— Lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi, puheli Jaakko Tyrni itsekseen,
aamuyöstä lähetessään kotiaan uudenvuoden ensi tunneilla. — Joka voisi
nähdä tulevaisuuteen ja tietää, onko tämä elämäksi vaiko kuolemaksi!
Hänen ajatuksensa ei johtunut vauhdista, jolla omaan talliin ikävöivä
hevonen lasketti yli kivien ja kantojen. Hän mietti vauhtia, jonka
tapaukset hänen elämässään yhtäkkiä olivat ottaneet, ties miten.
Hengenvaarallisena moni olisi pitänyt kulkua näin rattailla,
pilkkopimeässä — kaunis talvenalku oli keskellä joulua mennyt
tipotiehensä, niinkuin täällä Etelä-Suomessa oli tullut tavaksi. Eikä
Jaakko Tyrni voinut torjua luotaan ajatusta, että hänen riippumattoman
työkautensa kaunis alku oli saanut kolauksen ja joutunut vaaraan.
Mistä syystä?
Oli tapahtunut paljon, viime päivät olivat kukkuroineet elämyksiä
hänen eteensä enemmän kuin edelliset viisitoista vuotta yhteensä. Ja
kaikki oli ollut sellaista, joka hedelmöittää kirjailijan työtä. Koko
hänen olemuksensa oli kerran taasen uusittu pohjia myöten. Niinkuin
vanha, kasvuvoimansa tyhjentänyt elovainio kynnetään uudelleen uusia
satoja varten, niin oli hänen olentonsa pengottu perustuksiin asti
ja odotti työkautensa hedelmällisintä tuotantoa. Hiljainen, harmaa,
köyhä raadanta-aika oli takanapäin ja edessä värikäs, kuuma, kuohuva
luomisilo. Hän ei ollut ajatellut että siihen saattaisi päästä niin
äkkiä. Hän oli katsellut uutta ihmiskesää itselleen saavuttamattomana.
Mutta se oli tullut muutamassa päivässä, tullut täyteläisempänä kuin
hän ikinä oli voinut uneksia. Enemmän kuin hän koskaan oli ajatellut
osakseen, oli hän saanut. Hän omisti naisen, omisti johto-aseman
ystäviensä joukossa, omisti ystävät — hän, yksinäinen, ujo ja saamaton
Jaakko Tyrni! — ja omisti tärkeimmän kaikesta: inspiration. Helena
Elisabet Tuuran tarina humisi mahtavin siivin hänen mielessään, suuri
hiljainen juoni virtasi leveänä kyminä hänen silmiensä edessä ja
ihmiset ja pikkupiirteet ryhmittyivät eläen ja kukkien sen rannoille.
Hänen täytyy pian tarttua kiinni tähän aiheeseen saadaksensa sen
vuoden kuluessa valmiiksi. Vuosi oli oikeastaan liian lyhyt aika.
Teos näytti vaativan kolmea osaa. Kokonaisen aikakauden täytyi mahtua
siihen. »Aurinko», se oli vaatelias nimi, teoksen täytyi hehkua voimaa
lukijaa vastaan. Mikä hitto hänet pani puhumaan vuodesta, kun hän
ryhtyi tekemään tuota leikillistä sopimusta ystäviensä kanssa — olisi
pitänyt ottaa kaksi vuotta vähintään. Mutta kyllä se niinkin oli, että
sen teki yhdessä vuodessa, minkä kahdessakin, jos vain otti ajasta
vaaria. Hän saa Helena Elisabet Tuuran valmiiksi vuodessa, jos hän
on ahkera. Ja nyt täytyy alkaa aivan heti, ennenkuin kynä ruostuu.
Annikki on pidellyt käsissään hänen vanhaa kynäänsä. Annikki on sen
kosketuksellaan siunannut. Toki työn täytyy luistaa!
Mikä hänen siis nyt on? Miksi hän on tyytymätön? Tai ei hän ole
tyytymätönkään. Ei vain ole hyvä olla.
Tuhannen tulimmaista! Nyt oli käymäisillään huonosti. Jaakko Tyrni
tempaisee kiivaasti ohjaksista, suuttumus kiehahtaa kuumana päässä. Jos
hänellä olisi piiska, niin hän nyt löisi hevosta. Mutta piiskaa ei ole,
siitä on Ella pitänyt huolen — Ella! Nyt hän sen tietää: jollei Ellaa
olisi ja jollei hän olisi vastassa kotona, niin ei Jaakko Tyrnillä
tällä hetkellä olisi paha olla, vaan hän lähestyisi iloisena kotiaan.
Hän on varma siitä, että tyttö kaikki nämä päivät ja yöt on valvonut ja
kävellyt tiellä, odottaen kotiin hevosta, joka on hänen rakkautensa.
Häneltä myöskään ei voi peittää, ettei hevosta ehkä ole kaupungissa
hemmoteltu sillä lailla kuin kotona. Perhana... tämähän alkaa olla
hengenvaarallista. Ei, se ei parane suuttumisesta. Jaakko Tyrni koettaa
tyynny teliä mieltään, viheltelee niinkuin on kuullut Ellan tekevän ja
tyynnyttelee hevostakin. Kernaasti hän antaisi koko eläimen Ellalle,
jos sitä tietä voitaisiin päästä rauhaan. Mutta Ella on vaikeasti
johdettava, itsepintainen lapsi ja onhan hänellä oikeus yhteiseen
kotiin, ja nyt on lisäksi Annikki mieltynyt Pikkuun ja haluaa syöttää
sitä sokerilla.
Mutta mikä Pikun tänään onkaan? Se säikähtelee ja pillastuu syyttä
suotta. Sillä ei yhtään ihmistä ole liikkeellä. Ei erota missä maa
päättyy ja taivas alkaa, tämä on totisesti säkkipimeyttä, tietäkään
ei erota muuta kuin siitä että raiteisiin pysähtynyt vesi silloin
tällöin kiiltää. Olisi pitänyt jäädä kaupunkiin vielä täksi yöksi.
Kaikkihan he pyysivät ja maalasivat hänelle kulkua näin yön pimeydessä
kuolemanratsastukseksi. »Minun tähteni», sanoivat Annikin silmät. Mutta
Jaakko Tyrni oli saanut luihinsa levottomuuden ja piti välttämättömänä
olla kotona vuoden ensi päivänä. Jos hänen olisi pitänyt tehdä tili
siitä, miksi hän yhtäkkiä nousi herkullisen aterian äärestä, niin
hän tuskin olisi tietänyt tätä syytä. Syyt olivat monet, jos häntä
olisikin vetänyt yksi rihma, niin sen olisi voinut katkaista ja jäädä.
Elämä ravintolassa oli sekin Tyrnille uutta näin uudenvuodenyönä.
Kirjailijana hänen olisi pitänyt nähdä se loppuun saakka. Oli humua
ja melua, musiikkia ja huomispäivän täydellinen unohtaminen. Palus
oli tyytyväisenä lähtenyt maalle perheensä luo. Tosin ei hän ollut
saanut äitiä uudelle kirjalleen, mutta hän oli saanut nimet suureen
vekseliin — Tyrnikin oli kirjoittanut siihen. Tämä oli väliaikainen
toimenpide, parin kuukauden perästä piti Paluksen saada säästöpankista
rahaa ja silloin piti hänen järjestää raha-asiansa pysyvälle kannalle.
Takaajilla ei voinut olla vaaraa, huvilan saattoi kiinnittää kun se
vain oli pystyssä, ja sitten saattoi tulla kysymykseen vain jokin
täytetakuu. Palus oli siis poissa saunaseurasta tänä uudenvuodenyönä
ja Rekolakin kai oli pakotettu pysymään kotonaan — onneksi! Sillä
hän oli jo kerran kysynyt Tyrniltä, miltä maistui istua lauteilla,
kun Annikki kuumensi kiuasta. Se oli leikkiä, mutta Tyrni ei pitänyt
siitä leikistä. Jouna — ties missä olikaan. Ravintolat ja huvit
eivät koskaan olleet huvittaneet häntä, senvuoksi hän olikin käynyt
niin yksipuoliseksi. Heitä oli siis pöydässä vain neljä. Annikki ja
Tyrni, Loila ja Leppiaho. Orelva istui toisessa päässä salia, kävi
tuontuostakin puhuttelemassa orkesteria ja tilasi mielikappaleitaan.
Myöskin heidän pöydässään hän kävi, kysyi Loilalta, pitikö hän käkeä
rakastettavana lintuna ja käski, kun ei Loila heti keksinyt vastata,
hänen miettiä asiaa. Loila hikoili ja suutahteli. Hän ei ymmärtänyt
leikkiä ja kun Orelva jo pujotteli pöytien lomitse takaisin seuraansa,
mulkoili hän suurin silmin hänen jälkeensä ja huusi vihdoinkin: vai
käki — käki saatte olla itse, ettekö olekin, mokoma mammutti, pyrkinyt
pikkulinnun pesälle! Senjälkeen kiusottelivat he kaikki Loilaa. Hän
istui poissaolevana ja rummutti pöytään musiikin tahdin mukaan. Jaakko
Tyrni ei voinut olla muistelematta, että kotona tänään ovat käyneet
saunassa. Pöytäseura, koko tämä ympäristö alkoi kyllästyttää häntä,
hänen teki mieli viettää hetkinen Annikin kanssa kahden ja sitten
lähteä kotiin. Jos olisikin ollut mahdollista jäädä Annikin luo, mutta
sitä mahdollisuutta ei ollut. Eikä enää tullut edes hetken kaksinoloa
Annikin kanssa, sillä Loila ja Leppiaho seurasivat uskollisesti
Annikin portille asti. Loilalla oli Tyrnille asiaa, hän pyysi saada
lähipäivinä tulla juttelemaan töistään ja muustakin. Leppiaho tarjosi
vuodettaan yöksi — kuka nyt tällaisessa pimeydessä saattoi löytää
kotiin. Jos olisi ollut lunta ja rekikeli, mutta rattailla! Tyrni
toivotti Loilan tervetulleeksi koska tahansa, sanoi olleensa kotoa
poissa liiankin kauan ja nyt pysyvänsä kotona. Vihdoin hänen onnistui
sähkölampun alla vastaanottaa Annikin katse. Häntä raivostutti elämän
monimutkaisuus: kihlaukset, odotukset, kuulutukset ja sensemmoiset.
Olisi ollut yksinkertaista ja luonnollista seurata rakastettua hänen
kotiinsa suoraa päätä. Hän pusersi lujaan hänen kättään, harmitteli
ettei saanut sulkea häntä syliinsä ja kuunteli hajamielisenä Loilan
ja Leppiahon puhelua. Mukavia poikia joka tapauksessa. He sanoivat
iloitsevansa siitä että oli saatu kokoon tällainen pieni ystäväpiiri
ja lupailivat pian tulla Tyrnilään. »Älä nyt vain aja päätäsi puhki!»
sanoi toinen. Ja toinen huomautti vieläkin: »jaa-ah, minun vuoteeni on
kapea ja kova kuin sian kaukalo, mutta ehken siinä nukkuisi paremmin
kuin maantienojassa.» Jaakko Tyrniä veti oudosti kotiin — etteihän
siellä vain ollut tapahtunut jotakin, kaikkina näinä päivinä ei sieltä
ollut saanut vastausta puhelimitse.
