Eräänä päivänä asteli Iida kadulla näitä kaikkia miettien, kun hänen
vastaansa tuli nainen, jota ei hän vuosikausiin ollut nähnyt. Se oli
hänen serkkunsa maalta, hänen kotipitäjästään.
Heidän iässään oli kymmenen vuoden ero eivätkä he olleet koskaan olleet
ystävät, mutta tekemättä itselleen selkoa miksi, likeni Iida häntä nyt
ystävällisemmin kuin koskaan ennen, painoi miltei lämpimästi hänen
kättään ja alkoi kysellä kotipitäjänsä kuulumisia.
Paljon oli hän muuttunut, vanhentunut ja käynyt vaatimattoman
näköiseksi, hän joka aikoinaan oli pitäjän nautinnonhimoisin nainen,
nainen jota muut naiset vihasivat salatulla vihalla ja kadehtivat
huonosti peitetyllä kateudella. Hän vastasi Iidan kysymyksiin arasti
ja hiukan teeskennellysti. Hänen äänestään ja jokaisesta hänen
liikkeestään ilmeni luonne, joka on tottunut käskemään ja hallitsemaan,
mutta joka on vaikutusvaltansa kadottanut ja joka tietää entisten
"ystäviensä" vahingonilolla seuraavan nöyryytystään.
Hän ei enää kantanut sitä aatelista kilpeä, josta hän aikoinaan oli
koko lailla ylpeillyt. Hänen ensimmäinen miehensä oli kuollut, hän oli
uusissa naimisissa ja hänen nimensä oli nyt Alma Hellman.
— No mitä siellä nyt sanotaan tästä kaikesta? kysyi Iida, serkkunsa
hetkeksi vaietessa.
— Ollaanhan siellä levottomia.
Pitäjässä oli liikkunut oudonnäköisiä miehiä, jotka huonolla
suomenkielellä olivat kuvanneet tulevia kultaisia aikoja. Ja moni köyhä
oli uskonut heidän sanoihinsa. Eikä kukaan pitäjäläinen saanut heidän
uskoansa horjumaan.
— Jos joku täältä Helsingistä tulisi selittämään, niin ehkä he
uskoisivat, mutta me emme voi mitään vaikuttaa, lisäsi hän lopuksi.
— Niin, sanoi Iida, — talonpojat siellä eivät aina ole tottuneet
herrasväkiinsä luottamaan.
— Valitettavasti eivät. Mutta surullista on sentään, että heidän nyt
pitää langeta pettäjien käsiin. Jos joku täältä ottaisi tullakseen
selittämään asioita, esimerkiksi pitämällä esitelmiä tapahtumista...
Mitä jos sinä tulisit?
— Minä!
Iida säpsähtää. Toiselta puolen tuntuu hänestä mahdottomalta, että hän
menisi, toiselta puolen on se aivan päivänselvää. Sillä kuka vieras
niin hyvin kuin hän tuntisi olot hänen kotipitäjässään, sen sekä valo-
että varjopuolet. Hän on tässä kulkenut miettimässä, mitä voisi tehdä
isänmaansa hyväksi: tuossa nyt avautuu eteen viittatie!
— Niin todellakin, jatkoi rouva Hellman, — minä luulen, että sinä
olisit hyvin sopiva. Sinä olet pitäjäläinen, tunnet olot perin pohjin
etkä kuitenkaan enää kuulu pitäjään, vaan tulet ulkopuolelta.
— Mutta enhän minä osaa puhua!
— Vai et. Olethan sinä ottanut tunteja lausunnassa ja kyllä esiintynyt
lausujana...
— Niin, mutta se on sentään toista.
— Kyllä sinä osaisit! Tule pois jo mukaani, kun huomenna lähden kotiin!
