tule, tule!
— Minua pelottaa, sanoi Jouna. — Jos hän iskee minuun sapelinsa.
— Kyllä kai hän iskee!
— Sinä punastut niin kauniisti, pieni Ella, että minä todella pelkään.
Mutta se kaupunginmatka meidän kuitenkin täytyy tehdä yhdessä, se
jolloin me ostamme sinulle kauniita vaatteita.
Ella Tyrni avasi oven, astui itse edellä, kiiruhti pöydän luo ja
laski kätensä paperien päälle, jotka olivat siinä levällään. Hänen
kasvoillaan oli kuuma puna ja hän katseli ujosti kulmiensa alta,
ikäänkuin hänet olisi yllätetty rakkauskohtauksessa.
Lauri Jounan kasvot pitenivät, suu tavoitti kysymystä, silmät
tuijottivat suurina päässä. Sitten hän nyökkäsi päätään.
— Niin, kuiskasi Ella käheästi. — Mutta et saa sanoa mitään, et yhtään
sanaa! Jos sinä avaat suusi ja kysyt jotakin, niin minä heti paikalla
viskaan kaikki uuniin, myrkky vie. Luuletko että minä tahdon ruveta
ihmisten pilkaksi. Jos minä kirjoitankin, niin silti ei ole sanottu,
että sitä painatetaan. Ei, ei, ei yhtään kysymystä! Silloin minä
suutun niin että lyön sinua. No, mene ulos täältä nyt, nyt olet kaikki
nähnyt. Sellainen se on se luutnantti. Myrkky vie, kuinka minä inhoan
sinua, Jouna setä. Kaikki sinä nuuskit ja urkit ja kaikki sinun pitää
tietää. No, älä nyt mene. Istu tuohon — mikä hätä sinulla on siinä?
Älä luulekaan, että minä siihen niin äkkiä kutsun vieraita. Tämä ovi
suljetaan — sinä tiedät kuka on asunut tässä. Jos isä aikookin antaa
tämän huoneen Rastaalle, niin minä poltan talon, sen olen päättänyt.
Mutta vastaiseksi voit istua siinä. Sitten saat jotakin syötävää.
Niin, kuule, minä katselin kauan sitä sinun kukkaasi ja ajattelin mitä
sinä olit sanonut. Mutta koska minä vihaan kirjoja ja kirjailijoita,
niin minä en tahtonut kirjoittaa. Kun isä sitten kertoi että hän on
kihloissa, niin minä ajattelin, etten enää huoli isältä mitään. Ja
etten sitten enää ole kotona. Jos minä kirjoitan — Jouna setä, älä
katso minuun, katso poispäin, tuohon uuniin, käännä selkäsi minulle
— pian! Jumaliste, jos minä kirjoitan, niin minä teen sen vain rahan
tähden. Siksi etten huoli isältä mitään. Niitähän on hulluja ihmisiä,
jotka maksavat kirjoista. Isäkin on saanut paljon rahaa kirjoistaan.
Mutta en minä vielä ensinkään usko, että annan painaa tuota. Tai että
siitä kukaan huolii. Mutta minä kirjoitan vain, koska se on hauskaa,
myrkky vie niin, niin hauskaa! Onko tämä nyt hyvin hullua, Jouna
setä? Sinä et sano mitään. Sinusta se on typerää, sinä ajattelet,
etten osaa kirjoittaa. Sanoisit nyt suoraan vain. Voinhan minä ruveta
palvelustytöksi — eräs nuori kirjailija, niin, juuri se sama, jota sinä
niin kehuit, luulikin minua palvelijaksi.
Jouna kääntyi yhtäkkiä ja katsoi Ellaan.
— Mutta ei enää luule!
— Mistä sinä sen tiedät? Se ei kuulu kehenkään mitä sellainen luulee.
Luulkoon minua vaikka... vaikka linnunpelättimeksi, niin se on minulle
samantekevää.
— No niin, no niin, Ella. Minä katselen taas muuriin enkä muista, että
sellaista kirjaa on maan päällä kuin Punapurje. Se on hyvin viisasta,
että Ella ansaitsee rahaa — kyllä kirjoista saa rahaa, jos ne ovat
hyvät ja ihmiset ostavat niitä.
— Sinä, Junkkari, Jouna setä! Mitä palttua sinä puhut, ettet muistaisi
Punapurjetta. Sellainen kirja! Se se vasta on jotakin. Olen itkenyt
ja nauranut, sitä lukiessani. Mutta tiedätkö, Jouna setä — no, käänny
pois, käänny pois, katso muuriin... Niin, en voi sitä sanoa.
Ella Tyrni tuli Jounan eteen ja lyyhistyi maahan. Jouna ei uskaltanut
liikahtaa, jottei säikähdyttäisi häntä. Tyttö laski kätensä Jounan
polvelle.
— Katso, Jouna setä, kyllä se oli niinkuin sinä sanoit, että minä
kirjoitin niitä kirjeitä, kun en ymmärtänyt että voisin kirjoittaa
kirjoja. Mutta nyt — se on... se on... Ei sitä voi sanoin lausua...
Kuule, minä olen noussut hyvin varhain ja mennyt talliin. Onneksi
hän on ollut juovuksissa, tallimies, niin että kaikki ovat luulleet
minun ruokkivan hevosta. Mutta minulla ei ollut paperia. Minun täytyi
ottaa isän laatikosta. Otin sellaiset käsikirjoitukset, jotka jo ovat
painetut. Pelkään vain, että isä sen huomaa. Jos hän vain minulta
kysyy, niin minä valehtelen, etten tiedä niistä mitään. No niin, kello
neljältä olen mennyt talliin ja kirjoittanut kauralaatikon kannella.
Siellä on huono lamppu, ei tahdo nähdä. Mutta täytyyhän ne vielä sitten
kirjoittaa moneen kertaan. Missä minä ne kirjoitan, myrkky vie? Sillä
minä en tahdo, että isä tätä tietää. Tai kukaan muu. Jos sinä sen sanot
jollekin... Jos sinä sen teet, niin minä vihaan sinua niin että minä...
että minä... Minulla ei ole mitään lukittua paikkaa. Kauralaatikon
takana on hiiriä. Mutta siellä minä pidän niitä, paitsi nyt kun isä
on poissa. Kai hän viipyy taas monta päivää, vaikka hän sanoi tänään
tulevansa. Kerran — minä olin rypistänyt kokoon liuskan, joka ei
kelvannut. Ja ajattele: se oli jäänyt tallin lattialle! En tiedä,
oliko isä sen huomannut. Niin, katso, sellaista tämä nyt on. Katso
nyt minuun, Jouna setä. Vai oletko niin suuttunut, ettet tahdo minuun
katsoa?
Jouna laski kätensä Ellan päälaelle ja silitti hänen hiuksiaan.
— Pieni rakas Ella!
Ella painoi pään hänen polveaan vasten. Hetken perästä hän sanoi:
— Nyt saat kuulla sen sitten... Mutta jos sinä naurat...
— En naura, pieni rakas Ella!
— Olen ollut niin onnellinen, Jouna setä, että olen itkenyt ja nauranut
siinä kirjoittaessani! Se se oli. Nyt sinä sen tiedät. Nyt tiedät
kaikki.
Lauri Jouna hillitsi väkivaltaisen halunsa sulkea syliinsä tyttösen ja
piteli kättään hiljaa hänen poskeaan vasten.
— Sanon vain, että olen tästä hyvin onnellinen ja että uskon sinun
menestyvän, sinä pieni ammattivalehtelija.
Ella nosti nopeasti päänsä ja sanoi hyvin vakavasti:
— Ei se ole valhetta, Jouna setä, koska se jo on tullut totuudeksi
minussa. Eivät nekään kirjeet olleet valhetta. Nekin olivat tulleet
totuudeksi.
— Oikein, lapsi, oikein. Ja katso, jos minäkin nyt hiukan kertoisin
sinulle. Tahdotko kuulla? Voin tehdä sen hyvin lyhyesti. Teen sen
oikeastaan vain jotta sinä tietäisit minun käsittävän sinut kokonaan.
Tiedät, etten ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Palus oli oikeassa
kun nimitti minua suolaerämaaksi. Miten epätoivoissani olen ollut,
sen sinä ehkä joskus ymmärrät, kun tulee niitä aikoja, jolloin ei voi
kirjoittaa — sillä niitäkin tulee kirjailijan elämässä. Ja oikeastaan
ei mikään muu onnettomuus voikaan häntä kohdata. Minä olen elänyt tässä
onnettomuudessa, niinkuin kaikki tietävät, hyvin kauan. Mutta _nyt_...
Jouna vaikeni ja pyyhki otsaansa. Ella nousi polvilleen ja laski
kätensä hänen polvilleen. Hänen avonaiset huulensa odottivat Jounan
sanoja kuin jotain juomaa.
— Nyt minä kirjoitan, sanoi Jouna hiljaa.
Ella lyyhistyi takaisin maahan ja kätki kasvot käsiinsä. Hetken he
olivat ääneti. Sitten tyttö hypähti ylös, kiersi kätensä Jounan kaulaan
ja puraisi häntä korvaan.
He nauroivat molemmat ja itkivät samalla.
— Kuinka on hauskaa elää! sanoi Ella.
— Ihanaa on elää, lausui Jouna.
Mutta Jouna sedän täytyi saada jotain syötävää ja Ellan sitä
valmistaessa Jouna kertoi eteenpäin. Hänen täytyi nyt painua korpeen
saadakseen tehdä työtä. Kaiken elämän vihollinen on hajottaminen,
sitä hän oli tehnyt kaikki nämä monet vuodet. Hän oli muka katsonut
tehtäväkseen auttaa muita — sellaista rumaa heikkoutta! Nyt hän tahtoi
koota itsensä. Erämaa, jonne hän aikoi, oli suuri kivinen kaupunki,
kaukana täältä — yhdentekevää mikä sen nimi oli.
Ellalta tuntui elämä pysähtyvän. Niin kauan kuin hän muisti taaksepäin
oli Jouna setä käynyt talossa ja ollut täällä läheisyydessä. Miten
saattoi elämä ensinkään kulkea eteenpäin, jos Jouna setä oli poissa.
Hän oli niin rehellisesti suruissaan, että Jounan täytyi tehdä
kaikkensa reipastuttaakseen häntä.
— Ja tiedätkö, Ella, kuka lähtee kanssani? Haunia Vuorinen. Hänen
vanhempansa eivät tahdo, että hän lähtee yksin. He ovat pyytäneet minua
seuraamaan poikaa. Hän julkaisee pian uuden kirjan. Siitäkin tulee hyvä.
Ella istui hetken aivan ääneti ja puri huultaan. Sitten hän rupesi
torumaan ja soimaamaan Jouna setää. Mitä se oli yllyttää häntä, Ellaa,
kirjoittamaan ja itse lähteä pois? Hän ei enää kirjoita, ei yhtä riviä!
Kaikki hän hävittää. Hän on niin suuttunut, että myrkky vie! Ja mokoman
nulikan kanssa — mitä sellainenkin tekee ulkomailla!
— Älähän soimaa häntä, sanoi Jouna hiljaa. — Olet tehnyt häneen syvän
vaikutuksen.