Jaakko Tyrni oli tuskin eronnut ystävistään, kun hän huomasi, että yö
oli harvinaisen pimeä ja hevonen hullu ja hermostunut, seisottuaan
tallissa. Hän aikoi antaa sen tyhjentää pahimman menohalunsa täällä
valaistuilla kaduilla. Poliisi tietenkin sentään pidätti hänet. Hän
näki ohi ajaessaan kuin unessa jonkin sytytetyn joulukuusen. Jotkut
humalaiset lauloivat kadunkulmassa. Sitten tuli etukaupunki, jossa
ikkunat jo olivat pimeinä ja lamput harvenivat. Sitten tuli maaseudun
pimeys. Olisi ollut parempi jäädä kaupunkiin.
Mikä häntä sitten veti kotiin?
Niin, tässä ei ollut erittäin hyvä tilaisuus ajattelemiseen. Täytyi
terästää katse niin että päähän koski. Oli tullut valvottua viime öinä.
Ja oli jonkin verran juotukin. Täytyi luottaa hevoseen. Onneksi eläimet
kai näkevät pimeässä.
Tuleeko siellä joku vastaan? Vai metsäkö kohisee? Vai kuvitteleeko
hän kuulevansa jotakin? Pysy tiellä, hemmetissä, hevonen. Tuossakin
olisi voinut käydä huonosti, kivelle mentiin että kipunoi. Olisi
pitänyt jäädä kaupunkiin. Mikä panikaan hänet maksamaan hotellilaskun
jo päivällä? Hänen oli vaikea erota huoneesta, jossa oli tapahtunut
niin paljon. Hän tiesi aina säilyttävänsä silmissään tuon huoneen
pikkuseikkoja myöten: ikkunan alla kirjoituspöytä puhelimineen,
leposohva, jolla on kirjava plyyshipeite, oven luona kaappi ja
vaatenaulakko, pitkällä seinällä, pääpuoli ikkunaan päin suuri vuode,
jota peittää harsokangas. Veri alkoi kohista hänen päässään, kun hän
tätä kaikkea ajatteli! Mutta eihän sitä voinut jatkua. Yhtäkkiä olisi
huhu levinnyt kaupungille ja kotiin. Täytyi toimia, täytyi kehittää
asioiden kulkua.
Ella — totta puhuen se oli Ella, joka teki hänet levottomaksi ja veti
häntä kotiin. Tyttö oli mahtanut ajatella häntä — ja ennen kaikkea
hevosta — koko ajan, yöt ja päivät. Ratkaiseva keskustelu täytyi saada
toimitetuksi pois, mitä pikemmin sitä parempi. Minä tohvelisankari,
ajatteli Jaakko Tyrni, näyttääpä siltä kuin pelkäisin tytärtäni. Mutta
hänen takanaan seisookin hänen äitinsä ja viidenkymmenen vuoden sarja
muistoja. Se on jättiläinen se.
Minä olen liian kauan ollut kahlehdittuna tuohon kaikkeen, ajatteli
Jaakko Tyrni sadannen kerran. Hän oli todennut sen eri mielialojen
vallitessa, milloin hämmästyneenä, milloin ilostuen, milloin
säikähtäen. Nyt hän oli suuttunut. Jo oli aika katkaista kahleet!
Hänen elämänsä langan oli tähän asti muodostanut yksi ainoa luja,
rauhallisesti juokseva säie. Minkä värinen se oli ollut? Sitä oli
vaikea sanoa. Ehkäpä se oli ollut valkoinen. Olihan hänen tuotantonsa
ollut kemiallisesti puhdas kaikesta epäilyttävästä. Jokaisen hänen
kirjansa olisi voinut antaa minkä pikkutytön käsiin tahansa. Nyt
punoivat hänen sormensa köyttä, jossa oli monta säiettä, useita eri
värejä. Ensinnäkin siinä oli rakkauden punainen rihma, se oli tällä
haavaa kaikkein vahvin ja lujin. Sitten oli työn rihma, se oli vihreä
kuin kevään nurmi ja se paisui ja sykähteli. Mikä oli tämä musta? Hänen
elämänsä touvissa oli tällä hetkellä paljon värejä, tummia ja vaaleita
— lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi.
Tietysti kaikki on elämäksi, tämä kaikki häneltä juuri on puuttunut,
siksi hänen elämänsä lanka on ollut väritön ja ikävä. Jaa-ah, hymähti
hän, käyttäen Leppiahon kieltä, tätä hän nyt on sanellut itselleen
päiväkausia. Mikä on sitten tämä levottomuus? Hän on väsynyt ja häntä
kiihdyttää ratkaisu tyttären kanssa, siitä se kaikki johtuu. Kirottu
alkohooli, sekin istuu kupariseppänä hänen päässään ja rummuttaa.
Koko hänen olentonsa sävähti, sillä hevonen hyppäsi yhtäkkiä tiepuoleen
ja alkoi sitten nelistää eteenpäin. Pitkään aikaan ei Jaakko Tyrnillä
ollut mielessä mitään muuta ajatusta kuin hevosen tyynnytteleminen ja
oman malttinsa säilyttäminen. Siinä oli totisesti kaatuminen ollut
lähellä ja mitähän tällä matkalla vielä saattoi tapahtua. Oliko ojasta
äsken noussut joku, vai näkikö hevonenkin pikkuäijiä? Tämä uusivuosi
alkoi oudosti — lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi?
Taasen hän hoki tuota lausetta. Tässä jokin päivä sitten hänessä
oli liikkunut tykkänään toinen lause. Mutta kaikki olikin yhtäkkiä
muuttunut eikä se vanha lause olisi sopinut enää säestämään hänen
nykyisen elämänsä tahtia. Mikä se lause olikaan? Hän ei saanut
mieleensä lausetta, mutta Anna Elisabet Tuuran hahmo ilmestyi hänen
eteensä. Se oli harmaatukkainen, hiljainen isoäiti, jonka kädet
eivät milloinkaan lakanneet tekemästä työtä. Eivätkä hänen huulensa
milloinkaan väsyneet rukoilemaan. Nyt muisti Jaakko Tyrni lauseenkin.
Virrenvärssy se oli:
Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.
Hän, Jaakko Tyrni, oliko hän nyt ylennetty vai alennettu? Ylöspäin hän
pyrki, työhön ja kehitykseen. Kas, taiteilijan elämä tietenkään ei
saata olla yksi ainoa harmaa säie, vaan sen täytyy juosta kirjavana
moniosaisena lankana. Mutta romaanin aiheena oli Helena Elisabet Tuura
suurenmoinen. »Aurinko», se oli kirjalle oikea nimi. Ja keskellä
pilkkopimeää näki kirjailija edessään romaanin päästä päähän ja
luomisen suloinen ja kipeä riemu täytti hänen olentonsa niin että hän
oli pakahtumaisillaan. Kotiin, kotiin, kirjoituspöydän ääreen! Hevonen
juoksi ja rattaiden linjaalit löivät pyörien akseleihin.
»Rukoushetki oli juuri päättynyt seminaarin suuressa salissa ja
oppilaat nostivat päänsä kumaraisesta asennosta, johon he olivat
hartaushetken ajaksi sen painaneet. Aurinko paistoi huoneeseen,
valaisten tummia ja vaaleita hiussykeröitä, hentoja hartioita ja
voimakkaita niskoja, koko tätä nuorta joukkoa, jonka oli määrä vuoden
perästä hajota ympäri maan, levittämään valoa kaukaisia salokyliä
myöten. Tänään ei uskonnon lehtori ollutkaan pitänyt rukouksia —
hän oli satunnaisella matkalla — ja hänen sijassaan oli puhunut
historian opettaja, hentokasvuinen ja tumma nuori maisteri, joka
vasta viime syksystä oli ollut täällä. Hänen esityksensä oli ollut
ujoa ja tottumatonta ja miltei hän isämeitää lukiessa oli hämääntynyt
keskellä rukousta. Tytöt olivat takariveissäkin tunteneet sen,
punastelleet, pidättäneet hymyään ja painelleet toistensa käsiä. Vielä
vaikeampaa oli ollut eturiveissä. Siellä olivat oppilaat taistelleet
mielenliikutustaan vastaan niin että he tuskin saattoivat seurata
maisterin sanoja. Juuri edessä seisoivat opettajat, johtajatarkin,
joka oli niin ankara. Olisipa sattunut, että joku olisi purskahtanut
nauruun — siitä olisi noussut ties mikä meteli! Tuntui helpottavalta,
kun maisteri oli lausunut aamenensa ja tyttöjen rivit pääsivät solumaan
käytävään, missä aurinko paistoi joka soppea myöten ja vaatimattomat
päällysvaatteet ääneti ja tottelevina riippuivat telineillään.
Historian maisteri lähestyi keskellä auringonpaistetta ensi luokan
ovea, kun vaatenaulakon kohdalta häntä kohden astui kalpea tyttö,
niiaten ja yhtäkkiä lehahtaen punaiseksi.
Pyydän anteeksi... Tahtoisin vain ilmoittaa, että eilen olin sairas,
en jaksanut valmistaa läksyäni. Eivät olisi tahtoneet kotoa päästää
kouluun tänäänkään, mutta minä tulin kuitenkin. Ehkä saisin valmistaa
läksyni ensi kerraksi.
Hyvä on... Jaksaako neiti Tuura sitten nyt olla tunnilla...?
Aurinko paistaa heihin, aurinko täyttää heidän olentonsa, kuin säteiden
siltaa myöten astuvat he luokkaan, tyttö ensin, sitten opettaja. Luokka
nousee, nuoruus loistaa kaikilta kasvoilta, tiedonjano jokaisesta
silmäparista. Mutta Helena Elisabet Tuuran pää painuu käden varaan. Se
on kielletty asento, mutta hän ei muista sitä, niin outoa on tänään
hänen ollakseen...»
Jaakko Tyrni tuntee jo mistä kohdasta hän alkaa suuren romaaninsa.
Tähän tapaan hän päästää sen liikkeelle. Ja hän tietää myöskin
missä hän sen lopettaa. On syys ja kuolinhuone ja koolla paljon
väkeä, nuoria, vanhoja ja pieniä lapsia. Aurinko paistaa hiljaisen
nukkujan kasvoille. Eikä kukaan itke tämän kuolleen ääressä. Kaikki
ovat kiitollisen hartauden vallassa. Hänen päänsä yläpuolella on
raamatunlause: autuaat ovat puhtaat sydämistä, sillä he saavat nähdä
Jumalan.
Kirjailija pitelee lujin ottein kirjansa alkua ja loppua ja tuntee
kuinka keskikohdan tapahtumat raskaina patoutuvat hänen päähänsä.
Täytyy heti käydä kiinni työhön, ettei kiire ennätä häntä. Ei ole
mitään hirvittävämpää kuin se tieto, että joulu lähenee ja painatuksen
pitäisi alkaa eikä työ olekaan valmis. Täytyisi saada pari kolme
kuukautta eikä ole kuin pari viikkoa jäljellä. Sitten täytyy typistää
suurta aihetta eikä hätiköity loppu ole missään suhteessa leveästi
suunniteltuun alkuun. Siunattu Annikki, tällaista työnjanoa ei hän
koskaan ole tuntenut! Eikä tällaista varmuutta. Onnistumisen varmuutta.