Iida lämpeni hänen sanoistaan. Hänestä tuntui siltä, että miksei hän
lähtisi! Hän näki jo hengessä nuo laajat talviset maisemat ja nuo
ahavoituneet talonpoikaiset kasvot, joita ei hän vuosikausiin ollut
nähnyt. Kotiseutu alkoi kutsua ja viitata. Rakas se sentään hänelle on,
enemmän kuin hän tietääkään. Saada puhua sen kansalle!
— Kiitos, kiitos, sanoi hän hymyillen. — En minä nyt vielä. Ajattelen
ensin asiaa ja onhan hyvin mahdollista, että tulen.
He erosivat vanhoina ystävinä.
Mutta Iida sai nyt paljon ajattelemista. Hän epäili mitä tehdä. Ehkä
sittenkin joku vieras ja esitelmänpitoon tottunut henkilö sopisi
paremmin... Ja hän ryhtyi puhuttelemaan tuttaviaan ja kehoittamaan
heitä lähtemään, mutta jokaisella oli oma kotipitäjänsä ja muut
tehtävänsä.
Jota enemmän hän asiasta puhui ja sitä ajatteli, sitä enemmän eläytyi
hän entisiin aikoihin, jotka olivat kuluneet maalla, syntykodissa. Hän
oli siellä ollut yksin, tuntenut maaksi maatuvansa, hänen elämänsä oli
ollut ilotonta ja hän oli tuhlannut koko voimansa siihen, että saisi
äidin myymään Kalliolan ja muuttamaan Helsinkiin. Hän oli itkenyt,
rukoillut, tuskastellut, soimannut... Nyt hänelle äkkiä selveni, että
olisi voinut olla toisin: hän olisi voinut olla onnellinen ja tehdä
muita onnelliseksi! Häneltä oli puuttunut seuraelämää ja vaikutusalaa,
sillä naapureina oli ollut pelkkiä torppareja. Siinä oli onnettomuus,
ettei hän ollut ymmärtänyt seurustella heidän kanssaan. Hän oli nähnyt
nälkää täysien jyvälaarien ääressä!
Eikä sitä silloin ymmärtänyt kukaan muukaan pitäjässä. "Herrasväet"
puuhasivat haarallaan, talonpojat omallaan. Herrasväen
keskustelukielenä oli ruotsi — ei suinkaan aina siksi että he olisivat
olleet niin ankaria ruotsinmielisiä. Päinvastoin saattoivat he
tunnustautua suomalaiseen puolueeseen, mutta puhekielenä oli ruotsi.
Se oli vanha tapa — eiväthän he palvelijainkaan silmissä olisi olleet
"herrasväkeä", jos olisivat puhuneet samaa kieltä kuin rengit ja piiat.
Usein eivät he osanneet suomea kuin senverran, että osasivat tehdä
ymmärretyiksi käskyt ja määräykset. Ja olihan koko joukko perheitä,
pitäjän varsinainen "hienosto", joka oli rutiruotsinmielistä ja piti
kunnianaan olla sitä. Kansa oli ammoisista ajoista tottunut siihen. Se
oli sen mielestä kuin olla piti.
Kesällä ja jouluna, kun oli koolla nuorisoa, pitivät herrasväet lystiä,
panivat toimeen huviretkiä, iltamia, kansanjuhlia — ainahan tarvittiin
varoja köyhille kansakoululapsille ja pakanalähetykselle. Tosin
tulot useimmissa tapauksissa supistuivat sangen vähiin, mutta hauska
oli harjoitella näytelmäkappaleita. Tavallisesti oli toinen kappale
ruotsalainen — pääasia oli tietysti, että hienosto sai esiintyä — ja
toinen suomalainen. Näytännön jälkeen tehtiin sitten huviretki johonkin
talonpoikaistaloon, jossa oli suuri sali ja tanssittiin aamuun asti.
Nimittäin nuoret tanssivat, tädit istuivat pitkin salin seiniä ja
herrat viereisessä huoneessa totilasiensa ääressä. Rengit katselivat
ikkunoista ja piiat ovista, minkä askareiltaan ehtivät.