Silloin Ella molemmilla nyrkeillään löi Jouna setää olkapäihin, juoksi
sitten pöydän ääreen, painoi pään käsikirjoituksia vasten ja purskahti
itkuun.
Jaakko Tyrni palasi sinä päivänä kaupungista, vieläpä ennenkuin Jouna
oli ennättänyt lähteä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei
kiinnittänyt huomiota oudon juhlalliseen mielialaan, missä hänen
tyttärensä ja Jouna olivat. Kaupunginmatka ei ollut muodostunut
huvimatkaksi, sen saattoi helposti todeta. Keskustelu ei tahtonut
luistaa. Puhuttiin kaikesta muusta paitsi siitä mitä ajateltiin. Talon
asiat käytiin vielä kerran yhdessä läpi. Mitä oli tehtävä juopolle
talonmiehelle, jota ei saatu järkiinsä? Sääli kävi hänen hentoa
vaimoaan ja lapsiaan, jotka katselivat kurjuutta. Sauna-muusan ilo
sateenvarjosta, jonka hän lahjoitti Ellalle, oli ollut rajaton. Hän ei
voinut salata joululahjaansa iltaan asti, vaan näytti Ellalle käärön jo
päivällä, kysellen, voisiko hän arvata mitä se sisälsi. Käärön muoto jo
sellaisenaan olisi tehnyt arvaamisen verraten helpoksi, mutta mitään
erehdystä ei voinut syntyä senkään tähden, että vanhus aikaisemmin
oli kertonut Ellalle, mitä hän hänelle lahjoittaa, jahka juomarahoja
on kertynyt tarpeeksi. Annamar ei kuitenkaan muistanut ilmaisseensa
Ellalle salaisuutta eikä Ellakaan mitenkään ollut arvaavinaan, mitä
sellainen pitkä käärö saattoi sisältää. Silloin Annamar punaisilla
kankeilla sormillaan repi paperin auki keskikohdalta, jotta näkyi
mustaa kangasta. Ella ei vieläkään arvannut ja saunaeukon ilo
kohosi äärimmilleen. »Ensi jouluna Ella saa kalossit», kuiskasi
hän. Puhuttiin oudon leudosta talvesta ja pakkasista, jotka varmaan
tulisivat seuraamaan sitä. Tultiin joulukirjallisuuden menekkiin
ja arvosteluihin. Punapurjetta oli myyty enimmän. Jouna lausui sen
ajattelemattomasti ja huomasi liian myöhään kuinka sekä isä että tytär
siitä ärtyivät.
Niin, tämä Punapurje, ivasi isä, siitä oli puhuttu talossa niin
paljon, että se jo kummitteli. Se tuli pimeällä vastaan portaissa ja
jos jollakin oli yöllä painajainen, niin ei hänen rintansa päällä
maannut vuori, kuten painajaisessa tavallisesti, vaan purjevene, jonka
punainen purje iloisesti lepatteli ja jonka kannella istui nuoriherra,
kirjoitellen runoja. Niin, tästä nuorestaherrasta puhuttiin tänä
jouluna kovaäänisesti ja nuoret tytöt nukkuivat hänen kirjansa tyynyn
alla, niinkuin ennen katkismus, jotta läksy menisi päähän. Mutta
kirjallisuushistoria ei vielä ollut sanonut hänestä viimeistä sanaansa.
Päinvastoin oli havaittavissa voimakas oppositio Haunia Vuorista
vastaan ja kirjoituksiakin oli tulossa lehtiin. Ja kyllä tämä runoilija
sai olla hyvin varovainen tulevaan teokseensa nähden. Kun korkealta
putoaa, niin saa pahat mustelmat. Ja hänet oli nyt asetettu niin ylös,
että ei muuta kuin kumarra!
Jouna selitti, että jokaisen kirjallisuuden tosi ystävän oli
syytä iloita tällaisesta ainutlaatuisesta debyytistä. Epäilemättä
ilkeämieliset henkilöt saattoivat tuottaa pojalle jonkin unettoman yön.
Mutta »opin sauna autuas aina». Vastukset ovat nekin niitä Paluksen
piruja, joiden pitää kuumentaa kattiloiden alla. Tällä pojalla on niin
voimakas runosuoni, ettei hätäpäivää. Jahka hän nyt pääsee ulkomaille
— hän on tehnyt työtä liian kiivaasti, hänen aivonsa ovat luoneet
kuumeisesti...
Jounan puhuessa Ella nousi, polki jalkaa maahan ja sanoi, että hänkin
oli saanut tarpeekseen tästä herrasta eikä enää kärsinyt kuulla hänestä
puhuttavan. Ja samassa läiskähti ovi kiinni hänen jälkeensä.
Tyrni ja Jouna, istuen kahdenpuolen sohvapöytää Tyrnilän salissa,
katsahtivat toisiinsa.
— Hän näyttelee, sanoi Tyrni myrkyllisesti. — Hän valehtelee, suoraan
sanoen. Sillä hän on rakastunut runoilijanuorukaiseen ja aikoo mennä
hänen kanssaan naimisiin. Kyllä hän hänet ottaa, se nähdään tästä
vielä. Hän on oikea hämähäkki, olkoon kärpänen vain varuillaan!
Jouna nauroi ja ajatteli omia ajatuksiaan.
— Muuten, jatkoi Tyrni, — olen hämmästyksekseni kuullut, että tyttö
on ruvennut valehtelemaan. Olen suorastaan saanut hävetä. Hänen
mielikuvituksensa ottaa oikein kamelikurjen askelia. Muutenkaan en
tässä tiedä — tulit erittäin sopivalla hetkellä, sillä olin juuri
aikonut kysyä sinulta neuvoa, mitä olisi paras tehdä. Ella oleskelee
nykyään hevostallissa varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sellainen ei
käy. Hänen täytyy jotakin oppia. En saa selville mitä hän haluaisi.
Sinähän aina olet ollut niin hyvää pataa hänen kanssaan. Ota sinä
haltuusi hänen kasvatuksensa — minä maksan tietysti kaikki. Mutta...
olen tällä hetkellä joutunut kaikin puolin epämukavaan asemaan.
Niinkuin ehkä olet arvannut ja Ellakin kai on kertonut, aion mennä
naimisiin ja Ella on heti etukäteen asettunut niin vihamieliseen
suhteeseen morsiameeni, ettei hän lainkaan tahdo tulla tänne käymään.
Ella on yksinäisyydessä kasvanut ja saanut tehdä mitä on tahtonut. Minä
ymmärrän Annikin — mutta se ei ole minulle hauskaa tämä ristiriita
näiden kahden naisen välillä. Sano nyt, mitä olisi tehtävä.
Jouna katseli vanhaan ystäväänsä, pieni hymy huulilla, ja ravisti
päätään.
— Neiti Rastas ei mene sinun kanssasi naimisiin!
Tyrnin kasvoille puhkesi se ilme, joka ihmiskasvoilla käy äänekkään
naurun edellä. Mutta se jähmettyi siihen.
— Ettei hän mene minun kanssani naimisiin! huudahti Tyrni, oikea käsi
heiluen Jounan edessä. — Mitä pirua sinä tarkoitat? Sinä olet aina
ollut olevinasi niin viisas, että sinä ne ennustat olemattomatkin
asiat. Suututtaa se sellainen, piru vie. Mitä sinä tiedät näistä
minun asioistani? Millä oikeudella sinä tulet solvaamaan minua ja
morsiantani? Ovea minun pitäisi sinulle näyttää.
Jouna istui ja rummutti pöytään.
— Neiti Rastas ei mene naimisiin. Se on hänen periaatteensa. Hän olisi
jo voinut olla monen rouvana. Rekola ei koskaan unohda häntä, mutta hän
ei tahtonut...
Jaakko Tyrnin nyrkki kolahti pöytään.
— Pidä sinä suu kiinni, sillä jumaliste minä en salli tällaista!
— Mutta veliseni, enhän sano pahaa sanaa teistä kummastakaan.
— Hyvääkö tämä ehkä sitten on olevinaan?
— Tosiasioita vain. Annikki Rastas tarvitsee yhä uusia keväitä. Eihän
siinä ole mitään pahaa. Hänen täytyy elää jokaisen kirjallisen aiheensa
kanssa niin läheisessä suhteessa, että se on eräänlaista rakastumista.
Mutta sitähän jokainen aihe vaatii. Kirjailijan täytyy elää siihen
rakkaussuhteessa...
— Hitto sinut vieköön — kuinka voitkaan tulla sanomaan minulle, ettei
morsiameni rakasta minua!
— Enhän toki ole sitä sanonut. Olen vain sanonut, ettei hän mene
kanssasi naimisiin. Ei kenenkään kanssa.
— Herra siunatkoon, sinä et _tiedä_... sinä et tiedä. Mutta minäpä
sanon sinulle, että hän menee minun kanssani naimisiin. Jollei hän
tahtoisikaan, niin tuon hänet köysissä. Ja silloin saavat täältä
väistyä kaikki, jotka eivät ymmärrä mukautua — tietäkööt sen niin
toiset kuin toisetkin. Mitä minä puhunkaan? Tässä tulee aivan
mielipuoleksi, kun joka taholta ahdistetaan kuin metsän otusta. Mitä
perhanaa minä olen teille tehnyt, kun tässä ärhentelette kuin koirat?
Hiukan toista vuotta ja Annikki on minun.
Jouna ei tuntenut tyyntä, tasaista Jaakko Tyrniä eikä hän itsekään
tuntenut itseään. Tällaista myrskyä ei toki Tyrnilässä oltu nähty
sitten rouva-vainajan aikojen.
Hän sai tietää, että Jouna aikoi ulkomaille. Lähimmässä
tulevaisuudessa. Ja tuon paljonpuhutun Haunia Vuorisen kanssa yhdessä!
Silloin Jaakko Tyrni nauroi ääneensä ja sanoi, että hän nyt enää
odottaa vain vedenpaisumusta, joka lähtee kuljettamaan tätä Tyrnilää
Araratin vuorelle.
Ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänellä joka suhteessa olisi pitänyt olla
hyvä. Miten se oli mahdollista?
Annikilla oli ollut vieraita. Ja Rekolakin oli todella siellä.
Mutta kauan ei Jaakko Tyrni tätä kärsi. Ei suinkaan hän täältä asti
lähde morsiamensa luo istuakseen niinkuin kuka tahansa nauttimassa
vadelmahilloa ja joulutorttua. Hän sai Annikin senverran syrjään, että
hän hänelle huomautti olevansa raivoissaan, että hän ei enää tule
tänne, vaan hän vaatii Annikkia tulemaan Tyrnilään. Annikki painoi
tuoksuvan kätensä hänen huulilleen ja sanoi, että hänen on mahdoton
tulla niinkauan kuin Ella kohtelee häntä tällä tavalla. Mahdotonta!
Jaakko Tyrni kutsui sisään tyttärensä. Hän hillitsi itsensä vaivoin.
Hänen äänensä salpautui.
— Tietääkö Ella, että tämä kaikki on Ellan syytä. Siitä täytyy tulla
loppu. Ella on valehdellut. Ella on kohdellut ihmisiä kuin koira.
