Illansuussa seisoi Ella Tyrni saunan ovella, ojennellen käsivarreltaan
liinavaatetta vanhalle vaimolle, joka iloisesti pinosi kääröt
käsivarrelleen ja valmistautui viemään niitä pukuhuoneeseen. Hän
oli peittänyt permannot oljilla ja kohosi niistä kuin pilvistä,
hautuvien koivunvihtojen tuoksun ja kiukaan hien lainehtiessa
ympärillä. Kahdeksankymmenvuotias eukko odotteli siinä suurinta iloaan,
löylyjuhlaa ja kyseli vielä yhtä ja toista tytöltä, joka seisoi
talvi-illan pimeässä, tuijottaen eteensä järvelle.
Ella ei ollut hyvällä mielellä — lieneekö jotakin tapahtunut. Hän
tuskin vastasi kysymyksiin eikä kuitenkaan lähtenyt poiskaan — siellä
oli kai sellaisia vieraita, joista ei Ella pitänyt, niitä olikin vähän,
joita hän sieti. Muori kyseli ja uteli. Hänelle oli tärkeää tietää,
keitä oli saapunut. Kaikki eivät olleet saunassa yhtä mukavia.
Ella Tyrni kierteli ajatustensa köyttä, josta ei tullut valmista.
Tuskastuneena päätteli hän: tuossa on vesi vielä sulana — kunhan ei
vain jäätyisi, että pääsen uimaan. Pakastaa. Mutta minä rikon seipäällä
jään, sillä minä tahdon veteen!
Ja hän katseli saunan nurkkauksen takaa laiturille, missä eilen oli
virutettu vaatteita ja missä tumma vedenpinta erottautui lumesta.
Myöskin hän pani merkille, minne Annamar oli laskenut käsistään hangon,
jolla oli kohentanut saunanpesää.
Jahka otan oikein tulisen löylyn ja sitten menen järveen, niin
eiköhän pää selvene! Myrkky sentään, mitä piti tapahtua. Mitä oli tuo
pitkä nuoriherra, tuo alotteleva sälli, tuo Haunia Vuorinen tehnyt
isälle? Niin viattomalta hän oli näyttänyt, että oikein täytyi uskoa
häntä kiltiksi ja nöyräksi mieheksi — ja hän oli kuitenkin tehnyt
Jaakko Tyrnille, suurelle Jaakko Tyrnille jotakin sellaista, ettei
hän tahtonut edes pitää hänen kirjaansa kädessään, vaan paiskasi
sen eteensä rekipeitteelle. Siitä oli Jouna setä sen ottanut ja
pistänyt takaisin Ellan taskuun. Täytyypä kaikessa hiljaisuudessa
toimittaa tuleen koko kirja. Mutta mitä olikaan Haunia Vuorinen tehnyt
isälle? Kuka oli Haunia Vuorinen? Ja mikä hitto johtui hänen, Ellan
mieleen, kun hän hänelle sanoi, että sopii tulla heillä käymään, ja
vielä päivänkin määräsi, toisen joulupäivän! Nyt ei joulusta tule
yhtään mitään, kun täytyy odottaa tuota vastenmielistä ihmistä kuin
mitäkin joululahjaa. Jos kirjoittaisi hänelle ja peruuttaisi hänen
tulonsa. Mutta kukaties ei hän saisi kirjettä ja saapuisi kuitenkin
kuljeskelemaan aidan takana tuntikausia. Toisena joulupäivänähän isä
oli luvannut lapset ajelemaan. Myrkky sentään. Mutta tulkoon nyt, koska
kerran tahtoo. Koetetaanpa toimittaa nuorelle kirjailijalle hänen
arvonsa mukainen vastaanotto.
Mitä tuo Annamar puhuikaan joululahjasta? Hyvää hän tarkoitti,
vanhaparka, mutta hän ei tietänyt, mikä joululahja heille oli tulossa.
Isä oli aina ollut kaikille vasta-alkajille myötämielinen — mitähän
tämä olikaan hänelle saattanut tehdä? Ellan mieli oli ilkeässä
hämmennyksessä kun hän ajatteli, että oli ystävällisesti puhutellut
sellaista ihmistä. Lisäksi tuli vielä, että talossa oli neiti, jonka
isä aikoi naida. Kyyneleet kiersivät syvällä Ellan rinnassa. Mikään muu
ei sittenkään ollut mitään isään verrattuna, ei Jouna setä eikä Pikku
eikä mikään. Mutta isä ei vähääkään välittänyt Ellasta!
— Jäätyyköhän tuo vesi? sanoi hän yhtäkkiä.
Vanha vaimo vakuutti sen jo olevan jäässä. Eihän Ella toki ajatellut
uimista, oliko nyt uimisen aika. Hän irroitti toisen kätensä
liinavaatteiden ympäriltä ja piteli vanhoja karkeita sormiaan tytön
edessä ikäänkuin suojellakseen häntä. Samalla puheli hän hänelle
kuiskaten ja koettaen johtaa hänen ajatuksiaan toisaalle. Eikö Ella nyt
kuullut — Ella saa joululahjan.
— Kyllä kai! sanoi tyttö takaisin. — Sinä et tiedä...
— Tiedän minä, vakuutteli saunaeukko ja hymyili niin että kasvot olivat
täynnä iloisia ryppyjä. — Kunhan nyt tänään tulisi sellaisia, jotka
hyvästi antavat juomarahoja.
— Onko sinulla meillä puutetta? tulistui Ella. — Kyllä isä antaa
sinulle rahaa. Nuuskako nyt on lopussa?
— Ei. Mutta... alkoi saunaeukko ja katsoi yhä iloisesti tyttöön.
— Eikö sinua hävetä ottaa rahaa vierailta! Jos olisit puutteessa, mutta
kun sinulle annetaan kaikki talosta — myrkky sentään.
— Niin, mutta saunassa pitää olla juomarahat. Huono mies se on, joka ei
sitä ymmärrä. Kun tänään antaisivatkin hyvästi.
— Hävettää minua, sanoi Ella, ja hänen nuoret kasvonsa menivät
nekin ryppyihin. — Mitä sinä rahalla teet? No, tee mitä teet,
mutta älä tänään pidä herroja kauan. Heitä löylyä niin että joku
heikkonahkaisempi palaa. Isä on tuonut sinne sellaisen neidin, jota
minä en kärsi. Minä en rupea pitämään hänelle seuraa. Kaksi tuntia —
mitä sinä puhut! Mutta jos minä sanon sinulle, että isä aikoo naida
hänet!
Vanha vaimo nauroi. Naimisesta oli herran kanssa ollut puhetta
joka saunareisulla yli kymmenen vuoden aikana eikä siitä ollut
tullut sen valmiimpaa. Sensijaan eukko vieläkin kysyi, montako
vierasta oli ja olivatko tuttuja, vai oliko outojakin. Ella kuuli
eteisen oven työntyvän auki, vastasi nopeasti että useimmat olivat
tuttuja, mutta kaksi oli tuntematonta: muuan rikas kauppias ja
muuan maalintöhrijä. Samalla hän työnsi kätensä syvälle villaröijyn
taskuihin ja läksi juoksemaan. Hän juoksi ohi veneen, samaa tietä,
josta eukko aamupäivällä oli kuljettanut halkoja, ja näki seitsemän
varjon, paperossit hampaissa, päärakennuksesta liukuvan saunaa kohden.
Pääsisipä sisään heidän näkemättään ja olisipa keittiössä niin paljon
työtä, ettei ennättäisi pitämään seuraa neiti Rastaalle. Jollei
Helmisen Hannaa ole otettu avuksi, niin häntä välttämättä tarvitaan.
Hän ei missään tapauksessa mene pitämään seuraa kirjailijattarelle. Nyt
hän tietää: hän vie hänen eteensä pinkan kirjoja, isän pöydällä niitä
on koko joukko, aivan uusi osa tietosanakirjaakin tuli juuri kotiin —
lukekoon niitä!
Jaa — ah, se tässä vielä puuttui: salin ikkunasta oli uudin vedetty
ylös ja siellä seisoi neiti Rastas, kasvot ruutua vasten ja nyökytti
päätään. Kiehuva kiukku valtasi Ellan. Aivan niinkuin kotonaan
kirjailijatar siellä veteli uudinta ylös ja alas: täytyi sanoa
herroille hyvästi, kun niin pitkäksi aikaa tuli ero. Kyllä kai hän
olisi mennyt mukaan saunaankin, jos vain olisi kehdannut. Sellainen
— sellainen! Ja hän uskaltaa tavoitella Jaakko Tyrniä! Ja Jounakin,
joka sanoo olevansa Ellan ystävä, sallii hänen tulla tänne Tyrnilään.
Taas hän nyökkää. Tällä kertaa se kai tarkoittaa Ellaa. Hän kai katsoo
tarpeelliseksi päästä hyviin väleihin tulevan tytärpuolensa kanssa.
Että isä saattaakin! Päivää, päivää, meille tulee hauskaa, jahka tässä
kaksi tuntia keskustelemme. Ehkäpä meillä todella voi olla jotakin
puhuttavaa. Ja onkin! Ellan mieleen johtui, että hän todella haluaa
puhua neiti Rastaan kanssa. Ehkäpä asiat vielä saattavat saada toisen
käänteen. Ja kirjailijan tytär naureskeli ja keksi keksimistään uutta
sanottavaa. Myrkky vie, jahka neiti Rastas kuulee tämän kaiken, niin
ehkei hänen tee ensinkään mieli tänne. Ei tänne ole hyvä tulla, tämä on
ampiaisen pesä.
Nyt astuivat herrat saunaan ja Palus kuului huutavan: se on isänmaaton,
joka rakentaa tällaisen saunan!
Miksei kirjailijatar ota Palusta? Palus taitaa olla naimisissa —
niinkuin hän onkin. Ja tosiaan: monta lastakin hänellä on. Mutta
entä kauppias, Orelva, kirjailijoiden ja taiteilijoiden suojelija
— hänhän olisi neiti Rastaalle omansa. Rekolan kanssahan he olivat
kihloissa, kaikissa Rekolan tauluissa on Annikki Rastaan kasvot,
mutta nyt on Rekolalla oikea rouva ja lapsiakin taitaa olla. Ovatko
Loila ja Leppiaho liian nuoria? No, olisihan muita kirjailijoita ja
taiteilijoita. Mutta neiti Rastas on kunnianhimoinen — tietysti se
pitää olla itse Jaakko Tyrni! Tietäisiköhän tuo neiti, mitä Vuorinen on
tehnyt isälle? Ehkäpä hän tuntee isän asioita. Jos kysyisi. Ella Tyrni
näki yhtäkkiä silmissään Haunia Vuorisen pitkänä, hoikkana, vaaleana.
