jälkeen, sanoi Palus. — Ne seuraavat sinua epäilemättä saareesi ja
saunaasi. Ne edelliset ovat hienompaa väkeä. Mutta jos yksikin arvaa,
mitä kirjailijan on tehtävä saadakseen ulos sen mikä hänessä palaa,
niin minä kutsun teidät kaikki häihini.
Jaakko Tyrni tunsi oikean aidon saunamielialan tänään olevan miltei
menetetyn. Häntä kiusasi vanhan Annamarinkin tähden. Mikä Palusta
tänään vaivasi? Oliko hän juovuksissa? Oli miltei liikaa useampaan
kertaan antaa isännän huomata, että hän katsoi häntä toisarvoiseksi
kirjailijaksi. Ja puhua häistään, kun oli naimisissa ja useamman
lapsen isä. Ja sitten tämä ihmeellinen pirukeskustelu. Jaakko Tyrni
ei uskaltanut katsoa olevansa suorastaan uskonnollinen mies, mutta
tämä ei ollut sopivaa. Ja kaikkein vähimmin saunassa. Mahtoiko käydä
vaaralliseksi myöhemmin ottaa esiin väkeviä? Jos olisi ollut paljaita
herroja, mutta _Annikki_... Tätä kaikkea ajatellessaan Jaakko Tyrni
jatkuvasti puhui saunoista. Mahtoivatko hänen lauseensa pysyä koossa?
— Ei ole sanottu, etten minäkin joskus rakentaisi sisäänlämpiävää
saunaa, sanoi hän, pakottaen äänensä sävyä leikilliseksi, — jos rahat
riittävät. Kyllä me tunnemme sisäänlämpiävän saunan arvon, Annamar ja
minä. Mutta me kunnioitamme muitakin saunoja, eikös niin, vanhaparka.
Joko minä kerroinkaan: jossakin on käytetty kanuunankuulia kivien
asemesta. Ajan merkkejä, ajan merkkejä!
— Kanuunankuulia! kävi kohinana yli lauteiden.
Orelva toisteli innostuneena sanaa.
— No, sehän tuli lähelle minun saunaani. Kas, minun patenttisaunani
on sekin kohonnut sodan pohjalta. Minun mukaani on tehty — no, eikö
nyt kukaan arvaa, eikö nyt kenenkään tee mieli juhlapäivällisiä,
oletteko te kaikki nyt niin syötetyt. Kanuunankuulia, hehhehheh se
kuuluu joltakin se. No, minä tarjoan päivälliset joka tapauksessa,
se on selvää se. No, se patenttikiuas se tehdään miinasta — oikeasta
räjähtävästä helvetinkojeesta, tietysti kun siltä on sisu otettu pois.
Ja näin se tehdään. Katsokaas nyt: jos nyt tässä on sauna — älähän sinä
räjähdä, Palus, otat tässä vielä monet makeat löylyt. Vai tekisinkö
piirustukset vasta alhaalla, että tuo Jonnakin ne näkisi, koska hän on
asiantuntija.
Jouna istui jakkaralla ja saunaeukko valeli lämpimällä vedellä hänen
selkäänsä.
— En mitenkään ansaitse sellaista nimitystä, kiirehti hän sanomaan. —
Tehkää vain piirustus siellä.
— No niin, no, jatkoi Orelva, — kuinka vain, se on selvää se. Ajattelin
vain, että asia voisi huvittaa. Sillä saunassani tulee käymään enemmän
kirjailijoita ja taiteilijoita kuin liikemiehiä. Minulla on vanha veto
siihen suuntaan, vaikka kirjailijat kyllä ovat valmistaneet minulle
pienen yllätyksen ja voivat valmistaa useampiakin.
— Mitäs veli nyt, sanoi Tyrni kohteliaasti. — Olen useamman kerran tänä
iltana ollut kuulevinani viittauksia, joita en ole ymmärtänyt.
— Kuka teidät tietää! naurahti liikemies. — Joka tapauksessa:
tervetuloa Saunasaareen! Siellä sopii kalastella ja kirjoitella. Sauna
pysyy aina kuumana, milloin vain haluttaa pistäytyä. No, jos nyt tässä
on sauna...
Hän oli puhunut hyvän aikaa ja piirustellut sormellaan polvelleen, kun
hän yhtäkkiä kysyi:
— No, mitä sanotte, pojat?
Kun ei kukaan pitkään aikaan vastannut, ryhtyi isäntä puhumaan.
— Erinomaista... eriskummallista. Ei se ollut tyhmä mies, joka sen
keksi. Niitä on sellaisia, niinkuin esimerkiksi se joka keksi pyörän
— kukaan ei tiedä niiden nimiä. Tuleepa olemaan hauskaa koettaa sitä
kiuasta. Ja kokoontua saunaasi. Muuten minä sattumalta olen ajatellut
juuri samoja asioita kuin veli Orelva. Olen aikonut niistä tänään
puhuakin. Me kirjailijat olemme liian yksiksemme, meidän pitäisi
tavata useammin. Voisimme kokoontua tänne meille. Ja mikseikäs sinne
saareenkin. Minähän nyt olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla
on vinttikamarikin vapaana — hyvin rauhallinen huone...
— No, minulle tulee niitä piirustusten mukaan kaksikin, keskeytti
Orelva, — ja niissä saatte huoleti olla ja kirjoittaa. Enkä minä muuta
tahdo kuin että panette romaanien ja eeposten perään: Saunasaaressa
silloin ja silloin.
Palus purskahti suureen nauruun ja pudotti kattopykälistä jalkansa
penkille.
— Saunasaaren kirjatehtaalla silloin ja silloin! huusi hän.
Kaikki vaikenivat. Tyrni tunsi, että nyt pitäisi kiireesti käydä
sovittelemaan. Mutta ennenkuin hän ehti avata suutaan, sanoi Orelva:
— Häh, mitenkä »Saunasaaren kirjatehtaalla»? Teidän hyväännehän tässä
ajatellaan, sitä, että saisitte tehdä työtä ja ansaita rahaa.
— Sitähän se ajatteli entinen Faraokin, kun taotti kultaiset kahleet
ja panetti hovirunoilijansa jalastaan kiinni niihin — hahhahhah!
Hyväntekeväisyyttä on monenlaista, hitto vie!
— Älähän nyt, Palus, koetti Tyrni välittää, — eikö nyt olisi mukavaa
useammin tavata, vaihtaa ajatuksia, puhua huolistaan...
— Näytellä uloslämpiävää saunaa, patenttisaunaa, höyrykaappia —
kokoontukaa te vain ja lämmittäkää saunanne vaikkapa huolillanne. Minä
menen korpeen ja rakennan sinne saunani ja sisään sen pitää lämmetä,
niinkuin minun omien ajatustenikin. Sinne kutsun ympärilleni hiljaisia
vieraita, sellaisia kuin vanha rovasti.
— Jaa-ah, naurahti Leppiaho, — kukahan täällä on pitänyt suurinta
suuta. Tiedätkös sinä, että joka ei täällä ole siivolla, se saa lähteä
täältä tiehensä. Täälläkin halutaan hiljaisia vieraita.
Jaakko Tyrni tunsi mielialan entisestäänkin laskevan eikä käsittänyt
mikä siihen oikeastaan oli syynä. Paluksen kanssa oli ennen ollut
varsin mukavaa. Tänä iltana hän oli oudon ärtynyt. Jouna oli sentään
voittamaton saunatoveri, ei kenenkään kanssa ollut niin turvallista
kuin hänen kanssaan. Isäntänä katsoi hän olevansa velvollinen vielä
tekemään viimeisen ponnistuksen.
— Epäilemättä saunan salaisuutta täytyy vastaanottaa hiljaisuudessa.
Saunaan on kätketty salaisuus ja lähinnä se viihtyy juuri vanhassa
suomalaisessa saunassa. Jos olen ymmärtänyt Sihveri Paluksen oikein,
niin hän tässä sisäänlämpiävässä suorastaan näkee kirjailijan
ja taiteilijan symboolin. Hän vihaa kaikkea valhetta, kaikkea
ulkopuolista. Kaikkea... helppohintaista. Taide syntyy kovan
puserruksen alla. Niinkuin saunan salaisuus selkeentyy tulen ja sauhun
myllerryksestä, ilman ulospääsyn helpotusta.
Märkä vihta läiskähti permannolle Jaakko Tyrnin eteen.
— Äh, sanoi Palus, nousi, haroi vettävuotavia hiuksiaan ja astui
kumartuen Jaakko Tyrnin eteen. — Vihaanko minä valhetta?
Jaakko Tyrni otti vihdan maasta ja ojensi sen vieraalleen.
— Edellytän sitä.
— Sanoit sanan, Jaakko Tyrni! huudahti Palus. — Se kolmas piru, jota
äsken kaipasin luettelostani, se on juuri Valhe. Se se kohentelee
lieskaa meidän kirjailijoiden helvetissä. Rakkaus, Kateus, Valhe...
Järjestys on hiukan toinen kuin katkesmuksessa.
Orelva purskahti nauruun.
— Antakaahan kun sanon! puhui hän ja nauroi taasen: — Kunhan aina
valehtelisitte! Mutta kun te pyritte kuvaamaan miehen hevosineen,
housuineen päivineen sellaisena kuin hän astuu kadulla.
— Missä käskyssä valhe on kielletty? sanoi Palus, varjellen päätään
kolahtamasta kattoon.
Kaikki vaikenivat ja kävivät ajatuksissaan läpi käskysanoja.
— Antakaahan kun sanon, keskeytti yhtäkkiä liikemies Orelva. —
Edellytetään että on tällainen tapaus. Tai ei tarvitse edellyttääkään
koska se on totta. Eräs kirjailija on tänä jouluna pannut minut
kirjaansa. Hän on kuvannut kuinka minä ratsastan, hattuni, puskani,
housuni — kaikki hän on kuvannut. Mitä se on se sellainen?
Ihmettelyn ja pahoittelun melu nousi joka taholla. Kysyttiin, kuka
kirjailija niin oli tehnyt ja mikä oli kirjan nimi.
— No, se on nyt sama se, jatkoi Orelva, — mutta tahtoisin vain kysyä
teiltä, aiotteko tekin panna minut kirjoihinne.
Jaakko Tyrni vakuutti miltei närkästyneenä, ettei kukaan todellinen
kirjailija valokuvaa. Leppiaho sanoi, että kaikki on sallittua, kunhan
se vain on taitavasti tehtyä. Loila puolusti sitä kantaa, että kaikella
kuvattavalla täytyy olla todellisuuden pohja.
— Taitaa olla viisainta tehdä teistä ero, puheli Orelva puoleksi
tosissaan, puoleksi leikillä. — Sekin neitonen, no niin, tuli
vahingossa sanottua, että se on neitonen! Hän on vuosikausia kilpaa
äitinsä kanssa juoksennellut luonani pyytämässä apua. Ja minä olen
auttanut. Ja nyt hän kuvaa kuinka minä ratsastan läpi puiston, jossa
tyttökoululaiset kulkevat välitunnilla, ja heittelen taskustani
makeisia.
— Jaa-ah, onko veli sitten tehnyt sillä tavalla? sanoi Leppiaho.