Joskus panivat pitäjän kauppiaat, lukkari ja muut "puoliherrasväet"
toimeen iltamia tanssineen, mutta niistä puhui hienosto suurella
ylenkatseella ja jos joku heidän seurapiiristään läksi sinne
tanssimaan, niin teki hän itsensä syypääksi tahdittomuuteen, joka vasta
pitkien aikojen perästä annettiin anteeksi ja jota ei koskaan unohdettu.
Vapunpäivänä pappilassa ja ompeluseuroissa, jotka työskentelivät
pakanalähetyksen hyväksi, oli läsnä talonpoikaisemäntiäkin. Pappilan
rouva kyllä koetti välittää seurustelua kummassakin leirissä
jutellen milloin suomea, milloin ruotsia, mutta kun muut herrasväet
itsepintaisesti puhuivat ruotsia, jota eivät emännät ymmärtäneet,
niin jäivät he pian johonkin nurkkaan ja kartanonrouvat unohtivat
heidät kokonaan. Seuraavalla kerralla jäi joku emännistä pois,
seuraavalla taas joku ja pian oli ompeluseurassa vain herrasnaisia,
jotka eivät tarpeeksi osanneet moittia noita rikkaita emäntiä heidän
välinpitämättömyydestään ja mahdottomuudestaan. "Me olemme ottaneet
heidät mukaamme ja olleet heille kaikin puolin ystävällisiä. Mutta
he ovat niin tyrtyneet, että on mahdotonta saada heitä innostumaan
mihinkään. Mitä heille voi? Olkoot poissa."
Kuinka toisin olisi voinut olla! He eivät olisi jääneet pois, jos he
olisivat tunteneet, että herrasnaiset heitä tahtoivat joukkoonsa,
että he välittivät heidän asioistaan ja mielellään puhelivat heidän
kanssaan. Mutta he tunsivat vaistomaisesti, että heidät armosta,
näön vuoksi otettiin mukaan, ettei heitä täällä kaivattu... Olisipa
ollut sivistyneitten elämässä sisältöä, olisipa heidän elämänsä ollut
sellaista, että rahvaan olisi täytynyt sitä kunnioittaa, niin ehkä
olisivat talonpojat panneet lapsensa kouluun ja ennen pitkää olisi
pitäjä näyttänyt aivan toiselta. Mutta nyt suorastaan pelkäsivät
talonpojat kouluja ja taistelivat kourin kynsin kaikkea vastaan, mikä
heidän lapsistaan olisi tehnyt "herroja". Sillä herrasväet olivat
kaikkina aikoina eläneet kielimuurinsa ja "hienoutensa" takana kuin
linnoituksessa, ajatelleet vaatteitaan ja huvituksiaan ja antaneet
kansalle useimmiten mitä pelottavimman kuvan sivistyksestä.
Sivistyksestä! Mitä yhteistä heillä itse asiassa oli sivistyksen
kanssa? Ei muuta kuin kuori — herran vaatteet ja rikkaan nautinnonhimo.
Sydämensivistyksestä ei puhettakaan, enempää kuin tiedoistakaan.
Mitä olisivat he oikeastaan voineet kansalle antaa, jos olisivat
tahtoneetkin? Herrasluokan varjopuolet eikä mitään, joka ruumiillisessa
työssä uupuneen ihmisen elämään olisi tuottanut valoa ja tyydytystä.
Herrat tavallisesti saapuivat kotiin pidoista juovuksissa. Rengit
saivat taluttaa heidät sisään. Metsästysretkillään yöpyivät haltijat
syrjätorppiin ja joivat siellä yökaudet. Torpantytön tai piian
vietteleminen ei ollut ensinkään tavatonta. Tuomarit ja heidän
apulaisensa läksivät käräjätupaan suoraan pelipöydän ja lasin äärestä,
vietettyään siinä yönsä. Miten monesti he tulivatkaan langettaneiksi
tuomioita rikoksista, joihin he itse sekä salaa että maailman tieten
olivat tehneet itsensä syypäiksi. Ja tällaisia haltijoita tuli kansan
kunnioittaa ja totella ja tällaisten tuomarien huulilta oppia lain
pyhyyttä!