Ensin hän oli kuullut vain askeleet ja sitten äänen. Kuinka hän olisi
tehnyt isälle jotakin pahaa, hänhän puhui isästä suurella ihastuksella
ja kunnioituksella. Ja kuljeskeli sitten edestakaisin toisella puolen
katua, katsellen kirjailijoita, jotka seisoivat kirjakaupan ikkunassa
— ei uskaltanut poloinen lähteä heidän joukkoonsa. Ella oli hakenut
tavaraa kaupungilta tuonut toisen verkollisen toisen jälkeen — Vuorinen
yhä vain käveli ja katseli ja katseli. Vihdoin hän sitten kysyi, oliko
neiti herra Jaakko Tyrnin palvelustyttö. Ella valahti kuumaksi ja sanoi
olevansa. Silloin nuoriherra hellitti aarteestaan ja pyysi antamaan sen
kirjailijalle.
Ella vihasi isää sinä hetkenä, jolloin nuoriherra kysyi oliko hän
heillä palvelustyttönä. Hän inhosi myöskin kirjailijaa, joka teki
kysymyksen ja sitten ojensi hänelle laihan esikoisensa. Punapurje —
siellä se litistyi hänen vanhan takkinsa taskussa.
Haunia Vuorinen — runoilija. Kaikki ne luulevat olevansa runoilijoita.
Kun keksitään, että »marja» ja »karja», tai »pukki» ja »rukki»
kalskahtavat yhteen, niin silloin ollaan runoilijoita. Ja se on kahta
hienompaa vielä kuin proosakirjailijana olo. Myrkky sentään!
Juostessaan ylös mäkeä Ella yhtaikaa seurasi herrojen ilonpitoa
saunassa, neiti Rastaan nyökytyksiä ikkunassa, ja omia ajatuksiaan
päivän tapahtumien johdosta. Kaikki oli yhtä ikävää. Jos olisi saanut
lähteä talliin ja olla siellä koko yön. Mutta uimaan hän ainakin menee,
niin paksuksi ei jää tule, ettei hän saa sitä puhki.
Jaakko Tyrnin tytär ei milloinkaan ollut tuntenut huolestumista ruuan
tai juoman vuoksi, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että jos
päivällinen epäonnistuu, niin isä saa uuden syyn miettiä naimista.
Miehet ovat sellaisia: tie miehen sydämeen kulkee vatsan läpi, niin
sanottiin jossakin kirjassa. Mutta olisiko neiti Rastas ymmärtänyt
ruuanlaittoa? Ei hän siltä näyttänyt. Joka tapauksessa täytyi
päivällisen tänään onnistua.
Ella seisoi lieden luona ja puheli vanhalle palvelijalle. Hän selitti,
että täällä on tänään sellaisia erikoisia vieraita, jotka tuntevat
ruuan maun. Niinkuin se kauppiaskin, joka pitää hienoja päivällisiä
kirjailijoille ja taiteilijoille. Isäkin on ollut kutsuttuna niihin,
mutta kauppias on ensi kertaa täällä Tyrnilässä. Ella puhui kuiskaten
ja lämmitteli käsiään. Hän tuli uskollisen pienen naisen luo ja kiersi
kätensä hänen ympärilleen. Hän puheli hänelle joulusta ja kuinka he
joulunpyhinä istuvat ja juttelevat, niinkuin niin monesti ennen. Senja
oli tänään mahdoton. Kaikki oli hänestä nurin päin, puut märät, liha
huonoa ja hyvää ruokaa piti olla. Miksei edeltäpäin sanottu, että
tulee tällaiset määrät vieraita. Viimeinen valtti oli Ellalla vielä
käyttämättä. Jollei mikään muu auta, niin hän rupeaa puhumaan Helmisen
Armaasta. Jos Helmisen Armaalle antaa lahjan, niin Senja tekee mitä
tahansa. Se on niin hullunkurista.
Ella ei vielä ollut ennättänyt ryhtyä tähän keinoon, vaan odotti
otollista hetkeä, kun neiti Rastas, yllään kaikki hepenensä, seisoi
keittiön kynnyksellä. Vanha palvelijatar vaikeni, Ella vaikeni ja
vieras sai vaivoin sanat suustaan.
— Enkö... enkö minä voisi auttaa? Osaan hiukkasen taloustöitäkin. Kun
tulee näin paljon vieraita, niin... Minä kovin mielelläni...
Ella tunsi yhtäkkiä olevansa vanha ihminen ja otti käsiinsä asiain
johdon. Hän riisui villatakkinsa, viskasi sen puulaatikon kannelle ja
astui narskahtelevin, rasvanahkaisin kengin ovea kohti ja ikäänkuin
puhalsi neiti Rastaan edellä sisään. Ohoh, osasiko hän noin nolostua,
neiti Rastas? Hän oli totisesti nolo. Ja säikähtynyt. Ei enää kysellyt
mitään isästä ja hänen töistään, vaan rupesi kysymään aivan toista.
Hän uteli, oliko tuo palvelija usein noin pahalla tuulella ja oliko
hän jo ollut kauankin talossa. Hyvinpä kävi, totisesti hyvin. Ellaa
nauratti niin että hänen täytyi koettaa sitä salata. Ja hän maalasi
suurella sudilla mustaa väriä ja selitti, että Senja aina oli pahalla
tuulella, mutta että hän oli ollut talossa hyvin kauan, niin, tämä oli
kolmastoista vuosi, ja ettei voitu tulla toimeen ilman häntä.
— Mutta kuka tuollaista jaksaa kuunnella? kuiskasi vieras, katse
vieläkin suunnattuna sinne päin, missä keittiön ovi oli. — En minä vain
jaksaisi päivääkään.
Ella kuvasi vuolaasti:
— Isä ei tule toimeen päivääkään ilman Senjaa. Minusta ei ole väliä
eikä kenestäkään muustakaan, mutta Senja on välttämätön. Senja tietää
kaikki isän tavat, kaikki mistä hän pitää ja mitä hän ei siedä.
Senjalle isä sanoo, että nyt hän tekee työtä ja Senja on nyt koirana.
Ja Senja on uskollinen eikä päästä ketään lähellekään. Ja Senjallehan
isä lukee kirjansakin nimittäin ei tietysti kaikkia, mutta paljon.
Neiti Rastas vaikeni ja piteli käsiä rinnallaan aivan niinkuin eräässä
Rekolan taulussa, joka oli ollut liitekuvana joululehdessä.
— Mitä te nyt sanotte: lukeeko isänne kirjansa tuolle pienelle
vihaiselle ihmiselle?
— Lukee, sanoi Ella.
— Mutta eihän se ole mahdollista.
— On, toisti kirjailijan tytär painolla.
— No mutta eikö herra Jouna ole Jaakko Tyrnin ystävä ja neuvonantaja
kirjallisissa asioissa?
— Tjaa, on kyllä. Ja tietysti aina kun isä kuvaa säätyhenkilöiden
elämää. Mutta eihän Jouna sitäpaitsi aina ole täällä saatavissa.
— Tuolle kauhealle raa'alle ihmiselle!
Sydän hyppeli Ellan rinnassa iloisesti.
— Niin, hän on vanha talossa eikä lähde täältä enempää kuin tuo sauna
tuolla. Hän tekee täällä kaikki, keittää, pesee vaatteet, paikkaa ja
korjaa. Ennen hän hakkasi puutkin, mutta nyt on talonmies. Isä ei voisi
ajatella elämää ilman Senjaa.
— Niin, paikatkoon ja parsikoon hän kernaasti, mutta mitä hän
kirjallisuudesta tietää!
— Hänellä on hyvin terävä luonnollinen äly, sanoo isä. Niin, kuten
sanottu, isä tulee usein käsikirjoituksineen kyökkiin ja lukee meille.
Se on hyvin hauskaa.
Neiti Rastas seisoi sohvapöydän ääressä, tuijotti uutimeen, jonka
takana pimeydessä sauna oli, ja hypisteli pöytäliinan plyyshitupsua.
Hän puhui matalaan ja nyökäytti päätään:
— Vai tällainen se nyt on se »Muusa», josta kaupungilla puhutaan.
— Muusa, sanoi Ella, — ei tämä ole se Muusa. Tämä on Senja ja Annamar
on Muusa. Annamar on tullut sieltä kaukaa maalta mistä isäkin, Annamar
oli jo isän äidin äidillä. Hän on kahdeksankymmenen vanha ja lämmittää
saunan ja kitkee maat.
Neiti Rastas tuijotti taasen Ellaa suoraan kasvoihin. — Onko niitä
sitten kaksi?
— Voi sanoa, että niitä on kaksi. Kuinka ei olisi. Sillä Annamar ei
enää jaksa niin paljon. Senja vielä jaksaa. Vaikka hän aina toruu.
— Toruuko hän aina?
— Kyllä hän toruu. Tämä tänään ei ollut mitään.
— Kuinka te sitten jaksatte sitä kuunnella?
— No, siihen on totuttu. »Mitä pakanaa», sanoo Senja ja uhkaa lähteä
pois — joka päivä miltei hän sanoo lähtevänsä pois. Mutta mihinpä hän
kodistaan lähtee? Hän pitää meistä. »Myrkky sentään», sanoo Senja,
mutta me annamme hänen sanoa, me pidämme hänestä. Ja jollemme me Senjan
kanssa olisi vartioineet portteja — jaa, isä olisi silloin tyhjä mies.
Eikä hän olisi kirjoittanut yhtään kirjaa. Mutta nyt isä...
Ella Tyrni oli sanomaisillaan jotain varsin varomatonta, nimittäin,
että isä nyt on velaton mies — kyllä pitääkin olla hölmö! Hän käänsi
siis nopeasti puheensa toisaanne päin, varmaan ei neiti Rastas ollut
huomannut mitään. — Niin, nyt isä on kirjoittanut kirjoja ja toimeenkin
me tulemme, vaikka... Niin, Senja on säästäväinen, niinkuin meillä
täytyy olla. Oi voi, jollemme me — kas, isällä on paljon ihailijoita ja
ihailijattaria!
Ella vilkutti silmää ja naureskeli, lausuessaan viime sanoja. Neiti
Rastaan silmäterä yhä laajeni, hänen siinä pyöritellessään pöytäliinan
tupsua ja tuijottaessaan Ellaan.
— Tulevatko ne sitten tänne nuo ihailijat ja ihailijattaret?
— Kuinkas muuten! huudahti kirjailijan tytär, nojaten hartiansa valkeaa
kaakeliuunia vasten ja tämän nojan varassa liikutellen milloin kättä,
milloin jalkaa korosteeksi sanoilleen. — Kävelevät tässä ulkopuolella
ja odottavat, milloin näkisivät vilahduksen kirjailijasta. Eivät
välitä sateesta eivätkä pyrystä, kun sille päälle joutuvat. Yksikin
kun kerran käveli ja käveli, eikä hänellä ollut sateenvarjoa ja vettä
tuli kaatamalla, niin me pidimme neuvottelua, että mitä sille tehdään.