Minulle läheisiä ihmisiä. On sellaisia, jotka sanovat, etteivät enää
tule tänne senvuoksi, että heille täällä ollaan hävyttömiä. Ella tietää
ketä minä tarkoitan. Ella saa katsoa, että siitä tulee loppu. Ella saa
lähteä kaupunkiin pyytämään anteeksi.
Ella Tyrni seisoi liikkumatta ovella ja solmut hänen matalavartisissa
rasvanahkakengissään törröttivät lyhyeksi käyneen hameen alta.
Hänen kasvoissaankaan ei mikään liikahtanut. Vasta kun isä puhui
anteeksipyytämisestä, hän hätkähti, avasi suunsa ikäänkuin sanoakseen
jotakin, mutta ei sanonut, vaan tempasi kiivaasti auki oven ja läksi.
— Ella ei mene! huusi isä. — Minä en ole lopettanut. Tyttö...! Hän ei
tottele. Nyt hän menee talliin, siitä saamme olla varmat, heittäytyy
siellä permannolle ja iskee hampaat omiin nyrkkeihinsä. Mutta kerrankin
tunnustaa olevansa syyllinen, nöyrtyä, sitä hän ei...
— Olevansa syyllinen? sanoi Jouna. — Mennään jokainen itseemme: kuka ei
ole syyllinen!
— Sinä olet aina pitänyt hänen puoliaan! huudahti Tyrni. — Sinä hänet
juuri olet hemmotellut ja vieroittanut minusta. Sen olet tehnyt, piru
vie. Sinä näet, etten löydä tietä hänen luokseen! Ota hänet haltuusi
yksintein. Vie ulkomaille mukaasi ja naita Punapurjeelle. Sehän sopii
hyvin. Ja minun pitäisi saada tehdä työtä! Olen aina pitänyt sinua
lähimpänä ystävänäni ja näin...! Kaikki sinä minulta revit ja riistät —
mutta hyvä on, että tiedän.
Huoneessa kuului vain Jaakko Tyrnin raskaat, kiihtyneet askeleet. Jouna
istui ääneti, pää käsien varassa. Hän nosti pari kertaa päätään, aikoen
sanoa jotakin, mutta katsoi sanottavansa nähtävästi kelpaamattomaksi
ja painui takaisin asentoonsa. Sitten hän katsoi kelloa, nousi ja tuli
lähemmäksi Tyrniä.
— Sinä olet nyt löylyssä, sinä, sanoi hän. — Jokainen vuorostaan. Tämä
on oikein sitä sisäänlämpiävää. Mutta kyllä se siitä selkeentyy, saat
nähdä. Selkeentyy.
Jaakko Tyrni ei sanonut hänelle hyvästi. Hän seisoi ikkunassa ja
katseli ulos. Merenkäynti oli tuonut rannalle kaikkinaista törkyä,
laudankappaleita, vanhaa kaislaa ja jonkin läkkitölkin. Vaahto oli
jäänyt lumen alta paljastuneeseen nurmikkoon ikäänkuin sairas eläin
olisi siihen kuolannut. Muutama suuri lintu asteli heinikossa, nokkien
meren tuomia jätteitä. Ehkäpä myrsky oli tuonut mukanaan kaloja.
Varikset viettivät juhlaa.
Niin, varikset viettävät juhlaa minunkin ympärilläni, ajatteli Jaakko
Tyrni ja kaikki hänen tähänastiset saavutuksensa tuntuivat olevan
kelvottomana törkynä myrskyn kuolaamalla rannalla. Hän ei enää
nähnyt ympärillään mitään kuvia, mitään näkyjä. Missä olivat hänen
mielikuvituksensa aurinkoiset lapset? Ne olivat mätänevää kaislaa
routaisella maankamaralla.
* * * * *
Niin elivät Jaakko Tyrni ja hänen tyttärensä päivästä toiseen,
löytämättä tietä yli kuilun joka heidät erotti. He eivät enää
koettaneetkaan päästä lähemmäs toisiaan. Mistäpä he olisivat puhelleet
keskenään? He olivat joka asiasta eri mieltä ja tiesivät sen. Heidän
ainoa ponnistuksensa tarkoitti pääsemistä täydellisesti eroon
toisistaan. Ella Tyrni näki pelastuksensa siinä että hän kirjoittaisi
kirjan ja voisi alkaa sitä tietä ansaita leipänsä. Jaakko Tyrni näki
niinikään välttämättömäksi ansaita, voidakseen kustantaa tyttärensä
pois kotoa. Tytär ahersi hevostallissa kauralaatikon päällä,
kirjoittaen tihruisen lampun valossa isänsä vanhojen käsikirjoitusten
tyhjälle puolelle, jolla näkyivät latojien sormenjäljet. Isä istui
kirjoituspöytänsä ääressä vastapäätä laakeriseppeltään, joka riippui
seinällä, eikä saanut paperille yhtään riviä. Tytär eli tuskanhetkien
lomassa hurmion silmänräpäyksiä, jolloin hän oli tuntevinaan
kasvoillaan virvoituksen ikäänkuin kaukaisen, aavistetun armaan
hengityksestä. Tai hän oli uivinaan vedessä, jonka rannoilla puhkesi
kevät, ja hän huusi ilosta. Tai hän sitoi haavaa — hän ei tietänyt,
oliko haavoittunut eläin vaiko ihminen — ja itki, ikäänkuin hänen
edessään olisi ollut koko luomakunnan kärsimys ja hän olisi palanut
halusta panna itsensä alttiiksi sen edestä. Hänen sydämensä oli kuin
ainoa palava liekki. Isän ympärillä oli tyhjyys. Hänen ajatuksensa
lentelivät paikasta toiseen, asiasta asiaan, ihmisestä ihmiseen. Hän
syytti kaikkia ja vihasi itseään. Hänen askeleensa veivät pitkin
tuttuja pihoja ja huoneita. Kun hän oli sisällä, niin hän keksi jonkin
asian, jonka takia täytyi mennä ulos ja kun hän oli ulkona, niin
hänen täytyi palata sisään telefonoimaan tai kirjoittamaan kirjeitä.
Tuskin hän oli istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen, niin hänelle tuli
halu vielä kerran katsoa läpi sanomalehti. Ja kun hän oli lukenut sen
ilmoituksia myöten, niin hän alkoi odottaa jotakin vierasta, jonka
hän aavisti tulevan. Kävi kaikenlaisia ihmisiä: köyhiä, jotka anoivat
almua itselleen ja riippumattomia, jotka kuljettivat listaa hyviä
tarkoituksia varten. Kävi nuoria kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka
tarvitsivat neuvoa töitänsä varten ja kävi uteliaita, jotka tahtoivat
tutustua kirjailijaan ja hänen kotiinsa. Kävi myöskin sairaalloisia
naisia, jotka paljastivat sielunsa haavat ja toivoivat kirjailijan
kuin minkäkin poppamiehen silmänräpäyksessä parantavan ne. Hetkittäin
tulivat nämä vieraat ihmiset lievennyksenä tuskan mielialaan, joka
täytti kirjailijan. Hetkittäin kirosi hän heidän tuloaan ja siirsi
kykenemättömyytensä työhön heidän laskuunsa. Hän alkoi aavistaa, että
Ella ja Senja olivat olleet hänen hyväntekijöitään, karkoittaessaan
hänen portiltaan asiaankuulumattomat. Jos hänen ylpeytensä olisi
sallinut, niin hän olisi nostanut portin paikoilleen ja varustanut sen
uudella vahvalla lukolla. Mutta kun hän kerran itse oli määrännyt sen
poistettavaksi, niin sen täytyi pysyä poissa.
Mitä oli sitten oikeastaan tapahtunut? Mikä oli syössyt hänet tähän
outoon tilaan? Mikä oli vienyt hänen työilonsa, hänen työkykynsä, hänen
mielikuvituksensa, hänen aiheensa, hänen näkemyksensä, hänen unensa —
kaikki? Hänen silmissään oli tyhjyys, hänen aivoissaan pimeys, hänen
ympärillään varjoja, jotka kohosivat kuin vuoret — miten tämä oli
mahdollista? Kuinka hän oli tullut näin onnettomaksi, hän joka hiljan
oli niin rikas?
Ruoste — olisi Jouna sanonut.
Kirjallisuudessa tehdään samoin kuin intiaanit kuuluvat tekevän
Pohjois-Amerikan aarniometsissä: kun he ovat saavuttaneet täyden iän,
niin he tappavat isänsä. Jaakko Tyrni muisti yhtäkkiä tämän ja koetti
ajatella asiaa intiaani-isien kannalta: alistuvatko he vapaaehtoisesti
tapettaviksi?
Jos tutustuisi tuohon kirjaseen, joka oli tuottanut hänelle niin paljon
kärsimystä. Missä se olikaan, Punapurje? Ehkä se oli vaarattomampi kuin
hän luuli. Ehkä aave saisi lihaa ja verta, jos siihen kävisi käsin
kiinni. Jos hän lukee kirjan, niin hänellä itsellään on tilaisuutta
arvostella, minkä arvoinen runoilija tuo kehuttu Haunia Vuorinen on.
Senpä hän tekeekin — kuinka hän on ollut niin lapsellinen, ettei ole
tullut ajatelleeksi tätä!
Tämän päätöksen tekeminen virkisti häntä ja antoi hänelle
toimintakykyä. Hän etsi kirjaa. Sitä ei löytynyt mistään.
Se oli tietysti Ellalla! Hän säilytti sitä tietenkin pyhänä esineenä
kätköissään. Eikä Jaakko Tyrni voinut kysyä sitä häneltä. Ei mistään
hinnasta.
Hänen täytyy ostaa se kirjakaupasta. Hän lukee kuin lukeekin sen ja
sitten hän tietää, miten hänen on suhtauduttava mieheen.
Tämä antoi oikeutetun syyn lähteä kaupunkiin. Hänen mielensä keveni,
hänen huomionsa kiintyi ihmisiin ja esineihin, jotka sattuivat
vastaan. Hän kuunteli keskusteluja rautatievaunussa ja ajatteli,
että täytyy hankkia muistikirja, johon merkitsee mieltäkiinnittävät
huomionsa, jotteivät unohdu. Ihmisvilinä asemalla huvitti häntä ja
katuliike suorastaan virkisti. Hän katseli taloihin ja ikkunoihin kuin
ystäviin, joiden luota kauan on ollut poissa, ja kirjakaupan ikkunaan
seisahtuessa hypähti sydän ilosta, kun hän siellä keskikohdalla näki
oman kirjansa. Mutta mitä hemmettiä — Punapurjeen vieressä! Oli se
nyt ihmettä ja kummaa, että tuo kirja aina ja alituisesti tuli hänen
tielleen. Miten asetettiinkaan hänen, vanhan kirjailijan kirja, tuon
ensikertalaisen viereen! Punapurje oli joulun suosituin kirja — ehkä
loppujen lopuksi Tyrni sai lukea itselleen kunniaksi tuon uuden
tulokkaan naapuruuden! No, käydäänpäs ostamassa tuo merkillinen teos.