Hän on sentään kirjailija!
Putosiko vesipisara hänen kädelleen? Toinen! Ehkäpä alkaa tulla lunta.
Hän ei enää pelkää kilpailijoita. Laskettakoot punaisin purjein.
Hän, Jaakko Tyrni, elää rakkauden kesässä ja vastaanottaa voimaa sen
auringolta. Hän on nyt niin rikas ja voimakas, että hän voi jakaa tukea
oikealle ja vasemmalle.
Nuo takuut, joita hän on ennättänyt kirjoittaa, ne eivät nekään ole
vaaralliset. Varmaan eivät.
Vähät kaikesta muusta, kun jälleen pääsee työhön. Ellan täytyy tulla
järkiinsä. Jouna pitää saada avuksi, jollei muuten onnistu.
Lumi putoili läiskinä, jotka olivat suuret, märät ja painavat kuin
jotkut iljettävät sammakot. Kokonainen sade valkoisia sammakkoja —
mikä juopuneen mielikuva! Nauraa täytyi. Niin, nyt saattoi nauraa,
sillä hevonen kulki rauhallisesti. Jaakko Tyrni piteli ohjaksia
toisella kädellään ja nosti toisella ylös turkinkauluksen. Mitä —
tuliko siellä joku? Lumisade oli niin tiivis, että töintuskin erotti
asumukset kahden puolen tietä. Tuntui kylmältä. Oli kuin lumiräntää
olisi päässyt niskaan ja alkanut vuotaa alas selkää. Kädet alkoivat
kohmettua. Mitä kello mahtoikaan olla. Lienee ollut jonkin verran yli
yksi, kun hän läksi kaupungista. Tämä ei enää ollut lumisadetta, tämä
oli pilvenputoama. Ei voinut nähdä eteensä, lumiläiskät asettuivat
kasvoille kuin märkä harso. Hevonenkin tunsi räntäisen ilman verkkona
takertuvan jalkoihinsa, se asteli ikäänkuin murtaen jotakin estettä.
Totisesti, joku asteli tuolla etempänä tiellä vastaan, hartioilla
huppuliina, jota hän tiukasti piteli kiinni rinnan kohdalta. Hän
ponnisti eteenpäin tuulta vasten — hullutusta: eihän tuullut, oli
aivan tyyntä. Oliko hän, Jaakko Tyrni, näin väsynyt? Hänen silmänsä
näkivät olemattomia. Niitä ne tietysti olivat nämäkin, jotka kulkivat
hänen vierellään, seuraten häntä kuin saatto. Siinä häämötti rattaiden
vierellä samanlaisia olentoja, huppuliinat olkapäillä, ne ponnistivat
tuulta vasten, jota ei ollut olemassa. Jaakko Tyrnin silmiä kirveli
— se johtui paljosta tupakansavusta viime iltoina — lumi suli
joutuessaan kasvoille ja tippui alas silmäripseistä. Yhtäkkiä oli tämä
kaikki kuva ulkopuolella todellisuutta, Jaakko Tyrni näki sen. Hän
ei tuntenut vilua eikä väsymystä, hän vain näki, näki pysähtyneellä,
lasittuneella katseella ja tunsi sisimmässään kouristavaa kipua. Ensin
oli kuva etempänä, sitten se läheni ja vihdoin hän näki sen ikäänkuin
lähteen kalvossa. Mutta lähde oli hänen oman sielunsa pohjalla, ja
se oli syntynyt hänen omien silmiensä kyynelistä. Kyyneleet vuotivat
lakkaamatta ja vilvoittivat näkemystä, mutta pohjalta tullen niin että
kuva pysyi liikkumattomana. Jaakko Tyrnin huulet alkoivat sanella.
»Job Parka lähestyy kotiaan uudenvuoden yössä. Hän tulee jalan,
sillä viimeinen juna on aikaa sitten kulkenut hänen asemansa ohitse.
Muutenkin sopii tämä kulku näin jalan hänen mielentilaansa — hän on
kaiken viikkoa ollut synnin työssä ja vaikka hän kuinka itselleen
vakuuttaisi, että hänen taiteensa on tämän ravinnon tarvinnut, niin
ääni hänen sisimmässään sanoo, että hän on langennut ihminen. Molemmat
Jumalan laintaulut hän on paiskannut maahan ja särkenyt. Naisen hän on
ottanut, tämä vanha mies, jolla on kotona täysikasvanut tytär. Eikä
se kuitenkaan ole lainkaan pahinta. Naisen voimasta hän on aikonut
elää ja syventää taidettaan. Mutta ei ole nähty sitä vuotta, jolla
olisi ollut kaksi suvea. Eikä ole sitä ihmisikää, joka tuottaisi kaksi
nuoruutta. Tämä on ollut synti. Omasta itsestänsä ammentaa taiteilija —
ei ystävästä, ei rakastetusta!... Job ponnistelee eteenpäin myrskyssä.
Uusi vuosi alkaa vihaisena — mitä kantaneekaan pilviensä takana. Myrsky
riuhtoo miehen vaatteita. Ne ovat uudet, naisen kunniaksi hän on ne
pukenut ylleen. Viima tunkee pintaan asti. Tuulispäät kiidättävät
edellään lehtiä, kuloheinää, kaikkea mitä voi kiskoa irti paleltuneesta
maasta. Tuulessa kiitävät Jobin silmien edessä hänen taideluomansa
— kuivia lehtiä, kuloheinää, jota hän on kiskonut irti vaivaisista
aivoistaan! Verettöminä ja pelonalaisina ne liukuvat ohitse — niillä
ei ole edes voimaa ilkkua häntä. Jospa ne edes olisivat koiria, jotka
haukkuisivat hänen häpeäänsä. Mutta ne ovat sääskiä, joita tuuli vie
muassaan kuin syyslehtiä. Mielettömässä itserakkaudessa Job parka on
halunnut olla maan ensimmäinen taiteilija. Taivaanrannalla laskettaa
punainen purje: siellä saapuu hän, jota kansa odottaa, joka antaa
kansalle leipää. Job, sinun elämässäsi on ollut yksi viisas teko: se
että kerran katkaisit kynäsi. Jos tahdot elämääsi vielä toisen viisaan
teon, niin on se se, että otat käteesi laakerin lehvän ja lähdet sitä
vastaan joka tulee, mieli hartaana ja iloisena... »
Perhana — lumeen joka sulaen valuu Jaakko Tyrnin silmäripseistä,
sekaantuu suolaisia kyyneliä ja hänen sydäntänsä särkee kuin paisetta.
Mitä tämä onkaan tämä peli? Jokin uusi aihe sotkeutui taasen hänen
aivoihinsa. Hänellä on aina ollut niitä liian paljon, täytyy häätää
pois ne riiviöt. Tämä viimeinen vastenmielinen tunnelmapala — no niin,
vähät siitä, se meni jo sentiensä. Pian hän on kotona. Pari tuntia hän
nukkuu ja sitten hän käy työhön.
Annikki, hän on jo täydessä työssä hän. Hirvittävän järkevä olento
tuo ihana tyttö! Kun Jaakko Tyrni rakkautensa huumassa halusi elää
onnestaan ja iloita armaansa omistamisesta, niin kyseli Annikki
suudelmien lomissa lakkaamatta tapauksia Jaakko Tyrnin elämästä,
hääräten papereineen milloin pöydän ääressä, milloin vuoteen laidalla,
milloin pidellen muistiinpanovihkoa polvellaan. Jaakko Tyrni oli tähän
tuskastuvinaan — ehkäpä hän olisi todenteolla tuskastunutkin, jollei
hän olisi pohjaltaan iloinnut siitä että hänestä oli syntymäisillään
luonnekuva —, työnsi paperit syrjään, tarttui Annikin käsiin, noihin
ihmeellisiin käsiin, joiden joka liike oli kun musiikkia, ja veti hänet
puoleensa. »Sitten, sitten tehdään työtä — nyt on rakkauden aika. Minä
kuolen, jollen nyt saa sinua suudella!» Tuo ihana tyttö oli todella
hirvittävän järkevä: hän ei mitenkään tahtonut unohtaa työtään. Niin,
niin, olihan se oikein, Jaakko Tyrnikin lupasi, hänkin, myöhemmin
ajatella vain romaaniaan. Mutta nyt — mahdotonta. Eikö Annikki
pitänytkään hänestä? Oliko tämä hänelle vain työn huumaa eikä rakkauden?
Hän ei sallinut julkaista kihlausta ennenkuin oli saanut valmiiksi
Tyrni-esseensä. Ja senjälkeenkin piti kulua jokin aika. Eihän mitenkään
sopinut, että hän julkaisi kirjoja sulhasestaan! Ei, Tyrnin täytyi
myöntää se. Mutta mieluummin hän olisi pitänyt Annikkansa ja jättänyt
Tyrni-esseen mustepulloon. Ihan totta! Annikki vakuutti, että esseen
kirjoittaminen hänelle oli pääasia. Eikö Annikki sitten rakastanut
Jaakkoa? Sitten, sitten, selitti tyttö. Ja Jaakko Tyrni vangitsi hänen
toimeliaat huulensa niin että hänen täytyi olla aivan hiljaa ja vain
suudella.
Näitä muistoja kutsuu Jaakko Tyrni silmiensä eteen, pakottaen ne
tulemaan ikäänkuin nuorasta taluttaen. Hän ei nyt halua joutua
ammattivalheen kuljetettavaksi, hän tahtoo tuntea jalkainsa alla
tosiseikkojen kylmän ja asiallisen pohjan.
Kylmä ja asiallinen tosiseikka ainakin on, että hän kymmenen päivää
sitten oli velaton mies ja että hänen nimensä nyt on suurissa takuissa.
Jumaliste, eikö hän sitten juuri äsken vakuuttanut itselleen,
että takuut ovat suorastaan muodollista laatua! Että hän pienillä
avunannoilla on saanut suuren siveellisen voiton, että hän yhdellä
iskulla on kohonnut ystäväpiirin johtavaksi hengeksi!
Hiiteen kaikki mietteet, tässä likoaa ihminen muutenkin kuin sieni.
Pilvistä ei lopu märkyys. Eivätkä väsy saatot tässä kahdenpuolen
rattaita. Siinä ei ole mitään, hän tietää sen. Ja kuitenkin on kuin
joku kulkisi huppuliina hartioillaan ja pitelisi kiinni. Niitä
on nyt vain yksi. Hän varjelee Jaakko Tyrniä kaatumasta. Hän on
suojelusenkeli. Hän on Helena Elisabet Tuura.
»Katso, poikaseni, tie on täynnä kuoppia. Ja sinä jäit äidistäsi niin
nuoreksi. Muistatko kuinka olimme kirkossa ja sinä nukuit mummon
olkapäätä vasten ja heräsit, kun rovasti iski nyrkkinsä saarnatuolin
laitaan. Kaikki heräsivät, jotka olivat nukkuneet. Lapsi leikittelee
lattialla. Hän on saanut käsiinsä isän korttipakan — isä pitää kotona
noita pirun setelirahoja, joilla hän pestaa sieluja helvettiin,
isänkin hän on pestannut —, niin, siinä lapsi leikittelee ja rakentaa
pirun seteleistä linnoja. Kerros kerroksen päälle, torni tornin
päälle! Ja kun kaikki on valmista, niin mitä tekee lapsi? Ottaako
hän leikkikalujensa joukosta kuninkaan ja drottningin ja vie heidät
linnaan, jotta he siellä hallitsisivat? Ei, vaan hän hajoittaa koko
linnan, pienet kämmenet pudottavat silmänräpäyksessä tornit ja viirit.