Muusa — nimittäin se vanha — olisi tahtonut päästää sen sisään ja
tarjota kahvia. Senja sitten menee portille. Hetken perästä hän palaa,
kainalossaan muistikirja — se oli ihkasen uusi kirja, kannessa kauniita
orvokin kuvia. »No, se on matkustavainen eikä se tahdo lähteä ennenkuin
Jaakko Tyrni on kirjoittanut tähän nimensä ja jonkin värsyn. Mutta
yhtä hyvä on, jos Ella kirjoittaa ei sitä niin vain mennä häiritsemään
kirjailijaa, kun hän on työssä.» Kyllä me pidimme iloa! Ei, en minä
sentään isän nimeä väärentänyt, mutta jotakinhan siihen täytyi
kirjoittaa. En minä viitsi sanoa, mitä siihen tuli — värsy se oli ja
minun tekemäni. Mutta Muusa hölkötti saunaan ja tempaisi vanhasta
vihdasta lehvän ja kaikki tämä vietiin odottavalle neitoselle ja hän
oli erittäin tyytyväinen... Kerran jouduin minä portille ja silloin
siinä oli sellainen, joka tahtoi tavata kirjailijaa vain viideksi
minuutiksi. Minä en ollut kohtelias, minä tunnen ne viidet minuutit
ja myöskin minä tiedän, mitä sisältävät pinkat, joita kannetaan
kainalossa. »Jaa-ah», sanoin minä, »vai viideksi minuutiksi! Mutta
minäpäs sanon teille, että jos te hakkaatte halkoja ja laskette kirveen
käsistänne viideksi minuutiksi, niin halko on siinä viiden minuutin ja
viiden tunnin ja viiden viikon perästä paikallaan. Mutta kirjailijan
ajatus ei ole halko. Se menee huuthelkkariin niissä viidessä
minuutissa, jolloin hän puhuu teidän kanssanne. Ja noita pinkkoja on
tässä talossa ennestään tarpeeksi.» No, menihän hän. Joskus me Senjan
kanssa sitten siivoamme isän pöytää ja lähetämme pois pahimman roskan.
On sellaisiakin käsialoja, että luulisi kanojen raapustaneen paperilla.
Ei isä näistä kaikista tiedä — puuttuisi vielä, että häntä niillä
häirittäisiin! Mutta kas vain, johan tuo kello löikin! Puoli tuntia
meni että helähti. En olisi uskonutkaan. Minun täytyy nyt lähteä hiukan
katsomaan hevosta. Helminen sen oikeastaan ruokkii, talonmies. Mutta
minä menen sentään. Tuon siksi aikaa isän huoneesta jotain luettavaa...
Neiti Rastas ojensi kätensä ja osoitti selviä oireita siitä, että hän
aikoo lähteä perässä.
— Minä tuon, sanoi kirjailijan tytär poistyöntävästi.
Ja neiti Rastas seisoi liikkumattomana samalla paikalla, kun Ella
jonkin minuutin perästä laski salin pöydälle kokonaisen kantamuksen
kirjoja.
— Nämä ovat isän uusimpia kirjoja, selitti Ella Tyrni. — Tämä tuli
vasta eilen.
— Tietosanakirja, sanoi neiti Rastas ja näytti aikovan purskahtaa
nauruun. — Ettekö vielä toisi puhelinluetteloakin.
— Mitä? sanoi tyttö. — Tahdotteko puhelinluettelon?
— Kyllä. Ja maailman kartaston ja osoitekirjan ja kertomataulun. Ei,
ei, ei, minä lähden mukaanne talliin. — Mitäs te nauratte?
— Nauranko minä? En suinkaan minä naura.
— Hyvä on. Tuon omenoita, isän ostamia. Meidän hevonen on paha
potkimaan.
— Mitkään hevoset eivät potki minua, minä olen vanha hevosmies, olen
ratsastanutkin.
Ella Tyrnin hyvä tuuli alkoi haihtua. Nyt ei käynytkään niin hyvin kuin
äsken. Jollakin lailla täytyi saada neitosen suu tukituksi.
— Keittää ja ratsastaa ja kirjoittaa, sanoi Ella, täyttääkseen tyhjää
tilaa, kunnes ehtisi keksiä, mitä oli sanottava. Minne jätin kudotun
röijyni? ajatteli hän sitten ja tiesi samassa hetkessä, mitä hänen oli
sanottava vieraalleen. — No niin, sanoi hän ja nosti päätään, — neiti
kun on kirjailija ja arvostelija ja joka suhteessa asiantuntija, niin
sanokaa nyt, onko minun isäni meidän suurin kirjailija vai eikö ole?
Ja ikäänkuin hän olisi unohtanut tallin ja hevosen ja kaiken muun,
asettui hän lujasti nojatuoliin, laski käsivarret ristiin rinnan yli ja
katsoi tiukasti vieraaseensa.
Neiti Rastas, joka oli aikonut ottaa päällystakkinsa, seuratakseen
kirjailijan tytärtä ulos, pysähtyi punaisen sohvan eteen, jonka
yläpuolella riippui taistelevia metsoja esittävä maalaus. Hän oli tähän
asti ollut kiitollinen, milteipä säikähtynyt ja avuton kuulijatar. Nyt
hän muuttui. Jahah, ajatteli Ella Tyrni, nuo ovat nyt ne kuuluisat
silmät, joilla on hurmattu kirjailijoita ja taiteilijoita. Vahinko
vain, ettei tässä tällä haavaa ole läsnä ketään hurmattavaa. Ellaa
nauratti, hän kohotti jalkojaan ylös permannosta ja alkoi takoa niitä
vastatusten. Onneksi ei isä ollut täällä, hän kai nyt olisi aivan
hullaantunut. Myrkky sentään, kuinka hän virkosi, tuo kirjailijatar.
Kasvoiko hän, vai oliko hän äsken astellut kumarassa? Ja nyt käytiin
viisaan näköiseksi. Ella Tyrniä alkoi harmittaa ja hän takoi lujemmin
yhteen jalkojaan.
— Eturivin mies kai? sihautti hän hampaittensa välitse ja istui aivan
hiljaa.
Isä menee hänen kanssaan naimisiin, ajatteli hän katsellessaan
vieraaseensa. Siinä ei auta mikään. Minä saan lähteä, Senja saa lähteä
ja Muusa saa lähteä Myrkky sentään!
— Jaa, sanoi neiti Rastas ja nyökytti päätään, pienen hymyn kareillessa
huulilla. — Jaa!
Olisi sanonut, että Jaakko Tyrni on huonoin kirjailija ettei Jaakko
Tyrni kelpaa mihinkään, olisi sanonut mitä tahansa, mutta »jaa — jaa!»
Ella Tyrnissä kiehui, ja yhä enemmän hän ärtyi, kun hän näki mitä
kirjailijatar siinä sivussa ajatteli. Ella näki hänen lävitseen: hän
arvosteli kuvaa sohvan yläpuolella ja piti sitä huonona. Varmaan hän
arvosteli sohvaakin ja kaikkea muuta. Puuttui vain todella, että hän
rupeaisi täällä määräilemään ja järjestelemään! Äkkiä Ella vetäisi
kädet kainaloistaan ja huusi:
— »Jaa, jaa» — noh?
Kirjailijattaren katse jatkoi kulkuaan metsotaulusta pikkutauluihin
ja pysähtyi uuniin. Jaa-ah, mitähän siitäkin on sanottavaa? Se kai ei
olisi saanut olla valkoinen eikä sillä olisi saanut olla kaikkia niitä
pieniä esineitä, mitä siihen oli asetettu, vaan jotain muuta.
— Kaikki on nykyään hiukan tasapäistä, sanoi neiti Rastas, äänessä
pieni alistuva surumielisyys. — Koska sitten siitä kohonnee.
Häneltä pääsi huokaus, hän tarttui valkeilla sormillaan kultavitjoihin,
joiden päässä riippuivat silmälasit ja tarkasti suurta valokuvaa
kultakehyksissä. Ella tunsi kuumeten, ettei kuva sopinut siihen missä
se oli. Mitä hän olikin ripustanut sen siihen, hänen huoneeseensahan se
kuului.
— Onko se sama, joka oli julkaistuna kuvalehdissä
viisikymmenvuotisjuhlan jälkeen? kysyi neiti Rastas, ja jatkoi,
vastausta odottamatta: — Se on hauska. Hevonen on oikein hyvä. Mutta
emmekö mene sitä katsomaan?
— Tarkoitatteko sitten, ettei minun isäni ole suurin kirjailija? huusi
Ella Tyrni, liikkumatta paikaltaan.
Neiti Rastas päästi kultavitjat vaipumaan hameelleen, joka oli kuin
mustaa valuvaa vettä, kääntyi ja astui rumaa mattoa pitkin äänettömästi
Ella Tyrnin eteen. Täällä oli kaikki rumaa, matto ja uuni ja huonekalut
ja taulut — Ella Tyrni tunsi sen tuon naisen läheisyydessä, jonka
kaula kohosi välähtelevistä verhoista kuin mikäkin vesikasvi. Kaikkein
rumin oli hän, Ella itse, hänen hirveät kenkänsä, hänen kätensä, hänen
tukkansa... Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, kun hän näin yhtäkkiä
ymmärsi rumuutensa ja käsitti, että huonomman on väistyminen paremman
tieltä. Mutta kun ei hänellä ollut mitään muuta kuin tämä koti ja kun
ei hän osannut mitään ammattia, niin hän sittenkin asettui kovaan
vastakynteen, pureutui kiinni tuoliinsa ja päätti, ettei väisty, myrkky
vie!
— Lapsi raukka! sanoi neiti Rastas ja nosti kättään ikäänkuin olisi
aikonut silittää hänen päätään.
Silloin Ella Tyrni oli potkaisemaisillaan häntä. Kuuma puna nousi hänen
kasvoilleen ja peitti kuin märkä, lämmin vaate hänen ruumiinsa varpaita
ja sormenpäitä myöten. Hän purskahti nauruun ja piti lujasti kiinni
tuolin käsipuista, ikäänkuin tuoli olisi ollut valtaistuin, jolta hänet
aiottiin syöstä.
— Raukka saatte olla itse. Minä olen suurimman kirjailijan tytär, minä!
Minä tiedän että hän on suurin kirjailija eikä mikään eturivin mies,
vaikka te arvostelijat sitä kuinka toitottaisitte. Tällainen ruma minä
olen ja epämuodikas, mutta kun minä olen Jaakko Tyrnin tytär, niin en
minä tarvitse mitään hepeniä. Ja tämä on minun kotini ja minä panen
seinille mitä tahdon ja uunille mitä tahdon ja menen talliin koska
tahdon ja otan ohjakset koska tahdon.
Ella Tyrni kimmahti seisoalleen ja huomasi tyydytyksellä, että hän
saattoi ulottua taputtamaan kirjailijattaren päälakea, jos niiksi tuli.
Niin pitkä hän oli.
Kirjailijatar ei suuttunut. Hän alkoi päinvastoin jälleen
harjoittaa emäntäänsä kohtaan tuota hyväntahtoisuutta, jota Ella
Tyrni ei kärsinyt. Hän katseli Jaakko Tyrnin tytärtä ihailulla,
milteipä kunnioittaen ja samalla huvitettuna. Seuratessaan hänen
kasvonilmeittensä vaihtelua, ajatteli Ella: kyllä ne ovat tosia, mitä
tuosta kerrotaan. Kyllä hän on ollut siippana joka kirjailijalla ja
taiteilijalla — hyi! Mutta vaikka hän mielessään sanoi »hyi», tunsi hän
jotain kaukaista kaunaa senjohdosta että Annikki Rastas taisi vetää
ihmisiä puoleensa. Ella halusi vetää puoleensa vain yhden ihmisen vetää
hänet niin, ettei hän tarvitsisi ketään muita, yksinään kuulla hänen
lukevan käsikirjoituksensa, kuulla ne ennenkuin kukaan muu.