Tuntui oudolta pyytää kirjaa. Myyjä oli outo eikä huomannut mitään —
tuskinpa tunsikaan Tyrniä. Ja niin Jaakko Tyrni astui kirjakaupasta,
kädessään pieni käärö, joka sisälsi vastauksen erääseen hänelle
kohtalokkaaseen kysymykseen.
Kas vain, ettei hän huomannut kirjakaupasta soittaa Annikille. No niin,
hän menee suoraa päätä hänen luokseen, vaikka hän onkin vannonut,
ettei käy siellä ennenkuin Annikin jouluvieraat ovat poissa. Mutta
entä jos hän siellä kohtaa Rekolan. Kirottu Jouna, joka istutti häneen
epäilyksen hengen! Hänpä yllättää heidät, Annikin ja tuon maalarin,
tuon entisen ihailijan. Jaakko Tyrni nousi raitiovaunuun, seisoi
sillalla, näki tutun pankin liukuvan ohitseen ja nosti lakkia jollekin,
joka häntä tervehti. Hän ei edes pannut merkille, kuka se oli, niin
askartelivat hänen ajatuksensa sen kysymyksen ympärillä, olisiko Rekola
Annikin luona. Hänen sydämensä löi kuin kuumeessa ja hän juoksi ylös
portaat.
Annikin sisar avasi. Hän hymyili merkitsevästi — tiesikö hän jotakin,
vai aavistiko hän ainoastaan? ja selitti Jaakko Tyrnille, että talossa
vain ajateltiin Jaakko Tyrniä ja puhuttiin hänestä. Ja kun Jaakko
Tyrni tuli Annikin eteen, niin oli hänen nenällään suuret, pyöreät,
hullunkuriset silmälasit, jotka tekivät hänet ankaran ja oppineen
näköiseksi, ja pöydät olivat täynnä Jaakko Tyrnin kirjoja. Annikki
suli iloiseen hymyyn, irroitti silmälasit ja selitti Jaakon tulleen
kuin käskettynä. Juuri tällä hetkellä olisi työhön tullut seisahdus,
jollei hän olisi saanut tarvittavia tietoja. Ja sitten hän taasen kävi
oppineen näköiseksi, otti paperinsa ja rupesi kyselemään. Jaakko sanoi
hänelle jotakin aivan toista kuin hän oli aikonut sanoa. Hän kehoitti
häntä panemaan nenälleen nuo hullunkuriset pyöreät silmälasit —
hänestä oli niin mukavaa kerran nähdä hänet sellaisena. Annikki kielsi
jyrkästi. Niin rumana hän toki ei tahtonut näyttäytyä. Kirjailijatar
tahtoi tietää, oliko eräs määrätty lause se itu, josta tämä teos oli
lähtenyt liikkeelle. Oli se niin — Jaakko Tyrni ihmetteli, että Annikki
monen sadan sivun paksuisesta teoksesta oli voinut löytää tuon pienen
siemenen. Annikki iloitsi. He iloitsivat molemmat. Jaakko Tyrni olisi
hävennyt äskeistä epäluuloaan, jollei hän edellä käyneen painajaisen
tapaisen ajan jälkeen olisi ollut niin nöyrän onnellinen. Hänellä ei
ollut tällä kertaa mitään itsekkäitä pyyteitä, hän tyytyi vastailemaan
Annikin kysymyksiin ja vain katselemaan häntä. Nainen luki miehen
ihastuneista katseista vilpittömän palvonnan ja punastueli kauniisti.
Kahviloman aikana pääsi keskustelu hiukan vapautumaan.
— Nyt sinä tulet hyvin pian Tyrnilään, sanoi Jaakko ja hänen katseensa
lausui, miten erinomaisen tärkeä tämä asia hänelle oli. — Tulet varhain
aamulla ja lähdet viimeisellä junalla, jollet tahdo olla yötä. Voisit
hyvin olla — vinttikamari on tyhjänä.
Annikki kävi niin vakavaksi, että Jaakko Tyrni katui että oli tehnyt
kysymyksen.
— Hän on minut niin pelottanut, tuo sinun ylpeä tyttäresi. Hän olisi
voinut saada minusta niin hyvän ystävän. Mutta nyt pelkään, ettemme
koskaan tule toisiamme ymmärtämään.
— Rakas, minä raivaan kaikki tieltäsi. Minä lähetän tytön pois niiksi
päiviksi. Jos rakastat minua, niin tulethan. Tarvitsen sinua. Olen
huonosti tehnyt työtä, olen liiaksi ikävöinyt sinua. Kohta minä alan
vihata tuota kirjailijaa, joka tuossa levitteleikse sinun pöydilläsi ja
anastaa sinun ajatuksesi.
Annikki nauroi ja antoi Jaakon vetää itsensä polvelleen.
— Se on hyvä kirjailija ja minä toivon voivani saattaa hänet kunniaan,
joka hänelle kuuluu.
— Minä vähät hänestä ja hänen kunniastaan. Sinua minä tahdon. Kuule,
rakastathan sinä minua? Tulethan vaimokseni niin pian kuin suinkin?
Annikki laski kätensä hänen huulilleen, hypähti alas hänen polveltaan
ja lausui totisena:
— Ensin tämä työ, ensin tämä työ. Aijai, oletko sinä huonosti saanut
tehdä työtä? Pelkään että ne Muusat ja ne ylpeät tyttäret sinua
häiritsevät. Ja ehkä sinulta puuttuu virkistystäkin?
— Kyllä minä nyt taas, kun olen sinut nähnyt ja tiedän, että olet omani.
Näitä niin moniin kertoihin toisteltuja asioita he toistelivat uutuuden
koko viehätyksellä, kunnes Annikin hirveät sukulaiset palasivat
kaupungilta ja Jaakko Tyrnin täytyi tulla esitellyksi heille ja vaihtaa
heidän kanssaan jokin kohtelias sana.
— Kuinka kauan he viipyvät? kuiskasi hän eteisessä.
Annikki laski sormen huulilleen, ravisti päätään ja kävi surullisen
näköiseksi. Jaakko ymmärsi sen merkitsevän: kauan, kauan, ja teki
epätoivoisen eleen takaisin.
— Tiedätkö mikä minulla on täällä taskussa? sanoi hän, saatuaan ylleen
päällystakkinsa.
Ja hän repäisi käärön kirjan ympäriltä ja näytti sen Annikille.
— Etkö vielä ole lukenut? sanoi Annikki. — Jos se poika pitää, mitä se
lupaa, niin... Hyvä kirja, valoisa, voimakas kirja. Ei uskoisi sitä
niin nuoren ihmisen kirjoittamaksi... Ja he ovat nyt matkalla Lauri
Jounan kanssa? Epäilemättä hän on hyvässä koulussa, kun hän on Jounan
seurassa.
Jaakko Tyrni kuunteli mykkänä tätä puhetta. Häntä hullua, joka rupesi
puhumaan tuosta kirjasta. Jos hän olisi pitänyt suunsa kiinni, niin hän
olisi päässyt lähtemään Annikin luota mitä toivorikkaimman mielialan
vallassa.
Senjälkeen mitä Annikki sanoi, oli häneltä mennyt koko halu lukea
Punapurje. Siihen olisi ollut hyvä tilaisuus junassa. Sellaisen pienen
kirjan olisi ennättänyt lukea läpi. Mutta hänhän jo tiesi, että se oli
_hyvä_ kirja, valoisa, voimakas kirja ja että jos se poika pitää mitä
hän lupaa, niin... Ja vielä senkin, että hän on hyvässä koulussa, kun
hän on Jounan seurassa.
Epäilemättä! Siitä oli Jaakko Tyrni vakuutettu. Jouna oli vaikuttanut
hyvää ei ainoastaan Jaakko Tyrnin omiin kirjoihin, vaan monen muunkin
kirjailijan. Ja nyt hän kiinnitti koko huomionsa tuohon ihmelapseen,
tuohon suureen lupaukseen kirjailijoiden joukossa...
Jaakko Tyrni istui kolmannen luokan penkillä, puoleksi nukkuneena
veturin ryskeestä ja lumisten puunlatvojen tasaisesta liukumisesta
silmien ohitse. Ei mikään kiinnittänyt hänen mieltään. Hän sanoi
itselleen pari kertaa, että Annikki on hänen, hänen, hänen! Mutta
samassa häntä taasen alkoi pelottaa, ettei hän voi kirjoittaa, kun
pääsee pöytänsä ääreen. Tietysti ei hän voikaan, kun ei hänellä ole
uskoa. Tämä kirjako häneltä taasen vie kaiken voiman ja luottamuksen?
Jos heittäisi sen ulos ikkunasta. Ei, niin lapsellinen ei hän
kuitenkaan ole. Hän lukee sen kerran, jahka ehtii.
Kun hän pääsi saliin ja sytytti sähkön, tuli Ella huoneestaan ja hänen
kasvonsa olivat niin oudon elävät, että Jaakko Tyrni luuli jonkun
vieraan olevan talossa. Jollei Haunia Vuorinen olisi ollut kaukana
ulkomailla, niin hän olisi uskonut hänen juuri puhuneen hänen kanssaan.
— Kuka siellä on Ellan luona? sanoi isä.
— Kuka siellä olisi? vastasi tytär ja salasi voimiensa mukaan
mielialaansa. — Ei täällä ole ketään.
— Eikö todella ole?
Ella punastui ja tempaisi auki oven. Huone oli pimeä ja salista
lankeava valojuova näytti tyhjät istuimet.
Jaakko Tyrni tuijotti tyttäreensä. Ketä hän muistutti? Missä hän oli
nähnyt hänen kaksoiskuvansa? Hänen päähänsä koski, niin hän rasitti
muistiaan. Ella ei lähtenyt pois eikä edes luonut katsettaan maahan.
Hän alkoi puhua ja oli tyyni, miltei ystävällinen.
— Ei minulla ole mitään siihen sanomista jos neiti Rastas tahtoo tulla
tänne. Se olisi hauskaa vain. Hänhän voi nukkua ylhäällä. Niin, kyllä
minä niin ajattelen.
Jaakko Tyrni tuijotti tyttäreensä suurin silmin. Mitä hänelle oli
tapahtunut? Oliko hän saanut kirjeen Jounalta? Vai olisiko hän todella
joutunut kihloihin, etäisyyksistä huolimatta, tuon paljonpuhutun
nuorukaisen kanssa?
— No, se on oikein hauskaa, että Ella niin ajattelee, sanoi hän. —
Oikein hauskaa.
Mitä oli Ellalle tapahtunut?
* * * * *
Myöhästynyt talvi tarttui kiinni kiukkuisin ottein. Keveä huurre peitti
puut ja ne natisivat tuulenhengen käydessä ikäänkuin ne olisivat olleet
taittumaisillaan. Lunta oli vastaiseksi vähän ja jokainen muren helisi
kuin hiili, jos se sattui joutumaan liikkeelle tiellä. Auringonlaskut
olivat hehkuvat, jää ulisi paksutessaan ja ihmisasuntojen ikkunaruudut
peittyivät tähtikudokseen.
