Porvoossa,
Werner Söderström,
1900.
I
Hevonen seisahtui talon eteen, herra hypähti rattailta, maksoi ja astui
parilla askeleella ylös portaat.
Iida seisoi ikkunassa ja näki hänet aivan hyvin, mutta hän vetäytyi
kiireesti pois, juoksi viereiseen huoneeseen, ja kun kello soi, oli hän
työssä, ompeli niin ahkerasti, että näytti siltä kuin vasta vieraan
askeleet olisivat hänet herättäneet.
— Maisteri Airanen, todellako! Tervetuloa. Olkaa niin hyvä ja istukaa.
Näettekö, tämä tulee teidän arpajaisiinne. Eikö se ole kaunis!
Eihän maisteri voinut sitä tarpeeksi ylistää. Se oli pöytäliina.
Verka oli pehmeän vihreää, ei heleää, mutta ei myöskään liian tummaa.
Tilattu Käsityönystäviltä, taiteilijan piirustuksen mukaan ja heidän
ompeluseuransa ompelema.
Nuori neiti, joka sitä piteli vieraan silmien edessä, oli hänkin sangen
soma. Maisteri katseli tyttöä yhtä paljon kuin liinaa, ja tyttö sen
kyllä tunsi. Hän olisi suonut voivansa pysyä punastumatta, mutta ei
mahtanut sille mitään, että veri yhä polttavampana nousi kasvoille.
Vihdoin ei ollut muuta neuvoa kuin viskata koko arpajaisvoitto
käsistään ja keksiä jotakin sanottavaa. Kahvia heillä oikeastaan jo
oli juotu, mutta hän kysäisi, vierastaan silmiin katsomatta, saisiko
tarjota kahvia.
Hänen hetkiseksi kadotessaan kyökkiin jäi maisteri yksin.
Mielihyvällä katseli hän ympärilleen. Koti oli todella hauska. Kaikki
tyylikästä ja siistiä. Perhe olikin varakas — ei suinkaan silti, että
varakkaissa kodeissa aina oli aistikasta, jumala paratkoon! Rouva
Strömmer oli muutamia vuosia sitten myynyt maatilansa ja muuttanut
Helsinkiin. Olihan se luonnollista, sillä tyttäret olivat silloin
kouluiässä. Tämä Iida neiti oli nyt parhaimmillaan. Iloinen, pirteä,
osasi pukeutua, ei ollut liian arvokas eikä lyhytnokkainen. Joskus
punastui ja arkaili ja kävi vieraampien seurassa hämilleen. Mutta se
epäilemättä tapahtui tottumattomuudesta ja sitä paitsi puki häntä.
— No, neiti Strömmer, joko olette päättänyt, lähdettekö kesäksi
ulkomaille?
Iida seisahtui sohvapöydän eteen ja alkoi tehdä siihen tilaa
kahvitarjotinta varten. Hänellä oli heleä, puhdas iho, pehmeä, ruskea
tukka, ruskeat silmät, jotka aina näyttivät vähän kosteilta, ja
hiukan liian suuri suu. Kasvot olivat kapeat, säännölliset ja ilme
niissä miellyttävä. Otsan ympärillä, joka oli paljas, liehui hentoja,
kiharaisia hiussuortuvia, joista ei voinut tietää, olivatko ne
tahallaan heitetyt liehumaan vai olivatko ne vahingossa irtaantuneet.
Hän oli tummansinisessä, yksinkertaisessa puvussa. Kaulassa oli valkea,
kovaksi tärkätty kaulus ja tulipunainen kravatti.
— En, se ei vielä ole varma.
— Miksi te huokaatte tuota sanoessanne!
— Onhan inhoittavaa, kun ei tiedä mitä tehdä. Tekisi mieli laulujuhlaan
ja luokkakokoukseen ja ulkomaille ja...
Airanen hymähti.
— Ja noitten eri mahdollisuuksien välillä te horjutte! Ja minä joka
aina luulin, ettette ollut mikään tavallinen pyhäkoulunopettaja tai
jatko-opistolainen...
— Kuinka niin? En iässäni ole opettanut pyhäkoulussa enkä ikinä aio
jatko-opistoon...
— Hauska kuulla. Minä jo pelkäsin...
Iida ei oikein tietänyt loukkaantuako vai ollako hyvillään. Hän rupesi
nauramaan.