— No, se on selvää se — juuri sen tytön tähden, sen Alman, jonka
mielestä se oli niin hauskaa. Mutta että se painatettaisiin kirjaan, se
ei ole minusta niin hauskaa.
Jaakko Tyrni oli mykistynyt. Hän tunsi aiheen, ensi hetkellä ei hän
päässyt selville siitä, missä oli sen lukenut. Vihdoin hän muisti
sen sisältyneen erääseen niistä lukuisista käsikirjoituksista,
joita vasta-alkajien oli tapana lähettää hänen arvosteltavilleen.
Aivan oikein, hän oli joskus käynyt läpi kouluromaanin, jossa
todellisuudentuntu oli varsin paljas. Siinä kuvattiin varaton ja
tietenkin kaunis koulutyttö, johon sekä hänen historianopettajansa
että hänen auttajansa, vanhapoika rakastuivat. Tekijättären ristinimi
taisi todella olla Alma — ja olikin. Jaakko Tyrni ei ollut häntä
koskaan nähnyt. Hän oli kirjoittanut hänelle ystävällisen kirjeen,
niinkuin hänen tapansa oli. Mutta että siinä kuvattiin Orelvaa, sitä
ei hän ollut tietänyt, ja oikeastaanhan hän vasta viime kesänä oli
tutustunutkin tähän taiteilijoiden ystävään. Nyt täytyi koettaa päästä
irti ikävästä asiasta.
— Minä luulen, alkoi hän kesken kaiken, — että tyttäreni siellä kohta
saa ruuan valmiiksi. Sanopa sinäkin Jouna, jotakin, muuten luulemme
sinun punovan pauloja ja panevan meidät kaikki kirjoihisi. Kysypä
sentään ensin Rekolalta, mitä kello jo onkaan.
Kukaan ei kuunnellut häntä. Taitaa olla kenenkään johtamatta tämä
joukko, ajatteli hän. Kunhan saisi sovitetuksi Orelvan. Mukava mies
monessa suhteessa.
— Jaa-ah, korotti Leppiaho äänensä ja äänestä saattoi kuulla, että
huulet voimakkaasti kääntyivät sisäänpäin — minä sanon spartalaisten
kanssa: kaikkea saa tehdä kun ei joudu kiinni. Neitonen on joutunut
kiinni, siis hän on tehnyt tyhmyyden.
— Sanokaa suoraan, huudahti Orelva keskelle hänen puhettaan, — onko
täälläkin joukossa joku, joka on aikonut kuvata minua? En suutu,
sanokaa pois. On vain hyvä olla varuillaan. Sinä, Loila, sinähän
kuulut panneen kirjoihisi isän, äidin, veljen ja sisaren, ystävistä
puhumattakaan — millaiseksi aiot kuvata minut? No, se on selvää — te
kävitte kaikki niin äänettömiksi, olette kaikki taitaneet ajatella
minua. Sanokaa pois: onko ketään, joka ei ole aikonut käyttää minua
mallina. Tämähän on hemmetin hauskaa. Ei suututa, ei suututa, se on
selvää se.
Taasen vikuroi mieliala pahankurisen varsan tavalla. Jaakko Tyrni
isäntänä tunsi jälleen olevansa tuomittu käymään varsaa suitsista
kiinni ja huusi nauraen alas permannolle:
— Annapas löylyä, vanhaparka. Jokos sinä, Jouna, sait tietää kellon.
Kas, veli Orelva, sinä olet niin kokonainen persoonallisuus, ettei
sinun pidä ihmetellä, jos jonkun tekisi mieli kuvata sinua...
— Niin, niin, vilkastui Loila, — sinä olet sellainen, että hyppysiä
syhyy. Minä tunnustan, että jo sinun silkkisukkasi tuolla etuhuoneessa
johdattivat minut kiusaukseen. Minä sanon suoraan, että kirjoitan
elävistä ihmisistä, mistä sitten kirjoittaisin. Ja minusta saa myöskin
kirjoittaa.
— Jaa-ah, sen aiheen olet jo itse tyhjentänyt! sanoi Leppiaho.
— Noh, jos kuvaatte minua ja teette työtä minun vinttikamarissani,
puhui Orelva, — niin ei pitäisi olla paljon pyydetty, että panette
kirjan loppuun: Saunasaaressa silloin ja silloin. Ei, ei, ei suututa,
se on selvää se.
Orelva nauroi ja Jaakko Tyrni tunsi mielialan vapautuneen pahimmasta
vaarastaan.
— Esikuviahan taiteilijalla täytyy olla, sanoi hän levollisena, —
mallista on vain täytynyt tulla taideteos. »Dichtung und Wahrheit»,
runoa ja totta. Jouna, miten myöhäistä onkaan?
Jouna ei ollut vastannut, kun Orelva kääntyi hänen puoleensa.
— Herra Jouna, te kun ette enää kirjoita ja te kun ette ole ottanut
osaa keskusteluun, sanokaa te: miltä se teistä näyttää, että kirjailija
nauttii toisen ystävyyttä, käyttää häntä takaajanaan, ottaa häneltä
rahaa ja sitten tekee hänet kirjassaan naurunalaiseksi?
Kaikki odottivat ääneti. Jouna oli mahtanut keskustelun kuluessa
vakiinnuttaa mielipiteensä, koska hänen vastauksensa oli niin valmis.
— Pysyköön suutari lestissään ja ammattivalehtelija valheessaan.
— Ammattivalehtelija valheessaan! kuului kaikuna lauteilta.
Kaikki puhuivat yhtaikaa.
— Se oli miehen sana, puhkesi Orelva ihastuneena puhumaan. — Sitähän
minäkin, että sitten voi kuka hyvänsä kirjoittaa, jos kirjoittaa
niinkuin asiat ovat. Minäkin kirjoitan sitten kirjoja ja kuvaan teidät
kaikki, se on selvää se.
— Ei tule mitään, ei tule mitään, huusi Loila, — jollei ole
todellisuuden pohjaa. Kuka lukee sellaista veretöntä roskaa. Totuutta,
totuutta...!
— Ammattivalehtelija valheessaan! toisteli Palus naurulla, joka
muistutti hirnuntaa. Lauri Jouna, »Joutsenten» runoilija, mikset enää
kirjoita?
Jaakko Tyrni tiesi Paluksen viime sanoillaan koskettavan keskelle
Jounan kipeintä kohtaa. Hän oli ollut suutuksissa Jounalle, mutta nyt
hän olisi halunnut häntä säästää. Jouna oli sentään mies: hän laski
leikkiä tästä keskeisimmästä surustaan.
— Valhe, sanoi hän, — kuka nimitti sitä paholaiseksi? Valhe on toki
kirjailijan suojelusenkeli. Kirjailijahan tekee tyhjästä, jos hän on
aitoa laatua. Siis ammattivalehtelija. Joka ei osaa tätä ammattia, se
vaietkoon.
— Senkö tähden te olette vaiennut? sanoi Palus taasen armottomasti kuin
lapsi.
Jouna ei enää vastannut, vaan avasi etuhuoneen oven ja hävisi sinne.
Hän kuuli takanaan Paluksen äänen, joka ilmaisi hyväksymistä, Loilan
joka puolusti päinvastaista kantaansa kuin hengenhädässä, Tyrnin,
joka koetti sovittaa ja Orelvan ja Leppiahon, jotka nauroivat. Lauri
Jouna tunsi taasen vanhan arpensa avautuneen. »Te joka ette enää
kirjoita», »senkötähden te olette vaiennut!» Niin he sanoivat eivätkä
tietäneet mitä tekivät. Hukkaan mennyt elämä hän oli, »Joutsenten»
runoilija. Hänellä oli kerran ollut usko luovaan voimaansa, silloin
kun hän julkaisi kokoelmansa, ja senjälkeen: ei mitään! Hänelle tuli
tukahduttavana se tunne, joka häntä jo vuosikausia oli vaivannut: että
hänen suunsa oli täynnä multaa, ettei hänellä enää ollut sijaa elävien
joukossa, että hänen oli mentävä yksinäisyyteen niinkuin kuolevat
eläimet ja kaivauduttava maahan. Häntä vilutti. Silloin hän huomasi
edessään miehen täysissä vaatteissa, hattu päässä — kirjoittiko hän
seinään jotain tuomiota? Hän kirjoitti hiilellä ja hiilestä mureni
kappaleita. Jouna sai jollakin lailla lievennystä hiilenmurusilta,
joita putoili... Sehän olikin Rekola. Mitä hän olikaan tehnyt? Seinälle
oli syntynyt kuva.
— Heh, sanoi maalari, — tässä on minun saunani. Tulet juuri parahiksi.
Sanopa nyt, minkä moton antaisimme löylyjuhlalleni? Et taida saada
selvää. Olen hiukan naamioinut saunaseuraamme.
Jouna sai hartioilleen lakanan ja katseli. Höyrypilvien takaa häämötti
tuttu saunaseura, asetettuna lauteille samassa järjestyksessä jossa
se vieläkin oli. Kasvoja vain oli kehitetty niin että niiden takana
aavisti kukon, jalopeuran, aasin, pukin ja ketun piirteet. Alhaalla
seisoi nainen, heittäen löylyä. Löylypilvet ympäröivät häntä. Hänet
tunsi helposti — Annikki Rastas. Jouna nyökytti päätään ja hymyili.
Joka uudelta piirteeltä, jonka hän käsitti, hän naurahti. Vihdoin hän
täysin keventyneellä mielellä lausui:
— Erinomaista... erinomaista. Tiedän jo lauseenkin...
— Vai niin, sanoi Rekola huvitettuna ja taipui vielä kuvansa puoleen
lisätäkseen muuripadan alle halkoja. — Minullakin on nyt lause.
— Kirjoita sinä vain ensin, sanoi Jouna.
— Kirjoitetaan sitten. Tämä on lause, jota neiti Rastas sopertaa
unissaankin. Se on hänen elämänohjeensa.
Ja Rekola kirjoitti seinään:
On meurt deux fois, je le vois bien,
Cesser d'aimer et d'être aimable
C'est une mort insupportable —
Cesser de vivre, ce n'est rien.
Jouna seisoi ääneti ja seurasi hiilen jälkeä värittömällä paperilla.
Mikä se oli? Nyt taasen!
Ikkunaan heitettiin lunta.
— Neiti Tyrni käskee sanoa, että kaksi tuntia on kulunut, ruoka jäähtyy
ja naiset kuolevat ikävään.
— Mitä? huudettiin saunasta. — Kuka siellä on?
Nuori miehenääni toisti äskeisen lauseensa kuin ulkoläksyn.
Rekola veti esiin paperossilaatikkonsa, kurottautui kynttilän liekkiä
kohden ja sanoi:
— Hyvä, minä olenkin jo saanut saunasta kaulaa myöten. Sano nyt
lauseesi, sinä.
Jouna ravisti päätään ja alkoi pitää kiirettä.
— Ei tämä enää kaipaa mitään, sanoi hän. — Se on hyvä näin.
— Seuranpettäjä, sanoi Rekola, — sinun täytyy sanoa.
»Ammattivalehtelijat helvetissään», sitäkö ajattelit?
— No, vaikkapa niinkin.
— Sinulla on jotain muuta mielessä.