Jaakko Tyrnin täytyi itsensä hakata puita. Tuli myöskin hetki,
jolloin hänen täytyi sanoa talonmiehelleen, ettei hän voinut tyytyä
palvelijaan, joka ei edes ajatellut tehtäviensä täyttämistä. Vaikeitten
kohtausten jälkeen saatettiin Helmisen perhe asemalle. Uskollinen
Senja oli tämän jälkeen kuin järjiltään. Hän ei lähtenyt pois, vaikka
hän monta kertaa päivässä uhkasi sitä tehdä, hän jäi, sillä hän oli
kasvanut kiinni taloon. Mutta hän teki elämän vaikeaksi.
Kirjoittaa näissä oloissa — Jaakko Tyrni läksi hiihtämään ja viipyi
poissa tuntikausia. Hän ajatteli lakkaamatta romaaniaan ja alkoikin
saada kuria aineistomassoihin. Täytyi nähtävästi, teoksen laajuuden
vuoksi, tehdä tarkka suunnitelma. Täytyy järjestää jaksot, täytyy
sovittaa mittasuhteet. Tämä onkin ikävin työ. Jahka se on ohi, niin
kirjoittaminen käy itsestään! Hän tekee suunnitelmat hiihtoretkillään
ja kirjoittaa ne muistiin kotia päästyään. Tätä valmistavaa työtä
saattoi tehdä puita hakatessakin. Meni paljon puita. Illalla oli
väsynyt kuin pölkky ja nukkui heti. Myöhemmin täytyi ehkä kuitenkin
ottaa talonmies, tai ainakin puunhakkaaja. Kun kirjailija ajatteli
romaaninsa laajuutta, niin yksinpä sen paperillepaneminenkin tuntui
pyörryttävältä aikaansaannokselta. Entä jollei se valmistuisikaan
jouluksi...
No, tässähän on vielä paljon aikaa. Tätä työtä ei voi tehdä niinkuin
puunhakkuuta. Se kypsyy niinkuin viljapelto. Siemenet ovat heitetyt
maahan, täytyy antaa itää, kasvaa, kypsyä. Kuka se olikaan kirjailija,
jolta on jäänyt yksi ainoa teos — koko ikänänsä hän ei muuta tehnyt
kuin makaili ja loikoili ja syljeskeli kattoon. Mutta tuo hänen yksi
teoksensa kestää läpi aikojen ja painaa enemmän kuin pivollinen
keskinkertaisia teoksia. Hän, Jaakko Tyrni, teki tyhmyyden, kun hän
tuona hauskana saunailtana suunnitteli seuran työkontrahdin yhtä
vuotta varten. Oltiin sillä päällä, että puhuttiin vain kirjojen
valmiiksisaamisesta eikä niiden kypsyttämisestä. Jos Helena Elisabet
Tuura vaati pitemmän ajan, niin eipä kontrahdin rikkominen ole mikään
kuolemansynti.
Helena Elisabet Tuura — Jaakko Tyrni oli kadottanut hänen olemuksensa
silmistään. Se oli nähtävästi tapahtunut teoksen ulkonaisen
rakentamisen aikana. Mutta menetettyään päähenkilön hahmon, oli hän
samalla menettänyt valon, jonka avulla hän oli nähnyt tehdä tuota
muutakin työtä. Hän saattoi vielä löytää Helena Elisabet Tuuran
vanhana, mutta sitä nuorta tyttöä, joka seisoi seminaarin juhlasalissa
hartaushetken päättyessä, sitä ei hän nähnyt. Hänen sielunsa pohjalla
vallitsi tämän menetyksen johdosta harmaa vilu, joka ajoittain leimahti
kipeäksi ikäväksi, niinkuin kuumesairaalla vaihtelee viluttaminen ja
kuumottaminen.
Täytyy odottaa, täytyy antaa kypsyä. Välillä voi tehdä jotakin
pikkutyötä. Täytyy kirjoittaa jotakin sanomalehtiin, jotta saa rahaa
jokapäiväisiin tarpeisiin. Yhtäkkiä tulee taasen se hetki, että täytyy
lähteä pankkiin tekemään velkaa. Hevosen pitäminenkin maksaa. Ja
tämä kirottu kylmyys vie puita niin että hirvittää. Eikä huoneessa
saa lämmintä, vaikka polttaisi puita miten paljon. Ei tarkene istua
paikallaan. Nämä talvipimeät ovat kyllä aina olleet hänen parhainta
työaikaansa, mutta kunhan pääsisi näistä tulipalopakkasista.
Jaakko Tyrni kirjoitti muutamia pieniä tunnelmapalasia, lueskeli hyviä
kirjoja, hakkasi puita, syötti talitiaisia ja kävi kaupungissa. Annikki
oli luvannut tulla, jahka ilmat vähän lauhtuisivat.
Eräänä päivänä, ajaessaan kadulla, näki Jaakko Tyrni tutun miehen
kirjakaupan ikkunassa. Hän pysäytti hevosensa, otti miehen rekeen ja
ehdotti iloisesti, että paikalla lähdettäisiin Tyrnilään.
— Olipa hauskaa, oikein hauskaa, puheli hän pidellessään hevosta. —
Minä olenkin kaivannut. Me niin komeasti päätettiin, että tavattaisiin
usein, enkä yhtä ainoaa saunaseuran jäsentä ole _nähnyt_... No, mikä
sinua pitelee täällä, lähde pois. Meillä on tänä iltana saunakin.
Täytyi lähteä tätä hevosta juoksuttamaan, se lihoo niin ettei kohta
pääse paikalta, olen jo ajatellut, että täytyy panna se tukkitöihin
— ei, ei, leikkiähän minä. Mutta mikset sinä pääsisi, palaat illalla
junassa, jollet tahdo jäädä yöksi. Emmekö jostakin saisi käsiimme
Leppiahoa?
Loila oli ensin vastustellut, selittäen, että kyllä hän tästä tulee,
jahka ennättää, hänelle ei nyt sovi. Mutta yhtäkkiä hän vaikeni ja
antoi tahdottomasti kuljettaa itseään minne tahansa. Hevonen oli
vallaton, sitä täytyi viihdytellä ja pitää lujilla. Jaakko Tyrni
ennätti tehdä vain joitakin mitättömiä kysymyksiä. Metsään päästyä kävi
kulku rauhallisemmaksi.
— Niin, sanoi Tyrni, — se on niin meidän tapaistamme: kukin murjottaa
haarallaan, harvoin yhdytään eikä yhteistyöstä tahdo tulla mitään.
Missäs te nyt kaikki olette olleet? Mutta onko sinun kylmä? Nyt onkin
oikea helvetin pakkanen. Jos juoksisit vähän.
— Ei, sanoi Loila, — minä vain sitä, että kun ei kuitenkin pitäisi
lähteä takaisin kaupunkiin. Täällähän on näitä asemia, jos voisin jäädä
seuraavalle. Juniakin kulkee tiheään.
Jaakko Tyrnin ei ollut vaikea huomata, että Loilaa painoi jokin. Ja kun
hän jokin aika sitten oli tehnyt lupauksen, että hän holhoaa nuorempia
kirjailijatovereita ja kun ei siihen ollut nyt pitkän pakkaskauden
kestäessä ilmaantunut tilaisuutta, niin hän jo etukäteen tunsi suurta
tyydytystä siitä että saisi osoittaa Loilalle myötätuntoa. Ettei poika
vain ollut suorastaan sairas? Hän istui silmät kiinni ja hänen päänsä
tärähti joka kerta kun reki hytkähti. Jaakko Tyrni peitteli häntä ja,
ymmärtäessään ettei tässä tiellä mitenkään voinut puhella, antoi hän
hevosen juosta. Se höyrysi kuuraisena, kuurassa olivat vastaan tulevat
ajopelit ihmisineen, puut, puhelinlangat, rakennusten seinät — ei
siinä paksussa pehmeässä huurteessa, joka syntyy lauhalla säällä, vaan
tulipalopakkasen hauraassa, karussa kuurassa, joka tuntuu ääntelevän
kuin lasi jauhe.
— Oletko sinä sairas, Loila poika? sanoi Jaakko Tyrni. — Olet heikon
näköinen. Ja laihtunutkin olet.
— Jahka saan vähän lämmintä, niin se menee ohi, sanoi Loila ja sulki
silmänsä.
He ajoivat sisään Tyrnilän portista, joka oli avoinna. Loila horjui
astuessaan reestä. Tyrnin täytyi jättää hevonen ja taluttaa häntä. Hän
sai hänet huoneensa sohvalle ja lähti etsimään Ellaa. Tyttö karkasi
huoneestaan, kasvoilla se sama oudon onnellinen ja punastuva ilme,
jonka isä ennenkin oli nähnyt, yllättäessään hänet liian varhaisella
kotiintulolla. Ja vaikka Loila oli sairaana talossa, valtasi Jaakko
Tyrnin halu nähdä, oliko joku huoneessa. Hän sanoi siis lyhyesti
tyttärelleen, että hevonen oli jäänyt valjaisiin, koska herra Loila oli
sairastunut matkalla. Ja eksytettyään Ellan menemällä Loilaa hoitamaan,
palasi Jaakko Tyrni nopeasti saliin ja suuntasi askeleensa Ellan ovea
kohden.
Kenen kanssa hän seurustelee täällä isänsä poissaollessa? ajatteli hän
ja häpeänsekainen suuttumus kuohui hänessä. Onko hänellä kätkössä joku
salainen rakastettu — jonkun kanssa hänen täällä täytyy puhella, koska
hän niin hämillään ja puna poskilla karkaa ulos.
Jaakko Tyrniä hävetti jonkin verran, kun hän tempasi oven auki ja
valmistautui viskaamaan ulos jotakin nuortaherraa, joka täällä häpäisi
hänen taloaan.
Ei ketään. Tuoli pienen pöydän ääressä vain oli kääntyneenä oveenpäin,
ikäänkuin siitä olisi nopeasti noustu. Minne tyttö voi kätkeä hänet?
ajatteli isä. Vai lukeeko hän täällä niin tulisia kirjeitä, että niiden
hehku punaa hänen poskensa? Ei yhtään kirjettä Jouna ole kirjoittanut
vanhalle ystävälleen. Ehkäpä Ella saa niitä molemmilta matkatovereilta.
Tämähän olisi verraten viatonta. Varmemmaksi vakuudeksi kumartui isä
katsomaan vuoteen alle. Häntä hävetti nyt todenperään ja hän sulki
nopeasti oven.
Loila sai ruokaa ja juomaa, tointui ja nousi. Kävi selville, ettei hän
ollut syönyt ja ettei hänellä ollut taskussa yhtään penniä. Tapaus
nyt kyllä oli hyvin harvinainen. Sillä yleensähän ei tässä hyvässä
kaupungissa nähty nälkää enemmän kuin janoakaan. Hän olisi kyllä voinut
mennä Alman äidin luo, mutta hän ei tahtonut, erinäisistä syistä.