— Paljon te rakastatte isäänne, lausui ääni, joka oli lempeä kuin äidin.
Ella Tyrnin laiha nyrkki painautui punaista plyyshinukkaa vasten
pöydällä ja hänen silmänsä kipunoivat.
— Se ei kuulu kehenkään.
Neiti Rastas upotti silmäteränsä Ella Tyrnin levottomaan katseeseen.
Hetkisen he sillä lailla tuijottivat toisiinsa. Yhtäkkiä kirjailijatar
vilkastui, hymyili ja etsi kädellään Ella Tyrnin kättä.
— Teidän isänne _voisi olla_ päätä pitempi muita, sanoi hän hiljaa ja
salaperäisesti.
Ella Tyrni loittoni askeleen taaksepäin ja hänen käsivartensa
riippuivat puisevan poistyöntävinä pitkin kupeita.
— Eikä ole? sanoi hän ja viluinen kalpeus jännitti hänen kasvojaan
kireälle pingoitettua hiusrajaa myöten.
— Ei ole, kuiskasi neiti Rastas säälimättömästi.
Silloin ei Ella tietänyt, suuttuisiko hän ja syytäisi pahoja sanoja
vasten puhujan kasvoja, vai jatkaisiko vielä kyselyään ja ottaisi
kerran oikein perinpohjin selvän siitä, mitä arvostelijat, ne roistot,
hänen isästään tahtoivat. Ella katsoi viekkaasti vieraaseensa.
— Kuka sitten on se suurin?
— Tasapäisiä.
— Mutta koska Jaakko Tyrni ei ole suurin, niin täytyyhän jonkun olla
suurimman — kuka se on, sitä kysyn.
— Tjaa — vaikea sanoa.
— No, mitä sitten sanotte, ettei Jaakko Tyrni ole suurin? Kun ette
tiedä kuka on hänen yläpuolellaan, niin mitä puhutte.
— Neiti Ella, olisi paljon viisaampaa, jos te ryhtyisitte tukemaan
isäänne. Ei sillä tavalla, että te karkoitatte talosta kaiken
elähyttävän seuran, että... Älkää pahastuko, te ette tiedä, mitä
kirjallinen ja taiteellinen työ tarvitsevat. Jaakko Tyrnistä tulee
suuri kirjailija, jos hän — niin, miten sanoisin — jos hän viettää
rikkaampaa elämää, tuntee täyteläisemmin... Te olette viisas tyttö,
Ella, kyllä te tämän ymmärrätte.
Eila Tyrni oli luonut katseensa maahan ja kuunteli, ohimojensa tykinnän
säestäessä kirjailijattaren puhetta. No, joko se nyt loppuikin? Eiköhän
häntä saisi jatkamaan, että oikein voisi tietää, mitä hän tarkoittaa.
— Rikkaampaa elämää? toisti Ella ja kosketti varpaallaan maton kuviota.
— Niin, teidän ei pitäisi estää isäänne vastaanottamasta vaikuttimia
ulkoapäin — päinvastoin.
— Ulkoapäin — entäs sisältäpäin sitten?
— Kaikkialta, ulkoa ja sisältä ja joka taholta, niinsanottua kaunista
ja niinsanottua rumaa, niinsanottua hyvää ja niinsanottua pahaa...
— Jaa-ah — tuleeko hänestä _sitten_ suurin kirjailija?
— Pikku neiti, sitä en voi sanoa. Ei ole mitään niin laskematonta kuin
taiteellinen työ. Mutta ainakaan ei hänestä tule entistä enempää, jos
hän jatkaa tätä porvarillisen hyvää elämää.
Ella kohotti nopeasti katseensa.
— Mitä porvarillisen hyvää elämää hän sitten elää? Me elämme
säästäväisesti, luuletteko että täällä herkutellaan?
— Porvarillisen hyvää elämää, sanon minä! nauroi neiti Rastas. —
Lihavaa, rasvaista elämää, yllinkyllin unta ja tyytyväisyyttä. Ei
lankeemuksia eikä nousuja, ei epätoivoa eikä autuutta — sellaisessa
maaperässä nousee tasapäistä viljaa. Koska sitten siitä kohonnee joku
pää yli muiden. Isänne ystävä väittää, että yksi nyt on kohoamassa,
yksi joka laskettaa punaisin purjein... Jaakko Tyrni voisi vielä paljon
— jos hän uskaltaisi.
Ella Tyrni kysyi yhtäkkiä:
— Kuka on Haunia Vuorinen?
Annikki Rastas katsahti hämmästyneenä kirjailijan tyttäreen.
— Kuinka niin? Hän on nuori kirjailija.
— Mitä hän on tehnyt isälleni? jatkoi Ella ja hänen silmänsä tunkivat
verestäen toisen silmiin.
— Onko hän tehnyt jotakin isällenne?
— Miksi isä sitten on hänelle suuttunut?
— Onko isänne häneen suuttunut?
— Ei, en tiedä, ajattelin vain. Kyllä hän on ollut hävytön isälleni.
— Vai niin. Hän on julkaissut hyvän kirjan.
— Paremman kuin isäni?
— No mutta, Ella...! En ole sitä lukenut vielä. Jouna sanoo että se on
niin hyvä. Ella, tahtoisitteko että isänne kirja olisi parempi? Silloin
— Ella, ettekö te tiedä mistä kirjailija elää? Samasta, mistä jokainen
taiteilija ja oikeastaan jokainen ihminenkin, jollei hän kuolleena
kulje tällä vihreän maan kamaralla. Ella, te suloinen lapsi — no,
tiedättehän, mitä häneltä puuttuu.
Hän ojenteli käsivarsiaan Ellaa kohden ja puheli tavalla, jolla ei
kukaan ollut häntä lähestynyt. Ella ei enää muistanut kuka hän oli, hän
kuunteli ja tunsi kyynelten alkavan kohota syvällä rinnassaan.
— Olet suloinen pieni tyttö, Ella Tyrni, isäsi ylpeä tytär. Ettäkö
sinä olisit ruma — ei, ole juuri sellainen kuin olet. Mutta älä kiellä
isältäsi elämän leipää, luomisen savea...
Hänen kätensä lähestyivät Ellan kasvoja kuin kaksi viileää tuoksuvaa
kukkaa, jotka lapsi on poiminut maasta ja joita se vaistomaisesti
ikävöi ihoaan vasten.
Yhtäkkiä Ella Tyrni vavahti ja selittämätön vastenmielisyyden tunne
puistatti häntä.
— Tehdään liitto, Ella, kuiskasi kirjailijatar. — Sinä ja minä! Isäsi
tähden. Ja onpa ihme, jollei...
— Myrkky sentään, mikä te olette! Ei, menkää te muille markkinoille.
Myrkky sentään!
Ella Tyrni oli joutunut sohvapöydän taakse ja hänen leppymätön kylmä
katseensa seurasi kirjailijatarta.
Tämä lausui jotain vieraalla kielellä — varmaan runoa — puoliääneen ja
nyökytti päätään.
— Lapsi parka, mitä te oikein pelkäätte?
— Minäkö? Mitä minä pelkäisin?
Ei suinkaan isä sentään ole niin hullu että ottaa tuota komeljanttaria,
ajatteli Ella Tyrni itsekseen. Kuka meistä tässä voittaa, tuo vaiko
minä? Myrkky sentään!
— Me voisimme yhdessä saada aikaan niin paljon, Ella Tyrni. Isästänne
voisi tulla se suuri kirjailija, jota te toivotte. Ja minä myöskin.
— Ja tekö hänestä sen tekisitte? ilkkui Ella. — Sellaisiako ne suuret
kirjailijat sitten ovat, että ne _tehdään_? Eivätkö ne itse tee
itseään? Nainenko se heidät tekee?
— Ella Tyrni, olette kirjailijan tytär — tiedättekö niin vähän?
— Myrkky sentään, tästä ei koskaan tule loppua, tätä keskustelua tulee
arkkikaupalla. Pian voivat herrat palata saunasta. Mihin kummaan minä
paninkaan sen villaröijyni?
— Olisin niin mielelläni toiminut sovussa teidän kanssanne.
— No, en suinkaan minäkään riitaa tahdo, mutta mistä toiminnasta
tässä oikeastaan olisi kysymys? Myrkky sentään, puhukaa selvästi, en
minä ole mikään ajatustenlukija tai vatsastapuhuja. Missä toiminnassa
minun pitäisi olla? Tekemässä isästäni kirjailijaa — sopiiko se
teidän mielestänne ja luuletteko Jaakko Tyrnin suostuvan sellaiseen?
Ahhahhahhah, nauraa täytyy.
Kirjailijatar ei nauranut. Kierrettyään huonetta oli hän ajautunut
lähtökohtaansa sohvapöydän eteen ja selaili tietosanakirjaa, jonka
hänen nuori emäntänsä oli asettanut pöydälle.
— Vahinko, sanoi hän ja höpisi taasen jotakin ranskankielellä.
Ella Tyrni erotti nyt kielen, kaksi vuotta oli häntä kiusattu sillä
koulussa. Isä oli välttämättä tahtonut että hän lukisi ranskaa. Oli
ehkä tullut puhuttua hiukan pahasti tuolle vieraalle — olisi ehkä
nyt pitänyt vetäistä jäniksenkäpälällä. Mutta tehkööt herrat sen,
kun tulevat — isä kyllä pitää siitä huolen, ettei kirjailijattarelle
jää suuhun karvasta makua. Oma syynsä, mitä rupesi hakemaan riitaa.
Kai sentään toinen puolustaa itseään, kun toinen kaikella väellä
ja voimalla yhtäkkiä pyrkii äitipuoleksi taloon. Rakkaudesta siinä
puhutaan tuossa hänen runossaankin — hän sanoo sen ranskaksi, se
ei silloin muka kuulu niin pahalta, myrkky vieköön. Rakkaudesta ja
kuolemastakin runossa puhutaan, olisipa hauskaa tietää, mikä runo se
on. Ella Tyrni aikoi lähteä, mutta hänen teki samalla mieli jatkaa
keskustelua. Mihin hän sen villatakin panikaan?
— Ne tulevat punapurjein, nuoret kirjailijat, sanoi neiti Rastas,
silmälasiensa läpi katsellen jotakin kuvaa. — Niiden joukosta se kai
kerran kohoaa se korkea pää.
Nyt oli Ella Tyrnin vuoro jäädä tuijottamaan suurin silmin. Hän alkoi
aavistaa, että isää uhkasi todellinen vaara. Aikoiko tuo poika ajaa
kumoon Jaakko Tyrnin? Jopa oli röyhkeä. Ja hänelle hän oli antanut
luvan tulla Tyrnilään. Tiesikö isä Vuorisen häijyt aikeet? Sitävartenko
isä oli hänelle suuttunut? Vai oliko hän tehnyt jotain muutakin?