Jouna otti lattialta hiilenkappaleen ja kirjoitti:
Opin sauna
autuas aina.
Saunassa huutelivat herrat lähtölöylyä.
Tunnelma tuli, tuo kallisarvoinen hyvä olo, jonka lakeja on yhtä
mahdoton määritellä kuin taiteellisen inspiration. Onnellinen mieliala
oli tänään ollut vaarassa enemmän kuin kerran. Saunassakin olivat
Paluksen purkaukset saattaneet sen horjumaan. Ja muutenkin oli
usealla tavalla ollut havaittavissa taipumusta ärtyisyyteen. Sisään
palatessa mieliala vielä yhtäkkiä kävi uhatuksi, neiti Kiviluoto ja
hänen suojelijansa herra Orelva kun joutuivat vastatusten. Jo sinä
aikana, jolloin neiti Kiviluoto punastuen piti puhettaan Jaakko
Tyrnille, huudahtaen tuontuostakin: te itse! ja vakuuttaen, ettei hänen
kirjansa ilman Jaakko Tyrnin apua koskaan olisi tullut julkisuuteen
— jo sinä aikana osoitti Orelva peittelemättä paheksumistaan. Vai
niin, tämä neitonen täällä! Ja ihka uusissa tamineissa — silkkiä
ja hopeinen laukku! Olipa sitä soma katsella. Eikö Tyrnilän herra
tietänyt kuka se oli, tuo herttainen siippa? Sehän oli se Alma, josta
juuri saunassa oli puhuttu, se joka kirjoitti kirjoja tuttavistaan.
Tahtoiko Jaakko Tyrni, että tästäkin illasta tulisi kirja — no, sitten
oli oikea henkilö kutsuttu taloon. Mutta mitä pirua hänet, Valde
Orelva, kutsuttiin yhtaikaa. Hän kiittää kunniasta. Mitä kello nyt
onkaan? Koska ne junat menevätkään? Leppiaho, joka huvitettuna seurasi
Orelvaa, livahti yhtäkkiä ulos, löysi helposti Orelvan päällystakin
ja piilotti sen. Kun liikemies lähti sitä hakemaan ei sitä ollut
missään. Hänen ei tarvinnut nähdä tätä vaatekappalettaan, ainoastaan
saada käsiinsä sen silkkinen vuori. Kaiken aikaa hänen haeskellessaan
kuului salista: »... meillä oli vastustamaton halu tänne. Haunia
Vuorinen, joka on niin ujo... Hän sanoi lähettäneensä kirjansa. Hän on
myöskin meidän luokalta, meitä on kolme, jotka julkaisimme jouluksi.
Mutta ilman teitä, herra Tyrni — ah, te itse! Ajattele, Aarre, me
olemme täällä...» Orelvan käsi ei tavannut mitä se haki ja liikemies
palasi kiukkuisena saliin. Siinä he sitten joutuivat silmä silmää
vastaan, nuori kirjailijatar ja hänen suojelijansa. Nuori neiti
punastui ja hämääntyi, mutta kun hän oli kaunis ihmislapsi, niin se
vain puki häntä ja hankki hänelle uusia suojelijoita. Loila seisoi
pian hänen toisella puolellaan, toisella Leppiaho. Tuli ilmi muitakin
vaikeita asianhaaroja. Tyrni oli lukenut läpi pahankurisen kirjan
käsikirjoituksen ja Rastas oli arvostellut sen, antamatta neitoselle
sitä nuuskaa mitä hän ansaitsi. Orelvan pilveileminen hukutettiin
kuitenkin yleiseen iloisuuteen. Hän vakuutti panevansa tämän kepposen
hampaankoloon ja vielä tarjoavansa kirjailijoille sellaisen löylyn
että he sen muistavat. Ei siitä joukosta suotta varoitettu ihmistä.
Jos he olisivatkin pysyneet lestissään, ammattivalehtelijoina,
mutta ruveta kuvaamaan lähimmäistään niin että hänen housunsakin
tunsi. Orelva jäi yksinään ja murjotteli turhaan. Kaikki muut olivat
kauniin nuoren Alman puolella ja vakuuttivat kovaäänisesti, ettei
kukaan ihminen, joka kirjan luki, tullut ajatelleeksi Valde Orelvaa.
Ratsastajiahan oli niin paljon ja ristiruutuisia housuja oli myöskin
paljon. Tyttökoululaiset, jotka olivat poimineet karamellit maasta — he
pysyivät tyttökoulunsa seinien sisäpuolella. Hemmetissä, hehän olivat
kaikki ylioppilaita nyt ja heillä oli yhtä hyvä supliiki kuin tällä
tässä. Molemmin puolin neiti Kiviluotoa seisoi ritari, heilutellen
sanan miekkaa ja vastaten hänen puolestaan niin ettei hänen itsensä
tarvinnut muuta kuin hymyillä puolelle ja toiselle. Hänen vanha
ihailijansa, Salmensuu, seisoi hiukan hyljättynä, käsivarrella hopeinen
laukku, ja kuunteli väittelyä. Tästä ryhmästä erosivat pian Tyrni,
Jouna ja Rekola, siirtyäkseen Annikki Rastaan ympärille. He puhuivat
kuvasta, jonka maalari oli tehnyt saunakamarin seinään. Nerokas kuva
se oli. Siinä oli esitettynä luomakunta saunanlauteilla. Jokainen
ihmiseläin tai eläin-ihminen puolusti paikkaansa löylyssä, ikäänkuin se
olisi ollut uhattu valtaistuin. Nainen piti heidän saunaansa kuumana.
Rekola koetti selvästi johtaa keskustelua siihen suuntaan, että olisi
tullut ilmi kenen piirteet tälle Vestalle oli annettu, mutta Jaakko
Tyrni johti puhetta toisaalle. Kuvalle oli annettu motto — saattoiko
neiti Rastas arvata, mikä? Annikki oli lumoava, kun hän mietti. Jaakko
Tyrni tunsi, että hänen vielä tänä iltana täytyy saada puhua hänen
kanssaan kahden. Rekola seurasi hänen käsiensä tuttuja liikkeitä
— ei kenelläkään ihmisellä ollut sellaisia käsiä! Vihdoin lausui
kirjailijatar jonkin Goethen viisauden ja sanoi lähtevänsä katsomaan
kuvaa. Hän sai nyt kuulla sekä ranskalaisen lauseen että suomalaisen.
Nerokasta — todella sama asia, vaikka matkan päästä! Rekola tarjoutui
rupeamaan oppaaksi läpi pimeän, mutta Tyrni pidätti taasen. Hän mietti
kysymystä, ottaisiko pöytään ryypyn, vai eikö. Jos olisi tietänyt,
miten Annikki suhtautui asiaan ja jollei Palus olisi ollut täällä.
Niinikään häiritsivät molemmat nuorimmat kirjailijat, suorastaan
saattoi hermostua siitä, että he olivat tulleet juuri tänään. Palus
kulki edestakaisin huoneessa, ottaen lennosta kiinni jonkin äänekkäästi
lausutun sanan ja toistaen sen. Hänen hiuksensa kaipasivat kampaa ja
lieneekö hän ajatellut ryyppyäkin. Yhtäkkiä saattoi hän itsekseen
purskahtaa nauruun ja sanoa: oletkos tullut hulluksi, Aprami?
Jaakko Tyrni huomautti neiti Rastaalle, että tie saunaan oli jäänyt
hiekoittamatta ja että päivällinen kai heti olisi valmis. Tekikö
Annikin mieli jäädä kahdenkesken Rekolan kanssa? Hän vakuutti ennenkin
selviytyneensä liukkaista teistä. Rekola katseli hänen käsiään. Hitto
vie, mitä hänkin tarkoitti? Vieläkö heidän välillään oli jotakin?
Jaakko Tyrni tunsi tarvitsevansa viinaa ja välittävänsä vähät siitä,
mitä se vaikutti Orelvan kasvattityttäreen tai muihin. Hän läksi
nopeasti ruokasaliin ja palasi hetkisen perästä kutsumaan aterialle.
Pöytään asettuessa puuttui sekä isännän että emännän ohjaus. Ainoa
jolle isäntä osoitti paikan, oli neiti Rastas. Hän joutui Orelvan
viereen ja Rekola asettui hänen toiselle puolelleen. Tekikö Rekola
kiusaa? Jaakko Tyrni tarttui viinapulloon ja kaasi naapureilleen. Mutta
missä oli neiti Tyrni? Sekä Palus että Jouna nousivat istuimiltaan ja
sanoivat, etteivät nauti ainoaakaan palaa, jollei neiti Tyrni istu
pöydässä.
— Minun vieressäni! huusi Palus. — Te, nuoriherra, saatte kunnian olla
tarjoilijana, mutta älkää käykö liian itserakkaaksi!
Hän viittasi runoilija Salmensuulle, joka nopeasti nousi ja syöksyi
sitä ovea kohden, jonka arveli vievän keittiöön. Ella Tyrnin harmaa
olemus tuli sieltä häntä vastaan. Isäntä kehoitti tarttumaan laseihin,
mutta vieraat vaativat ensin kirjailijan tytärtä pöytään.
— Tänne minun viereeni! toisti Palus.
Haettiin lautasia ja tuoli, Ella Tyrnin täytyi istuutua mukaan.
Hän joutui entistä huonommalle tuulelle eikä salannut sitä. Lasit
tyhjennettiin ja täytettiin uudelleen. Mieliala nousi. Jokaisesta
pienestä kommelluksesta, joka pöydässä sattui, tuli uusi rattoisuuden
lisä. Kaikki maistui erinomaiselta, kyllä oli talossa hyvä keittäjätär.
Pian oli pöytäkunta jakautunut ryhmiin, joissa kussakin oli oma
keskipisteensä ja joissa keskusteltiin eri asioista. Annikki Rastaan
ympärillä puhuttiin teatterista, näyttämöllepanosta, näytelmän
ohjauksesta ja arvostelusta. Orelva sanoi kaikkiin neiti Rastaan
huomautuksiin jaa ja aamen. Rekola pani kaikkea vastaan. Neiti Rastas
ei ryhtynyt väittelyyn, kohautteli vain olkapäitään ja hymyili. Hän
oli tuntenut vanhan ihailijansa pitkästä aikaa hakevan lähentelyä ja
loi tuontuostakin silmäyksensä Orelvan ohitse Jaakko Tyrniin — Rekola
sai sen nähdä, miksi hän oli mennyt naimisiin toisen kanssa! Yksikään
näistä silmäyksistä ei jäänyt Ella Tyrniltä näkemättä. Vaikeaa oli
päästä hänen kanssaan keskusteluun. Palus koetteli käydä kiinni eri
aiheisiin, mutta aina hän vain tapasi itsensä keskustelemassa Jounan
kanssa. Toisella puolen pöytää istui neiti Kiviluoto kysymysten ja
vastausten ristitulessa, jota Loila ja Leppiaho ylläpitivät. Orelva
saattoi nähdä turvattinsa verevän punastuksen, molempien kirjailijoiden
suitsuttaessa ihailua hänen edessään. Loila on pikiintynyt, totesi
liikemies, ja Leppiaho tekee hänelle kiusaa. Vai olisiko Leppiahokin
rakastunut? Vähät minä, kunhan saa sellaisen, joka jaksaa hänet ja
hänen äitinsä elättää! Kirjoittakoot nyt toisistaan, nuo kirjailijat,
hyvä kun pääsee heistä eroon! Mutta tätä ajatellessa oli liikemies
Orelvalla tarve antaa silkkiin puetun talonmiehentyttären nähdä, että
hän voi saada vaikkapa tämän kuuluisan kirjailijattaren tästä, jos hän
haluaa. Ja Valde Orelva ehdotti tarpeettoman suurella äänellä, että
neiti Rastas ensi kauniina päivänä lähtisi hänen kanssaan ratsastamaan.