Puheltiin yhteisistä tuttavista. Palus oli käynyt kaupungissa
järjestämässä asioitaan. Hän ei viipynyt kuin lyhyen ajan ja lupasi
pian palata. Hän oli kuin olikin saanut uudelle kirjallensa äidin —
tyttö palveli apulaisena kirjakaupassa ja kuului olevan kaunis ja
valistunut. Mutta Sihveri oli pyytänyt ettei tästä puhuttaisi. Suhde
oli kaikinpuolin ihanteellinen ja hieno. Leppiaho — hänhän se kuuluu
olevan niiden vasta-arvostelujen tekijä, joissa polemisoidaan muutamien
kirjojen — tai nimenomaan Punapurjeen yliarviointia vastaan. Rekola
kuuluu kirjoittavan näytelmää — jos saa uskoa huhua. Tiedettiin sen
olevan »huonoa Ibseniä». Ja Jouna, hänhän myi kaikki kapistuksensa ja
lähti keveänä miehenä ulkomaille — kuka sitä olisi uskonut! Ei mitään
hän silloin, tuona iltana, ilmaissut. Hänen holhokiltaan Vuoriselta
kuuluu saapuneen kustantajalle pitempi kertomus. Niin, se kai nyt
kuulee kunniansa.
Hämärässä, kun molemmat kirjailijat istuivat Tyrnin huoneessa
takkavalkean ääressä odottaen saunaa, avasi Loila vihdoin sydämensä.
Hän puhui pitkään ja katkonaisesti, Tyrnin silloin tällöin tehdessä
pienen kysymyksen tai huomautuksen.
— Kas minullahan on kirja valmiina, vaikken ole siitä juuri kenellekään
puhunut. Sen olisi pitänyt ilmestyä jouluksi. Mutta henkilöt ovat
helposti tunnettavia. Palus on siinä päähenkilö, Orelva on siinä
myöskin — eikä vain hänen housunsa ja hevosensa, vaan hänen itserakas
ja rasvainen sielunsa. Veli on siinä myöskin, ja minä itse, ja Ylönen,
toimittaja. Niin, juorumaailma voi tietenkin helposti käsittää kirjan
avainromaaniksi. Herra siunatkoon, mistä minä kirjoitan, jollen
elävistä ihmisistä — viidenkymmenen vuoden perästä, ehkä ennenkin, ovat
he kaikki kuolleet. Mutta nyt ei kukaan kustanna kirjaa, vaikka kaikki
sanovat, että se on hyvä! Ja minä kuolen nälkään... Ei, en ole tehnyt
ketään huonommaksi kuin hän todellisuudessa on. Herra siunatkoon,
eiväthän kirjailijoiden lapset saa olla mustetta ja paperia niinkuin
Rastas sanoi, vaan lihaa ja verta.
Nyt minä kirjoitan uutta kirjaa — kirjoitan sydänverelläni. Mutta ei
suinkaan sitäkään kukaan huoli. Tietysti se on todellisuudesta. Se
tapahtuu joka päivä todellisuudessa ja minä kirjoitan yöllä kaiken
minkä päivällä olen elänyt. Ja odotan jännityksellä kuinka käy ja
kuinka romaanini päättyy. Se on rakkausromaani.
Kas, Alma rakastaa minua, köyhää saatanaa, ja minä häntä, mutta miten
voimme mennä naimisiin? Mitä mahdollisuutta on kirjailijalla perustaa
koti? Jos hän itse tyytyisikin sellaiseen pahanhajuiseen rotanpesään
kuin minä, niin nainen, nainen haluaa kodin. Ja entä lapset? Me olemme
ihmisiä emmekä voi vastata siitä kuinka paljon niitä tulee — Herra
Jumala, mitä on minun tehtävä? Alma kärsii tästä kaikesta yhtä paljon
kuin minä. Orelva ei ole heittänyt häntä mielestään, vaan kiertelee ja
kaartelee. Alman pöydällä on usein kaunis kukkalaite tai suklaarasia
— sellaisia en minä koskaan voi hänelle lähettää. Minä pelkään että
ne ovat Orelvalta. Niitä ei seuraa nimikortti eikä kirje — ajatella
sitäkin sikamaisuutta, ettei pane mukaan nimikorttia, vaan tahtoo antaa
tietää, että tyttö kyllä tuntee kuka lähettäjä on! Kerran minä suutuin
enkä voinut hillitä itseäni: viskasin suklaarasian seinään. Alman äiti
kulki ja poimi namuset nurkista ja sanoi, että sellaiselle miehelle ei
hän anna tytärtään. Miten päättyy romaani? Mille puolelle kallistuu
tyttö — naiset ovat heikkoja ja äiti suosii rikasta kosijaa. Mitä on
kirjailijan tehtävä? Pitääkö hänen heittää kirjailijan työ ja ruveta
postivirkailijaksi tai tullaajaksi? Näitä molempia uria on minulle
esitetty. Mutta minä kuolen, jollen saa kirjoittaa. Sydänverelläni minä
kirjoitan. Herra Jumala, mitä minusta tulee, mitä, mitä?
Loila ei huolinut rahaa — hän ei ollut puhunut sitä varten. Kun
hänellä kuitenkaan ei ollut edes matkarahaa, otti hän vastaan pienen
summan ja lupasi maksaa niin pian kuin suinkin. Tekemään työtä Tyrnin
vinttikamariin ei hän voinut jäädä — hänen täytyi pysytellä lähellä
tyttöä, tavata häntä joka päivä ja illalla pitää päiväkirjaansa.
Muutahan ei hän tehnytkään, ei voinut tehdä. Hän kuljeskeli kaduilla,
seisoskeli ikkunoissa, vei panttilainastoon esineen toisensa perästä.
Frakkipuvullaan hän vielä elää jonkin aikaa. Eivätköhän ne nyt sitten
kuitenkin anna hänelle kirjallista palkintoa jostakin päin, niitähän on
nyt niin monta. Mutta jollei niitäkään saa, niin sitten hän totisesti
menee ja ryövää Orelvan!
Loila löi leikiksi, mutta kumpikaan ei tälle leikinlaskulle nauranut.
* * * * *
Pakkasia seurasi lumentulo. Kirjailija ei saattanut ajatella
parempaa työaikaa. Kaikki luonnossa, mikä vaihtelevaisuudellaan oli
omiaan johtamaan ajatuksia puoleensa, oli hävinnyt. Yksitoikkoisuus
ympärillä ei antanut aihetta minkäänlaiseen huomiontekoon. Lumikentät
olivat mittaamattomat, valkeat verhot puiden oksilla lepäsivät
liikkumattomina. Lunta tuli yöt, päivät yhteen kyytiin. Hiutaleet
olivat suuret ja kuivat, tuntui siltä kuin ne olisivat soineet. Ikkunan
takana putosi loppumaton, jääkukkasista kudottu esirippu. Oli kuin se
olisi erottanut maailman kirjailijan työhuoneesta, antaakseen hänelle
mahdollisuuden keskittää itsensä.
Jaakko Tyrni tunsi, että hänellä nyt oli kaikki edellytykset
todenteolla käydä kiinni suureen romaaniinsa. Hän varasi hyvän röykkiön
koivuhalkoja uuninsa eteen, lukitsi ovet, teki tulen pesään ja alkoi
koota ajatuksiaan. Jollei hän nyt voi kirjoittaa, niin ei koskaan.
Kesällä hän ei milloinkaan ole tehnyt kirjallista työtä, hän elää
silloin puutarhansa elämää. Nyt on tehtävä työtä, nyt on päästävä
alkuun, sillä sitten tulee valoisa aika, joka hajoittaa kaikki
ajatukset.
Kirjailija kutsui eteensä sen onnellisen päivän ennen joulua, jolloin
hän oli maksanut viimeisen velkansa, tuntenut riippumattoman miehen
voimaa ja nähnyt mielikuvituksensa lasten myllerryksen ympärillään.
Hän palautti muistiinsa kaikki suuret aikeet, mitä hän silloin päätti
toteuttaa, hiljaiset valat, jotka hän oli päättänyt pitää. Myöskin
suuren romaaninsa näkemyksen manasi hän sielunsa silmien eteen.
Eräänlaisen juhlallisen pelon vallassa asettui hän kirjoituspöytänsä
ääreen, otti paperipinkan eteensä ja tarttui kynään.
Ne hapantuneet liuskat, joille hän tässä jokin aika sitten kirjoitti
pari lausetta, ne ovat ensin hävitettävät ja sitten hän alkaa tykkänään
toisella tavalla.
Hän nosti imupaperia, sai käsiinsä liuskat, nousi, repi ne kuumeisesti,
heitti tuleen ja katseli kuinka paperi hehkui, sammui, värisi valkeana
tomukudoksena ja haihtui. Hän seisoi ja tuijotti tuleen. Mitähän
Annikki nyt tekee. Jos soittaisi hänelle ennenkuin uudelleen istuutuu
työhön. Nyt ei enää ole kylmä, nyt täytyy saada tyttö tulemaan tänne.
Mutta Ella ja vanha Annamar hoitavat tällä haavaa yksin taloutta, sillä
Senjahan meni pois. Kummallinen asia se ihmisen hellyydenkaipuu — hän
ei voinut elää ilman sitä kalpeaa nuorta poikaa, joka vanhempineen
täältä muutti pois! Sydäntäsärkevää se oli, kun he, Helmisen perheen
lähdettyä, astuivat talonmiehen tyhjään asuntoon ja siellä näkivät
kaikki mitä oli jäljellä isäntäväen antamista joululahjoista, koottuna
läjään oven eteen. Siinä oli ruostuneet luistimet, kuvakirjan lehtiä,
lutistunut kumipallo ja harmaa villapaita — suuttumuksen vallassa
nähtävästi oli Armaan isä kasannut siihen kaiken, minkä perheen jäsenet
jouluaattona juhlamielen vallitessa olivat vastaanottaneet. Mutta vanha
Senja lyyhistyi lattialle ja purskahti itkuun. Sairas hän oli. Ja eikö
ollut sairautta koko maailman rakkaudenkaipuu? Se oli sen sairaus ja
sen terveys, sen riemu ja sen kärsimys. Lumihiutaleet peittävät kerran
hautausmaat...
Mitä hittoa — tässäkö hän seisoo ja märehtii asioita, jotka ovat vailla
kaikkea uutuutta ja mielenkiintoa. Paras työaika liukuu ohitse, tämä
hiljainen, keskittävä pimeä kestää vain luettuja viikkoja, paino hänen
päässään suurenee suurenemistaan, levottomuus ottaa asuinsijakseen sekä
hänen ruumiinsa että hänen sielunsa. Sydämen raskaat, kiihkeät lyönnit
tuntuvat aivoista sormenpäihin asti.
Jaakko Tyrni tempaisee auki oven, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos.
Kahlaten lumessa menee hän vajaan, hakee lapion ja alkaa luoda auki
teitä. Saattaahan olla niin, että hänen kirjallinen luomisaikansa jo
on ohi. Mikäpä tätäkään ruumiillista työtä vaivaa. Helpompaa se itse
asiassa on kuin se aivojen palo, jonka aikana taiteilija luo. Tällainen
kaunis valkoinen tie tästä syntyy, reunat ovat kuin häikäiseviä
pitsejä. Täytyy ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että tästäpuoleen on
kiskottava toimeentulo tästä maapalstasta. No niin, mitäpä siitä sitten.