Ja lapsi hihkaisee ilosta. Mitä hän sen jälkeen tekee? Hän alkaa
rakentaa linnaa uudestaan. Näin puhui rovasti kerran — muistathan sen.
Ja jos sinunkin pitää ruveta rakentamaan linnaasi uudestaan, niin
mitäpä siitä: rakennat. Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.»
Ah vihdoinkin! Valonsäde lankeaa tähän aaveitten ja kummitusten
täyttämään yöhön. Asemahuoneen lamput näkyvät. Nyt ei enää hätää, alapa
juosta, Pikku, pian ollaan kotona. Lumihiutaleet näyttävät valoja
vasten valkoisilta kanoilta, jotka lentävät pyörryksissään. Tuntuupa
hyvältä nähdä asemarakennus, kiskot ja vaunut. Ja nyt vihellettiin
pilliin. Tämä mieletön hourailu johtuu väsymyksestä — etteihän
suorastaan sairaudesta. Täytyy koettaa saada joku kirjailija aluksi
työhön Tyrnilän vinttikamariin. Sitten sopii mahdollisesti ajatella
sitä, että Annikki tulisi sinne tekemään työtä. Hän on luvannut
päiväksi tai pariksi. Annikin varsinaista tuloa varten täytyy talo
panna uuteen kuntoon. No niin, siinä hän saa itse määrätä. Täytyy vain
kirjoittaa kokoon rahaa siksi.
Hevonen juoksee, lumisohjo valuu ilkeästi alas Jaakko Tyrnin selkää.
Ei kuitenkaan enää kannata ryhtyä uusiin toimenpiteihin, sillä koti
on heti tässä. Kunhan olisivat lämmittäneet hänen huoneessaan. Nyt
voi jo ottaa esiin portin avaimen. Mitä hittoa — onko se hukkunut?
Koko tämä eristäytyminen ja sulkeutuminen lukkojen taakse se on sekin
Ellan keksintö. Ei yksikään toinen täällä maalla elä tällä tavalla
piikkilanka-aidan takana. Kaikki nauravat sitä. Aina täytyy kulkea
avain taskussa ja sitten se hukkuu ja on poissa. Tästäpuoleen saa
portti jäädä lukitsematta. Hän jättää sen nyt jo yksintein linkun
varaan. Jopa löytyi avain, se oli joutunut liivin taskuun. Siellä
oli jotakin muutakin — hänen verensä joutui liikkeeseen, kun hän
siihen tarttui, kuinka hän oli voinut sen hetkeksikään unohtaa. Hänen
taskussaan oli Annikin sormus. Hän oli ryöstänyt sen häneltä. Annikki
ei olisi tahtonut sitä antaa. Keneltä hän oli mahtanut sen saada?
Hevonen juoksi, ottaen pitkiä kiihkeitä askelia. Tien kaartuessa
heittelivät rattaat ja loka räiskyi kahdenpuolen. Nyt oltiin
kotiportilla. Noustessaan paikaltaan tunsi Jaakko Tyrni kaikkien
vesipurojen, jotka olivat olleet seisahduksissa vaatteiden laskoksissa,
lähtevän vuotamaan. Vettä valui sisään hihoista ja niskasta, ja leuan
alle uursi tietään kokonainen koski. Hän sovitti avainta läpeen ja
kävi mielessään jotain taistelua: lukitseeko hän portin vai jättääkö
hän sen lukitsematta? Paksuna kerrostumana oli lumi asettunut portin
säleille ja säleiden väliin. Paksuina kerrostumina asustivat muistot
täällä kodissa. Ella oli aidannut ne tänne ja lukinnut portin. Portin
lukitseminen tai auki jättäminen merkitsi tällä hetkellä miltei elämän
suuntaamista puoleen tai toiseen. Jaakko Tyrni tunsi sen, päästäessään
hevosen ohitseen pihalle.
Täällä oli askelia lumessa. Ella oli varmaan kulkenut tässä odottaen
— kukapa muukaan. Hevonen seisoi jo tallin edessä odottamassa.
Jaakko Tyrnin täytyi jalallaan työntää lunta syrjään, saadakseen
portinpuoliskot kiinni. Paras ottaa koko portti pois, niinkuin talvella
tehtiin muissakin taloissa. Hän astui tänä yönä kotipihalleen suuressa
seurassa: hänellä oli mielessään rakastettu nainen, ystävien luottamus
ja itse inspiratio. Ja ennen pitkää hän oli oleva maan ensimmäinen
nimi! Hän sai kiinni portinpuoliskot, nosti linkun kiinni, pisti
avaimet taskuunsa ja löysi tallin avaimen naulasta ovenpielessä.
Mitä kummaa — oliko täällä nukkunut joku? Tasaiseksi tallatun
olkiläjän päällä oli vaate ja palloksi rutistettu paperi oli kierinyt
seinävierelle. Oliko joku ehkä juuri lähtenyt täältä? Oliko se Ella,
vai oliko se joku muu?
Se kyllä saattoi olla Ella. Jaakko Tyrni otti paperikerän ja aukaisi
sitä. Mitä perhanaa: hänen vanhaa käsikirjoitustaan. Hän rutisti
paperin kädessään ja viskasi maahan. Kunhan pääsisi täältä hiljaa
sisään, etteivät heräisi. Mutta Ella ei nuku. Ne ovat hänen jälkiään,
nämä tuoreet jäljet lumessa. Huomenna tulee kuuma päivä, pitää koettaa
päästä nukkumaan.
Kirjailija pääsi sisään eikä talossa kuulunut luiskahdustakaan.
Hän levitti märät tamineensa tuoleille eteisessä ja tuli siinä
kolistelleeksi. Mutta ei kukaan herännyt, oli kuin kaikki olisivat
nukkuneet ikuista unta. Viisaat ihmiset, jotka nukkuvat! Olisi kai
pitänyt saada jotakin kuumaa juotavaa ennen maatapanoa, vaan nukkukoot.
Ella ei nuku — ei tarvitse pelätäkään. Jos hän tulisi tänne nyt, niin
pyytäisi häntä keittämään vettä. Hän ei tule, ei tarvitse ajatellakaan.
Hän makaa sydän takoen ja hiipii puolen tunnin perästä talliin.
On sentään lämmitetty. Ja vuodepeittokin on kokoonkäärittynä nostettu
tuolin selustalle. Ja onpa tässä ruokaakin kukkurallinen tarjotin,
kirjoituspöydällä.
Suloinen onnentunne — se ainutlaatuinen, jolla ihminen lähestyy
kotiaan, omaa vuodettaan, jokaista esinettä, jopa ilman makuakin tässä
omassa pesässä — tämä onnentunne valtasi Jaakko Tyrnin niin että hän
hetkeksi unohti kaiken, mitä oli tapahtunut viime kymmenenä päivänä.
Hän lämmitteli käsiään painamalla niitä uunia vasten, istuutui sitten
kirjoitustuoliinsa ja teki voileivän. Oli saapunut pinkka postia,
mutta jääköön se huomiseksi. Tuohon tulee sitten Annikin kuva, täytyy
saada sille kaunis kehys. Annikki oli hyväillyt hänen vanhaa kynäänsä.
Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnille se tunne, että hänen tässä uudenvuoden
ensi yönä täytyy panna alulle suuri teoksensa.
Hän jätti kaiken muun, nousi ja siirsi tarjottimen pöydältä. Vilun
väreet kulkivat pitkin ruumista, pää oli raskas. Etteihän vain tauti
olisi ollut hänen luissaan. Mutta ensimmäisen lauseen hän tahtoo
kirjoittaa. Ja hän kumartui ottamaan laatikosta paperia — miten
kummalla laatikko olikaan niin tyhjä? Hänhän oli syksyllä ostanut
kokonaisen riisin kirjoituspaperia. Ja painetut käsikirjoitukset, koko
hänen viimeinen romaaninsa, se oli sekin poissa. Taisikin olla siitä
se liuska jonka hän tapasi tallissa. Ellako hänen käsikirjoituksiaan
kuljetteli? Huomenna täytyy puhua tästäkin. Mutta nyt hän alkaa suuren
työnsä... Ja mieli täynnä hetken vakavuutta, hakivat hänen kätensä
vanhan puukon kirjoituspöydältä, missä kaikki oli kulunutta. Hän
leikkasi paperiarkin neljään osaan, kuunteli paperin tuttua kahinaa ja
kokosi ajatuksensa.
— Helena Elisabet Tuura, sinä esirukoilija naisten joukossa, — minä
tahdon kuvata sinut suurena ja kirkkaana: »Aurinko» on sinun nimesi.
Kirjailija istuutui, tarttui kynään ja kirjoitti:
»Aamuhartaus oli juuri päättynyt seminaarin suuressa salissa. Päät
kumarassa seisoivat tytöt odottaen, että urkuharmonin loppusoitto
vaikenisi. Aurinko paistoi...»
Hän laski kynän pöydälle.
No niin. Tästä se jo huomenna lähtee liikkeelle.
Jaakko Tyrni nousi, riisuutui, sukelsi kovaan kapeaan vuoteeseensa ja
nukkui heti paikalla.
* * * * *
Harmaa uudenvuodenpäivä jo hämärsi ja naiset istuivat keittiössä kahvia
juoden, kun Jaakko Tyrni, hiukan unisena ja hämillään avasi oven.
— No, hyvää uutta vuotta, sanoi hän silmiään siristäen: — Oikein hyvää
uutta vuotta, toisti hän ja seisahtui pöydän ääreen. — Olen soittanut
kotiin joka päivä, mutta täältä ei ole vastattu. Olin jo levoton, että
jotakin olisi tapahtunut. Mutta en voinut päästä tulemaankaan. No, oli
kokouksia ja kaikenlaista.
Hän oli pelännyt tyttärensä katsetta. Turhaan, sillä Ella ei nostanut
katsettaan kahvikupista. Hänen edessään pöydällä oli tanakka miehen
sateenvarjo ja vanhan Annamarin käsi lepäsi hellästi mustalla
kankaalla. Senja ei hänkään katsonut isäntäänsä. Hän ompeli, silmälasit
nenällä, napinläpiä harmaaseen takkiin. Annamar hymyili heidän kaikkien
puolesta ja toivotti hyvää uutta vuotta.
— Kaikenlaista? sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli isäntänsä kättä
kohti. — No, tuleeko siitä mitä valmista, kun niin kauan olitte?
No, niinkuin ette nyt tietäisi. Me täällä olemme niin odottaneet ja
odottaneet. Saunakin oli eilen — ja sellainen sauna! Paluksen herrankin
olisi täytynyt myöntää, ettei sisäänlämpiävä eikä patenttisauna
eikä opin sauna eikä selkäsauna siitä parane. Me odotimme myöhään —
kahdeksan taisi jo olla, kun sanoimme, ettei se morsian päästä, tahtoo
pitää yli pyhän siellä. Kas, kas, kun punastuu — no, joko siitä nyt
sitten tosiaan tulee valmista? Kymmenen vuotta me siitä jo olemmekin
puhuneet joka saunareisulla. Kun ei hän tullut saunaan viimein, se
morsian. Eikö hän pidä saunasta? Taitaa olla niin kaupunkilainen, että
tahtoo vain uida kuparikaukaloissa.