Se oli erittäin terveellistä henkisen työn tekijöille. Orelva tiesi
ehdottaa hevosenkin. Se oli paras hevonen koko kaupungissa, herkkä
ja tunteellinen kuin vuorikauris. Kuinka se huulillaan otti sokeria
— niitä oli naisia, jotka suutelivat sen turpaa, niin viehättävä se
oli! Ja Orelva painoi suudelman omille sormilleen ja lähetti sen
kaukaisuuteen, missä neiti Rastaan tuleva ratsu varmaan tällä hetkellä
seisoi hyvin puhdistettuna ja peitettynä appeensa ääressä. Jonkin
verran esteltyään löivät he »kättä päälle» ja neiti Rastas ryhtyi
valloittamaan Jaakko Tyrniä mukaan ratsastusretkillä Eikö Pikku
kelvannut ratsuksi? Silloin Ella Tyrnin silmät, jotka kaiken iltaa
olivat kipunoineet ivaa sekä puolelle että toiselle, leimuten hakivat
neiti Rastaan kasvoja. Sitten ne jäykkinä pysähtyivät isään. Jaakko
Tyrni selitti, että he täällä vain hiihtävät, eivät he ratsastusta
ajattele. Palus riemastui — olisihan hänen pitänyt tietää, miten
Ella Tyrnin sai näyttämään sekä silmänsä että hampaansa. Hän aasi —
tällaisten tyttöjen kanssa täytyy keskustella hevosista tai koirista.
Ja hän rupesi moittimaan ratsastusta, kukaan kunnollinen ihminen ei
pane hevostansa sellaiseen. Eikä kukaan säädyllinen ihminen ratsasta.
Ne ovat elostelevat miehet ja puolimaailman naiset, jotka saattavat
iskeä kannuksensa hevosen kylkeen. Tavallisesti hän oli ajatellut
ja puhunut aivan toisin, nimittäin aivan päinvastoin. Mutta nyt hän
oli astunut tälle tielle ja uskoi sitä kulkien pääsevänsä perille
nopeammin. Joka voimalauseelta loi Ella Tyrni häneen lyhyen katseen.
Hänen silmäyksensä olivat kuin kylmät salamat, jotka samassa hetkessä
syttyvät ja sammuvat. Annikki Rastas paloi kuin suuri sähköliekki.
Nuori Alma Kiviluoto muistutti juhannuskokkoa, jota kylän pojat
sytyttävät ja joka ärsyttäen antaa heidän turhaan sytytellä.
Tuontuostakin hyppeli keskustelu yli pöydän ja herätti yhteisen naurun.
Kun Orelva rupesi neiti Rastaalle kertomaan rovastivainajan saarnoista,
niin Palus yhtäkkiä ilman muuta vei sanat hänen suustaan, esitti kaikki
mitä oli kuullut saunassa ja paljon lisää. Annikki Rastas nauroi
menehtyäkseen, leikitellen käsillään, ikäänkuin joillakin valkeilla
kukkasilla, joita vei suunsa eteen.
— Arkki seisoi siinä Punaisenmeren rannassa, puhui Palus, katsellen
yli pöytäkunnan, — ja Noa hääräsi kannella. Oli siinä kapteenilla
työtä katsoa, että kaikki pariskunnat tulivat mukaan. Hevoset astuivat
kaikista ensinnä — Noa oli viisas mies ja tiesi arvojärjestykset.
Sitten tulivat suuret lempeät puhvelit ja puhvelittaret. »Ihmiset ja
apinat ovat tarkastettavat»! huusi Noa matruuseilleen. »Muuten he
tuovat mukanaan kokaiinia, nikotiinia, alkoholia ja sensellaista.
Tarkastakaa, pojat, Aatami ja Eeva!» Ja rovasti iski nyrkkinsä
saarnatuolin laitaan niin että kirjanalustasta lensi kappale mummon
päähän, joka istui penkissä keskellä kirkkoa, sylissään pieni Jaakko
Tyrni.
Kaikelle sitä nauretaankin! sanoi Ella Tyrni ja iski kämmenensä pöytään.
Hän oli ymmällä tästä valehtelemisesta.
Kaikki nauroivat todella. Jounakin. Ja isä — kaikelle roskalle
kannattikin.
— Minä voin lahjoittaa asianomaisen saarnatuolin kappaleen veli
Palukselle, sanoi isä. — Tietysti se on minulla perhemuseossa. Varmaan
siinä on talismaanin voima.
— Mutta kun se ei ole totta, sanoi kirjailijan tytär. — Jouna-setä,
sano heille, että hän valehtelee. Ei isällä ole mitään sellaista
kappaletta.
Orelva lakkasi nauramasta ja kiinnitti huomionsa tyttöön, joka keskellä
yleistä iloisuutta istui suuttumusta leimuten.
— Niin sitä pitää! huudahti hän. — Palus tekee aivan oikein, se on
selvää se. Hän on todellinen ammattivalehtelija. Kun hän joskus panee
meidät kirjoihinsa, niin neiti Tyrni on rillisilmäinen kotiopettajatar
ja minä olen puotipoika. Ei kukaan pääse nostamaan naamiota ja
sanomaan: se henkilö tarkoittaa sitä ja sitä.
Orelvan silmäys sattui Alma Kiviluotoon kuin oikein tähdätty nuoli ja
pakotti hänet esiintymään.
— Mutta Haunia Vuorisenkin runoelmassa tunnetaan ihmiset! sanoi hän
kuumin poskin ja painui samassa Loilan ja Leppiahon väliin.
Jaakko Tyrniltä meni lukkoon ajatus, jonka hän juuri oli aikonut
lausua. Tuo nuori neiti näytti tulleen tänne oikein hänen
vastuksekseen, pilaamaan hänen iltaansa. Nyt näki Annikki mitä hän
ajatteli. Ja Jouna näki sen myöskin. Ruostetta, ajatteli tietysti
Jouna. Onneksi sanoi joku juuri tällä hetkellä lauseen, johon Tyrni
saattoi käydä kiinni. Leppiaho se oli. Jaakko Tyrni tuijotti häneen ja
hän uudisti:
— Muusa ei minusta tänä iltana ollut oikein vireessä.
— Oltiin ehkä hiukan vallattomia, vastasi Tyrni.
Puhuttiin paholaisista ja savimöhkäleistä ja katkismuksesta. Muusa
on vanhanajan ihmisiä. Mutta ehkä minä saankin käyttää hyväkseni
tilaisuutta ja...
Sillä hetkellä näki kirjailija edessään pöytäseuran jossakin loitossa
epämääräisyydessä ja yhden joka seisoi pitämässä puhetta. »Kaiken
iltaa oli häntä vaivannut eräänlainen epävarmuus, nyt hän yhtäkkiä
löysi oikean otteen ja tunsi hallitsevansa. Vielä hänen kädessänsä
oli peräsin, vielä hänen purtensa oli valmis uhmaamaan myrskyä. Sinä
Punapurje kaukana taivaanrannalla, tässä on vielä edessä kareja ja
matalikkoja...» Jaakko Tyrni puhui vierailleen siitä mitä hän aamulla
oli ajatellut, mutta hänen silmänsä näkivät toisia lauseita, ikäänkuin
ne olisivat olleet kirjoitettuina hänen omalla käsialallaan hänen
eteensä. Ja jota kauniimmista asioista hänen suunsa puhui, sitä
katkerimpia sanoja näkivät hänen silmänsä.
— Sitä minä olen ajatellut, sanoivat hänen huulensa, — että tahtoisin
olla arvoisille tovereilleni joksikin avuksi, minä kun nyt olen siinä
onnellisessa asemassa, että minulla on tämä koti. Ja toivoisin että
tapaisimme useammin ja keskustelisimme siitä miten voisimme korottaa
työtehoamme ja...
Haunia Vuorinen, Haunia Vuorinen, lukivat silmät, minä en tule
tuntemaan sääliä. Minä tulen murskaamaan sinut. Sinä luulet, että
noin vain tullaan ja ajetaan kumoon toinen. Tiedä sinä, että minä
olen uhrannut öitteni unen ja minun selkäni on kyyristynyt työpöydän
ääressä...
Iloisen humun ja kiitosten kaikuessa noustiin pöydästä ja hajaannuttiin
pitkin taloa. Suurin osa joutui kirjailijan työhuoneeseen ja
siellä kuului Jaakko Tyrni kertovan laakeriseppeleistään ja Rastas
keskeyttelevän häntä huudahduksillaan.
— Ne ovat taas käyneet täällä ottamassa lehtiä, kuului Jaakko Tyrnin
ääni. — No, ryydiksi keittoihinsa, mihinkä muuhun.
— Käytetäänkö teidän laakeriseppeleitänne keittiössä? sanoi neiti
Rastas.
Nousi äänekäs melu.
— Eräänlaisena ryytinähän ne ovat annetutkin, selitti Jaakko Tyrni
nauraen. — Ella ei pane arvoa ulkonaisille asioille.
— Mikä tyttö! huusi Palus, — pistää isänsä laakeriseppeleet pataan
pippurin ja sipulin sekaan! Neiti Tyrni, missä te olette?
Ella kuuli tämän kaiken ruokasaliin ja työnsi nopeasti käsivarrellaan
auki keittiön oven. Siellä laski hän suuren kantamuksen pöydälle,
jonka ääressä Helmisen kalpea Armas ja vanha Annamar istuivat. Ellasta
tuntui taasen hyvältä, ikäänkuin hän olisi päässyt hullujenhuoneesta
viisaitten ihmisten joukkoon. Pitkän hennon pojan edessä oli annos
jotakin hyvää ja Senja koetti kääntää Ellan huomion toisaalle. Annamar
auttoi häntä. Herrat olivat antaneet hyvästi juomarahaa, Jounakin oli
antanut. Eukko nauroi.
— Ella saa jotakin! kuiskasi hän ja tönäisi Ellaa käsivarteen. —
Jouluksi Ella saa. No, sitävartenhan minä olen pannut talteen rahat.
Tahtooko Ella mieluummin sateenvarjon vai kalossit.