— Pelkäättekö, että pyhäkoulussa antaisin kovin huonoa esimerkkiä tai
että jatko-opistossa olisin kuin nuori viini vanhoissa leileissä...
— En sitä. Mutta teidät voisivat siellä tehdä oikean
kristillissiveellisen naisen perikuvaksi...
— Olisiko se sitten niin paha? kysyi Iida hymyillen sekä silmillään
että suullaan ja hiljaa keikutellen päätään.
Airanen teki, vastauksen asemasta, liikkeen kädellään ja vastasi: S
— Niitähän meillä on niin tarpeeksi. Niiden lukumäärää totisesti ei
tarvitse lisätä. Mutta joka tähän Suomenmaahamme kasvattaa lisää yhden
pirteän, niin sanoakseni monisärmäisen naisen, se tekee isänmaallisen
työn.
— Ja minun kauttani te nyt aiotte tällä tavalla palvella Suomea...
— Niin, jos te sallitte.
Iida istuutui ja otti työnsä. Hänen kasvojensa ilme vaihteli joka
hetki. Hän hymyili koko ajan.
— No, ja jos minä nyt sallin, niin mitä säätää teidän ensimmäinen
käskynne?
— Että lähdette ulkomaille. Lupaan tehdä teille hyvän
matkasuunnitelman, neuvoa hotellit ja pensionaatit, antaa suosituksia
kaikenlaisten intresanttien ihmisten luo... saatte nähdä, että palaatte
vallan uutena ihmisenä.
Maisteri alkoi kertoa ulkomaanmatkoistaan. Hän kuvasi Reinin seutuja,
viinitarhoja, joita aurinko hautoo, ja viileitä iltoja balkongilla, kun
hämärästä häämöttävät "pyhän virran rannat" ja iltakello soi jostakin
etäisestä luostarista. Hänellä oli ollut hauskoja seikkailuja erään
ruotsalaisen perheen kanssa, joka matkusti huvikseen. Tytär oli ollut
aika näppärä. He olivat tutustuneet Hampurissa suuressa omnibussissa,
joka kuljetti vieraita pitkin kaupunkia. Sittemmin sattuivat he
samaan junaan, samaan hotelliin, sanoivat jo monta kertaa toisilleen
juhlalliset jäähyväiset ja tapasivat toisensa taas äkkiarvaamatta
jossakin taulugalleriassa täi vanhassa kirkossa. Thüringin metsissä
olivat hän ja neiti eksyneet seurueesta ja harhailleet kahden koko
päivän.
Iida kuunteli hehkuvin poskin, silmissä matkakuume. Kertojan innostus
tarttuu häneen tarttumistaan ja hänen verensä alkaa kuumempana vuotaa
suonissa. Hän joutuu kuin lumouksen valtaan, hän tuntee jo ympärillään
noiden suurten metsäin varjot ja luulee näkevänsä Reinin kulkevan
viinitarhojen välitse... Nähdä Dresdenin kuuluisa madonna, kävellä
"unter den Lindenillä", etsiä edelweiss-kukkaa lumien keskeltä!
— Minä lähden, minä lähden! huudahtaa hän äkkiä ja karkaa ylös
sohvasta. — Matkustaminen mahtaa olla ihanaa! Minä tunnen jo että
mieleni on saanut ikäänkuin siivet!
— Arvasinhan minä sen, sanoo maisteri hyvillään. — Mutta te ette saa
muuttaa mieltä nyt kun jäätte yksin.
Nämä sanat palauttavat Iidan todellisuuteen.
— Olette oikeassa. Sinne on vielä niin pitkä matka, että ehdin tehdä
vaikka miten monta päätöstä.
— Mutta mikä estää teitä lähtemästä nyt piakkoin? Mikä teitä
pitelee täällä Helsingissä? Onko ehkä sittenkin se pyhäkoulu, vai
ompeluseurako...
— Älkää nyt olko häijy. Enhän minä voi lähteä ennenkuin saan
matkaseuraa.
— Ja mikä hätä teillä olisi yksin jossakin pensionaatissa. Nuorelle
naiselle on hyvin kasvattavaa joskus olla oman onnensa varassa...
— Mutta minä huomaan, että teillä on uskomattoman suuret
opettajanlahjat...
— Minä noudatan vain sopimustamme. Meidänhän yhdessä piti kasvattaa
teistä pirteä...