Mutta poltto päässä ei hellittänyt. Tottumuksestako Jaakko Tyrniä yhä
ja yhä lienee vetänyt kirjoituspöydän ääreen. Hän kirjoitti päivässä
vain yhden lauseen. Seuraavana päivänä hänen ehkä täytyi se pyyhkiä
ja kirjoittaa uusi. Hän sai lievennystä jo tästäkin. Olisivatpa
ihmiset aavistaneet — mutta hän vältteli heitä, ja valehteli heille
puhelimessa. Hän sanoi voivansa hyvin, hiihtelevänsä, käyvänsä
saunassa ja olevansa hyvällä tuulella. Kuitenkaan ei hän kehoittanut
ketään tulemaan Tyrnilään nyt kun oli niin paljon lunta. No, oli sitä
kauheasti, suorastaan se oli haudannut alleen asumukset täälläpäin.
* * * * *
Hangilla oli jo toinen väri ja tuulessa uusi tuntu, kun Jaakko
Tyrni eräänä päivänä kuuli puhelimessa Paluksen äänen. Hän ilostui
todenteolla ja pyysi Sihveriä heti istumaan junaan ja lähtemään
Tyrnilään.
Kiitos, kiitos, sattui tässä olemaan niin hemmetinmoinen kiire. No,
täytyi juosta pankeissa ja virastoissa, kaikkihan oli tehty niin
monimutkaiseksi kuin suinkin. Mutta eikö Tyrnille sopinut lähteä
kaupunkiin? Paluksella oli asiaa — no, tärkeänpuoleista. Se laina-asia
piru vie, eihän se ollut luistanut niinkuin oli toivottu. Menikös
täällä mikään nuottien mukaan. Jaakko Tyrnistä tuntui, että jos Palus
tarvitsi häntä, niin hänen oli tultava Tyrnin luo eikä päinvastoin. Hän
esteli siis, sanoi olevansa kovassa työssä ja toivoi, että Palus heti
lähtisi tulemaan.
— No, mutta kun kuulet, ettei minun käy, sanoi Palus ja nauroi. —
Minun täytyy iltajunassa lähteä kotiin. Luonnoneste, hemmetissä.
Perheenlisäys — vai eikö se ole luonnoneste? Perhetapaus, iloinen
perhetapaus, siksihän sitä taidetaan nimittää sivistyneessä kielessä.
Siinä on nyt sellaisia erikoisia seikkoja tällä kertaa. Miksen minä
voi sitä sanoakin — puhun omasta puhelimesta hotellihuoneessa. Siinä
on ollut mustasukkaisuutta ja muita hullutuksia viime aikoina,
murhayrityksiä ja muuta sellaista pirunmoista hauskaa. Ihan on mies
monesti ollut kuin jalkapuussa. Hyvin se teki Rekola sen kuvan
sinne sinun uloslämpiävääsi. Vieläkö se on siellä? Vai homehtunut
niinkuin vanha fresko. Niin, se oli hauska ilta. Kyllä, kyllä minä
kontrahdin muistan, totta kai. Minulla on romaani jo valmiina, tai
miltei valmiina — on, on. Nimittäin ei se vielä ole paperilla, mutta
päässä. Siihen tuli, niinkuin voit aavistaa, solmuja jos jonkinmoisia.
Niin että perhetapaus tälläkertaa on pikkuisen kriitillinen... No,
minä kuulen, ettet sinäkään ole ollut toimettomana. Kuulutte eläneen
yhtä karnevaalia, sinä ja Rastaan Annikki siitä lähtien. Oikein se
on, lapsi tarvitsee äidin, muuten tulee mateita... Karnevaalia se on
ollut minunkin elämäni, en minä voi valittaa, että se olisi ollut
paastonaikaa... Tässä astuu juuri sisään Leppiaho ja käskee sanoa,
että... mitä sinä sanoit, Leppiaho? Että hänellä nyt on ehdolla kaksi
nimeä eepostansa varten. Hemmetissä — kaksi! Enkö minä ennustanut,
hitto vie, että kun kontrahtiaika on kulunut umpeen ja jokaisen pitää
esittää huomattava aikaansaannoksensa, niin hän esittää eepoksensa
nimen. Jos hän tosiaan jouluksi on kahdesta nimestä päässyt yhteen,
niin se on kirjallinen ennätys... Niin, ja enkös minä siinäkin
ennustanut oikein, että se oli penikkatautia koko se Punapurje, jota
nyt on huudettu niin että navettapiiatkin siellä meidän puolessa
katsovat ammattitaitoonsa kuuluvan, että osaavat esittää sitä ulkoa,
kun karjakko tulee navettaan — mutta kuuleepas nyt kunniansa herra
Kaunia. Ne ovat oikein rikkihapolla ja salpietarilla savustettuja
nämä arvostelut tästä uudesta tekeleestä. Ettei se Jounakaan nyt ole
vasikkaansa paimentanut, koska kerran otti sen suolaerämaahansa...
No, ja vieläkö se sitten se Muusa siellä nauraa? Sano hänelle nyt,
että kyllä minä taas tulen saunaan ja annan hyvät juomarahat, vaikkei
teidän sauna mihinkään kelpaa... Ei, ei ole vielä valmiina se meidän
sauna, naapurissa on käyty. Mutta kesällä se laitetaan ja sirkatkin
tuodaan jostakin salotöllien saunoista... Mutta se asia, se asia siitä
takuusta. Kuule, pane nyt aisoihin se lihava Polle — halkeaa se muuten.
Ja lähde tulemaan tänne. Se on se takausjuttu. Ei mene nuottien mukaan,
hiidessä, pitäisihän sinun se tietää. Itsehän suorastaan tarjouduit
— en minä suinkaan olisi sinua pyytänyt. Mutta kun sinä tahdoit olla
kaikkien kirjailijoiden isä ja suojelija ja vaikkapa paavi. Niin,
ja kun minulla nyt on se perhetapaus. Ei ole mahdotonta, että tulee
kaksoset. Hitto vie, tässä astuu Orelvakin sisään ovesta ja pyytelee
viiniaamiaiselle. Lähde pois tulemaan: Orelva on nyt saanut sen tytön,
sen korean Hilman, vai mikä se oli. Ja se nuori kirjailija, joka piteli
sen Hilman hopeista käsilaukkua, se on mennyt pankkialalle. Ja Loila —
sikamaista: ovat vieneet pojan hermosairaalaan. Mitä sinä sanoitkaan,
Orelva — »oletkos hulluksi tullut Aprami!» Mutta eikös heti paikalla
lähdetäkin sinne sairaalaan? Me otetaan Orelvan kanssa kuomivaunut ja
haetaan poika aamiaiselle. Ei sitä nyt tytön takia hermosairaalaan
mennä. Ne ovat kyllä niitä löylynheittäjiä ne tytöt. Nokkosilla ne
vihtovat. Ja kun niitä yhtaikaa on kaksi, niin kyllä tietää mies
saavansa! Mutta eihän nyt hermosairaalaankaan. Pane joutuin valjaisiin,
Tyrni, pidetään sitsit ja puhutaan ne takuuasiat yksintein...
Jaakko Tyrni mainitsi tuhannet sarvipäät nimeltä ja läksi
valmistautumaan kaupunginmatkaa varten. Se tässä vielä puuttuisi, että
hän saisi maksaa Paluksen puolesta. Jos olisi edes ollut kysymyksessä
pienempi summa. Mutta sellainen kauhea sitoumus. Kyllä hänkin, Tyrni,
yhtäkaikki sinä iltana oli pähkähullu!
Matkalla hänelle selvisi, mikä häntä odotti. Paluksen puhe oli ollut
täysin selvä. Hänen täytyy maksaa tuo suuri takuu. Hänen täytyy
jälleen alkaa retkensä lempeiden leskirouvain ja muiden varallisten
kansalaisten luo. Hänen täytyy taasen turvautua pankkiin, pitää
mielessään korot ja niiden lankeamispäivät, taistella kotinsa puolesta.
Hänen riippumattomuutensa, kaikki vapaan miehen unelmat ovat ollutta ja
mennyttä!
Hänen täytyy nyt jouluksi pusertaa aivoistaan kirja, maksoi mitä
maksoi. Hänen täytyy typistää suuri aiheensa ja julkaista se, vaikka
hän tietää, että sellainen on synnintekoa. Jollei hän tahdo menettää
kattoa päänsä päältä, niin hänen täytyy saada valmiiksi kirja jouluksi.
Hän on liian vanha ruvetakseen tullaajaksi tai postivirkamieheksi.
Hänen täytyy julkaista huono kirja, saada huonot arvostelut, alentua
omissa silmissään ja muiden silmissä — ja juuri nyt, kun Annikki
Rastas julkaisee hänestä esseen, jonka on määrä korottaa hänet
huipuille! Annikin kirja on pian valmis. Mutta Jaakko Tyrni, jonka piti
vastaanottaa suuren auringon valo ja heijastaa sitä maailmaan, hän
pusertaa tyhjiin penseät, vastahakoiset aivonsa ja lähettää maailmaan
usvaa auringon asemesta. Hänen piti nujertaa raukka itsessään ja tulla
suureksi ja nyt vasta hän tietää mikä raukka on! Hänen piti kuvata
voimaa ja voittoa ja tässä hän nyt makaa maassa.
Suhde Annikkiin muuttuu sekin kokonaan. Hänellä ei ole oikeutta enää
ajatella häntä. Ja tuskinpa Annikki todenteolla on ajatellut luopumista
vapaudestaan.
Vaan mitäpä tässä kaikesta. Hän menettäisi mielellään omaisuutensa,
ihmiset, kaikki, kunhan hän vielä kerran saisi tuntea taiteellisen
luomisen onnea. Vieköön Palus hänen kotinsa, vieköön Haunia Vuorinen
hänen tyttärensä, vieköön Rekola hänen morsiamensa — hän pyytää vain
yhtä: inspiration!
Mutta hän ei nähnyt missään valokohtaa. Kaikki oli kääntynyt kuolemaksi.
* * * * *
Eräänä huhtikuun aamuna seisoi Jaakko Tyrni kotinsa portilla ja teki
rautalapiolla tietä kevätpuroille. Hän oli jo monena päivänä tehnyt
tätä samaa työtä, mutta kun yöllä pakasti, kadottivat hänen kanavansa
jälleen uomansa ja vesi kokoontui portin eteen lampareiksi.
Oli ihmeellisen kirkas päivä, ilma sininen ja täynnä leivosen
liverrystä ja sulavien vesien solinaa. Auringonpaiste oli niin
voimakas, että Jaakko Tyrni heitti puunoksalle takkinsa. Siinä hän
sitten syvensi uomaa, katseli miten vesi kohisten syöksyi alaspäin
ja tunsi päivän säteet kasvoillaan ja käsillään. Ne tuntuivat läpi
vaatteenkin ja lämmittivät aina syvälle rintaan asti.
Ihmeellisen ihana päivä! Pitkästä aikaa oli hänen tänään helpompi
olla. Paino päässä oli poissa ja hän ajatteli tilaansa alistuen ja
rauhallisella mielellä. Vanha Annamar haravoi kuivia lehtiä matkan
päässä ja katsahti häneen tuontuostakin. Ella ja Senja ilmestyivät
vuoronperään portaille tomuttamaan jotakin. Senja oli palannut
takaisin, hänen oli tullut heitä ikävä, he olivat kaikki siitä niin
iloinneet.