Tämä Rastas tahtoi suojella isää — olisiko sittenkin pitänyt ryhtyä
joihinkin sovitteluihin hänen kanssaan. Kun olisi tietänyt mitä tässä
piti sanoa ja mitä olla sanomatta.
Olisipa ilta että pääsisi järveen ja unohtaisi kaikki! Eivät ikinä
ne selviä nämä asiat. Elämän leipää ja luomisen savea — hahhah.
Ehkäpä tästä sentään kelpaisi palvelustytöksi — siksihän se hänet
arvosteli, herra Punapurje. Jos olisi poika, niin pyrkisi juoksupojaksi
kirjakauppaan — mutta Pikku? Olisipa ilta että pääsisi avantoon!
Ella Tyrni tunsi rinnassaan huolten polttavan ja tykkivän, ikäänkuin
ne olisivat olleet paisumia, täynnä kipua. Tällaista oli aina ollut ja
tulisi aina olemaan.
No, mikä siellä nyt oli? Joku puhui ja piipatti heleällä äänellä.
Tuliko vieraita lisää? Uusia ihailijattaria? Myrkky sentään, oliko
isä heidätkin pyytänyt? Ti-ti-ti — nyt tapahtuu keittiössä räjähdys.
Mitähän ihmisiä nuo ovatkaan? Nuoria rakastuneita, mitäpä ne muutakaan
ovat — hän ei kärsi sellaisia. Nyt täytyy Armas Helmiselle luvata
jotakin, muuten Senja halkeaa suuttumuksesta. Mutta miksi hän päästää
heidät sisään? Eikö juuri sitä varten ole laitettu korkea aita ja
portti ja lukko — pitääkö vielä hankkia koira, ja vihaisinta lajia?
— Me emme tietäneet, että oli kello, me pyydämme anteeksi, sitä
ei voinut mitenkään nähdä pimeässä. Emme olleet löytää, asemalla
näytettiin niin huonosti. Etteihän vain aita olisi mennyt rikki, kun me
tulimme yli. Sinun täytyy katsoa, Aarre...
— Uusia vieraita! kuiskasi neiti Rastas ja nyökytti päätään.
Ella Tyrni ei vielä lähtenyt, vaan koetti kuuntelemalla saada selkoa
siitä, miten monta heitä oli. Oudon piipatuksen rinnalla, joka kuului
keittiöstä, tuntui neiti Rastas yhtäkkiä tutulta ja miellyttävältä.
Mies ja nainen siellä oli.
Ella oli parilla askeleella keittiön ovella ja tempasi sen auki.
— Keitä täällä taas on?
Hän ei sanonut sitä ystävällisesti. Hänen edessään keskellä
paistinkäryä seisoi nuori neiti ja nuori herra.
— Me vain! sanoi neiti ja tyrkytti kirjailijan tyttärelle kättä, ja
sitten tuli kuin koskesta: — Me pyydämme anteeksi, mutta herra Tyrni
oli niin äärettömän ystävällinen ja käski tulemaan. Tai mitä minä
sanonkaan: hän antoi kirjeessä luvan, että saisimme tulla. Anteeksi —
varmaan neiti Tyrni. Näimme teidän tänään ajavan, se oli suurenmoista.
Ette suinkaan te nähneet meitä? Meitä seisoi aika liuta kadunkulmassa,
te pistitte jalan ulos reestä — oi ettekö te nähnyt? Siinä oli melkein
koko luokka, meidän kuuluisa kirjallinen luokkamme. Tai ei meitä
sentään ole kuin kolme, jotka kirjoitamme, me kaksi ja eräs kolmas.
Mutta enhän vielä ole sanonut nimiämmekään. Tämä on Aarre Salmensuu,
julkaissut jouluksi runokokoelman. Ja minä olen Alma Kiviluoto.
Varmaan tekin kirjoitatte, neiti Tyrni — se on hirveän hauskaa.
Teille se mahtaa olla leikkiä vain, kun asutte juuri tässä mestarin
läheisyydessä. Mutta me olemme mekin, herra Salmensuu ja minä, suuressa
kiitollisuudenvelassa herra Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun
kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, neiti Rastas, te itse! Kuinka
voinkaan teitä kiittää! Se oli aivan erinomainen arvostelu — viatkin!
En ensinkään voinut suuttua, te sanoitte kaikki niin ystävällisesti.
Ja kiitosta oli liikaakin. Minä olin sinä päivänä niin onnellinen
että olisin suudellut koko maailmaa. Kutsuin heti parhaimmat ystäväni
kahvilaan. Illalla kävelimme teidän asuntonne ulkopuolella — oli niin
kauhea sade, te ette tullut ulos. Emme tietäneet missä kerroksessa te
asutte. Toisessa kerroksessa syttyi lamppu, jota kuvittelimme teidän
lampuksenne. Teidän arvostelunne antoi minulle siivet. Minulla on
nyt teidän kuvanne edessäni pöydällä, kultakehyksessä. Olen lukenut
kaikki teidän kirjanne — ah, te itse! Voi, hyvä isä minun hamettani
— se meni kun me tulimme yli aidan. Me emme nähneet kelloa. Jos minä
voisin saada pikkuisen neulaa ja lankaa — ehkä valkeaa mieluummin
kuin mustaa. Niin, eihän tätä väriä ole varastossa, tämä on minun
erikoinen värini. Mutta eikö herra Tyrni ole kotona? Oi saunassa
— saunassa? Kuuletko, Aarre, saunassa! Me tulemme tuomaan hänelle
kirjojamme. Tahdoimme mukaan Haunia Vuorista, mutta hän ei lähtenyt,
sanoi jo lähettäneensä kirjansa. Oi, se on ihana kirja — hänestä tulee
jotakin suurta. Minä olen itkenyt Punapurjeen ääressä. Hän on meidän
luokkatoveri, istui Aarteen vieressä kahdeksan vuotta. Mutta hän ei
tullut, hän on aina niin ujo — kielsi meitäkin lähtemästä. Mutta me
otimme sen rohkeuden, sillä meidän täytyi omakätisesti saada ojentaa
kirjamme Jaakko Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi
nähnyt päivänvaloa. Ah, ja tämä on Tyrnilä! Oi, neiti Tyrni — ja hän
itse on saunassa. Ajattele, Aarre, me olemme täällä! Ja hän saunassa...
Mitä te sanotte: muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita. Ajattele,
Aarre: niin monta yhtaikaa. Leppiaho ja Loila ja Jouna — kaikki me
saamme nähdä. Ah, Rekola — minä matkustin kerran junassa ja tutustuin
häneen. Ei, minä en kerro enempää. Hän piirsi minun profiilini
paperossikotelon kanteen. Olipa erinomaista... En ole nähnyt häntä sen
jälkeen, olin silloin seitsemännellä luokalla. Ah, anteeksi — minä
puhun niin äärettömän paljon, mutta tämä tuntuu niin juhlalliselta ja
ihmeelliseltä. Ja koko matkan löi sydämeni — älä keskeytä minua, Aarre,
sinä saat sitten puhua. Eihän hän vain... ettehän te vain kovin suutu
minulle... meille, kun tulimme näin käskemättä. Mutta meillä oli lupa
häneltä itseltänsä. Tuotan nyt neiti Tyrnille näin kauheasti vaivaa.
Onhan sinulla käsilaukkuni, Aarre...?
Kirjailija Salmensuulla oli hallussaan käsilaukku. Hän seisoi
keskellä lattiaa, polttaen paperossia, laukun keinuessa käsivarrella,
ja seurasi Ella Tyrnin kättä, joka valkealla rullalangalla harsi
kokoon tiilenväristä silkkikangasta. Ella Tyrni teki sitä kaukaa ja
vastenmielisyyttään salaamatta, ikäänkuin hän olisi hoitanut jotakin
tarttuvatautista.
Kirjailijoita ja kirjailijoita, ajatteli hän. Kuinkahan paljon niitä
oikein tähän maahan mahtuu. Ja kaikki ne isälle kelpaavat, kaikki hän
auttaa jaloilleen ja sitten ne tulevat punaisin purjein ja ajavat hänet
kumoon. Mitähän nuokin olivat ja koskahan hän ne oli kutsunut. Olisi
pitänyt järjestään hävittää kaikki vasta-alkajien käsikirjoitukset
isän pöydältä. Pitääkö nuokin pyytää päivälliselle? Mitenkä heidät saa
mahtumaan pöytään? Haunia Vuorinen — Haunia, Haunia, sitä nuo kaksi
taasen kilpaa toistivat. Eilen ei täällä kukaan ollut tietänyt sen
nimistä miestä löytyvänkään ja tänään hän jo oli suurin kirjailija,
pois tieltä vain kaikki entiset! Kaiken tämän ikävän ja kiusallisen
takana häämötti toki yö, talli, sauna avantoineen. Mutta se ei
päättynyt siihen, vaan kaukaisuudessa kaiken takana oli isän naiminen.
Ja tuossa istui morsian, huvitettuna seuraten nuoria kirjailijoita,
valkea sormi kulkien pitkin tietosanakirjan kantta. Ella Tyrni veti
pitkän langan vielä pari kertaa kankaan läpi, kumartui puremaan sitä
poikki ja kuuli nuoren kirjailijattaren kaatavan niskaansa kiitosta
ikäänkuin täydestä sankosesta. Ne olivat niin rakastuneet toisiinsa nuo
molemmat, että rakkaus tippui heidän katseistaan ja liikkeistään kuin
siirappi. Jahah — tätäkö se olikin!
— No, sanoi Ella Tyrni neiti Rastaalle ja hymyili, — nyt on kai yllin
kyllin elämän leipää ja luomisen savea. Kai se suurin kirjailija sitten
pian nostaa päänsä.
Liki piti, etteivät neiti Rastaan kuuluisat silmät pudonneet päästä.
Hänen hymyssään oli jotakin muutakin kuin pelkkää hyväntahtoisuutta,
kun hän katseli ja kuunteli nuoria kirjailijoita.
— Niin, sanoi hän vihdoin, — ehkä lukisitte arvosteluni uudestaan.
Ehkette ole ymmärtänyt sitä oikein. Teidän eteenne on sattunut
kiitollinen tositapaus ja te olette kuvannut sen sellaisenaan. Tästä on
vielä kappale matkaa luovan mielikuvituksen tuotteeseen.