Senjan toruessa vanhusta siitä että hän ennen aikaa ilmaisi
joulusalaisuuden, näki Ella yhtäkkiä jotakin, jota ei hän koskaan ollut
tullut ajatelleeksi: Annamar rakasti häntä. Ellaa! Hänen vanhoista
ryppyisistä kasvoistaan loisti onnellinen hellyys, kun hän hiljaa
lausui sanat: tahtooko Ella mieluummin sateenvarjon vai kalossit? Siinä
paloi sydän kuin liekillä — Ella oli nähnyt jossakin kuvassa sydämen,
josta nousi liekki. Se oli kai esittänyt Kristuksen sydäntä. Mutta
liekki nousi jokaisesta sydämestä. Tuolla takana paloi harmaan Senjan
sydän kalpealle pojalle, joka tässä istui vanhuksen vieressä. Ja tuolla
sisällä, isän meluavassa vierasjoukossa hakivat sydämet toisiaan kuin
lapset, jotka leikkivät sokkosilla. Kenen sydäntä haki hänen, Ellan
sydän? Myrkky sentään, mitä hän ajatteli! Isän ja Rastaan sydämet
hakivat toisiaan...
— Eihän avanto vielä ole jäätynyt? kysyi hän Annamarilta.
Ja taasen katsoi vanha vaimo häneen iloisella hellyydellä ja kosketti
hänen kättään.
Mitä tämä oli? Ellaa kammotti omituisesti. Hän oli satoja kertoja
nähnyt vanhan Annamarin. Mutta ei koskaan sillä lailla kuin nyt. Tänään
hän näki paljaita palavia sydämiä. Myrkky vie! Sellaista se oli kun oli
hullujen kanssa: tuli itse hulluksi.
— Särje jää, vanhaparka, kuiskasi hän, — minun täytyy päästä uimaan.
Särje jää, anna se joululahja. Minä en tarvitse sateenvarjoa enkä
kalosseja.
Hän vei sisään kahvitarjottimen ja tunsi, ettei hän pitänyt isän
vanhasta hoitajattaresta sillä tavalla kuin tämä hänestä. Hänen
sydämensä ikävöi talliin, hevosen luo. Ja sinne hän menee, jahka
tästä saa sisään kaikki. Ei kai sydämiä kuitenkaan voi erottaa — mitä
ihmettä, oliko hän näin väsynyt? Ehei, ei sittenkään hän huoli tänne
mitään äitipuolta! Isä saa tulla toimeen niinkuin ennenkin. On tässä
eletty ilman Rastastakin.
Haunia Vuorinen!
Kun Ella muisti tämän nimen, oli kuin hänen olisi pitänyt tehdä Rastaan
kanssa liitto isän suojelemiseksi. Myrkky sentään, mikä hitto hänen
tänään oli?
Salin punaisessa sohvassa istui neiti Kiviluoto, hypistellen valkoista
langanpäätä, joka oli irtaantunut äskeisestä ompeleesta. Loila hikoili
hänen edessään, etsien sanoja. Leppiaho kuljeskeli kynsiään pureskellen
ja katseli heihin salaa. Jopa katsoi Loila naista silmiin, jopa oli
joutunut onkeen kuin hauki! Nuoret eivät kuulleet, kun Ella pyysi heitä
juomaan kahvia. Hän päätti tuoda kahvin tänne heidän eteensä, jotta
he tulisivat järkiinsä. Tämä oli käsittämätöntä: lähdettyään heidän
luotaan, näki hän heidät kolmena sydämenä, jotka paloivat värisevällä
liekillä. Hullujen joukossa tulee hulluksi!
Isän sohvassa istui Palus, edessään tyhjä konjakkilasi ja rukoili
Jounalta jotakin. Oliko Jouna-setä kipeä? Kun Ella astui huoneeseen,
nousi hän, otti Ellaa ranteesta ja sanoi hiljaa jotakin. Ella ei
kuullut, sillä hän huomasi samassa hetkessä isän kirjoitustuolissaan ja
Rastaan kumartuneena pöytää vasten, valkoiset kädet imupaperilla, joka
oli haaltunut ja täynnä mustetahroja. Hän piteli sormissaan isän kynää
ja pani siihen kaiken hellyyden, jota ei hän vielä kehdannut osoittaa
isälle. Luuliko hän voivansa salata sen?
— Älä tule tänne, lausui ääni Ellan vierellä ja käsi pyrki johdattamaan
häntä pois.
— Miksei hän saisi tulla? sanoi Palus ja alkoi tehdä tilaa sohvassa. —
Kirjailijan tytär, kirjailijan tytär, olet tänään ynseästi työntänyt
luotasi kirjailijan, joka on etsinyt lapselleen äitiä. Hemmetissä,
Jouna, antakaa minun puhua. En ole juovuksissa, jumaliste en ole. Ella,
sinä sorja porovasikka, mikset tule tänne — menkää hiiteen Jouna, minä
en ole humalassa, se on kirkas totuus! Ella Tyrni, mikset rupea minun
uuden kirjani enkeliksi? Etkö sinä ymmärrä, tyttö, että tarjoan sinulle
jalointa mitä elämässä on.
— Mene, Ella, mene, pyyteli Jouna. — Juodaanpa nyt kahvi. Kello on jo
paljon, ettemme vain myöhästy junasta.
Ella ei liikahtanut paikalta. Paluksen sanat eivät vaikuttaneet häneen
enempää kuin jos permannolle olisi viskattu herneitä. Hänen silmänsä
riippuivat kiinni ryhmässä kirjoituspöydän ääressä.
— Vastaa, tyttö, sanoi Palus ja tuijotti Ella Tyrniin hellittämättä.
— Mitä? sanoi Ella.
— Mikset rupea uuden kirjani enkeliksi, tai perkeleeksi — kuinka vain
tahdot. Mutta minä tarvitsen sinua nyt! Mene tiehesi siitä, sinä
sammunut tulivuori, sinä joka olet hedelmätön kuin suolaerämaa, sinä
Lauri Jouna, joka kirjoitit yhden hyvän kirjan etkä senjälkeen ole
jaksanut panna kokoon kahta säettä. Minä vimmastun — mitä sinulla
on tässä sanomista! Minä en aio muuttua suolakorveksi, tytön minä
otan hyvällä tai pahalla ja suutelen ja halaan ja kirjoitan hänen
kunniakseen. _Ella_...
— Entä rouva Palus? sanoi Ella Tyrni kylmästi.
— Rouva Palus!
Sihveri Palus rupesi nauramaan niin äänekkäästi, että neiti Rastas
päästi kädestään kynän ja kääntyi. Tyrnikin näki nyt tyttärensä.
— Rouva Palus on rouva Palus! huusi kirjailija. — Hän istuu kotona
lasten kanssa, mikä hätä hänellä on? Rakennan huvilan, jahka saan
takaajat. Minulla on jo maa ja hirret. Tyrni, sinä saatkin taata!
Tuohon käteen! No, viehän se rahaa, rakentaminen, mutta sinähän olet
rikas mies... Rouva Palus — mitä hän tähän kuuluu. Hän antaa isänmaalle
ihmisvesat — pitäisikö hänen vielä kirjatkin antaa?
Ella Tyrniä vapisutti outo inhon tunne ja hänen kuivasta kurkustaan
läksi vaivoin ääni:
— Jos minä olisin kirjailija, niin minä kehräisin niinkuin hämähäkki.
— Hyvä, hyvä!
Neiti Rastaan kädet laskeutuivat takaapäin Ella Tyrnin hartioille. Ella
puisteli olkapäitään ikäänkuin Kummallekin olisi asettunut sammakko,
kääntyi puhujattaren puoleen ja sanoi:
— Minun isäni kehrää myöskin ja kirjoittaa omasta voimastaan.
Menivätpä noloiksi molemmat. Toinen jäi seisomaan, kädet riipuksissa,
toinen lyyhistyi tuolille. Ellaa nauratti. Palus ajoi kädet hiustensa
läpi ja puhui suu vaahdossa.
— Tätä todellista elämää minä kuvaan niin että pölyää enkä tarvitse
enkelin henkäystä. Mutta siihen jumalalliseen valehtelemiseen — siihen,
siihen. Herra siunaa, ettekö te ymmärrä? Tuo Tyrni, joka lapsena
kuunteli sellaista jättiläissaarnaajaa — ja mikä hänestä on tullut?
Mutta jos hän nyt ottaa tuon Rastaan, niin sitten nähdään... Kas ne
ovat kauheita hetkiä ne, jolloin ei ihmissielusta lähde liikkeelle
luomisen henki. Minä kestän huonoa saunaa ja uloslämpiäviä ihmisiä
ja vaikka mitä mieluummin kuin sitä... Onko siellä pullossa jäljellä
jotakin? Ja takaathan sinä minulle, Tyrni? Rouva Palus — laitan hänelle
huvilan, siellä hän saa kylvää perunoita ja kasvattaa kakaroitaan.
Mutta minä poika, minä teen mitä minun pitää: minä _elän_, minä, ja
ravitsen itseäni hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmillä. Haa — se oli
hyvästi sanottu, vaikka itse sen sanoin. Juuri ne, eikä mikään muu,
ovat taiteilijan ruoka!
Jaakko Tyrni haki pullon, silminnähtävästi kiitollisena siitä että sai
aiheen lähteä liikkeelle.
— Pääasia, että tulee hyviä kirjoja, sanoi Palus ja löi nyrkkinsä
pöytään. — Vai eikö se niin ole? Hyviä kirjoja, hyviä kirjoja!
Lauri Jouna nousi. Hän oli harvinaisen kalpea ja hänen takkinsa
kuluneisuus näkyi oudosti. Ella tunsi olevansa vanha ihminen ja
haluavansa puolustaa Jouna setää.
— Ja naisten ja pullojen avullako niitä tulee? sanoi hän. — Luomisen
savea ja elämän leipää! Tämän illan perästä kai nyt sitten syntyy
kirjoja koko pinollinen.
— Lapsi tarvitsee äidin, sanoi Palus yksinkertaisesti.
Ella Tyrni vaikeni. Hiljainen vastaus kaiken melun jälkeen hiljensi
hänen mielenkuohunsa ja pakotti hänet ajattelemaan. Myrkky sentään,
mitä hän oli ruvennut puhumaan humalaisten kanssa. Täällä olivat kaikki
humalassa, paitsi Jouna setä. Isä oli kääntänyt puheen toisaanne
ja ehdotti innostuneesti, että tänä iltana päätettäisiin oikein
todenteolla ryhtyä työhön. Kuinka olisi, jos määrättäisiin aika,
jolloin kirjan pitää olla valmiina. Vuoden perästä, mitä sanottiin
siitä? Jokaisen pitää kirjoittaa kirja. Ja hyvä kirja.
Seurue alkoi liikkua ja siirtyi saliin pohtimaan kysymystä, jonka
isäntä vasta oli herättänyt. Jouna kumartui ottamaan paria lehteä,
jotka olivat pudonneet kuivasta laakeriseppeleestä.
— Jouna setä, sanoi Ella hiljaa, — etteivät he vain unohtaisi junaa.
Sano sinä isälle.
— Luulen että isä aikoo pitää vieraat täällä aamujunaan asti, hän sanoi
kai äsken niin.
Ella polki jalan permantoon ja kiristi yhteen hampaansa.
— Minä... minä... jos hän sen tekee — myrkky sentään! Hyvää yötä.
Kuivuneet laakerinlehdet murtuivat Jounan käsissä. Hartiat kumarassa
katsoi hän Ellaan ja pidätti häntä silmillään.
— Mene sinne, sanoi Ella ärtyisänä.
— Minne? vastasi Lauri Jouna ja hymyili.
— Muiden kirjailijoiden luo.
