka toisin olisi, jos turve olisi hänen omansa! Olisipa joku rikas
mies, joka toimittaisi hänelle mahdollisuuden päästä sen omistajaksi,
miten toisenlaiseksi muuttuisi hänen elämänsä, miten paljon
valoisammaksi! Olisi siinä huolia kuten ennenkin ja kysyisi se työtä,
mutta olisihan luottamus tulevaisuuteen ja toivo parempien päivien
koittamisesta, ei tosin itselle vaan pojalle. Ja tällaisia ihmisiä on
niin paljon. Suuri osa Suomen kansaa, pohja, jolle koko kulttuuri on
perustettu...
Näiden nurjien ja kurjien olojen täytyy muuttua!
Tällaiset ajatukset hyörivät Iidan päässä, hänen ajaessaan Tuuloisista
Ahokankaalle, jonne kokous on kuulutettu iltapäiväksi. Tässä kyllä on
harkitsemista kaupunkilaisneitoselle, jonka piti lähteä ulkomaille. Hän
tulee nyt keskelle suurten kartanoiden torpparialuetta.
Aikoja sitten pakeni päivä pilveen ja tuuli alkoi käydä. Se
kiskoo lunta irti hangesta nostaen taivaan ja maan välin ainoaksi
lumiryöpyksi. Tiet ovat tukossa, asuntojen nurkissa vinkuvat vihurit
kierrellen solia, siirrellen kinoksia paikasta toiseen.
Kun Iida astuu Ahokankaan pirttiin, on avara huone väkeä täynnä. Se
on varakkaamman näköistä kuin Tuuloisissa, mutta sille on tavattoman
vaikea puhua. Iida tuntee, ettei yleisö hänen sanojaan usko, ettei se
häneen luota. Ihmiset istuvat jäykkinä kuin patsaat, liikkumattomin
kasvonpiirtein. Heissä on jotakin aivan tylsää ja välinpitämätöntä,
epäluuloista...
Iida koettaa puhua heidän tunteilleen, hän käyttää sanoja, jotka
muualla ovat saaneet mielenliikutuksen heräämään kyyneliin asti. Hän
rupeaa ankaraksi, vakavaksi, heltyy siitä ystävälliseksi, laskee
leikkiä — ei mikään vaikuta, ilmeet kuulijain kasvoissa pysyvät
liikkumattomina. Joku lähtee pois kesken. Ja kokouksen lopussa ei
kukaan osta kirjaa.
Iida on jo tottunut siihen, että esitelmien jälkeen syntyy jonkinlainen
seurustelu. Hänen ympärilleen on tavallisesti kerääntynyt kansaa
kiittämään tai kyselemään kirjoista. Se tapahtui sillä puolen pitäjää,
jossa hän oli vähemmin tuttu. Täälläpäin, joka on likempänä hänen
entistä kotiaan, eivät tule. Yleisö Ahokankaan suuresta tuvasta
hajaantuu sanaa lausumatta, kirjaa ostamatta. Iida yrittää paria miestä
pidättää tehden jonkun kysymyksen, mutta vastaukset ovat niin lyhyitä,
ettei hän voi jatkaa.
He epäilevät häntä... Miksi? Eivätkö he tiedä, eivätkö he näe, että hän
rakastaa heitä ja tahtoo heidän parastaan? He ovat nähtävästi tottuneet
siihen, ettei "herroilta" ole odotettavissa mitään hyvää, heidän
puheensa tarkoittaa vain heidän omia etujaan, ovat ehkä palkanneet tuon
Kalliolan entisen neidin ja käyttävät nyt pitkin pitäjää...
Sitäköhän he todella ajattelevat?
Häntä hullua tyttöä, joka tänne läksi, noiden katkerien ihmisten
joukkoon, pois lämpöisestä kodistaan, itseänsä kiduttamaan, saamatta
aikaan mitään hyvää!
Hänestä tuntuu äkkiä pelottavan kolkolta. Hän on yksinään, vieraana,
orpona keskellä omia kansalaisiaan, syntymäpitäjässään. Pirttiin on
vielä jäänyt kymmenkunta henkeä, talonpoikaa, ja hän, herrasnainen.