Ella Tyrni oli kiitollinen neiti Rastaalle. Paljon enemmän kuin sanat,
lausuivat kuitenkin hänen kasvonsa Antaisikin tuolle nenäkkäälle
neidille, joka tuossa keikaili ihailijansa edessä! Herra Salmensuu
riensi heti puolustamaan nuorta neitiä. Hän vakuutti neiti Kiviluodon
kirjoittaneen konventin lehteen kertomuksia, joissa ei ollut
siteeksikään totta — kaikkityynni mielikuvitusta! Neiti Kiviluoto itse
seisoi hiukan masentuneena arvostelijattaren edessä ja vakuutti, ettei
hän novellissaan ollut tarkoittanut ketään. Silloin herra Salmensuu
katsoi häneen. Ella näki heidän lävitseen ikäänkuin heidän sielunsa
olisivat olleet riisuttuina alasti hänen eteensä: neiti Kiviluoto
oli novellissaan kuvannut opettajat ja toverinsa uskollisesti kuin
valokuvauskone, ja herra Salmensuu oli kirjoittanut runonsa neiti
Kiviluodosta. Junassa he olivat istuneet lähekkäin niin että kädet
olivat koskettaneet toisiaan ja junasillalla oli Salmensuu suudellut
neiti Kiviluotoa... Luomisen savea ja elämän leipää! Ella Tyrni kuumeni
ja tunsi sekavasti, ettei ollut ketään, joka olisi tahtonut istua sillä
lailla lähellä häntä. Olisipa joku uskaltanutkin! ärsytti hän itseään
samassa. Pitäkööt vain seuraa toisilleen nuo kolme, puhukoot luomisen
savesta ja elämän leivästä, mielikuvituksen luomista ja valokuvista —
hän, Ella Tyrni, läkähtyy sellaisesta.
Teki hyvää tulla keittiöön, jossa ei ollut mitään kaunista, jossa
kaikki oli vanhaa ja harmaata. Sekin tuntui mukavalta kun näki Senjan
ja Helmisen Armaan äidin arkivaatteissa ja arkityössä. Ella Tyrni
parani kuin taudista, kun Senja puhui poismenostaan — kolmetoista
vuotta hän jo oli ollut, sai se riittää yhden talon osalle! Ella
tarttui takaapäin hänen hartioihinsa, painoi hänen käsivarsiaan ja
nauroi. Ja kun Senja suuttuneena vakuutti, ettei ollut mitään naurun
syytä, niin Ella oli suuttuvinaan takaisin. Mutta häntä nauratti
vastustamattomasti ja hän tunsi olevansa täysikasvanut ihminen.
Hän näki itsensä tulevan keittiöön, näki molemmat naiset, heidän
vaatteensa, kasvonsa ja omansa myöskin, näki tämän kaiken ikäänkuin
hän olisi katsellut sitä seisoen tikapuilla ikkunan takana. Mitä he
olivatkaan, nuo tuolla salissa? Nämä täällä olivat ihmisiä. Kyllä hän
tästä vielä näyttää. Ei tähän ole neiti Annikki Rastaan niin helppoa
päästä kuin hän luulee. Entistä paremmin hän varjelee tätä kotia
tästäpuoleen. Senkin Punapurjeen hän toisena joulupäivänä vastaanottaa
ilman verikoiran apua ja toivoo selviytyvänsä. Ja saadaanpa nähdä,
eikö täällä kotona pystytä valmistamaan elämän leipää ja luomisen
savea ilman vierasta apua. Isä kirjoittaa tästä vielä kirjoja niin
että maailma hämmästyy. Hämähäkkikin kehrää itsestään — ei sille
tuoda ulkoapäin mitään villatukkoja. Olisipa ihme, jos kirjailijalle
oikealle suurelle kirjailijalle — pitäisi muualta kantaa eteen savet ja
elämänleivät. Kyllä ne on hänellä sisäpuolella. Ja sieltä sitä rihmaa
tulee. Parasta olla nuolematta ennenkuin tipahtaa. No, nyt saa Senja
lakata torumasta. Ellaa huvitti jo etukäteen hänen tulevien sanojensa
vaikutus.
— Katselin tässä juuri isän harmaita vaatteita, virkkoi hän
välinpitämättömästi, — eiköhän niistä vielä tulisi Armaalle hyvä puku?
Oikein hän oli laskenut. Senja rupesi torumaan, että kaikki annetaan
pois, vaikka kotonakin tarvittaisiin. Ella ei uskaltanut katsoa häneen,
niin häntä huvitti. Hän meni ikkunaan, katseli siinä hetkisen ja
huomautti, että mielelläänhän isä antaa vaatteet Armaalle, Armas kun
on niin kunnon poika. Ja taas hän laski oikein: Senja pudotti halon
lattiaan, puhalsi lieteen kunnes oli aivan tulipunainen ja pyyhkäisi
sitten silmiään. Ella näki hänenkin sielunsa paljaana edessään eikä
enää nauranut. Kovakouraisesti käsitellen pataa, joka oli tulella,
huomautti uskollinen palvelijatar, että tarvittaisiin laakerinlehtiä.
Aivan oikein, Ella lähti niitä hakemaan. Hän ei noutanut niitä
mistään kaapista tai ruokasäiliöstä, vaan laakeriseppeleestä isänsä
seinällä. He olivat Senjan kanssa taitavasti ottaneet lehtiä takaa
— vielä ei voinut mitään huomata. Isähän oli syntymäpäiväkseen
saanut uuden seppeleen, mitäpä tästä vanhasta oli väliä. Kun Ella
palasi, oli mieliala keittiössä tykkänään muuttunut: aurinko paistoi.
Toinen naisista huomautti, että ehkä tällä päivällisellä sentään
elää herkkusuut kauppiaatkin, toinen siunaili vaatelahjaa. Molemmat
liikkuivat liukkaasti.
Ella Tyrni näki tutun kotoisen arjen ikäänkuin hän olisi katsellut
kuvaa. Mikä olikaan talonmiehen kivulloinen poika tälle vanhalle
Senjalle? Myrkky sentään mikä oli ihminen?
* * * * *
Sillaikaa olivat herrat saunassa.
Tuntien joukkonsa tulleen hiukan kirjavaksi ja vaikeaksi johdattaa,
koetti isäntä osoittaa kullekin vieraalle mukavaa paikkaa. Täällä oli
ahdasta, sitä ei voinut kieltää. Eivätkä mielet tuntuneet olevan juuri
siinä vireessä missä Tyrni olisi suonut niiden olevan, voidakseen
esitellä kirjailijatovereille juhlapäivänsä ajatuksia. Jouna oli lupaa
kysymättä ottanut haltuunsa sivupenkin likinnä kiuasta ja nostanut
jalkansa kattopykäliin niinkuin niin monet kerrat ennen — hän ei
lainkaan näyttänyt huomaavan, mitä hän tänään oli tehnyt. Orelvalle,
liikemiehelle, oli Tyrni kohteliaasti luovuttanut oman paikkansa
kattopykälineen päivineen. Muita pykäliä ei katossa ollutkaan,
ajattelemattomasti Jaakko Tyrni kyllä tänään kaupungissa oli luvannut
toimittaa niitä iltaan. Mutta siihen ei olisi ollut aikaa, eikähän
täällä ollut tilaakaan. Kun kolme oli pitkänään, niin muiden täytyi
istua. Kohteliaisuudesta istuivat nyt sekä Loila että Leppiaho ja
Tyrni. Palusta ei saatu lauteille. Hän pysytteli jakkaralla muuripadan
kyljessä, huitaisi silloin tällöin ympärilleen vihdalla ja sanoi
lepyttävänsä vainajia. Rekola oli jäänyt pukuhuoneeseen, hänellä
oli nuha. Ei auttanut, että muut vakuuttivat saunan, Suomen kansan
vanhan lääkkeen toki juuri olevan kylmettymistä varten — Rekola jäi
etuhuoneen penkille, keskelle vaateläjiä, jotka siellä edustivat kuutta
saunassa olijaa. Nämä vaateläjät todella edustivat omistajiaan, sillä
ne antoivat vääjäämättömän katsauksen kunkin sisimpään. Alpi Rekola
napitti päällystakkinsa, painoi hattua syvemmälle päähänsä — hän käytti
huopahattua kylmimmälläkin pakkasella, hän teki sen periaatteesta — ja
sytytti paperossin.
Lystillistä kuunnella tuollaisia mykkiä inhimillisiä tunnustuksia. Ne
ovat pelottavan rehellisiä, tuollaiset vaateläjät. Vaikkei ikinä olisi
ihmistä nähnyt, niin voi tuollaisesta hänen jättämästään vaateläjästä
päättää mikä hän on. Tällaisen näkemyksen johdosta saattaa suorastaan
määrätä kuinka läheisiin tekemisiin hänen kanssaan on ryhdyttävä, kun
kohtaa hänet. Yksi jättää ujostelematta näkyviin rääsynsä, sulloo
paksut villasukat avokenkiin, joita neljän vuodenajan sateet ovat
liuottaneet. Toinen kätkee kauniisti rikkinäisen kantapään takin alle,
joka on huolellisesti käännetty kotikylän räätälillä. Kolmas levittää
vihreät silkkisukkansa ja sinipunervat alusvaatteensa kaiken kansan
nähtäväksi... Mutta miten he tuolla sisällä ovatkaan niin hiljaa? Vain
kiuas sihisee ja kohisee. Ja kun sihinä hetkeksi on hiljennyt, niin
pamahtaa uusi vesipanos jälleen tulikuumia kiviä vasten niin että ne
ulisevat, vinkuvat ja vonkuvat. Sitä kuuntelee näin syrjästä päin kuin
parhainta teatterimyrskyä.
Alpi Rekola imee paperossiaan, asettuu ikkunan ääreen ja katselee
ulos. Onko tässä virtava kohta, vai miten on rannassa sulaa? Vai onko
tuo tumma kohta jo jäässä? Onko siinä avanto? Toisella puolen järveä
tuikkii tulia. Tähdet ovat suuret ja levottomat. Pakkanen kiristyy.
Omituista, että ihmisessä sittenkin aina jotain värähtää, kun
hän kohtaa entisen rakastetun. Eipäs hän tahtonut jäädä sisään
Annikin kanssa, vaikka siitä jo kohta oli kaksi vuotta ja vaikka he
rauhallisesti olivat eronneet. Annikki oli nuortunut — hänellä oli
kai jälleen edessään rakkauden kevät. Hän oli ehtymätön, hän. Muilta
loppuivat keväät, hän kukki uudelleen ja uudelleen. Ketähän hän nyt
katsoi, mitä noista vaateläjistä tuossa penkillä? Loila ei uskalla
mitään. Leppiaho ei osaa mitään. Tyrni? Liian laiska porvari. Palus —
liian hyvä boheemi. Orelva, kirjailijain ja taiteilijain mesenaatti?
Hahnahah — tulee liiaksi räätäliltä ja hippodroomilta. Hän, Alpi
Rekola, oli ammentanut loppuun Annikki Rastaan olemuksen, hänen
kypsynein työkautensa oli täytetty tällä sisällöllä. Sellaisia käsiä
ei ollut yhdelläkään naisella tämän leveysasteen mittaan, ei sellaisia
silmiä, ei sellaista ruumista, ei sellaista sielua. Eikä ollut toista
sellaista ymmärtäjää ja innostajaa. Mutta kaikella on loppunsa.
Annikilta ei lähde kuitenkaan tuntunut kuivuneen — kun se yhdellä
kulmalla tukittiin, niin se kumpusi esiin toisaalla. Oli helppoa
nauraa häntä — kuitenkin kirveli, kun ajatteli, että hänen kätensä nyt
puhuivat toiselle, nuo kummalliset liikuttavat kädet, joita kerran
oli saanut tuntea silmillään, huulillaan, sydämellään. Kummallista
ajatella ettei enää omistanut mitään osaa hänessä. Eikö ollutkin
unta, että hänellä, Alpi Rekolalla on koti, johon ei Annikin jalka
milloinkaan astu, että siellä hallitsee nainen, joka ei tunne Annikkia.