Senja laski ompeleensa pöydälle — Jaakko Tyrni oli tuntevinaan
työvaatteensa, jotka olivat pienennetyt — otti silmälasit nenältään ja
tuli hellan ääreen.
— Päivällinen on jäähtynyt, sanoi hän, — mutta laitan heti pöytään.
— Päivällinen? kysyi Jaakko Tyrni. — Olenko minä niin kauan nukkunut?
No, minä olen sitten aivan sekaisin. Luulin vasta olevan aamun.
Taskukello oli pysähtynyt ja herätyskello oli pysähtynyt. Olipa se.
Annamar nauroi.
— Aijai yhtäkaikki tuota poikaa! Nyt minä sen uskon. Mitä virkamiehiä
hänen on ollut isänsä? Onko ollut pappi? Kyllä minä hänelle hyvän
saunan lämmitän. Noin, noin hän punehtuu. Olet käynyt niin nuoren
näköiseksikin.
Ella nousi pöydästä, otti sateenvarjon ja läksi sisään.
— Kertoisit, vanhaparka, mitä tänne kotiin kuuluu. Senja antaa nyt vain
mitä on. Ei tarvitse tehdä tulta. Syön tässä.
— Me oltiin ajamassa Tapania, puhui Annamar, kasvot yhtenä hymynä.
— Otettiin hevonen tuolta talosta. Ella tahtoi, koska oli luvattu
Helmisen lapsille. Kaikki oltiin yhtaikaa reessä. Mutta ajettiin oikein
hiljaa. Sinä olit kai ajamassa myöskin... hm... hm. Niin, Helminen on
juonut yhteen kyytiin. Mutta eihän nyt ole niin väliäkään ollut, kun
hevonen on ollut poissa. Ella on sitten ikävöinyt! Yökaudet hän on
vartonut ja vartonut. Ja siellä tallissahan hän on vallan asunutkin...
Niin, Ellalla on myöskin käynyt sulhasia. Kaunis nuoriherra se oli
ja oikein kohtelias. Hyvänpäivän sanoi ja nosti lakkia. Toisena
joulupäivänä hän tuli, juuri kun piti lähdettämän Tapania ajamaan. Ella
jäi kotiin — ja taisi häntä odottaakin, koska niin oli pukenut ylleen
mustan hameensa. Ja kauan vieras herra olikin. Istuivat puhumassa vielä
kun tultiin. Kyllähän se Ella sanoi nimenkin, selvä suomalainen nimi,
vaikken muista. Vuorinen — Senja, sanohan, eikö se niin ollut? Laulujen
tekijäksi Ella sanoi. Vuorinen se oli. Kahden olivat koko talossa ja
täällä kyökissä keittivät kahvit.
Jaakko Tyrnin hahmo oli oudosti muuttunut. Suu auki tuijotti hän
vanhaan vaimoon.
— Vuorinen, sanoi hän vihdoin. — Ottiko Ella täällä vastaan sellaisen
vieraan minun poissaollessani? Oletko varma, että se oli runoilija
Vuorinen?
— No, mitä siitä suutahtaa? jatkoi Annamar. — Eihän se nuoriherra
nyt mikään sulhanen ollut, vaikka leikillä sanoin. Leikillä sanoin
Ellallekin, että sopisipa hyvin pitää häät yhtaikaa isälle ja
tyttärelle.
— Tässä on ruokakin valmiina, sanoi Senja.
Jaakko Tyrni otti jotakin lautaselleen ja yritti syödä. Oli kuin
olisi pureskellut puuta. Hänen päässään kohisi ja valtimon lyönnit
olivat kuumat ja nopeat. Tämähän oli kuulumatonta! Hän pakotti itsensä
hetkisen odottamaan, jotta pahin huimaus menisi ohitse. Annamar kysyi
oliko hän kipeä. Hän sanoi vilustuneensa ja pyysi jotakin kuumaa
juotavakseen. Annamar puhui sateenvarjosta, joka oli Ellalle niin
rakas, että hän kuljetteli sitä perässään pitkin huoneita. Se olikin
kaunis sateenvarjo. Ja kallis. Tiesipäs Annamar, mistä Ella piti.
Ensi jouluksi Ellalle annetaan kalossit. Kunhan herrat vain ahkeraan
kävisivät saunassa ja antaisivat juomarahaa. Senja huomautti, että
aikooko Annamar vielä ensi joulun elää. Siihen Annamar nauroi ja sanoi,
että kyllä hän niin kauan elää, että sekä kirjailijalle että hänen
tyttärelleen lämmittää hääsaunan.
Isäntä heitti yhtäkkiä ruuan kesken, sanoi ettei tarvitse mitään ja
toivotti hyvää yötä.
Hän löysi tyttärensä pienestä huoneesta salin takana, jossa
Ella nukkui. Ei ollut vaikeaa huomata, että hän kätki jotakin
pöytälaatikkoon. Muuten hän istui täydelleen tyynenä ja kylmänä,
ikäänkuin hänellä olisi ollut täysin hyvä omatunto. Tämä kuohutti isää
niin että hän vaivoin hillitsi itseään. Hän seisoi tyttärensä takana.
— No, alkoi hän, — Ellalla on täällä ollut vieraita, kuulen minä.
Runoilija Vuorinen, Haunia Vuorinen, niinkö?
Hänen oli vaikea lausua vastenmielistä nimeä. Kun ei tytär vastannut,
jatkoi hän:
— Olisin vain odottanut, että Ella olisi ottanut hänet vastaan minun
ollessani kotona. Tuntuu kummalliselta, että Ella tuntikausia puhelee
oudon nuoren herran kanssa ypöyksin talossa. Suoraan sanoen se on
kuulumatonta. Näinkö uuden vuoden pitää alkaa? Näinkö Ella edistää isän
työtä? Ja mitä ihmeellisiä tarinoita Ella on kertonut niille vieraille,
jotka täällä kävivät, ihmisistä, joita Ella ja Senja muka ajavat pois
meidän portilta? Tämän nuoren herran olisi Ella voinut ajaa. Mutta
hänet Ella ottaa kauniisti vastaan. Ja sellaistakin Ella on kertonut,
että te Senjan kanssa lähettelette pois vieraita käsikirjoituksia isän
pöydältä. Eikö Ella ymmärrä mihin valoon se saattaa isän? Sehän on
valhetta, silkkaa valhetta. Kuinka Ella voi sellaista sanoa!
Ella koetti muistaa, oliko hän kertonut tällaista. Sitten hän muisti
sen tehneensä ja ihmetteli itsekin.
— Onko _hän_ kielinyt? lausui hän hiljaa, kääntymättä isäänsä päin.
— _Hän_ kielinyt! kiihtyi Jaakko Tyrni uudelleen. — Se on yhdentekevää
mistä isä on sen kuullut. En olisi uskonut, että Ella valehtelee.
— No, ammattivalehtelijan tytär!
— Vai niin — se on huonoa leikkiä... Mutta että minun tyttäreni
poissaollessani täällä ottaa vastaan runoilija Haunia Vuorisen, se on
toki liikaa! Olitteko ehkä sopineet hänen tulonsa aikaisemmin? Istuitte
ehkä minun huoneessani...! Pitääkö minun sitten pysytellä täällä kotona
kuin portinvartija katsomassa ettei talooni päästetä vihamiehiäni.
Kuulumatonta! Mitä tuleekaan vuodesta, joka alkaa tällä tavalla.
— Isä, sanoi Ella Tyrni ja kääntyi yhtäkkiä katsomaan suoraan
kirjailijaan, — onko Haunia Vuorinen sinun vihamiehesi?
Jaakko Tyrni pysäytti vinhan kävelynsä edestakaisin permannolla. Vaikka
jo oli hyvin hämärä, saattoivat isä ja tytär löytää toistensa kylmät,
kipunoivat katseet.
— Vihamieheni — ei, ei tule kysymykseen. Vihamies on suuri herra.
Vihamiehen takana täytyy olla persoonallisuus. Haunia Vuorinen on
poikakloppi!
— Mitä hän sitten on sinulle tehnyt?
— Mitä hän olisi minulle tehnyt! Mitä Ella puhuu: mitä sellainen voisi
tehdä Ellan isälle.
— Miksi sinä sitten olet hänelle suuttunut?
— Minä hänelle suuttunut! Ella, nämä kysymykset ovat tuulenpieksemistä.
Minä en koskaan ole koko herraa nähnyt — mistä olisin hänelle
suuttunut? Eläköön ja olkoon minun puolestani missä tahansa, kunhan ei
tule minun kotiini.
Ella nousi ja asettui isänsä eteen.
— Hän on kirjoittanut kauniin kirjan. Niin, niin, kauniin kirjan.
Jaakko Tyrni astui pari askelta taaksepäin.
— Vai kauniin kirjan. Ja kuka Ellalle on sen sanonut?
— Olen itse lukenut.
— Mikä asiantuntijan lausunto!
— En koskaan ole lukenut niin kaunista kirjaa.
— Vai niin, vai niin, _todella_...
— Lukisit sinäkin. Sinullehan hän sen antoi. Ja sinua hän tuli
tapaamaan. Hän ihailee _sinua_...
— Todella. Kuinka mairittelevaa! Vai niin, vai _niin_... Minun
tyttäreni on ehkä maannut Punapurje päänsä alla ja osaa sen runot
_ulkoa_...! Ja minä heitän ystävien seuran ja riennän kotiin. Ja täällä
minua kohtaa tällaiset uutiset.
— Minä osaankin sieltä ulkoa jonkin runon. Minä luen sinulle...
— Ella — Ella näkyy pitävän kovin paljon tuosta nuoresta herrasta. Vai
niin, vai niin, Pikku on saanut kilpailijan.
Ella pusersi kätensä nyrkkiin ja heilutti niitä isänsä edessä.
— Ja entä jos olisi saanut! sanoi hän. — Onhan sinullakin neiti Rastas!
Jos minä olen liian nuori, niin ehkä sinä olet liian vanha! Hänen
lauluistaan minä pidän. Minä pidän niistä niin etten voi nukkua!
— Ja tämän kaiken sinä kerroit hänelle!
— En!
— No, mistä herrasväki sitten puheli?
— Enhän minäkään kysy, mitä sinä puhut neiti Rastaan kanssa.
— No niin, Ella, koska tähän keskusteluun on jouduttu, niin ehkä
yksintein on parasta, että Ella saa tietää, että isä on kihloissa
Annikki Rastaan kanssa. Hän on hieno ihminen _ja_... saattaa paljon
auttaa isää kirjallisessa työssä. Pitäähän isälläkin olla joku, kun
ne nuoret tulevat täysin purjein... Annikki toivoo, että Ella ottaa
vastaan hänen ystävyytensä ja antaa hänelle ystävyyttä. No, Ella, mitä
Ella sanoi? _Ella_...
— En mitään.
— Sanoipa Ella jotakin.
— Luomisen savea, elämän leipää — jotain sellaista vain.