— Muiden — enhän minä kirjoita.
— Sinä olet ainoa, joka kirjoitat.
— Minä — mitä Ella nyt sanoo.
— No, en minä tiedä, mutta kirjoitathan sinä. Heidän kaikkien kirjat.
Kaikki mitä niissä on hyvää. Ja sitten sinä vielä kirjoitat toisella
tavalla. Niinkuin juuri nyt minuun. Myrkky sentään, älä katsele minuun.
Noin sinä kirjoitat niinkuin naskalilla. Minä menen nyt, tulkaa toimeen
kuinka tahdotte.
— Etkö juuri äsken sanonut, että kirjailija luo omasta itsestään, ilman
naista ja viinaa?
— Sanoin. Naura sinä vain. Mutta ethän sinä ole nainen etkä sinä ole
viina. Naura sinä. No, anna minun nyt mennä.
— Mikä minä sitten olen? sanoi Jouna ja piteli kiinni Ellan hihasta.
— Mikä lienet. Mitä minä tiedän teidän kirjallisista asioistanne.
Vihaan teitä kaikkia. Isääkin. Eikö päivällinen ollut hyvä ilman
emäntää? Ja eikö hän kuitenkin tuossa kuherrellut naisen kanssa aivan
niinkuin se hupsu nuoripari joka jokin tunti sitten hyppäsi meidän
aidan yli. En koskaan enää lue kirjoja. En kärsi niitä, en isänkään
kirjoja. Viinaa ja rakkautta, sitä ne ovat ahtaneet itseensä kaiken
iltaa, nuo kirjailijat, aivan niinkuin tuomaskuonaa ajetaan pelloille
— hyi! Mikä siitä nyt sitten vuoden kuluessa kasvaa, tuleepa olemaan
hauskaa nähdä. Loila kuvaa itsensä ja Leppiaho kuvaa Alman ja Loilan
ja isä kuvaa Rastaan ja Rastas kuvaa isän. Ja Palus kuvaa Noan arkin.
Kuka siitä kostuu, myrkky vie. Mitä kirjoilla yleensä tehdään? Mitäkö
kukkasilla? Jouna setä, mikä sinun on? Noin, siitä ne puhuvat, miten
ne nyt saisivat itsestään irti kirjoja. Kuule nyt tuota. Valtion
pitää avustaa... Heidän pitää auttaa toisiaan... tukea toisiaan —
tukeeko toinen hämähäkki toista? No, nyt ne huutavat sinua, mene ja
anna minun mennä. Myrkky sentään, revit hihani! Sano heille, että
kanoille annetaan luita ja kalkkia, jotta ne munisivat. Mutta lihoa ne
eivät saa. Niiden täytyy aina olla työssä. Olen juuri lukenut hyvän
kanakirjan. Ai tuota Palusta, kalossillani antaisin häntä korville.
Mitä hän siellä itkee, mikä ihmeen hetki se on, jota hän pelkää? Se
hetki, jolloin hikoaa ja hikoaa eikä saa esille mitään. Menköön silloin
pellolle luomaan ojaa, niin tulee oja! Eipä isä koskaan hikoile —
aina hän on kirjoittanut ja kirjoja on tullut. Tule sinä mukaan, niin
puhutaan. Tai mene, mene, ne huutavat sinua.
Jaakko Tyrnin tytär juoksi pakastavassa illassa polkua saunaa kohti.
Tähdet tuntuivat riippuvan mäntyjen latvoissa, ikäänkuin luonto jo
olisi tähdittänyt joulupuunsa.
Sillaikaa keskusteltiin Tyrnilän salissa kirjailijan tehtävästä ja
hänen työtehonsa edistämisestä. Tiedettiin tapauksia, jolloin rikas
mies ylhäisessä yhteiskunnallisessa asemassa oli luonut nerokkaita
teoksia. Tiedettiin myöskin tapauksia, jolloin nälän kanssa taisteleva
kirjailija oli päässyt samoihin aikaansaannoksiin — olisiko hän tehnyt
vielä enemmän, jos hän olisi ollut vapaa huolista? Sitä ei tiedetty,
mutta otaksuttiin, että niin olisi käynyt. Oli tapauksia, jolloin
apuraha oli auttanut kirjailijaa työtehoon, oli myöskin tapauksia,
jolloin hän oli hävittänyt rahat, tekemättä työtä. Oli niinikään
tapauksia, jolloin kirjailija oli lakannut luomasta ja jolloin eivät
mitkään rahalliset avustukset auttaneet häntä.
Mistä riippui syvimmältä olemukseltaan taiteellinen luomistyö?
Tupakansavun autereessa nojailivat kirjailijat ja taiteilijat Tyrnilän
salin punaisilla plyyshisohvilla ja tuoleilla, ääneti tuijottaen
eteensä.
— Lapsi tarvitsee isän ja äidin! huusi Palus yhtäkkiä ja teki molemmin
käsin ikäänkuin rukoilevan liikkeen korkeutta kohden. — Täysi vapaus
joka suuntaan, kunhan vain tulee hyviä kirjoja.
— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, innokkaasti nakerrellen oikean kätensä
peukalon kynttä, — mikä on hyvä kirja? Pyydän kysyä.
Loila liikuskeli levottomana tuolillaan, hankasi hiestyneitä käsiään
tuolin plyyshiä vasten ja irroitti kuuman katseensa neiti Kiviluodon
hehkuvista kasvoista.
— Hyvä kirja, sanoi hän, — hyvä kirja on tietysti hyvä kirja.
Rehellinen kirja. Sellainen, jonka on täytynyt päästä esiin, tarkoitan:
joita ei ole voinut pidättää tulemasta.
— Topp, topp! huudahti Orelva, — mitä sanoitkaan poika: rehellinen?
Ammattivalehtelija hoi, muistapas kutsumuksesi! Se on selvää se.
— Rakkautta, viinaa ja rahaa! sanoi Rekola, katsellen neiti Rastaaseen.
— Arpapeliä sittenkin kaikki tyynni. Tässä on juuri puhuttu kirjoista,
jotka eivät mitenkään tahdo päästä esiin.
Annikki Rastaan kädet lepäsivät ärsyttävän liikkumattomina punaisella
kankaalla. Totta on, että ne olisivat olleet yhtä ärsyttävät, jos hän
olisi liikutellut niitä.
— Sellainen kirja, sanoi Loila, — sellainen kirja saa jäädä sinne. Se
on juuri huono kirja. Hyvä kirja... hyvä kirja...
— No? huomautti Annikki Rastas.
— Jahka tästä ehditään... Hyvä kirja puhkeaa esiin kuin hiki. Tuskan
hiki.
Annikki Rastas purskahti nauruun.
— Tuskan hiki! toisti Palus. — Se sattui naulanpäähän. Tai riemun hiki.
Yhtä ne ovat, riemu ja tuska, jumaliste!
— Jouna, herra Jouna, tänne puhumaan vähän järkeä!
Annikki Rastas houkutteli Jounan saliin, sai keskustelun käyntiin
ja siirtyi, taitavasti pysähtyellen katselemaan kuvia ja astellen
edestakaisin, eteiseen sekä sieltä Jaakko Tyrnin työhuoneeseen.
Kirjailija istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti nopeasti suurelle
paperiarkille. Se ei ollut vakavaa työtä, kirjailija hymyili sitä
tehdessään. Hän lakkasi heti, kuullessaan tulijan askeleet ja jäi häntä
odottamaan.
— Vihdoinkin! lausui hän, kun Annikki seisoi hänen vieressään, ja
tarttui valkoiseen käteen. — Minun pitäisi saada puhua kanssanne.
— Ja minun teidän kanssanne!
He eivät kuitenkaan puhuneet, ainoastaan katselivat toisiinsa.
— Annikki, minä tarvitsen teitä.
— Minä olen jo kauan tarvinnut teitä.
— No niin, _Annikki_...
— Oi, tiedättekö, minä en voita tytärtänne. Hän ei kärsi minua.
— Hänen täytyy tulla järkiinsä.
— Hän ei koskaan tule kärsimään minua.
— Annikki, minun työni tähden!
— Oi, minä en tiedä.
— Mutta minä tiedän. Minä raivaan pois kaikki esteet.
— Te ette tiedä kuinka paljon on esteitä.
— Mitä te tarkoitatte?
— Kukaan tässä talossa ei kärsi minua.
— Keitä täällä sitten on?
— Sellaisia, jotka ovat olleet kauan.
— Palvelijatko?
— Muusat...
— Muusat? Mutta sehän on ollut Jounan leikkiä.
— Ella on kertonut. Heillä on täällä kaikilla suuri valta.
— Joutavia!
— Te luette heille yksinpä käsikirjoituksenne.
— Minä? Käsikirjoitukseni? Mitä hullua!
— Ettekö sitten lue heille käsikirjoituksianne?
— En. Ei johdu mieleenikään.
— Mutta niin tyttärenne kertoi.
— Omituista.
— Ja kuinka he palvelijoiden kanssa karkoittavat täältä ihailijat ja
ihailijattaret ja...
— Jonkun he kai ovat karkoittaneet, kun minulla on ollut hyvin kiire,
mutta se on tapahtunut niin ani harvoin.
— Kerrankin joku neitonen odotti ulkopuolella nähdäkseen kuuluisan
kirjailijan ja saadakseen hänen nimensä muistikirjaansa. Muusa nouti
silloin saunasta lehden teidän saunavihdastanne ja Ella kirjoitti
muistikirjaan runon ja oman nimensä...
— Kirjoittiko Ella runon? Ei, tämä kaikki ei voi olla totta.
— He lähettelevät pois vasta-alkajien käsikirjoituksia teidän
pöydältänne tai hävittävät niitä parhaan harkintansa mukaan.
— Tämän kaiken on Ella teille kertonut?
— Niin. Ja paljon muuta.
Jaakko Tyrni ravisti päätään.
— Tämä ei voi olla näin. Te näette joka tapauksessa Annikki, miten
yksin minä olen.
— Ja minä!
— Kun minä voisin lähettää pois kaikki nuo muut
— Teidän työtänne minä ajattelen. Te olette suuri. Mutta te voisitte
olla paljon suurempi!
— Olen juuri tänään ajatellut töitäni. Aiheita on niin paljon, etten
tiedä mihin ensin tarttuisin. Elän jossakin kuumassa keväässä.
Tahtoisin tästäpuoleen saada aikaan jotain kunnollista... vakavaa...
Tahtoisin antaa ihmisille elämän leipää.
— Elämän leipää — oi! Siinähän se on, mitä ne tuolla sisällä turhaan
kyselevät. Elämän leipää...
— Valoa... rohkeutta elämiseen... voimaa pää pystyssä kantamaan elämän
taakkaa. Iloisella mielellä...
— Ah!
— Minä tarvitsen ystävää.
— Minä tahdon olla ystävänne.
— Meidän täytyy pian tavata. Puhun vielä tänä iltana Ellan kanssa.
— Oi, hän ei tahdo. Hän rakastaa teitä.
— No, jos hän rakastaa isäänsä, niin hän tietää mitä hänen isänsä
tarvitsee. Ja hän itsekin. Jouna sanoo että olen laiminlyönyt hänet.