Hän, Alpi Rekola ajattelee hellyydellä vaimoaan ja kotoista liettään.
Hän rakastaa vaimoaan. Ja kuitenkin kirvelee mielessä kun ajattelee
Annikkia, ja tekisi hyvää jos saisi iskeä nyrkkinsä vasten sen miehen
kasvoja, joka vie silmilleen hänen kätensä. Mikä onkaan ihminen?
Alpi Rekola tuijotti jäälle, jonka yllä tähdet loistivat. Tähdet olivat
tänä iltana todella levottomat, hän ei koskaan ollut nähnyt niitä
sellaisina. Annikki Rastas — kahden vuoden kuluttua?
Mutta nuo tuolla sisäpuolella, olivatko he menneet tajuttomiksi
pelkästä saunahumalasta? Äänet, joita saattoi erottaa löylynheittojen
lomassa, olisivat paremmin voineet lähteä jonkin eläimen suusta kuin
ihmisen. Hullunkurista!
— Ööö... hööö...
— Pööh! Ph... ph... ph!
— Hhhhh... hhhh!
Ja taasen pihahtivat kivet, höyry syöksyi kattoon, ulisi ja vonkui
ja kierteli pitkin huonetta. Ja nyt panivat vihdat lits-lits-lits ja
taasen kuuluivat äskeiset mörähtelyt.
Alpi Rekolaa huvitti — sellaiselta se kuului tuo harras saunameno
ulkoseurakuntalaisen korviin! Hän paiskasi paperossin maahan, polki
pään sammuksiin ja tempaisi auki oven.
— Hohoi, oletteko kaikki kuolleet täällä?
He heräsivät ja vastailivat verkkaan varsin yksinkertaisilla
totuuksilla, joita he nähtävästi pitivät neronleimauksina.
— Hengissä, hengissä ollaan.
— Jalo keksintö tämä sauna.
— Ihminen kuohuu täällä kuin savi. Nimittäin savi keväällä.
— Saveahan ihminen onkin.
— Ja sauna on suomalaisen saven kevät.
— No, savimöhkäleet, huusi Rekola, — joko kirjat ja kirjojen nimet ovat
kuohuneet ulos teistä?
— Aina vähin, aina vähin.
— Jonkin tuuman eteenpäin, jaa-ah.
— Mutta tuletko sinä pakana tänne täysissä vaatteissa? Katsokaas,
pojat, hän astuu tänne kaikkeinpyhimpään syntisissä riekaleissaan.
— Se on epäkansallista!
— Isänmaatonta.
— Tänne pitää ihmisen astua paljaana. Hattu pois!
— Savimöhkäleet, eikö teihin puhallettukaan elävää henkeä!
— Pois herjaaja!
— Löylyä, löylyä — karkoitetaan herjaaja löylyllä!
— Mikä tämä tässä on? sanoi Rekola ja viittasi mieheen, joka istui
uunin kyljessä lauteiden alla.
— Sen selkään saa piirustaa Suomen kartan, huusi Loila ylhäältä. — Hän
ei tiedä kuinka saunassa ollaan.
Mies uuninkyljessä nosti päätään.
— Sihveri Palus on nimeni. Piirrä selkääni vaikkapa Kiinan kartta,
kyllä siinä on tilaa. Tai vielä paremmin naisen kartta. Etköpähän
ulkomuistista osaa, vaikkapa sitä Annikkia sieltä. Joko sinä olet
päässyt siitä tykkänään eroon? Piirrä hiidessä, tee jotakin. Minun
on vilu. Ja ikävä. Olen suuttunut. Henget eivät vastaa, ovat poissa,
ovat suuttuneet. Ei sirkkaa, ei savun makua eikä häkää. Lähdetään pois
naisten luo. Sano suoraan, oletko jo ihan erossa Annikista?
Rekola laski kouransa Paluksen päälaelle ja taputti sitä.
— Ota sinä vain hänet minun puolestani.
— Ei silti, että sitä kysytään kenen on, jos ottaa tahdotaan, piru vie!
— Vanhaparka, anna löylyä.
Jaakko Tyrni sai vastenmielisen keskustelun loppumaan. Tuli löylyä
ja kuuluivat jälleen entiset epämääräiset äänet. Saunaeukko puheli
kauniisti Palukselle, kehoittaen häntä nousemaan lauteille. Olihan tämä
sauna ennen kelvannut, kehunutkin herra Palus oli sitä ja antanut hyvät
juomarahat. Palus ei liikahtanut.
— Muusa, Muusa, eivät laula sirkat sinun herrasi saunassa.
— Mitä sirkoista — minun herrani on itse täällä sirkkana.
— Oo!
— Jaa-ah!
— Sillä lailla, sillä lailla!
— Ja Ella on tämän saunan sirkka — ja siinä se vasta sirkka onkin!
— Oikein, vanhaparka! huusi Tyrnilän isäntä. — Oikein! Mutta annapa
löylyä lisää, että herra Palus lämpiää. Rekola, minne sinä menit, tule
pois tänne, täällä paranee, jos missä.
Jaakko Tyrni ei olisi sallinut Rekolan lähteä sisään. Hän pelkäsi
tosissaan, että Rekola aikoi vallata takaisin Annikki Rastaan. Oli
vastenmielistä ajatella, että heidän välillään joskus oli vallinnut
ystävyyssuhde. Tosin Rekola nyt oli naimisissa — kaikinpuolin
onnellisissa —, mutta kuka taiteilijat tiesi. Jaakko Tyrni rauhoittui
vasta, kun Rekola etuhuoneesta vastasi hänen huutoonsa ja sanoi
odottavansa heitä täällä.
Rekola seisoi pienen hyllyn luona, oikoen tulitikun avulla kynttilän
sydäntä. Sellainen vaivainen sydän oli tällä kynttilällä, että se vain
ritisi ja rätisi. Olikin kosteaa. Hänelle selveni silmänräpäyksessä,
että Tyrni oli iskenyt silmänsä Annikki Rastaaseen ja hänen teki mieli
lyödä Tyrniä kasvoihin. Mokomakin vanha savimöhkäle haki vielä elämää
ja henkeä. Sitten hän ajatteli Maija-Liisaa, vaimoaan, jolle hän oli
sanonut lähtevänsä kokoukseen ja viipyvänsä myöhään. Miksei hän ollut
sanonut lähtevänsä Tyrnin luo — Maija-Liisa ei olisi tietänyt neiti
Rastaan olevan siellä mukana. Totta puhuen hän kai oli lähtenyt Tyrnin
luo juuri neiti Rastaan tähden. Mitä hittoa ihminen oikeastaan olikaan?
Nyt murskautui jotakin hänen jalkansa alla? Sammunut kekäle, musta
hiili. Hän kumartui ja otti käteensä hiilen.
Vuoden minä kohta olen ollut naimisissa, ajatteli hän. Onnellisissa
naimisissa. Olen vienyt rouvaani vieraisiin, olemme ottaneet vastaan
vieraita. Ei mitään myrskyjä, ei mitään häiriöitä. Mutta työni? Tuleeko
tätä näin jatkumaan? Me elämme hyvin — rouvan rahoilla. Mutta en
suinkaan minä voi asettaa näytteille omaa vaimoani, en suinkaan voi
pitää häntä mallinani. Mitä siis?
Hän seisoi ja piirteli seinään.
Jaakko Tyrni puolestaan ajatteli: pari vuotta kai hän nyt on ollut
naimisissa eikä hän ole asettanut näytteille mitään. Hän tarvitsee
Annikki Rastasta! Ja näiden ajatusten kaivautuessa mieleensä, niinkuin
näveri kiertyy puuhun, Jaakko Tyrni piti pitkää puhetta saunastaan ja
kiukaansa tarkoituksenmukaisuudesta.
— Niin, kyllä minusta tämä sauna on aika onnistunut, sanoi hän, —
vaikka muutamat eivät sitä hyväksy. Esi-isien henget eivät ole minulle
ilmaisseet mitään tyytymättömyyttä, vaan ovat varmaan iloinneet
siitä, että heidän saunansa perusmuotoa on kehitetty edelleen.
Teimme Jounan kanssa piirustukset ja senpätähden hänellä tuossa on
omat kattopykälänsä, vaikkei hän aina — no niin, se ei kuulu tähän.
Kiukaasta sitten oli paljonkin puhetta. Nykyään tehdään kaikenlaisia
torvia ja johtoja lämmön säilyttämiseksi. Mutta ne ovat sittenkin
kokeiluja. Minä annoin muitta mutkitta tehdä samanlaisen kiukaan,
jommoinen oli nimismies Promssi-vainajalla siellä kotipuolessa.
Hän oli suuri saunantuntija ja metsämies — kymmenen jahtikoiraa
aina pihamaalla. Ja kotipuolesta oli kotoisin sekin muurari, joka
tämän kiukaan teki. Paljonkos sinä oletkaan polttanut täällä puita,
vanhaparka?
Saunaeukko ilmoitti puumäärän ja puhui jotain muutakin. Annikki ei
välitä Rekolasta, päätteli Jaakko Tyrni. Koko viime kevättalven hän
soitteli tänne, vaikka Ella esti häntä tulemasta. Täytyy päästä
eroon Ellan holhouksesta, se on toki liikaa sellainen. Ei suinkaan
kirjailija voi panna alttiiksi kirjallista työtään tyttärensä tähden,
eikä edes vaimonsa tähden. Mutta jos sattuisi niin onnellisesti, että
saisi vaimoksi työtoverin. Jaakko Tyrni näki Annikki Rastaan solakan,
valuvaan silkkiin ja harsoihin verhotun olennon niin elävänä edessään,
että hän miltei ojensi kätensä koskettaaksensa hänen olkapäitään.
Hän toivoi koko tämän saunatoimituksen loppuvan päästäkseen nopeasti
Annikin luo. Koko hänen elämänsä tuntui tällä hetkellä olevan
Annikin käsissä Jaakko Tyrnille kuului johtoasema kirjallisuudessa
tästäpuoleen. Ja siinä tarvittiin juuri tätä naista. Rekola oli vielä
etuhuoneessa, kuului siellä yskähtelevän. Mitä sanoikaan Orelva? Täytyi
varoa, etteivät nuo toiset huomaisi mitään. Kukaties Annikki väikkyi
heidänkin silmissään.
— Se on selvää se, että sauna on hyvä, puheli Orelva. — Eikä vie paljon
puitakaan. Mutta mitenkäs on sen asian laita: vieläkö tässä huomenna
kylvetään?
Jaakko Tyrni käänsi päätään ja näki hikivirtojen kiirivän alas hänen
sileiksi ajettuja rypyttömiä kasvojaan. Valde Orelva oli herkullisen
näköinen. Jaakko Tyrnin mielikuvitus tarttui häneen niinkuin
kehrääjättären kädet täysinäiseen kuontaloon. Hänen täytyi tehdä
itselleen väkivaltaa sanoessaan:
— Mitenkä niin huomenna? Emme ole kylpeneet kuin kerran viikossa, kun
puut ovat niin kalliit. Paitsi kiireellisinä työaikoina.