Iida joutuu näitä ajatellessaan epätoivoon. Miksei hän ennen ole tullut
mitään huomanneeksi, hän joka tämän kaiken on tietänyt vuosikausia, hän
joka muinoin eli pitäjänsä herrasluokan elämää ottaen osaa kaikkiin
sen turhuuksiin. Elämä siellä tuntui tyhjältä ja ikävältä, mutta että
velvollisuuden laiminlyönti oli rikos muita kuin omaa itseä kohtaan,
s.o. kansaa kohtaan, sitä ei hän koskaan ollut tullut ajatelleeksi!
Olihan siellä maaseudulla sentään paljon hyviäkin ihmisiä,
säätyläistenkin joukossa! He soivat itse asiassa talonpojille
ja alustalaisille kaikkea hyvää. Toivathan yläluokan naiset
kyökkiinsä kerjäläislapsen ja kestitsivät sitä, olivathan herrasväet
talkoojuhlissa tuvassa tanssimassa alustalaistensa kanssa ja antoihan
kartanon herra kaikenlaisia käytännöllisiä neuvoja torpparilleen...
Mutta torppari, joka oli pukeutunut kirkkovaatteisiinsa lähteäkseen
kartanoon, sai tavallisesti seisoa eteisen ovensuussa puhutellessaan
patruunaa ja jos patruuna oli hyvällä tuulella, niin käski hän
alustalaisensa "kyökin puolelle" saamaan kahvia. Piika sitä hänelle
sitten kaatoi, kaatoi kuppeihin, jotka vielä olivat edellisen torpparin
jäljeltä kahvinkarvaisina sekä alta että päältä. Se ei itse asiassa
miestä häirinnyt, sillä tavallisesti ei hänen oma emäntänsäkään
liiallisella pesemisellä tahtonut kahvikuppejaan kuluttaa. Hänestä se
oli niinkuin olla piti.
Hän oli kyllä siihen tottunut, mutta kartanossa olisi sitä tottumusta
pitänyt horjuttaa. Mies olisi kotona kertonut, kuinka kartanossa oli,
ja vaimo olisi ehkä alkanut seurata esimerkkiä.
Toverillinen seurustelu, jolloin alustalainen olisi tuntenut
tasa-arvonsa ihmisenä isäntäväkensä rinnalla, ei pitäjässä tullut
kysymykseenkään. Se oli aina herrasväen puolelta alentumista.
Jos patruuna olisi vienyt sunnuntaivaatteisiin puetun torpparinsa
työhuoneeseensa ja he siellä olisivat jutelleet kuten ainakin ihmiset,
jotka ovat riippuvaiset toisistaan... He olisivat siellä juoneet kahvia
yhdessä... Jos herrasnaiset olisivat seurustelleet talonpoikaisnaisten
kanssa antaen heille sitä mikä heissä oli hyvää ja oppien heiltä heidän
kokemuksiaan — kuinka toisin olisi nyt ollut Suomessa! Rikkaampia
oltaisiin molemminpuolisesti, vähempi olisi se juopa, joka nyt keskellä
ulkonaista vaaraa hajoittaa Suomen kansan!
Miksei ennen ole tätä huomattu?
Siksi että on nukuttu. Ei ole rikottu niin paljon pahuudesta kuin
ajattelemattomuudesta ja saamattomuudesta. Tehdyt synnit ovat
enimmäkseen laiminlyönnin syntejä.
Iida on seisahduttanut kulkunsa kadulla ja jäänyt tuijottamaan eteensä.