Hän on huonosti kasvatettu, se on totta. Hän ei ole ensinkään
kasvatettu, oikeammin sanoen. Minä olen aina tehnyt työtä, en ole
ennättänyt.
— Poika parka...
— Anna kätesi olla siinä. Oi, anna kätesi olla siinä otsallani. Kuinka
se tuntuu hyvältä. Niin, olen tehnyt työtä. Ja kuitenkin olen tänään
useampaan kertaan kuullut vierailtani, että... että olen saanut aikaan
vain toisarvoista. Se tuntuu hiukan katkeralta. Mutta toiselta puolen:
minun on aina täytynyt päästää käsistäni keskeneräistä. Tästäpuoleen
tahtoisin tehdä vain hyvää työtä... Annikki, ehkä sinäkin olet samaa
mieltä kuin nuo muut? Sano... sano suoraan, vaikka se tuntuisi kuinka
kovalta...
— Olen jo sanonut: Jaakko Tyrni on suuri, mutta hän ei vielä ole saanut
esiin koko voimaansa, ei läheskään.
— Onko se totta? Ajatteletko todella mitä sanot? Sinä painat kättäni.
Niin, minä tiedän, että meidän täytyy mennä muiden joukkoon. Mutta
sitä ennen, Annikki, minä en tyydy olemaan »eturivin mies», en yksi
ensimmäisiä — minä tahdon olla ensimmäinen. Ymmärrätkö minut? Sano,
sano...
— Ymmärrän. Sinun pitää tulla siksi.
Jaakko Tyrni painoi suunsa kädelle, joka nojasi hänen
kirjoituspöytäänsä. Nainen seisoi hänen edessään kuin liekkien
keskellä. Hän sekä poltti että valaisi.
— Muusa! pääsi kirjailijalta ja uudestaan painoi hän huulensa Annikki
Rastaan käsille.
He koettivat salata mitä oli tapahtunut. Jaakko Tyrni tuli
paperiarkkeineen työhuoneestaan ja Annikki Rastas astui vasta hetkisen
perästä eteisestä, josta hän oli ottanut hartioilleen huivin. Jouna
näki heti, että heidän silmissään oli outo loiste. Jaakko Tyrni yskähti
leikillisesti, astui pöydän ääreen, levitti lampun alla paperin ja
alkoi lukea.
»Sitoumus.
Me allekirjoittaneet, kokoontuneina Tyrnilässä, sitoudumme täten vuoden
ja vuorokauden kuluessa suorittamaan kukin alaltamme jonkin huomattavan
työn sekä tässä samassa Tyrnilässä juhlimaan aikaansaannoksemme
johdosta. Joka rikkoo ystävyyssitoumuksen, vitsottakoon hyvällä
vihdalla saunalöylyssä.»
— No, mitä sanotte?
— Hyvä juttu, huusi Palus, — mutta mitä tarkoitat, veli Tyrni,
huomattavalla työllä? Jos minä siksi olen löytänyt sen naisen, jota
haen ja tarvitsen, niin meneekö se huomattavasta työstä? Tai jos Loila
on nainut tuon korean Alman tuolta? Tai Leppiaho hikoillut esiin
epopeansa nimen, tai...?
Joka taholla huudettiin: ei! Aikaansaannos piti olla kaunokirjallinen
teos, suorasanainen, tai runomuotoinen tai kirjallishistoriallinen.
Rekolan oli lupa maalata suuri taulu — vaikkapa se, jonka luonnoksen
hän oli tehnyt tuolla alhaalla. No, se »Opin sauna».
— Ja minä rakennan patenttisaunan! sanoi Orelva — Se on selvää se.
Mutta älkää te vain panko kirjoihinne minun housujani! Silloin saatte
nuuskaa!
— Jaa-ah, vuosi, mitä vuodessa ehtii? huomautti Leppiaho.
— Pitää panna höyryä alle! huusi Palus.
Kaikki kävivät nyt allekirjoittamaan paperia. Jouna — missä Jouna
oli? No niin, hänhän ei ollut julkaissut mitään niin moneen aikaan.
Surullista kyllä. Elikö hän nyt ainoastaan sillä pienellä toimella,
mikä hänellä oli kirjastossa? Mutta entä jos hänet tällaisella
kontrahdilla olisi voinut ravistaa ylös saamattomuudestaan? Jouna hoi!
Mitä ne sanoivat tuolla nuo kaksi, jotka oikeastaan aivan liian varhain
olivat joutuneet tähän seuraan?
— Minä vain, sanoi kirjailija Salmensuu, — tässä ajattelen meidän
toveriamme Haunia Vuorista. Ettei hän kuitenkin tullut. Hän olisi
hyvällä syyllä voinut allekirjoittaa kontrahdin. Hänellä on tekeillä
monta kirjaa.
Palus vastasi tähän juopuneen naurulla. Sitä nimeä täällä tänä iltana
oli mainittu niin että ällötti. Saattoi olla penikkatautia, kaikki
tyynni. Jaakko Tyrni oli hänelle kiitollinen. Mutta punapurjeella
laskettava nuori kirjailija välähti taasen hirvittävällä selvyydellä
hänen silmiensä eteen. Purjehtija oli kaukaa taivaanrannalta ennättänyt
aivan lähelle ja Jaakko Tyrnin haaksi läikkyi pahasti aalloilla. Jaakko
Tyrni katseli tätä kuin kuvaa ja hänen sydämessään raivosi kiukku ja
hätä.
— Jouna, sinä suolainen erämaa, huusi Palus, — tule, niin vilvoitamme
sinut!
Jouna kuljeskeli Tyrnilän puistossa ja tuijotti taivaan tähtiin.
Hänen oli ikävä pientä tyttöä, Ellaa, jota hän kerran oli kantanut
käsivarrellaan ja kiikuttanut polvellaan. Ei niin, että hän itseään
varten olisi toivonut häneltä jotakin. Hän vain tiesi lapsen nyt olevan
yksin ja hyljättynä ja hän olisi tahtonut sanoa hänelle, että hän
ajatteli häntä, että hän vaikkapa oli valmis kirjoittamaan kirjan, jos
se Ellasta oli jollakin lailla hauskaa.
_Hän_ kirjoittamaan kirjan!
Taivaan tähdet, siitä oli kauan! Tämä oli toinen ihminen, joka nyt loi
katseensa korkeihin valoihin. Tämä oli kaljupää ukko. Kuinka kauan
siitä olikaan?
Ei Ella kirjaa tahtonut, ei hän halunnut olla Muusa tai ystävätär.
Hän vain pyysi saada elää kodissaan ja tehdä siellä yksinkertaista
työtä. Ja nyt oli äitipuoli tulossa taloon. Jos Ellalla olisi ollut
mahdollisuuksia suunnata askeleensa jonnekin muualle, mutta hänen
jalkansa olivat niin syvällä tässä kodin mullassa, että hänen varmaan
kävisi niinkuin tuon korkean männyn tuossa, jos sitä yritettäisiin
nostaa maasta. Kuinka käy Ellan? Ellalla ei nyt ole ketään. Totta
totisesti, hän, Lauri Jouna, voisi kirjoittaa kirjan, jos siitä olisi
Ellalle vähänkin iloa. Entäpä jos hän voisikin ryhtyä pitämään huolta
lapsesta! Antaa hänelle vaatteet, kodin, kunnes hän olisi löytänyt
uransa?
Varmaan tyttönen nyt saunassa katselee ihmeellistä kuvaa, joka on
ilmaantunut seinälle ja tavaa siihen liitettyjä tekstejä. Ehkäpä hän
saa selvän setä Voltairestakin. »Cesser d'aimer et d'être aimable c'est
une mort insupportable...»
Suolaerämaa — miten se oli tapahtunut? Sitenkö, että hänen nuoruutensa
rakkaus jäi tyydyttämättä? Se ei ole mikään syy. Sillä jos ihmisen
oma lähde on tarpeeksi syvä, niin hän mielikuvituksellaan voi hankkia
itselleen kaikki mitä hän haluaa. Mutta särvin ja leipä ja räystäs,
jonka alle pakenee sateella...? Vastakohdat: hyvä ja paha, valhe ja
totuus, taivas ja helvetti, niiden varassa kaikki seisoo. Häneltä,
Lauri Jounalta, on puuttunut mielikuvitus. Se on hänet kaatanut, se on
hänestä tehnyt köyhän miehen.
Mitä? Astuiko joku saunasta laiturille? Mitä ne siellä tekevätkään?
Hakkaavat. Hakkaavat jäätä. Ella — mitä Ella aikoo? Eihän lapsi vain...
Mutta hän ei kärsi, että hänet yllätetään. Hän ajaa tahtonsa perille
kaikesta huolimatta. Onko hän näin onneton? No niin, jokaisella
elävällä olennolla on edessänsä kovat hetkensä, hetket, jolloin hänet
piestään verille. Pieni Ella, joka vasta on alkanut elämänsä — ja
huomenna ei häntä enää olisi? Lauri Jouna tukahutti huudot, joita hän
olisi halunnut korottaa. Hän pidätti askeleet, joita hän tahtoi ottaa.
Hänen sielussaan katkeili jotakin niin että veri vuoti ja hänen päänsä
oli ylen raskas, niinkuin hänen askeleensakin. Mutta nyt nousi joku
ylös saunalaiturin portaita. Saunan ovi avattiin ja suljettiin.
Jos hän, tyttö, on jäänyt elämään, niin Jouna pitää hänestä huolen! Hän
rakastaa häntä. Hän tuntee että maailma on ihana ja elämä rikas, jos
pienen Ellan askel polkee sen kamaraa. Vaikka kuinka kaukana, vaikkei
häntä koskaan näkisi — kun vain tietää, että hänen on hyvä.
Lauri Jouna seisoi lumessa ja hellyys täytti hänen olentonsa. Kun olisi
ollut varma siitä, että askeleet tuolla olivat Ellan! Mistä hän on
saanut tämän kukkasen? Maasta hän sen otti. Onko se puhjennut lumesta
vai onko se pudonnut taivaalta? Joka tapauksessa se on Ellaa varten.
Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Ellaa varten. Tämä saattaa olla
öljypuun lehvä!
Vanha mies kantoi varoen kukkaa kädessään ja astui polkua ylös
rannasta. Oli liukasta. Tulet ikkunoista valaisivat hänen askeliaan ja
hän löysi pihamaalle. Siitä hän astui eteenpäin, varmana suunnasta,
jota hänen oli kuljettava. Maailman Vapahtajakin syntyi tallissa,
ajatteli hän ja hänen olennossaan tapahtui yhä se sama ihmeellinen kuin
äsken. Sitä kesti näin kauan. Suolaerämaa kukki.
Hän näki nyt kaiken, minkä piti tapahtua: kuinka hän otti avaimen
ylhäältä ovenpielestä, astui talliin, tunsi elävän olennon lämmön
ja kuuli sen kavioiden töminän; kuinka hän sitten istuutui johonkin
nurkkaan, varjeli siinä lehväänsä ja odotti Ellaa. Ja Ella tuli,
hänen askeleensa kopisivat iljankoisella tiellä, hän haki avainta
paikaltaan, löysi sen ovesta ja päästi malttamattoman huudon. Sitten
aukeni ovi ja hän sai käsiinsä tulitikut. »Jouna-setä — mitä sinä
täällä teet? Mene tiehesi, mene niiden muiden luo. Eikö minulla pidä
olla yhtään nurkkaa itseäni varten. En tahdo sinua, myrkky vie!» »Ella,
tuon sinulle tämän lehvän. Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Pieni
Ella, älä ole pahoillasi, vanha setäsi tahtoo vain sanoa sinulle,
että jos sinä joskus olisit pahalla päällä, niin tule hänen luoksensa
suututtelemaan. Se on hänestä hauskaa.» »Mene tiehesi, myrkky vie!»