— Pitäähän Ellan käsittää, miten onnellista isälle on ollut löytää
tämän kauniin hienon naisen ymmärtämys... Jos Ellalla olisi aavistus
kirjallisesta työstä. Se vaatii innoitusta... Olenko minä käsittänyt
Ellan oikein, kun olen uskonut Ellankin kärsivän siitä, että isä
lasketaan »eturivin miehiin». Ja nyt tulevat kaikenlaiset nulikat ja
käyvät yhtäkkiä suurista kirjailijoista. Sellaista ei ole lupa kärsiä,
aivan yksinkertaisesti.
— Isä, sinä kadehdit Haunia Vuorista!
— Oo, että Jaakko Tyrni todella kadehtisi sitä tuntemattomien
suuruuksien laumaa, joka tänäkin jouluna on saanut suosiollisen
vastaanoton sekä yleisön että arvostelun puolelta! Kyllä he kaikki
saavat laskettaa aurinkoista ulappaansa. Isäsi aikoo tehdä työtä, hän.
Ja isä toivoisi, että Ella, niinkuin ennenkin, edistäisi isän työrauhaa.
Pimeys oli helpottanut isän ja tyttären vaikeita tunnustuksia. Pimeys
oli lieventäen vaikuttanut sanoihin niinkuin vesi, joka vaimentaa
lääkkeen karvautta. Isä oli puhuessaan tyyntynyt, hän näytti olevan
tyytyväinen, että oli saanut asiansa ilmoitetuksi.
Tytär oli pysähtynyt ikkunan ääreen. Autius, jommoista ei hän ollut
aavistanut löytyvän, oli ottanut hänet valtoihinsa. Vaikka tästä
asiasta, nimittäin isän naimisesta, täällä oli puhuttu koko joulun,
niin ei hän koskaan olisi uskonut sen saattavan tapahtua. Hänellä ei
enää ollut isää, ei kotia, ei mitään. Hänen sydämensä tuntui olevan
siekaleina, joista joka palanen oli säilyttänyt kipeän kärsimyskyvyn.
Ei, näin yksin ei ole haaksirikkoinenkaan, joka on saanut käsiinsä
laudankappaleen. Jos olisikin saanut lyyhistyä polvilleen ja itkeä!
Ja kuinka hän oli rakastanut tuota miestä tuossa! Ei kaikki muu
yhteensä ollut hänelle ollut niin paljon kuin isä!
Jos kerran... tämän ainoan kerran saisi kiertää kädet hänen kaulaansa
ja rukoilla häntä, että hän hiukkasen, hiukkasen välittäisi
lapsestaan...
Kyyneleet kuohuivat esiin kuumista lähteistä rinnassa, tytön
tuijottaessa pimeään.
— Onhan Ella kiltti ja järkevä tyttö, puhui isä hänen takanaan. — Ella
ei tee tätä asiaa vaikeaksi, vaan auttaa isää. Ellalle itselleenkin
siitä tulee hyötyä ja iloa...
Ellan kyyneleet pysähtyivät. Ehei, tuolle ei näytetä mitään. Ottakoon
hän vain naisen taloon! Ella käänsi päänsä huoneeseen päin.
— Ei, sanoi hän, — mitäs minä. Tee niinkuin hyväksi näet. Jos tyydyt
siihen, minkä muut ovat hyljänneet, niin oma asiasi. Minä teen
minäkin mitä hyväksi näen. Jos tahdon ottaa vaikkapa Haunia Vuorisen,
niin otan. Rakastan vastaiseksi vain hänen runojaan, mutta ei ole
mahdotonta, etten voi rakastaa itse poikaa. Hän on kirjoittanut
kauniita, kauniita lauluja. En ole saanut unta öisin, vaan olen itkenyt
ja nauranut ilosta... Niin, niin, jos minä rakastun siihen poikaan,
niin otan hänet, myrkky vie!
— Ella!
Jaakko Tyrni muisti Ellan äidin. Hän muisti myöskin, että hän oli
kuollut tässä huoneessa ja että hänen ruumisarkkunsa oli seisonut
tuossa peräseinällä.
Oli kuin kylmä käsi olisi pysähdyttänyt sen vihreän elämän, joka
hänessä oli alkanut versoa. Puhuminen ei parantanut asioita, mutta hän
puhui kuitenkin.
— Tällaiseksi en koskaan olisi uskonut Ellaa. Olen luullut Ellan olevan
aran minun kunniastani ja nyt Ella menee minun vihamiesteni puolelle.
Ja juuri nyt, kun isä on saanut velkansa maksetuiksi ja tahtoisi tehdä
työtä. Alkaa suuren työn, sellaisen jota ei meillä ole kirjoitettu.
Eikö Ellalla ole mitään sanomista isälle?
Ellalla olisi ollut. Kokonainen patoutuma katkeruutta ja ylenkatsottua
hellyyttä, koko hänen lapsenkaipauksensa pyrki esiin. Mutta
tottumuksesta painoi hän kaikki takaisin rintaansa, niinkuin oli
tehnyt kymmenet kerrat. Isä kuuli hänen askeltensa kulkevan läpi
salin — niinkuin poika olisi astunut. Sitten ne kuuluivat väliköstä
ja vihdoin keittiöstä. Nyt hän ottaa lyhdyn, katsoo että kynttilä on
kunnossa ja tulitikut paikoillaan ja menee talliin. Siellä hänellä on
ystävänsä, hevonen. Jaakko Tyrnillä ei ole ketään. Hän on yksinäisempi,
avuttomampi kuin koskaan. Ja juuri nyt, kun hän muistaa kaiken mihin
hän on pyrkinyt. Mitä peliä onkaan tämä elämä? Ja mikä riepu onkaan
ihminen?
Niin alkoi uusi vuosi.
* * * * *
Oli kuin maanvieremä olisi lohjennut Jaakko Tyrnin puutarhaan ja
haudannut sen allensa. Se tosin ei ollut mikään loistopuutarha, mutta
siihen oli pantu ahkeraa työtä ja siinä oli vallinnut hiljainen,
vaatimaton ilonsa. Nyt oli sinne jostakin ylhäältä, maanvieremän mukana
tullut ihmeellinen loistokasvi, joka vaati omaa ympäristöä, voidakseen
viihtyä ja juurtua. Jaakko Tyrni näki tämän ja vaivasi päätään
miettimällä, mitä olisi tehtävä.
Tämä vuosi saa mennä tällä tavalla. Kun hän on saanut valmiiksi
kirjansa ja Annikki omansa, niin he menevät naimisiin ja matkustavat
ulkomaille. Sillaikaa saa Jouna pitää huolta Ellasta — Jounahan aina
on hellitellyt Ellaa. Jounan täytyy muuttaa tänne Tyrnilään, täällä
täytyy kuitenkin olla jonkun, joka vähän katsoo. Ehkä tarvittavat
korjaukset voivat tapahtua sillaikaa. Sitten — niin, sitten Ellan
täytyy valita elämänura. Hänen täytyy oppia jotakin niin että hän voi
elättää itsensä. Tuo juttu Punapurjeen tekijän naimisesta ehkä sentään
on paljasta uhmaa. Eikä voikaan olla muuta. Kuka sentään Ellan tietää.
Ja ehkä niin olisikin parasta.
Jaakko Tyrnin tytär naimisissa Haunia Vuorisen kanssa! Olisihan sekin
jotakin! Oikeata hirtehisen leikinlaskua. Mutta sittenpähän olisi
kummallakin omansa. Hänellä, Jaakko Tyrnillä ja hänen Annikillaan olisi
työrauha.
Työrauha. Mitäpä kaikesta muusta, kunhan pääsisi kiinni työhön.
Mutta työ ei tahtonut lähteä liikkeelle. Kymmenen kertaa päivässä
kirjailija istuutui työpöytänsä ääreen, tarttui kynään ja luki läpi
ne pari lausetta, jotka olivat paperilla. Hän ei saanut vauhtia.
Pitäisiköhän tässä ruveta polttamaan tupakkaa. Se oli kyllä aikoinaan
tuntunut tehokkaalta. Moneen aikaan ei hän ollut tarvinnut sitä. Mummo
vainaja — itse Helena Elisabet Tuura — oli vihannut tupakkaa. Olisi
sentään ollut sopimatonta kutsua esiin hänen kuvaansa tällä keinoin.
Eikähän hänen kuvaansa tarvinnut kutsua esiin keinotekoisesti, se oli
ilmielävänä tyttärenpojan silmissä ja sydämessä.
Huoneessa tuntui kylmältä — täytyi pyytää tulta pesään. Tai kynä ei
ollut kunnossa. Se oli sittenkin seisonut liian kauan. Tällaiset
täytekynät ovat tunteellisia, oikullisia olentoja. Niissä on jotain
viulun luonteesta. Ja tämä on jo niin vanha. Täytyy koettaa pestä se
haalealla vedellä... Oli tässä taas tullut jokin käsikirjoituskin, jota
pyydettiin lukemaan läpi. Se ei ollut suuri. Runoja. Miksi niitäkin
lähetettiin hänelle, eihän hän ollut runoilija. Nuorten joukossahan oli
mestareja tällä alalla...! Roskaa, jälkimakua sieltä ja täältä. No,
tuo runo nyt oli hiukkasen parempi. Ehkä pinkka kuitenkin on luettava
läpi... Olisikohan Annikki kotona?
Jokainen näistä syistä antoi aihetta nousta kirjoituspöydän äärestä ja
viipyä kymmenen tai parikymmentä minuuttia. Ja joka kerta kun Jaakko
Tyrni palasi paperiarkin luo, luki hän läpi pari lausettaan ja koetti
uskoa, että hän luki ne ensi kerran ja että teksti nyt alkaisi jatkua
itsestään.
Ei yhtään riviä tullut lisää. Ajatus karkasi luvattomille teille — tai
jollei juuri luvattomillekaan, mutta turhille. Kaikki oli luvatonta
ja turhaa tämän työn rinnalla. Annikki, hän istui kotona ja kirjoitti
jotta helisi. Mutta hän ei tietänytkään mitään niistä huolista,
jotka kiusasivat Jaakko Tyrniä. Sitä ei koskaan pitäisi tehdä, että
kirjoittaa paperille pari lausetta. Se alku on aina niin hatara että se
katkeaa. Paras alkaa uudestaan. No, nyt tuli posti.
Se ei ollut posti, vaan lasku. Että niillä nyt oli niin kiire saada
rahojaan. Aikamoinen summa — joulu, joulu! Syntyi juoksua ja etsimistä
ennenkuin tarvittavat pikkurahat saatiin kokoon. Annamariltakin
kysyttiin ja häneltä saatiinkin viimeiset puuttuvat pennit. Hän kaivoi
ne esiin sukanterästä, jota hän säilytti sänkynsä pohjalla, nauroi ja
sanoi, että hyvä on, kun on talossa suuria rahoja eikä pieniä. Jaakko
Tyrni seisoi omassa persoonassaan pihamaalla ja jutteli kauppiaan
asiapojan kanssa sillaikaa kun naiset kokosivat rahat. Hän kyseli
pitkältä ja laveaan pojan kotioloista ja tulevaisuudensuunnitelmista
ja hämmästeli kaiken aikaa sitä, että seisoi tässä. Tällaiset asiat
oli tavallisesti suoritettu portilla. Mutta nyt oli portti auki ja
poika oli tullut suoraan keittiöön. Reipas poika. Täytyi antaa hänelle
hiukkasen juomarahaa.