Jaakko Tyrni ei tahtonut ajatella mitään. Hän saneli jotakin
runonpätkää ja vanha vaimo hyräili samaa runonpätkää särisevällä
äänellään. Sitä oli kestänyt jo hyvän aikaa, kun Jaakko Tyrni huomasi:
sehän oli isoäidin virsi.
Jumala ihmeen tekijä
voi ylentää ja alentaa.
Niin, se oli koettu se.
Jaakko Tyrni seisoi liikkumatta, seuraten veden solinaa pienessä
uomassa. Noin se vuotaa pois ihmisenkin elämä, pienessä, pienessä
uomassaan. Hän sävähti, joku oli maininnut hänen nimensä.
— No, vanhaparka! Mitä sinä sanot?
— Lapskulta, sanoi vanha vaimo hymyillen ja pisti hänen käteensä pienen
käärön, joka oli sidottu harmaalla villalangalla — ota, no ota! No,
sitten näet, kun avaat. Mitäs minä tällä. Aioin antaa Ellalle. Mutta
tällähän sinä maksat koko sen takuun! Etkös maksakin?
Jaakko Tyrni ymmärsi, että Annamar tarjosi hänelle ainoaa omaisuuttaan,
pankkikirjaansa. Sellainen sydämen hyvyys tulvi tuon vanhuksen
olennosta häntä vastaan, että hän seisoi kuin sokaistuna. Hän sai
tuskin puhutuksi.
— Olet hyvä, vanhaparka. Vie talteen, vie talteen.
— Vien, vien! Ja sinä heität huolet mielestäsi.
Jaakko Tyrnin mielessä vallitsi suuri, kiitollinen rauha.
Yhtäkkiä huomasi hän naisen lähestyvän porttia. Kaikkien maailman
naisten joukosta erotti hän heti tämän. Mutta kummallista — jokin
viikko sitten olisi hän joutunut suunniltaan ilosta, nähdessään hänen
lähestyvän kotiaan, ja nyt? Hän kävi hiukan levottomaksi, päästi
kädestään lapion, otti ylleen takin ja läksi vastaan. Mitä hän nyt
sanookaan Annikki Rastaalle...
Hänellä oli yllään sama valkotöyhtöinen hattu, jossa hän oli
nähnyt hänet silloin kerran, rakastumisensa ensi hetkellä. Heidän
kohtaamisensa oli nyt toisenlainen. He tekivät molemmat parastaan, he
lausuivat toisilleen ystävällisiä sanoja.
— Oi, minä olen soittanut ja soittanut, puheli Annikki hymyillen, —
mutta vastausta ei ole tullut. Katso tässä, tämä on sinun kappaleesi,
erikoisesti sinua varten sidottu! — No, minun kirjaani tietysti. Sinä
olet jo toista päivää kirjakauppojen ikkunoissa. Kaikkialla pitkä rivi
aivan edessä — komeasti! Minun piti jo toissapäivänä tulla tänne ja
sitten taas eilen, mutta en uskaltanut lähteä, ajattelin että olisit
poissa. Tänään tulin näin varhain, jotta tapaisin sinut kotona. Niin,
ja sitten minun pitää ennättää laivalle. Ulkomaalaisia, ulkomaalaisia!
Niiden opastamiseen menee taas paljon aikaa... Mitähän sinä nyt tästä
sanot. Kauheasti minua pelottaa.
Jaakko Tyrni asteli hänen vierellään oudon poissaolevana. Koko Annikin
olemus tuntui hänestä unenomaiselta eikä hän tietänyt miten hän häntä
lähestyisi. Jokin suunnaton tapahtuma oli tullut Jaakko Tyrnin ja koko
maailman väliin, hän oli käynyt vieraaksi kaikelle eikä enää osannut
suhtautua ihmisiin, ei Annikkiinkaan. Hän oli kuin matkamies, joka
kauan on ollut poissa, jonka pitäisi ryhtyä johonkin tilintekoon ja
joka ei tiedä mistä alkaa.
He astelivat rinnan, Annikki katseli ympärilleen ja ihaili kevään
kauneutta. He tulivat sisään, asettuivat auringonpaisteeseen ja
taasen Annikki lausui jotakin ystävällistä. Jaakko Tyrni pyyhki
hikeä otsaltaan ja käsistään ja alkoi avata kääröä. Hän näki kirjan
kansilehdellä oman kuvansa ja oman nimensä eikä keksinyt mitään muuta
sanottavaa kuin: kaunista, oikein kaunista. He istuivat kuin kaksi
ihmistä, jotka ovat olleet ystävät, jotka yhä edelleen tahtoisivat sitä
olla, mutta joilla ei ole mitään sanottavaa toisilleen.
Ella Tyrni ilmestyi huoneeseen kuin pelastus. Hän oli hänkin jollakin
lailla muuttunut, hänen pukunsa ja kampauksensa oli ystävällisempi
kuin tavallisesti ja antaessaan Annikki Rastaalle kättä, hän sanoi
»tervetuloa». Sitten hän laski pöydälle pinkan kirjeitä, kääntyi
poispäin ja valmistautui puhumaan.
Jaakko Tyrni näki auringon paistavan hänen niskaansa, hänen vaaleaan
hiussykeröönsä ja poskelle, jolle kohosi puna. Vavistus puistatutti
Jaakko Tyrniä: hän näki edessään jonkun, jonka hän oli luullut
kuolleeksi! Ella painoi alas päänsä ja hypisteli jotakin.
— Minä vain sitä, sanoi hän, etsien sanoja, — että neiti Rastas tulee
tänne vain vapaasti. Minä en ole enää tiellä. Isä, minä olen salannut
sinulta, että minä tänä talvena olen... olen kirjoittanut kirjan.
Minä otin sinun vanhat käsikirjoituksesi ja minä olen kirjoittanut
yöllä ja varhain aamulla. Jouna setä luulee, että voin kirjoittaa.
Vaan eihän sitä tiedä. Ja tänään Jouna setä tulee laivalla. Hän korjaa
käsikirjoitukseni ja auttaa minua muutenkin. Niin että minä voin nyt
ehkä elättää itseni. Ja minä toivotan onnea, oikein paljon onnea. Nämä
kirjeet ovat Jouna sedältä. Minä en ole voinut niitä näyttää, olen aina
salaa ottanut ne postista. Jouna setä on käskenyt sanoa terveisiä ja
muutakin. Hänen uuden kirjansa nimi on »Öljypuunlehvä». Tässä ne ovat,
että isä voi lukea. Tahtoisin että isä lukisi ne ennenkuin he tulevat.
Hänen päänsä painui vieläkin alemma, puna hänen kasvoillaan kävi
vieläkin syvemmäksi.
Siinä hän oli, Helena Elisabet Tuura, ilmielävänä! Juuri tuollaisena
hän seisoi seminaarin juhlasalissa, virsikirja käsissään ja odotti
urkujensoiton loppuvan. Kuukausimääriä hän oli ollut poissa kirjailijan
silmistä, hän oli huutanut häntä eteensä, hän oli rukoillut häntä
lähestymään. Hän oli luullut hänet menettäneensä ja hänen mukanaan
kirjailijan lahjan. Ja tuossa hän seisoi puhtaana ja punastuvana ja
antoi Jaakko Tyrnille takaisin hänen uskonsa.
Ella oli jo lähtenyt huoneesta, mutta yhä säteili suuren kirjan
sankaritar kirjailijan silmien edessä ja hänen sisässään pulppusi
lähde, jonka hän oli luullut seisahtuneen ikiajoiksi.
Annikki Rastas oli pelännyt hänen estelevän nopeaa lähtöään — juna
meni, hänen täytyi valitettavasti ehtiä laivalle! Mutta Jaakko
ymmärsi hyvin, että hänen piti lähteä. Hänen kiitoksensa oli jonkin
verran teennäinen ja poissaoleva. Ja astellessaan saattamaan Annikkia
portille, huusi hän Ellan mukaansa. Hänen mieleensä muistui, että
hänellä oli hallussaan kallisarvoinen pieni esine, jonka hän kerran
oli ryöstänyt Annikilta. Mutta sen saattoi antaa pois jälkeenpäinkin.
Ja kun Annikki Rastas, astellen yli kevätvesien valaman tien, eteni
Tyrnilän portilta, seisoivat isä ja tytär rinnan ja liehuttivat hänelle
kättä.
Jonkun askeleen kulkivat isä ja tytär vieretysten. He olivat kuin uudet
ihmiset ja iloitsivat toistensa läheisyydestä. Ella jäi ulos panemaan
kuntoon jotakin ja Jaakko Tyrni kiiruhti sisään.
— Helena Elisabet Tuura, äänteli hän itsekseen. — Että sinä tulit, että
sinä tulit!
Hän asettui kirjoituspöytänsä ääreen ja hänen vanha kynänsä kiiti
pitkin paperia. Eikä hän enää muistanut mitä oli ollut, missä hän oli
ollut, ei edes kuka hän oli. Aurinkoinen ilo oli läpitunkenut hänet
ja hän rakasti Jumalaa ja kaikkia ihmisiä. Kaikkia — mutta varsinkin
Helena Elisabetia. Hän rakasti häntä sellaisena, jommoisena oli nähnyt
hänet isoäitinään ja hän rakasti häntä sellaisena, jommoisena oli
nähnyt hänet tyttärenään. Helena Elisabet oli mahtanut nuorena olla
juuri sen näköinen kuin Ella nyt.
— Että sinä tulit, että sinä tulit!
Jaakko Tyrni kirjoitti eikä huomannut, että talossa liikuttiin
tavallista hätäisemmin. Ei hän myöskään pannut merkille, että ateria
viipyi. Ainoa minkä hän huomasi tehdä oli, että hän sulki ovensa.
Valkeat liuskat täyttyivät hänen edessään ja luomisen ilo sykki hänessä
kilpaa kevään kanssa, joka puhkesi ulkopuolella.
Yhtäkkiä seisoi hänen edessään ihmisiä, joista ei hän ensi hetkessä
tietänyt, kuuluivatko he hänen romaaniinsa vaiko todellisuuteen. Sitten
hän tunsi Jounan.
Jouna piteli korkealla kädessään jotakin — tietysti se oli hänen
öljypuunlehvänsä! — ja katseli säteilevin silmin Tyrniin. Heidän
katseensa leimahtivat toisiinsa kuin kaksi lieskaa.
— Isä, sanoi Ella ja talutti esiin vaaleaa nuorta miestä. — Isä...
Jaakko Tyrni tuijotti heihin ja käsitti vihdoinkin.
— Vai niin, sanoi hän, — vai niin, sinä olet siis jo ottanut hänet! Ja
punapurjeellaan laskettaa hän suoraan työhuoneeseeni. No niin, lapset.
No niin...
Jaakko Tyrni levitti käsivartensa ja sulki syliinsä heidät kaikki kolme.
— Ja sinä Jouna, sanoi hän sitten, — hyvä se oli se »opin sauna».
Jouna leyhytteli kuivunutta, varissutta koivunoksaa ikäänkuin se olisi
ollut kukkea lehvä ja vastasi:
— Autuas aina.