Siitä oli kulunut vasta muutama päivä — tuntui siltä kuin olisi mennyt
vuosia.
Menneisyyden ja nykyisyyden välille oli äkkiä laskeutunut seinä, muuri,
jonka tuolla puolla vallitsee auringonpaiste ja tällä läpitunkematon
sumu. Muutos oli tapahtunut äkkiä niinkuin etelässä auringon laskettua
tulee yö. Ja ihmiset, tottumattomina pimeään, kulkivat hapuillen
tietäen rajuilman häälyvän päittensä päällä, tietäen salamoiden ja
rakeitten likenevän ja turhaan etsien keinoa millä torjua turmiota.
Iida oli aamulla soittanut tavanmukaiset sormiharjoituksensa ja koetti
ryhtyä valmistamaan ranskantuntiaan. Mutta ajatukset eivät pysyneet
koossa, hän oli niin levoton, kaikki tuntui olevan sekaisin hänen
päässään, ruumis oli raukea ja sydän löi jotta kuului. Äiti koetti
häntä lohduttaa, selitti, että ehkä kaikki vielä kääntyy parhain päin.
Mutta se ei häneen pystynyt. Hänen mielensä oli mustempi kuin koskaan
ennen, hän pelkäsi tavalla, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Olihan
hän pelännyt omaisen puolesta, jota kuolema oli kierrellyt, oli hän
hengessä tuntenut senkin, millaista olisi, jos hänen rakkaimpansa
häneltä riistettäisiin. Mutta se ei sittenkään ollut tuntunut näin
synkältä, näin läpeensä surulliselta.
Sillä näinä päivinä oli tuntunut siltä kuin jokainen vastaantulija
olisi astellut hautaussaatossa, ja se mitä he kaikki saattoivat
hautaan, oli Suomi, syntymämaa.
Iidasta tuntui siltä, ettei hän enää voi hengittää. Huoneessa ei ole
ilmaa! Hän nousi, puki ylleen päällysvaatteet ja riensi ulos.
Oli sumuinen, lämmin päivä, tuskin nimeksikään pakkasta. Ihmiset
liikkuivat ikäänkuin varpaillaan, kuiskaellen keskenään, ja jos joku
naurusuin tuli vastaan, niin vaikutti hänen naurunsa kuin nauru paarien
ääressä. Ilma oli huhuja niin täynnä kuin on tulipalolla lentäviä
kekäleitä. Ne tuntuivat mahdottomilta, niitä teki mieli epäillä, mutta
olihan _sekin_ ollut mahdollista!
Ylioppilastalolle näkyi kulkevan paljon kansaa. Niin todellakin,
siellähän tänään ovat arpajaiset.
Hän yhtyi joukkoon ja astui ylös portaita. Kuinka siellä oli hiljaista
sielläkin! Ihmiset näyttivät huolestuneilta ja puhuivat kuiskaten,
ikäänkuin sairas olisi ollut talossa. Iida tuli ajatelleeksi entisiä
aikoja, jolloin hän nuorena tyttönä täällä tanssissa liehui. Hän oli
purskahtamaisillaan itkuun. Ei siksi että hän olisi entisiä iloja
kaivannut, vaan siksi että nyt näytti koittaneen aika, joka teki
jokaisen ilon mahdottomaksi.
Hän sattui tuttavaryhmään, joka oli seisahtunut suuren, komean ryijyn
eteen. Se riippui seinällä muitten voittojen joukossa ja ihmiset olivat
nähtävästi kerääntyneet siihen sitä ihailemaan. Mutta eivät he siitä
puhuneet, mielenkiihoituksissa näyttivät olevan.
— Meidän täytyy pukeutua surupukuun, virkkoi muuan naisista. — Miksemme
koko maailmalle näyttäisi että suremme?
— Minä aivan vaistomaisesti eilen riistin yltäni kaikki mikä oli
räikeää, vastasi hiljaa nuori tyttö.
— Nuo ovat ulkonaisia asioita, huomautti joku herroista. — Voihan ne
olla hyvät nekin, mutta paljon tärkeämpien velvollisuuksien täyttämistä
meiltä nyt vaaditaan.