Jaakko Tyrni palasi kirjoituspöytänsä ääreen ja katseli niitä molempia
paperiliuskoja, joille hän oli alkanut kirjoittaa romaaniaan. Mikä
niistä nyt oli parempi? Molemmille hän oli kirjoittanut sanasta
sanaan samat lauseet. Sille liuskalle, jonka hän oli kirjoittanut
viimeiseksi, oli tullut pari korjausta, tietenkin senvuoksi, että hän
koneellisesti oli kirjoittanut lauseet sanasta sanaan ensimmäisestä
paperista. Olipa tämä surkeaa. Hän näki itsensä ikäänkuin hän olisi
seisonut ovella, siitä katsellut ja siinä nauranut kirjailijaa. Jospa
lukijat tietäisivät! ajatteli se herra joka seisoi ovella ja katseli
sitä joka istui kirjoituspöydän ääressä. Mutta pian ne sulivat yhteen
ja tämä yksi silmäili ulos. Paperit olivat unohtuneet. Puistossa olikin
paljon mieltäkiinnittävää. Oli myrsky. Puut kumartuivat syvään maata
kohden. Ihme, etteivät taittuneet. Vesi oli noussut ja murtanut jään
rajan niin että jää paikoittain kellahtavana, paikoittain mustana
välähteli kohoveden alta. Kirjavan harmaa ulappa upposi harmaaseen
taivaanrantaan, jonka laitoja pilvet viistivät kuin myrskylinnut.
Jaakko Tyrnin sielu lepäsi tässä kuvassa niinkuin kehdossa, jonka
pohjalla on kova, pistävä patja. Hänen sisimmässään pisti ja pakotti.
Suuri aihemassa hänen aivoissaan läikkyi ja vyöryeli, etsien muotoa ja
ulospääsyä. Kirjailija tuijotti paperiarkkiin ja kynä hänen kädessään
odotti käskyä lähteä liikkeelle. Käskyä ei tullut, sydämen lyönnit
tuntuivat koko ruumiissa kuin vasaran iskut. Hän istui voimatta
liikahtaa paikalta. Tämä oli täyttä painajaista. Tuli pieni helpotus
kun silmä sai aihetta kääntyä seuraamaan lintuparvea, joka juuri lensi
puuhun. Pienet kauniit olennot, niillä on edessään kova aika. Kun
keksisi laitteen, jotta niillä olisi suojaa pakkasella. Mutta ne eivät
vaihda vapauttaan mihinkään hentoon keinotekoiseen kesään. Ne käyvät
läpi nälän ja pakkasen, kuolevat viluun tai näkevät kevään. Ihminen
etsii lievennystä... Lähtisikö tästä kävelemään, tai mitä tekisikään?
Koko romaanin näkemys on painunut pohjaan kuin satukaupunki. Ei tornien
viirejäkään näy, ei kirkonkellon kajahduskaan kuulu. Täysi pimeys,
kuume aivoissa, pakotus päässä, levottomuus koko olennossa.
Posti tuli. Sai hiukkasen hengittää, oli lupa vähäksi aikaa unohtaa
ja siirtyä muuhun. Oli pari uudenvuodentoivotusta. Täytyi lukea
sanomalehti. Se oli laiha ja ohut näin joulunpyhien välillä. Jaakko
Tyrni luki sen kannesta kanteen. Jos hänen olisi pitänyt tehdä tiliä
siitä mitä se sisälsi, niin ei hän olisi voinut tehdä sitä. Hän heitti
lehden kädestään ja otti sen uudelleen käteensä. Missä Jouna nyt oli,
kun ei häntä kuulunut? Hän ei edes soittanut. Ja Loila, joka oli
pyytänyt saada tulla puhumaan asioistaan — missä hän sitten oli? Ja
kaikki muut? Annikki ennen kaikkia? Olisiko hän soittanut sillaikaa
kun Jaakko seisoi pihamaalla puhumassa pojan kanssa? Vai olisiko
puhelin epäkunnossa? Tyrni päästi sanomalehden kädestään ja soitti
keskukseen. Siellä ei tiedetty, että johdossa olisi ollut jotakin
vikaa. Annikki oli ehkä saanut maalta vieraita. Niitä tuli hänelle
aina jouluna. Jaakko Tyrni palasi huoneeseensa ja asteli edestakaisin.
Portti oli auki eikä ketään kuitenkaan kuulunut. Hän olisi mielellään
jutellut jonkun kanssa. Jos lähtisi kaupunkiin Annikkia tapaamaan.
Mutta hänellähän on luonaan sukulaiset. Kun Jaakko Tyrni ajatteli
esseetä, jota Annikki paraikaa kirjoitti, alkoi häntä harmittaa. Tuon
mokoman kirjan vuoksi täytyi häitä siirtää epämääräiseen kaukaisuuteen.
Puhekumppalia hän tarvitsi, seuraa tähän yksinäisyyteensä, lämpöä
ja valoa tähän harmauteen! Jos Annikki nyt olisi ollut tässä, niin
olisi saanut puhella Helena Elisabet Tuurasta ja aihe olisi ehkä
selkeentynyt. Niin kauas se nyt oli kaikonnut, että peloitti. Kun
vain ajatteli tuota nimeäkin, niin koski, aivan niinkuin koskee,
jos mainitaan hyvin läheistä vainajaa. Oliko Helena Elisabet Tuura
jo vainaja? Ja tässä hiljan hän oli säteillyt silmän edessä kuin
aurinko ja täyttänyt koko Jaakko Tyrnin olemuksen. Kirjailija ei enää
ikävöinyt rakastettuaan, ei ystäviään, ei ketään eikä mitään muuta kuin
näkemystään. Hän tarttui sanomalehteen ja alkoi lukea ilmoituksia. Ehkä
niissä saattoi olla jotakin varteen otettavaa. Niitä ei niitäkään ollut
näin joulun jälkeen monta. Mutta hän luki ne kaikki. Ei, tällä tavalla
ei synny taidetta. Mutta tämähän vielä onkin joululomaa. Kun pyhät ovat
menneet, tulee varmaan työhalukin. Jaakko Tyrni meni kirjoituspöytänsä
ääreen, otti molemmat liuskat, joille oli alkanut kirjoittaa ja pani ne
imupaperin alle. Varmemmaksi vakuudeksi siitä että ne pysyvät siellä,
otti hän kirjoituspöydän syrjältä eteensä pinkan joulukirjoja, päätti
että lukee ne nyt — onhan sekin tehtävä! — ja kirjoittaa Annikille
kirjeen. Kirjeessä voi puhua paremmin kuin puhelimitse.
Päivällinen oli valmis. Senja ilmoitti sen ovelta ja samalla kun Jaakko
Tyrni omalta puoleltaan astui ruokasaliin, tuli Ella ulkoa, heitti
joitakin vaatekappaleita välikön naulaan ja asettui ääneti paikalleen.
Hän istui ääneti sähkölampun alla, ajatteli jotakin ja eli siinä.
Hetkisen hänen isänsä seurasi häntä salavihkaa ja koetti arvata missä
hänen ajatuksensa oikeastaan olivat. Hän oli jollakin lailla uusi
ja outo. Mitä hänelle oli tapahtunut? Missään tapauksessa ei mitään
pahaa. Yhtäkkiä Jaakko Tyrnille selveni: hän ajattelee Punapurjeen
tekijää, se on selvää se! Hän rakastaa runoja ja odottaa tilaisuutta
rakastua runoilijaan. Hänhän jo kerran on puhellut hänen kanssaan,
täällä, kahdenkesken, tuntikausia! Ehkäpä hän on hänet kohdannut
useamminkin. Ella ottaa vastaan tallissa. Mutta jos häneltä kysyy
jotakin tästä asiasta, niin hän vastaa: enhän minäkään utele sinulta.
Joka tapauksessa Ella ajatteli jotakin sovinnollista, jotain, joka
antoi hänen piirteilleen kiinteän hohteen. Ketä kummaa hän muistuttaa?
Jaakko Tyrni alkoi tarkata häntä. Hänellä oli siihen häiritsemätön
tilaisuus, sillä Ellan katse kiintyi ongelmallisena esineihin, jotka
eivät mitenkään voineet herättää mielenkiintoa. Hän katseli seinään ja
näki varmaan jotain muuta, hänen silmänsä pysähtyi isän käteen, mutta
siinä olisi epäilemättä yhtä kernaasti voinut olla vaikkapa... vaikkapa
lintu. Jaakko Tyrni ei liikuttanut kättään, vaan katseli jännittyneenä
tytärtään. Ehkäpä hän jo oli »ottanut» Haunia Vuorisen ja ajatteli
rakastettuaan. Ella se on joka kerran miehensä ottaa, siinä suhteessa
hän on Ellida-vainajan tytär. Ei ollut kummaa, että Palus toivoi häntä
kirjansa äidiksi, Jaakko Tyrni ei ole lainkaan huomannut, että Ella
saattaa olla tämän kaltainen.
Punapurje on tullut taloon ja huumannut tytön. Ei siinä kyllä, että
se on ajamaisillaan kumoon kirjailijan, joka vuosikymmenet on tehnyt
työtä — se riistää isältä hänen ainoan tyttärensä, tekee lapsen
isänsä viholliseksi. Uusi kuohuva suuttumus kuumensi Jaakko Tyrnin
olemusta. Se oli hänelle sitä hirvittävämpi, kun ei hän Ellasta saanut
mitään osatoveria. Ella ei nähtävästi enää ottanut häntä lukuun. Hän
nähtävästi ei edes tuntenut ulkonaista riippuvaisuuttaan isästään.
Sillä hän istui siinä vapautuneena holhouksesta ja katseli eteensä
silmin, jotka olivat niinkuin varhaiskevään päivä, jolloin jäät ovat
lähteneet ja pilvet ensi kertaa kuvastuvat vesiin, mutta vihanta vielä
viipyy nupuissaan. Jaakko Tyrni ajatteli jotain tapaa millä voisi
halventaa poikanulkin tyttärensä silmissä. Sanomalehtiarvostelijat
olivat hänet nyt korottaneet pilviin asti. Tietenkin hän tämän vuoden
aikana saa kaikki mahdolliset kirjalliset palkinnot. Eikö nyt ole
yhtään arvostelijaa, joka asettaisi tämän pylväspyhimyksen jälleen maan
päälle? Joka antaisi hänelle vähän vitsaa. Annikki? Jaakko Tyrnille
tuli pelko, että Punapurje olisi lumonnut Annikki Rastaan, niinkuin
Jounankin. Leppiaho ehkei ollut yhtä helposti petettävissä. Jos
saisi pojan tänne ja ajattelisi hänen kanssaan jotakin keinoa tämän
luonnottoman yliarvioinnin asettamiseksi. Kenen, kenen kumman näköinen
oli Ella? Jaakko Tyrniä kylmäsi, kun hän häneen katseli.
Niin istuivat isä ja tytär ääneti vastapäätä toisiaan ruokapöydässä,
ojentelivat toisilleen vateja ja kuulivat astioiden kilahtelevan.
Peittämättömän ikkunan takana vallitsi tiheä, myrskyn kansoittama
pimeys. Myrsky teki puunoksasta sormen, joka ennustaen jotakin tulevaa
asiaa, löi ruutuun, ja pilvestä hevosen, joka kiidätti rauhatonta
vainajaa.