— No niin. Minä lupaan ajatella asiaa, hyvä herra opettaja.
Iida tulee hämilleen. Hänestä tuntuu siltä kuin tuo maisteri taas
yrittäisi kohdella häntä koulutyttönä, jolle määrätään läksyt. Sitä hän
ei suinkaan salli. Siitä suhteesta täytyy tulla loppu. Mutta samalla ei
hän mitenkään tahdo kadottaa maisterin suosiota. Hän on kaikista hänen
tuttavistaan hauskin, niin hieno ja varma käytöksessään...
Iida vaihtaa äkkiä puheenaihetta ja mainitsee arpajaisista, jotka ovat
muutaman päivän perästä ja joissa he yhdessä tulevat myymään arpoja.
Samassa tekee hänen ajatuksensa taas hyppäyksen ja hän kysäisee, mistä
maisteri oikeastaan on kotoisin. Hän on sitä jo monesti tahtonut kysyä,
mutta ei ole tietänyt, sopisiko ruveta tunkeutumaan vieraan ihmisen
asioihin.
Maisteri on avomielinen — miksei olisi! Hän on talonpojan poika,
kotoisin Airasen talosta Hämeessä. Entä neiti Strömmer? Olisi hauska
kuulla jotakin hänestäkin.
Iida kertoo mielellään. Hänen isänsä oli maanviljelijä, mutta ei hän
tätä paljon muista, sillä he olivat aivan lapsia, kun hän kuoli.
Hän kävi ensin koulua pikkukaupungissa, muutaman peninkulman päässä
kotoa. Kaikki ihmiset siellä tunsivat toisensa ja palovahti kulki
kadunkulmasta toiseen ilmoittamassa, että "kello on kaksitoista
lyönyt..." Pitäjä oli ikävä kaikin puolin. Sivistyneitä oli niin
vähän, he asuivat hajallaan siellä täällä. Muuan serkku siellä oli
joka ikäänkuin piti jonkinlaista hovielämää, ja kesällä ja jouluaikaan
huviteltiin muutenkin. Mutta talvet, ne olivat aivan kuolettavat! Ja
olisivatpa talonpojat olleet silloin, kuten kuuluvat olevan Hämeessä,
sivistyneitä ja harrastavia, mutta nämä olivat niin raakoja, ettei
seurustelua heidän kanssaan ollut ajatteleminenkaan. Kouluja pelkäsivät
kuin ruttoa. Että joku pitäjän rikkaista talollisista olisi pannut
poikansa lyseoon — ei! Ei edes kansakouluun. Torpparien kanssa oli
kovin vaikea tulla aikaan. Äitiä eivät totelleet vaan pettivät minkä
jaksoivat. Pehtoorin kanssa riitelivät yhtä mittaa. Äiti ei olisi
tahtonut myydä tilaa, hän kun oli tottunut asumaan maalla. Vihdoin
oikein harmistuttuaan suostui myymään, vaikkei tilasta tarjottu edes
kohtuullista hintaa. Olihan elämä Helsingissä paljon huolettomampaa ja
hauskempaa. Äitikin jo oli myöntänyt, että oli ollut hullua niin kauan
kiusaantua siellä raakojen ihmisten keskellä... Olihan sitä Kalliolaa
alussa ikävä, varsinkin kesällä. Eikä äiti voinut sitä koskaan unohtaa.
Mutta mahdoton siellä sentään olisi ollut ajan pitkään tulla toimeen
raa'an kansan tähden.
Se oli hänen lohdutuksensa aina kun hän syntymätalostaan puhui. Sillä
vaikka siellä oli ollut niin paljon ikävyyksiä, niin säilyi hänen
mielessään muisto siitä surumielisen kauniina ja kun hän sitä ajatteli,
niin pisti tunteitten alta esiin ikäänkuin oka, jotakin katkeraa, jonka
syytä hän ei tietänyt. Ei, sen kansan kanssa oli mahdoton tulla toimeen.
Maisteri nousi lähteäkseen.
— Miettikää nyt sitä matkaa. Ihmisen pitää nauttia niin kauan kuin hän
on nuori.
— Niin nauttia! Ei ajatella surullisia asioita, jotka jo ovat ohi.
Elämä on sentään kaunista ja rikasta ja nuoruus niin lyhyt! Kiitos
käymästänne. Näkemiin asti.