Nurkissa vinkuu ja rytisee, piipunreiässä humisee ja soi. Myrsky
tärisyttää huonetta, röykyttää kattoa ikäänkuin nostaakseen sen ilmaan
ja sitten hajoittaakseen kaikkiin ilmansuuntiin ne, jotka huoneessa
ovat... Heidän täytyy käydä käsi käteen ja lujasti pitää kiinni...
Hänessä herää mielikuva, että he kaikki ojentavat toisilleen kätensä ja
liittyvät piiriin, ainoastaan hän, herrasnainen, jää ulkopuolelle...
— Mikset liittynyt meihin silloin kun päivä paistoi, kuulee hän äänen
puhuvan, — miksi silloin pysyit erilläsi? Nyt on meidän vuoromme...
Hän on seisonut selin pirttiin, painuneena järjestämään kirjoja
matkalaukkuunsa. Hän herää ajatuksistaan siitä, että joku tönäisee
häntä olkapäähän.
Se on keski-ikäinen mies siistissä puvussa.
— Kiitoksia, ryökinä, lausuu hän, ojentaen Iidalle kouransa, jää
hetkeksi häneen katsomaan ja poistuu sitten hitaasti.
Mutta kyyneleet nousevat Iidan silmiin ja hänen tekisi mieli langeta
polvilleen kiittämään tuota miestä hänen sanoistaan. Sillä ei hän vielä
koskaan ole ollut niin ystävällisyyden tarpeessa kuin tänä hetkenä...
Ei ole tämä kansa niin kovaa ja luoksepääsemätöntä kuin miltä se
näyttää. Siltä on riistetty luottamus parempiosaisiin... Ja voi heitä,
jotka sen ovat riistäneet!
Matkalla kirkonkylään muistuvat Iidan mieleen taas entiset ajat...
Tuleeko hänen huomisessa kokouksessa kirkonkylän kansakoululla
paljastaa kaikki, sekä tahalliset että laiminlyömisen synnit? Tuntuu
siltä että täytyy...
Hän on mieletön! Kuka hänelle olisi määrännyt sellaisia
velvollisuuksia, hänellä ei edes ole oikeutta kajota yksityisten
elämään! Onhan se kunkin oma asia, kuinka hän tulee toimeen
alustalaistensa kanssa, hänen oma vahinkonsa, jollei häntä rakasteta
eikä kunnioiteta... Ei ole hän, Iida, pitäjän sielunpaimen, hyvä kunhan
hän pitää puhtaana omankin kynnyksensä.
Niin! Jospa seuraukset yksityisen elämästä kohtaisivatkin vain häntä
itseään! Silloin olisi hänellä oikeus elää miten hyvänsä. Mutta hänen
tekonsa tulevat koko hänen kansansa teoiksi, sille joko kunniaksi
tai häpeäksi, siunaukseksi tai kiroukseksi. Suomen kohtaloa kantaa
käsissään jokainen yksilö tässä maassa. Sentähden täytyy yksilöltä
vaatia nuhteetonta elämää...
Tähän saakka on nukuttu. Vaaran hetki on useita herättänyt. Täytyyhän
heidän huutaa niille, jotka vielä ovat ummessa silmin...
Ei! Hän ei sano heille mitään, hän ei saata sanoa. Heillä on silmät
nähdä, korvat kuulla ja omatunto, kuten hänelläkin...
Hän arvostelee asioita liian yksipuolisesti. Hän syyttää yksin
herrasluokkaa. Yhteiskunnallisia epäkohtiahan on kaikissa maissa, Suomi
on sentään onnellisempi kuin monet muut siinä suhteessa...
Hän ei pääse selvyyteen, hän ei tiedä mitä tehdä. Hän vain tuntee
avuttomuutensa, mitättömyytensä. Ei olisi pitänyt näin kykenemättömänä
lähteä tällaiselle matkalle.
Yöllä ei hän saa unta ja seuraavana päivänä täytyy hänen panna
parastaan pysyäkseen levollisena ja kootakseen ajatuksensa.