— Niin, kun tietäisi mitä voisi tehdä.
— Voi, minä olisin valmis mihin tahansa!
Syntyi hetken äänettömyys, sitten puhui muuan naisista, joka tähän asti
oli ollut ääneti:
— Eiköhän meidän itsekunkin ensi velvollisuus liene todenteolla alkaa
kasvattaa itsestämme kelpo ihmisiä Suomen tähden. Meidän täytyy osata
luopua omista eduistamme ja nautinnoistamme, katsoaksemme ainoastaan
yhteistä hyvää.
— Niin. Mutta miten esimerkiksi?
— Tarkoitan jokapäiväisessä elämässämme, kaikenlaisissa
pikkuasioissakin... Meidän pitää ruveta ajamaan raittiusasiaa,
työväenasiaa... Ei juuri niin että kaikki lähtisimme esitelmämatkoille,
mutta että omalla esimerkillämme tukisimme raittiusrientoja ja omasta
kodistamme alkaisimme parantaa työväen tilaa, toimittamalla esim.
palvelijoillemme tilaisuutta edistykseen ja...
Iida tuli muistaneeksi, että hänellä yhä oli yllään sininen puku. Sen
punaisen ruusukkeen hän todella vaistomaisesti oli riisunut, mutta
sininen puku alkoi häntä nyt hävettää ja hän päätti ensi tilassa
lähteä kotiin. Maisteri Airanen seisoi hänen vieressään, suupielissä
pilkallinen hymy.
— Niin, niin, te raittiusapostolit! virkkoi hän. — Saarnaisittepa
kansalle sivistystä sensijaan että aina kuvailette sille viinaa
ja alkoholia ja taas viinaa. Uskokaa minua: enemmän hyötyä olisi
saarnoistanne ja kauniimpi olisi ammattinne.
— Kuinka voi sivistyttää kansaa joka juo?
— Sivistyksen tullessa lakkaa juominen itsestään.
— Sitäpä eivät sivistyneemme aina ole osoittaneet.
Iida siirtyi pois tuttaviensa ryhmästä, oli vähän aikaa katselevinaan
voittoja ja livahti sitten ulos ovesta. Tuntui paremmalta, kun hän sai
ylleen mustan päällystakkinsa, joka oli niin pitkä, että se peitti
puvun. Kadulle tultuaan hän unohti koko asian ja hänet valtasi taaskin
sama levottomuus, joka viime päivinä oli lennättänyt häntä paikasta
toiseen.
Hän alkoi harhailla katuja, tietämättä missä oli ja minne meni.
Tuntui siltä kuin maa olisi huojunut askelten alla ja hänen olisi
täytynyt etsiä jotakin kohtaa, joka on kiinteä ja horjumaton. Jostakin
täältäpäin sen täytyy löytyä. Suoraan eteenpäin, kiireesti!
Tuli vastaan tuttu tori, kirkko, senaattirakennus, yliopisto ja
keskellä toria muistopatsas. Hän pysähtyi hengästyneenä ja jäi
katsomaan eteensä. Ne olivat siis kaikki paikoillaan ja maa niiden
alla seisoi lujana kuin paasi, jonka perustus on syvällä, aina maan
sydämessä asti.
Tuntui hyvältä. Hän seisoi siinä pitkän aikaa ja alkoi tyyntyneempänä
astella kotiin.
Vastaantulijat olivat vakavan näköisiä. Heidän kasvoistaankin huomasi,
että heidän mielissään liikkui se yksi ainoa asia... Mutta keitä olivat
nuo oudot, kalpeat ihmiset, jotka ikäänkuin vaanien tähystelivät
ympärilleen?... Kadunkulmasta tulla löyhytteli parvi nuoria miehiä ja
naisia. Heidän poskensa hehkuivat, he nauroivat ja laskivat leikkiä.
He eivät puhuneet vierasta kieltä kuten nuo toiset. Iida säpsähti.