»Mutta tämä kukka...» »Sehän on vanha kuiva oksa, mitä sillä tekee.»
»Minä panen sen kuitenkin tänne ovenpieleen. Se on kukkinut minulle
tämän yösydämen.»
Hän oli todella nähnyt oikein. Melkein juuri sillä tavalla tapahtui.
Ella tuli ja torui melkein sanasta sanaan niinkuin Jouna oli arvannut.
Mutta kukkasestaan ei Jouna uskaltanut puhua mitään, vaan pisti sen
ainoastaan korkealle ovenpieleen. Ja näki itse, että se yhtaikaa oli
kuihtunut koivun vihta ja samalla öljypuunlehvä, joka oli alkanut
viheriöidä ihmeen hetkellä. Hän istui ääneti ja iloitsi. Ella oli
täällä, hän eli, eikä enää torunutkaan. Hän askarteli kotoisesti kuin
omassa makuuhuoneessaan, pöyhien olkia läjään.
— No, sanoi hän, — sinä kai tahtoisit olla täällä yötä? Jos vain
molemmat mahdumme. Sillä minä aion olla täällä, minä. Juoksen hakemassa
takkini. Sinua kai viluttaa sinuakin. No, Jouna setä, isä kai aikoo
naimisiin nyt? Kyllä Rastas hänet löylyttää, myrkky vie... Et sano
mitään, mutta mitä sanoisitkaan.
— Kaikki on hyvin, lausui Jouna, — »öljypuunlehvä.»
Ella juoksi ulos pimeyteen. Jouna käsitti, että hän oli taistellut
ja jonkin verran rauhoittunut. Jouna ei liikahtanut paikalta, hänen
sielunsa kiitos kohosi kuin lintu korkeuksiin. Hän uskoi tällä hetkellä
Jumalaan ja enkeleihin. Hänen sydämensä makasi maassa Jeesuksen
Kristuksen edessä. Hän tiesi, ettei mikään ole mahdotonta Jumalan
edessä. Ihme on Isän lahja ihmiselle. »Öljypuunlehvä», se on kaunis
kirjannimi.
Ikäänkuin joku olisi vienyt hänen kättään, pisti hän yhtäkkiä sormensa
hirrenrakoon peltilaatikon takana, missä kaurat säilytettiin. Hänen
käteensä tuli käärö. Paperi oli sidottu karkealla nyörillä. Siellä oli
jotakin kirjoitettua. Mitättömille paperipalasille. Ellan käsialaa.
Kenelle olivat kirjeet? Ajattelematta, että tässä oli kysymys jostakin
salaisesta, alkoi Jouna selailla paperipalasia ja lukea niitä.
Valaistus oli huono ja kirjeet kirjoitettu lyijykynällä. Mitä kummaa
tämä oli? Kenelle oli Ella kirjoittanut? Keneen hän oli rakastunut?
Kulkiko hän todella kuutamossa kohtaamassa rakastettuaan? Tämä
epäystävällinen kylmä Ella, jonka tähden vanha Lauri Jouna jokin hetki
sitten oli vavissut? Ella ei siis ollutkaan yksin. Hänellä oli salainen
ystävä. Häntä, hupsua vanhusta, joka oli kuvitellut tytön olevan tuen
ja huolenpidon tarpeessa. No niin, täytyi tointua hämmästyksestään,
täytyi koettaa pudota taivaasta maan päälle niin vähillä vammoilla
kuin mahdollista. Ehkä mies ei ollut niin huono. Tuskinpa puhdas,
ylpeä Ella mitään huonoa olisi sietänyt. Käsittämätöntä tämä oli. Nyt
tyttö tietenkin suuttuu, kun näkee salaisuutensa tulleen ilmi. Mutta
kun se on joutunut hänen tietoonsa, niin saakoon Ella yksintein nähdä
kirjelaput siinä levällään. Jounan sydän, joka äsken niin riemullisena
oli laulanut sinisen taivaan alla, löi suuria hitaita lyöntejä tytön
askelten lähestyessä tallia.
Eila tuli syli täynnä vaatteita ja paiskasi kauralaatikolle Jounan
eteen Haunia Vuorisen pienen esikoisteoksen. Hän aikoi nähtävästi kysyä
jotakin sen johdosta. Jounan samalla avonainen ja syyllinen katse
pysähdytti hänet. Hän tunsi heti paikalla kirjepinkan.
Hän syöksyi paperien kimppuun ja kuiskasi katkonaisia sanoja. Hän repi
ja runteli. Hän kävi hampain kiinni palasiin ja pusersi nyrkkejään
Jounan edessä. Olisi ollut helpotus tarttua suonenvedossa sätkyviin
käsiin, olisi ollut onnellisinta lausua jotakin. Mutta Jouna ei
liikkunut eikä puhunut, odotti vain, että tyttö purkaisi ulos tuskansa.
Vihdoin viimein Ella saattoi alkaa hirveät syytöksensä.
— Että sinä sen teitkin... En olisi uskonut koskaan... Isästä olisin,
mutta en sinusta. Nyt ei enää ole ketään... Myrkky vie, kuinka minä
vihaan sinua. Mene pois, en tahdo sinua nähdä — ei ketään, ei ketään
enää. Tuo hevonenkaan ei ole minun...!
Ella Tyrnin väkivaltaisten nyyhkytysten keskelle lankesi nyt Lauri
Jounan hiljainen ääni, jonka hän koetti tehdä tyyneksi.
— Mutta Ella, sinullahan on hän, hän, josta puhut näissä kirjeissä.
Ella hyökkäsi suunniltaan Jounan eteen ja pani kätensä hänen suunsa
eteen.
— Jollet sinä ole hiljaa nyt, niin menen avantoon. Myrkky vie, jos
olisin tietänyt tämän äsken, kun olin uimassa...
— Mutta Ella, älä noin lyö, tekee kipeää. Tuleehan se kuitenkin ilmi.
— Mikä tulee ilmi? Jos sinä vielä puhut, niin minä isken puukolla.
— No niin, Ella, pidä salaisuutesi, heitetään hiukkasen pitkäksemme.
Minuakin väsyttää.
— Mikä salaisuus? kivahti Ella ja iski nyrkkinsä kauralaatikon laitaan.
Hänen käteensä sattui ja hän vaikeni. Jouna hymähti, nousi, otti
peitteen ja levitti sen pahnaläjälle.
— Saanko olla tässä?
Hän oli hetkisen ollut pitkänään, kun Ella asettui polvilleen hänen
eteensä ja alkoi nyrkillään iskeä häntä käsivarteen.
— Etkö sinä ymmärrä, ettei ole ketään! No niin, ei ole, ei ole, ei ole!
Jouna nousi istumaan.
— Mutta Ella...
— Etkö kuule: ei ole ketään, jollet sinä minua usko, niin se on
hirveää, myrkky vie.
— Tietysti minä uskon, Ella. Mutta en oikein käsitä... Kai sinä sentään
jollekin ihmiselle olet kirjoittanut nuo kirjeet...
— Minä vihaan sinua, en koskaan olisi uskonut, että sinä voit olla niin
paha, ja tyhmä... Kenelle minä olisin kirjoittanut!
— Mistä minä tiedän. Eihän se ole kuin aivan luonnollista, että nuori
tyttö...
— Mutta nyt minä suutun niin etten koskaan, en koskaan, en koskaan
lepy! Kun nyt ei ole ketään, ei yhtään ketään... En minä tiedä miksi
olen kirjoittanut...
— Etkö sitten todella ole tavannut ketään, kun »kuutamo on valanut
hopeitaan»...
— Suu kiinni, sanon minä. Valehdellut minä olen. Valhetta, valhetta
kaikki tyynni! No, nyt sinä sen tiedät, sinä ilkeä Jouna setä. Mene nyt
ja kerro isälle, että minä olen valehtelija...
— Valehtelija!
Lauri Jouna oli käynyt äänettömäksi ja katseli sormea liikuttamatta
kuinka tyttö väänteli tuskissaan. Hänen päässään risteili muutamia
muistoja ja kysymyksiä. Koko äskeinen keskustelu kirjailijoiden kesken
uudistui hänen mielessään sekin. Hän tarttui kädellään seinähirteen ja
nousi pahnaläjältä. Yhtäkkiä näki hän polvistuvan tytön läpi, ikäänkuin
hän olisi ollut läpikuultava.
— Kuulehan nyt, lapsi kulta, minä tiedän jo. Tulehan tänne, olen
hyvin onnellinen. Ella... tiedätkö mitä: sinä olet saanut taiteilijan
lahjan, sinun mielikuvituksesi vaatii oikeutensa. Siksi sinä olet
kirjoittanut. Sinun täytyy saada ruveta kirjoittamaan oikein kirjoja,
tulla kirjailijaksi... Mutta ethän sinä siitä suutu, sehän on suuri,
suuri onni. Et ole koskaan yksin, et koskaan köyhä... Rakennat linnoja,
rakastat prinssejä, näet ihmisten ja eläinten sydämiin, opit nauramaan,
opit itkemään... Ella, pieni onnellinen tyttö!
— Mutta minä en tahdo kirjoittaa, minä vihaan kirjailijoita, en enää
lue yhtä kirjaa. Enkä kirjoita yhtä kirjettä, vaikka siihen paikkaan
menehtyisin, myrkky vie...!
Lauri Jouna seisoi ja pudisteli päätään, kasvot hymyssä.
— Tiedätkö Ella, olen nyt hyvin onnellinen. Niin monen kirjailijan
työstä olen iloinnut, mutta en koskaan niinkuin nyt. Äsken tuolla
alhaalla, kun sinä olit kylpemässä... olin hyvin levoton tähtesi...
Pelkäsin että olisit kovin yksin ja surullinen. Silloin yhtäkkiä
tunsin, että kädessäni oli kukkanen. Tai en tiedä, oliko se tähti.
Tai vihreä lehvä. Se oli puhjennut esiin hellyydestäni, tai pudonnut
taivaalta. Tai lähetetty minulle yli aavojen vesien. Toin sen varovasti
tänne. Mutta kun sinä tulit ja otit valkeaa, pelkäsin ettet näkisikään
mikä ihmeellinen kukka se oli. Katso tuossa se on. Ihmiset näkevät vain
kuivan oksan. Mutta minä, jonka käteen se ihmeen hetkellä annettiin,
minä näen siinä tähden. Se on sinua varten, pieni ammattivalehtelija,
onnellinen pikku Ella. Ymmärrätkö minua?
Ella Tyrni nosti päätään ja katsoi Jounaa silmiin. Ja pusertaen
ristityt kätensä rintaansa vasten hän sanoi:
— Öljypuun lehvä!