— No, sanoi Jaakko Tyrni vihdoin tunnustellen, — Ella on kovin
mietteissään. Mitä Ella nyt niin ajattelee?
Ella punehtui hiukan. Sitä hän ei ilmaissut mitä hän ajatteli.
Hän sanoi jotakin aivan toista. Kuitenkaan ei hän sanonut sitä
epäystävällisesti.
— Helminen on taasen juovuksissa. Minun kai pitää huomenna lähteä
hakemaan heiniä hevoselle. Ei sellaiselle voi hevosta uskoa.
Onnellisena siitä että he olivat tavanneet niin rauhallisen alueen
millä saattoivat kohdata toisiaan, isä sanoi:
— Onneton mies. Ja kuinka minä olen koettanut sekä hyvällä että
pahalla. Kyllä minä lähden noutamaan heiniä.
— Ei ole puitakaan hakattuina. Olemme hakanneet Senjan kanssa
vuoronperään.
— No, miksette ole sanoneet minulle?
— Mitä se siitä olisi parantunut. Onhan... onhan muutakin tekemistä
kuin hakata puita. Ja kun on mies sitä varten.
— Täytyy kai panna pois Helminen. Mitä Ella siihen sanoo?
— Jos hänet pannaan pois, niin menee Senjakin.
— Kuinka niin?
— No, hänhän on niin kiintynyt siihen kalpeaan Armaaseen.
— Pääseehän hän häntä katsomaan muuallekin.
— Hän on koko viikon — ei ollut ruuanlaittoa eikä muutakaan — neulonut
Armaalle vaatteita vanhasta puvusta, jonka minä annoin siihen
tarkoitukseen. Täytyyhän jokaisella olla joku.
— Onhan hänellä nyt muita. Me kaikki. Ella ei taida tietääkään, että
Annamar on Senjan äiti. Niin on. Sitä on salattu. Aivan turhanpäiten.
Helmisen perhehän on vasta hiljan tullut.
Puna kasvoilla sanoi Ella äkkiä ja ikäänkuin vahingossa:
— Nepä ovat, myrkky vie, kaikkein vaarallisimmat, ne jotka ovat hiljan
tulleet!
Jaakko Tyrni ymmärsi hänen tähän lauseeseen sulkeneen sekä Haunia
Vuorisen että Annikki Rastaan.
— Taitaa olla niin, sanoi hän ja kohtasi tyttärensä kuuman, nopean
silmäyksen.
Huoneessa syntyi äänettömyys. Sormet pimeydestä löivät ikkunaruutuun.
Ella alkoi hetken perästä:
— Siellähän on meidän saunan seinässä luettavana sellaisia suuria
viisauksia.
— Mitä viisauksia?
— No, kai ne nyt muistaa. Siellähän on sellainen nerokas kuva ja teksti
siihen. Tai onko teksti syntynyt ensin ja sitten saanut kuvituksen.
No, kyllähän tuon nyt muistaa. Orelva sanoi, että Tyrnilän arvo nousi
puolella sadalla tuhannella markalla tuon piirustuksen vuoksi. No,
toinen on Jounan viisautta ja sen me olemme kuulleet moneen kertaan.
Toinen on kauempaa: lakata rakastamasta ja olemasta rakastettava — se
on sietämätön kuolema...! Me läksimme uudenvuodenaattona kaikki saunaan
— kun ei ketään kuulunut kotiin — Senja ja Annamar ja minä. Ja Annamar
tahtoi ensin hiekalla pestä pois koko kuvan. Se oli hänestä niin ruma
ja sopimaton. Mutta kun minä mainitsin mitä Orelva oli sanonut, niin he
molemmat tahtoivat tietää, mitä se vieraskielinen kirjoitus merkitsi.
Ja minä selitin sen. Ja se oli heidän mielestään hyvin sanottu. Annamar
selitti, että hän jo olisi kuollut, jollei olisi _ollut_... ollut hänen
isäntäänsä ja myöskin muita. Senja ei sanonut mitään, vaan huokasi.
Ja Annamar sanoi hänen puolestaan, että Senja olisi kuollut, jollei
olisi ollut Helmisen Armasta. Mutta silloin suuttui Senja. Siitä minä
kuitenkin sen tiedän, että Senja menee pois meiltä, jos Helmiset
menevät. Hän ei nyt ole keittiössä, hän meni viemään vanhaa ruokaa
Helmiselle — ehkä siinä meni uuttakin. Mutta täytyyhän hänelläkin olla
joku, ettei hän kuolisi.
Jaakko Tyrni ei moniin aikoihin ollut kuullut tyttärensä puhuvan näin
pitkältä ja näin avomielisesti. Ilma huoneessa keveni. Isän sydän
sykähti toivovaa odotusta.
— Vai sellaisia keskusteluja teillä on ollut, sanoi hän, koettaen
houkutella Ellaa jatkamaan. Kun ei jatkoa kuulunut, kysyi hän
varovasti: — No, puhuitteko ehkä pitemmältäkin siitä?
— Puhuimmehan me. Siitä vain, että jokaisella pitää olla joku — jollei
ihminen, niin kissa tai koira. Eivätkä ihmisten pitämiset aina tapahdu
sillä lailla kuin luulisi, vaan kuinka sattuu.
Jaakko Tyrni pani merkille, ettei Ella enää sinutellut häntä. Mitähän
sekin tiesi? Joka tapauksessa oli tämän aterian jälkeen keveämpi olla.
Kirjailija otti hattunsa ja päällystakkinsa. Kun hän meni tallin ohi,
näki hän, että siellä oli tulta. Ella vihelteli. Hänen olisi tehnyt
mieli avata ovi ja katsoa mitä tyttö siellä oikeastaan askarteli.
Mutta hän ei uskaltanut tällä kertaa pyrkiä edemmä. Hän päätti ensin
käydä katsomassa talonmiestään ja sitten lähteä kävelemään. Teki hyvää
taistella tuulta vastaan.
Rakastuneet ja hellyydenkipeät juoksevat sokkosilla kautta maan piirin.
He pakenevat talvea ja etsivät lämpöä kohmettuville sydämilleen.
Sidotuin silmin he tarttuvat siihen mikä vastaan sattuu. Lieneekö
sitten elämäksi vaiko kuolemaksi. Opin saunassa se näytetään.
Kuolemaa he pakenevat, sekä sydämen kuolemaa että elämän pakenemista
tomumajastaan. Voiko heitä pelastaa? Edes päiviksi tai vuosiksi? Kun
side otetaan silmiltä pois, niin minkä on sokkoparka löytänyt?
* * * * *
Jaakko Tyrni oli kaupungissa, kun Jouna saapui tuttuun taloon. Hän
ihmetteli ensi työkseen, minne portti oli joutunut — oliko tarkoitus
säästää nuorten kirjailijattarien silkkihameita?
— Ajattelin vain sitä Orelvan suojattia, sanoi hän ja painoi Ellan
kättä. — Varmaan hän ensimmäisellä tekijäpalkkiollaan oli ostanut
hameen.
Ella oli koonnut heinänrippeitä tallin edustalta. Hän ilostui tämän
vieraan tulosta eikä salannut sitä.
— Vihdoinkin saatiin heiniä, puheli hän. — Sopiikin hyvin, että hän on
poissa, niin saamme puhua.
— Kuka on poissa — isäkö? Ja minun olisi pitänyt tavata häntäkin.
— Mene sitten suoraan takaisin, Jouna setä, sanoi Ella. — Tunnin
perästä lähtee juna.
Hän oli loukkaantunut, käänsi selkänsä ja asteli takaisin tallia
kohden. Jouna tuli hymyillen, päällystakki auki, hänen perässään.
Hänen katseensa etsivät ovenpieltä. Hän istuutui laatikolle, nyökytti
päätään ja odotti että Ella tulisi sisään. Mutta tyttö vain kokosi
heinänrippeitä.
— Ella, alkoi Jouna, — etkö jo valmistu? Minulla olisi sinulle paljon
sanottavaa.
— Jaakko Tyrnillehän oli asiaa. Juna menee tunnin perästä. Johan
sanoin, myrkky vie.
— Ella, sinä olet antanut kukkaseni olla paikoillaan. Olin pelännyt
että se olisi kadottanut loiston silmissäsi.
— Mikä? Jaa, tuoko koivunvitsa tuolla? Se on unohtunut siihen. Kaikkia
hullutuksia tässä vielä.
— Hullutuksia, Ella — eikö mitään muuta kuin hullutuksia?
— No, myrkky vie, kaikki olivat sinä iltana hullulla päällä, toiset
viinasta, toiset rakkaudesta, toiset ties mistä.
— Älä ota pois oksaa. Minun silmissäni se yhä on merkillinen kukka.
— Oletpa sinä lapsellinen, Jouna setä!
— Mennäänkö sisään, vai jäädäänkö tänne?
— Etkö sinä sitten lähdekään?
— En. Kun minulla on puhuttavaa sinulle.
— Mennään sitten sisään. Eikö se ole komea ja kiiltävä tuo Pikku?
Meidän talonmies on nykyään aina humalassa enkä minä enää päästä häntä
sisään ovesta. Isäkin on jättänyt minut rauhaan. Mutta kyllä se oli
siivossa tämä hevonen, kun se viimein tuli kotiin. Viisi päivää hän
oli pitänyt sitä kaupungissa. Ja kuka lienee hoitanut sillaikaa kun
nuoripari kuherteli. Kavioista minulla oli enin työ. Viisi päivää!
Kaikkien käsiin annetaankin hevosia, myrkky vie!
He astelivat alas loivaa mäkeä ja varpuset pyrähtivät ilmaan heidän
tieltään. Sulavat puroset siivilöityivät läpi hiekan askelten alla.
— On kuin kevät, sanoi Jouna ja katseli Ellaan.
— Mikä sinulle on tullut, Jouna-setä? kysyi Ella oudoksuen.
Jouna vaikeni.
— Älä vain sinä rupea kertomaan, että olet rakastunut tai kihloissa.
Sillä silloin minä, myrkky vie, suutun. Täällä meillä tutkivat nykyään
kaikki ranskalaista runoutta. No, molemmat Muusat, kukas muu. Saunan
seinällähän nykyään on kuvitettua ranskalaista runoutta. Vanhempi Muusa
on tullut siihen johtopäätökseen, että jokaisella täytyy olla joku,
josta hän pitää — muuten hän kuolee. Hän on hyvin mieltynyt tuohon
ranskalaiseen runoon. Mutta kuvitus on hänestä sopimaton. Isä riippuu
kiinni neiti Rastaassa, minä Pikussa, Senja Helminen Armaassa, Orelva
neiti Kiviluodossa, Annamar minussa — se on oikeaa himphamppua, myrkky
vie. Oletko sinäkin, Jouna-setä, tehnyt tyhmyyksiä? Istutaanko isän
huoneessa vaiko salissa?
— Eikö mennä sinun huoneeseesi?
— Ei.
Ella huusi sen kimakasti ja juoksi sulkemaan ovea, joka oli lukossa
ennestään.
— Ohoo, sanoi Jouma ja jäi tuijottamaan oveen. — Onko sinulla siellä
kätkössä nuori luutnantti?