Hänen ensi ajatuksensa oli pysähdyttää heidät ja kysyä heiltä, eivätkö
he tiedä mitä on tapahtunut. Mutta he sutkahtivat hänen ohitsensa,
ennen kuin hän sai sanaakaan lausutuksi, ja hän kuuli ainoastaan
heidän naurunsa, joka eteni torille päin, josta hän oli tavannut
liikkumattoman pohjan jalkainsa alle.
Äkkiä muistui hänen mieleensä seuraava kuva: työmiehet jossakin
Helsingin tehtaassa olivat tehneet lakon ja isännät tilasivat työmiehiä
Venäjältä. Eräänä aurinkoisena päivänä, kun pääkaupungin esplanaadeilla
kukkaistutukset vielä olivat upeimmillaan, saapui tilattu joukko
Helsinkiin: pitkä jono punapartaisia, kalpeita ihmisiä, ryysyisissä,
liankarvaisissa puvuissa, selässä haisevat reput, kasvoissa tylsä ilme.
Ja helsinkiläiset seisahduttivat kulkunsa aurinkoisella kadulla ja
jäivät kiusallisen tunteen valtaamina heihin katsomaan. Tuntui siltä
kuin likaisuuden, poljetun ihmisyyden armeija olisi heidän kanssaan
marssinut kaupunkiin.
Miksi tuli kuva juuri nyt hänen mieleensä? Selvittämäänkö hänelle, että
noiden uusien tapausten kanssa astuu pimeyden valta Suomeen?
Miksi se tulee ja eikö sitä mitenkään saa estetyksi? Onko sen tulo
aivan välttämätön ja ovatko ehkä suomalaiset itse jollakin lailla
kutsuneet sen, niinkuin kutsuivat harmaan joukon saapumaan sinä
kirkkaana syyspäivänä? Onko sillä ehkä liittolaisia suomalaisten
joukossa, ehkä noitten, jotka äsken nauraen tulivat vastaan? Miksi tämä
kaikki tapahtuu? Onko Suomen kansa rikoksilla tämän kaiken ansainnut,
vai onko se viaton?
Hän oli tullut Vanhankirkon kohdalle, kun hän huomasi, että eipä hän
täällä asu. Ajatuksissaan oli hän vaeltanut, tietämättä minne. Kello
mahtoi olla kolme, sillä koululaisia vilisi joka taholla. Pari hänen
sisarensa tovereista karkasi itkettynein kasvoin kysymään: "Iida,
tiedätkö sinä...?" Heidän huuliltaan tulvaili joukko kysymyksiä,
mutta Iida ei voinut niihin vastata. Hän ainoastaan kehoitti heitä
pysymään levollisina ja ahkerina. Siten he parhaiten täyttäisivät
velvollisuutensa isänmaata kohtaan.
Väsyneenä, lamaantuneena tuli hän kotiin. Hänen huoneessaan tuntui
kylmältä ja vieraalta, sillä hän ei moneen päivään ollut kajonnut
pikkukoristuksiin, joitten järjestäminen kuului hänen viihtymisensä
pääehtoihin.
Kyökissä tapasi hän äitinsä ja palvelijattaren valmistamassa
päivällistä. Äiti loi häneen jo ovessa huolestuneen katseen ja kysyi,
mitä uutta kuuluu. Mutta Iida ei ollut kertonut paljon, ennen kuin hän
purskahti itkuun, ja nähdessään neidin itkevän ei palvelustyttökään
voinut hillitä itseänsä.
— Älkää itkekö, lapset, puheli rouva, — kaikki näyttää ehkä pahemmalta
kuin se onkaan...
Iida läksi huoneeseensa ja yritti ryhtyä työhön, mutta hän ei saanut
ajatuksiaan pysymään koossa. Aina ne palasivat siihen epämääräiseen,
kamalaan, joka ukkospilvenä häälyi taivaalla, uhaten, jollei pelastusta
tulisi, hävittää kaikki mikä suomalaiselle on pyhää ja kallista...