Hän ei pääse siitä, että suomalaiset itse tavallaan ovat kutsuneet
maahan pimeyden vallat, että hänkin osaltaan laiminlyönneillään on
vaikuttanut siihen, että Suomea nyt näin koetellaan.
— Mutta nyt meidän täytyy nousta! ääntää hän itsekseen, kääntyy ympäri
ja alkaa kiireesti astua kotiin päin, ikäänkuin päätöksen toimeenpano
nyt juuri olisi kysymyksessä.
— Iida, lausuu hän hetkisen kuluttua hiljaa ja hänestä tuntuu siltä
kuin hänen olentonsa olisi jakautunut kahtia ja toinen antaisi käskyjä
toiselle: — Iida, sinä lähdet nyt maalle ja tunnustat siellä kaikki.
Se ei ole hauskaa eikä helppoa, mutta jollei meillä ole rohkeutta
katsoa totuutta silmiin ja tunnustaa rikoksiamme, niin emme ikinä saata
parantua. Ja nyt, jos koskaan, on aika Suomen kansan vapautua paheista,
puhdistua, pyytää anteeksi, antaa anteeksi ja nousta eheänä kansana
oikeutta palvelemaan!
Tämä kaikki selviää hänelle lahjomattomana totuutena, käskynä, jota
täytyy totella. Hän lähtee, se on yhtä selvä asia kuin että hän menee
soittotunnilleen. Ja koko sen illan suunnittelee hän jo, miten hän
esitelmänsä järjestää.
Mutta aamulla näyttävät hänen puuhansa hänestä sulalta hullutukselta.
Hän on liioitellut. Ei se elämä siellä kotipitäjässä nyt niin hirmuista
ollut ja eihän sellainen ole maaseudulla yleistä. Suomessa ovat asiat
paremmalla kannalla kuin monessa muussa maassa. Juopa säätyluokkien
välillä on ollut maailman alusta ja tulee olemaan maailman loppuun
asti. Ei sellaisiin käy kajoaminen. Hän on hullu, kun itseään näin
kiduttaa — eihän hän kuitenkaan pysty maailmaa parantamaan.
Hän on aamulla niin järkevä, mutta illalla ja yöllä palaavat taas
mielikuvat. Hengessä näkee hän kaukaiset seudut, joita ei hänen
jalkansa ole vuosikausiin astellut, hän näkee ihmiset ja puhuu heille.
— Rakkaani, sanoo hän, — ei ole se kristitty, joka sunnuntaisin käy
kirkossa, viikolla vihaten ja vastaan taistelematta eläen synnissä. Ei
ole se sivistynyt, joka on pukenut ylleen sivistyksen ulkokuoren ja
jättänyt sydämeensä raakuuden. Ei ole papille kyllä, että hän saarnaa,
kastaa, vihkii avioliittoon ja hautaa, ei opettajalle kyllä, että hän
opettaa viisi tuntia päivässä. Paljon enemmän heiltä vaaditaan. Olkoon
tästälähin jokaisen suomalaisen elämä saarnaa, rehellistä taistelua
pahaa vastaan. Isäntä olkoon alustalaisilleen, palveIijoilleen,
perheelleen isä, jota kunnioitetaan ja rakastetaan, emäntä olkoon äiti,
joka lempeällä vakavuudella ohjaa, sovittaa, neuvoo. Paljon olemme me
herrasväet rikkoneet, huonosti olemme me sivistystä edustaneet, mutta
vielä on aikaa nousta...
Hän herää omiin sanoihinsa. Otsa ja kädet ovat hiessä, sydän sykkii
kiivaasti. Hän iloitsee siitä, että tämä olikin vain unta ja päättää,
ettei siitä ikinä tule todellisuutta.
Mutta hän ei saa rauhaa. Käskijä hänen rinnassaan ei vaikene, ennen
kuin kotipitäjän kirkkoon on lähetetty kuulutus ja määrätty päivä,
jolloin hän lähtee matkaan.