Oli jo pimeä huoneessa. Hän heittäysi polvilleen permannolle ja kytki
kätensä ristiin:
— Pelastusta! äänteli hän itsekseen. — Kuka meidät voi ja kuka meidät
tahtoo pelastaa? Kuka meitä ajattelee, kuka meille myötätuntoisuutensa
lahjoittaa, kuka siitä välittää, mitä kansallisuutta niemen asukkaat
pohjan perillä ovat? Maailman mahtavat, joitten sana voisi merkitä,
eivät tule sanaansa lausumaan. Heillä ei ole aikaa, heillä on
itselläänkin yllin kyllin ajattelemista. Mitä tehdä, mihin ryhtyä?
— Jumala, lapsuuteni Jumala, sinä olet ennenkin minun kansaani
ohjannut, ethän heitä nytkään!
— Meidän täytyy vain jokaisen tietää, millä kannalla asiat ovat ja
mistä pelastuksemme on haettava. Meidän täytyy unohtaa oma itsemme,
persoonalliset etumme ja halumme, antautua lahjomattomasti oikeutta
palvelemaan ja kaikessa alistua Kaikkivaltiaan johtoon...
— Suomen kansa kantaa sittenkin omissa käsissään kohtalonsa. Sillä jos
se on sisällisesti väkevä, niin eivät ulkonaiset kahleet sitä sorra. Ne
voivat kehityksen joksikin ajaksi keskeyttää, mutta häviötä ne eivät
saa aikaan.
— Mutta onko minun kansani sellainen? Tuleeko jokainen sen jäsenistä
käsittämään meidän asemamme vakavuuden, tahtooko hän tuntea ja täyttää
velvollisuutensa? Olenko minä itse valmis, jos vaaditaan, uhraamaan
sen, mikä tähän asti on ollut minusta hauskaa?
— Olen, vastaa hän, — tahdon olla? Mutta sanoja lausuessa vapisee hänen
rinnassaan ja hän koettaa rauhoittaa itseään sillä, että jos hän onkin
heikko, niin muut ovat väkevät.
Niitä kummallisia aikoja!
Tuntuu siltä kuin viha ja vaino todellakin olisivat lakanneet,
kuin ihmiset halajaisivat pyytää anteeksi ja suoda anteeksi kaikki
keskinäiset kaunat. Riidat, jotka vielä muutamia päiviä sitten olivat
veljiä erottamassa, ovat lakanneet; niin turhilta, niin pieniltä
tuntuvat huolet, jotka vielä hiljan painoivat mieltä, sen ainoan suuren
rinnalla, jonka eteen suomalaiset nyt ovat katsotut mahdollisiksi
toimimaan. Syntyperä, virka-arvo ja varallisuus ovat kadottaneet
merkityksensä, jokainen on oikeutettu elämään ainoastaan siinä määrin
kuin hän on altis rakastamaan isänmaataan.
Siltä näyttää ensi hetkessä. Mutta pian osoittautuu, ettei vaaran hetki
olekaan kyennyt tekemään kaikkia suomalaisia sovinnollisiksi. Alaluokan
vanha viha yläluokkaa vastaan leimahtaa ilmiliekkiin. Osa alaluokkaa
kieltäytyy ottamasta osaa toimenpiteihin, joihin yläluokka kehoittaa
sitä liittymään ja joiden tarkoitus on puhtaasti isänmaallinen. Se on
sen kosto. Isänmaan asiaa ei sille ole olemassa, sillä on ainoastaan
sotansa yläluokkaa vastaan.
Kuka on oikeassa, kuka väärässä?
Kun kaksi riitelee, niin on tavallisesti kummassakin syytä. Mutta
kamala on sisällinen sota keskellä ulkonaista vaaraa... Miksei
syyllinen riennä tunnustamaan syyllisyyttään ja se jota vastaan on
rikottu antamaan anteeksi? Miksei kova aika vaikuta mielenmuutosta
kaikissa? Nyt pitäisi omantunnon olla herkimmillään, nyt jos koskaan
mielen alttiina vaikutuksille. Miksei taivaan merkeistä oteta vaaria?