— Jaa, sanoi liikemies hymyillen ja läiskytteli laiskasti vihtaansa, —
kylvettääkö muori meitä vielä huomenna samalla puupanoksella? Olkaapas
vähän hiljaa, pojat, että muori kuulee, taitaa olla vanhuuttaan kuuro.
Kysypäs sinä Palus, joka siinä seurustelet henkien ja sirkkojen kanssa,
vieläkö tämä saunahenki huomenna kiskoo kiukaastaan yhtä hyvän löylyn
kuin tänään. Nimittäin samalla puupanoksella, se on huomattava se.
Muori, jolle ei ilta ollut antanut tilaisuutta puheluun ja jolle aika
senjohdosta oli käynyt pitkäksi, lasketti tulemaan yhteen kyytiin:
— Jos yhden tai kaksi sylystä polttaa, niin kyllä taas kaikki saatte
tulla huomenna. Ja huomenna löyly onkin sellaista, ettei Paluksen
herra ensinkään erota sisäänlämpiävän löylyn mausta. Kun tässä joulun
edellä lämmitettiin useammin, niin kyllä oli löyly kuin silkkiä!
Eikös ollutkin, meidän herra? Ja paksu kirja tuli, sellainen oikea
riihipölkky.
Nousi yleinen nauru.
— Riihipölkky! sanoi Palus kuin kaiku ja löi kädet polviaan vasten.
Ei ollut vaikeaa ymmärtää, että hän jätti jotakin sanomatta. Jotakin
joka epäilemättä oli epäedullista.
— Se on selvää, keskeytti liikemies hiljaisuuden. — Mutta siinä juuri
on niksi: uusia puita, uusia plootuja! Minä olen ollut saunassa, joka
lämmitetään kerran viikossa — kerran viikossa, huomatkaa! ja joka ilta
ja päivätkin, jos ketä haluttaa, saa kylpeä sillä lämmityksellä. Ja
löyly ensiluokkaista! Sisäänlämpiävän löyly ei lähitulkoonkaan niin
ytimekästä ja puoleensavetävää. Jaa, minä puhun totta, se on selvää.
Se hikikin jonka se kiskoo ihmisen ruumiista, on kuin sadan prosentin
väkiviinaa. Selvää tappavaa myrkkyä. Älkää te... Ensi keväänä saatte
kaikki kylpeä sellaisessa saunassa. Minä rakennan sellaisen. Tervetuloa
vain kaikki, muori myöskin. Viikoksi kutsun kaikki. Kas, minä olen
ostanut saaren — ei kenelläkään ole sinne asiaa ja sinne minä rakennan
patenttisaunani. Se on selvää se.
Orelva vaikeni, laski jalat alas pykälistä ja kohosi istumaan.
— Jaa-a, sanoi Leppiaho, oikaisihe suoraksi hänkin ja jäi pää
kallellaan katsomaan puhujaan.
— Tässä istuu Tuomas, sanoi Loila ja rupesi vihtomaan umpimähkään
eteensä.
— Älähän veikkonen, alkoi Tyrni — anteeksi, tuli tässä kiireessä
sinuteltua, tai sitähän minä olen aikonut pitkin iltaa ehdottaakin,
että pantaisiin tittelit pois summamutikassa, on sillä tavalla
hauskempaa liikkua... Kiitos vain... ei kestä, ei kestä. Niin, mitäs
minun pitikään? Niin, veikkonen, mikä sauna se sellainen on? Sanoitko,
että viikon saa kylpeä samalla puupanoksella?
Saunaeukko, joka vihdoinkin näytti ymmärtäneen mistä oli kysymys,
rupesi nauramaan.
— Ja mikseikäs vuotta! sanoi hän. — On niitä sellaisiakin saunoja,
ettei tuli ensinkään lopu. Siellä tämän meidän herran kotipuolessa — me
oltiin kirkossa vanhan rouvan kanssa ja tämä Jaakkokin oli mukana, niin
rovasti kuvasi saunaa, josta ei tuli koskaan lopu...
— Jaa-ah! sanoi Leppiaho, — vai sillä lailla.
— No, siihen saunaan ehtii kukin aikoinaan, säesti Loila. — Ja taitaa
olla siellä tilaa itsekullekin. Niin ettei ehkä ole syytä rakentaa sitä
saareen ensi kesäksi.
— En minä tarkoita niitä saunoja, puhui Orelva malttamattomana, —
puhukoot rovastit niistä. Minä tarkoitan oikeaa käytännöllistä saunaa,
se on selvää se, sellaista, jota on kehitetty esi-isien perusmuodon
pohjalla. Ai yhtäkaikki, jos minä olisin keksinyt sen saunan, niin
ottaisin sille patentin ja lakkaisin köyhtymästä. Mutta sen on jokin
toinen perhana keksinyt. Eikä se perhana ymmärrä edes siitä rikastua.
No, minä tietenkin ryhtyisin yhteistyöhön sen miehen kanssa, mutta kun
ei kukaan tiedä hänen nimeänsä eikä asuinpaikkaansa. Jokin kiertävä
konehtööri, mikä lienee ollut.
— Jaa-a, ja teki sellaisen saunan.
— Teki. Ja vain yksi sellainen niitä on täällä Suomessa ja minä laitan
saareeni toisen. Ja saaren nimeksikin panen Saunasaari. Se on kaikki
valmiiksi ajateltu, se on selvää se.
— No, kerrohan, veikkonen, miten se kiuas on rakennettu... Olisihan se
kansantaloudellinen säästö, jos keksittäisiin sellainen kiuas.
— Niin, naureskeli vuorostaan Loila, — ja entäpäs sellainen ihminen,
joka syötettäisiin täyteen ja joka ei viikkoon söisi.
— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — esimerkiksi kirjailija. Ei enää
riippuvaisuutta valtiovaroista, yleisöstä, arvostelusta...
— Eikä nimistä! jatkoi Loila. — Tulivat nimet tai olivat tulematta,
julkaisit kirjan vuoden tai kymmenen perästä, et kuolisi nälkään...
— Vanhaparka, näytäpä nyt kelpaako tämä meidän saunamme mihinkään,
huusi Jaakko Tyrni alas kiukaalta. — Tämä minun naapurini tässä, tämä
suuri liikemies, tietää sellaisen saunan, joka pitää lämpimänsä koko
viikon. Mitä sinä, vanhaparka, siitä sanot? Mitä sinä siellä teetkään —
taidat hieroa Paluksen herran niskasuonia. Loukkaus se on meidän saunaa
kohtaan, ettei hän tule tänne ylös. Onhan tämä sauna hänelle ennen
kelvannut.
Saunaeukko nauroi, likisti työnsä päätteeksi hiukkasen kovakouraisemmin
kirjailija Paluksen hartioita ja läksi tallustelemaan vesisaavia kohden.
Ei se ole mikään käsillä tehty sauna, sanoi eukko, avasi luukun
ja tyhjensi vesikipollisen kiukaan mustaan kitaan. — Minä jo sen
saunan nimitin. Se oli niin pieni tämä meidän Jaakko ja nukkui
mummonsa syliin, mutta se heräsi, kun rovasti vainaja nyrkillään löi
saarnatuolin laitaan ja huusi, että siellä palaa tuli yötä päivää
muuripadan alla ja padan höyryssä saavat syntiset nähdä sen kuta
he himoinneet ovat. Siellä näytetään ylensyömäreille sianlihaa ja
uunipuuroa ja pannukakkua ja käsivarren paksuisia makkaroita, mutta
eivät saa koskea. Ja juomareille näytetään olutta ja viinaa ja höyry
nostaa tuopin juuri käden kohdalle, mutta ei saa koskea siihen, ja jos
kuka on ottanut toiselta rahaa tai parin saappaita, tai hopeakellon tai
muun tavaran, niin sen hän näkee höyryssä ja hikoilee ja huutaa, mutta
ei voi koskea. Eikä tuli koskaan sammu eikä löyly lopu. Pirut vain
kohentelevat kekäleitä. Sentähden kavahtakaat teitänne! — silloin tämä
Jaakko heräsi ja huusi ja mummonsa täytyi nousta ylös ja viedä lapsi
kotiin. Mutta aina hän kuitenkin toi hänet kirkkoon, että hän tottuisi
Herran huoneeseen. Ja monta saarnaa lapsi kuunteli ja ymmärsi niin
että niistä kotonakin puhuttiin. Ne Eliaksenkin vaunut... Muistatkos,
kuinka sinä huusit keskellä saarnaa: Jaakko tattoo noutta taivaateen
tulitilla vaunuilla! — ei osannut ässää sanoa silloin vielä. Mukavasti
se rovasti kertoi. Vaunujen pyörät olivat puhdasta kultaa niin että
kun ne yösydännä menivät kylän läpi, niin matalissa majoissakin oli
niinkuin auringonpaiste ja kukot heräsivät ja rupesivat laulamaan
ja lapset nousivat istumaan ja sanoivat äidille, että äiti antaa
leipäkeittoa — kas, siihen aikaan ei ollut kahvia niin viljalti kuin
nyt, vaan syötettiin lapsille leipäkeittoa. Ja kyllä sinä sen muistat,
kun rovasti puhui Apramista ja Saarasta... Heillä oli sellainen leveä
kahdenmaattava sänky niinkuin pappilassakin ja taloissa. Niin yhtenä
aamuna Aprami sanoo Saaralle, että kuule Saara, minä olen aikonut
uhrata Herralle tuon Iisakin, tuon meidän esikoisen — mitä sinä siihen
sanot? Niin Saara kääntyy toiselle kyljelleen ja katsoo Apramiin ja
sanoo: uhrata, tuon meidän esikoisen — oletkos hulluksi tullut, Aprami?
Ja Iisakin sänky oli siinä samassa huoneessa ja Iisakkikin heräsi ja
kuuli isänsä puheen ja rupesi itkemään Mutta minun piti panna käteni
tämän meidän Jaakon suun eteen, sillä hänen kävi kovin surko Iisakkia.
Ja vielä illalla, kun hän jo makasi pikku-veikon vieressä niin hän
sanoi, että entä jos Aprami tulee ja tahtoo hänetkin uhrata...
Eukon ääni hukkui nauruun ja huutoihin. Ei toki enempää löylyä tällä
hetkellä! Toiset herroista huusivat pintansa palavan, toiset väittivät
tukkansa syttyvän tuleen. Jaakko Tyrni itse sanoi, ettei näitä asioita
pitänyt kertoa, hän aikoo panna ne kaikki kirjaan, jota hän pian alkaa
kirjoittaa. Silloin Orelva yhtäkkiä kysyi, joko tuo rovasti on kuollut.
Hän sai kuulla rovastin jo maanneen haudassa kolmekymmentä vuotta ja
mummon myöskin. Silloin hän huomautti, että kirjailijat saattavat olla
vaarallisia: kaikki eivät odota ihmisen kuolemaa, vaan panevat hänet
kirjoihinsa ilmielävänä.
— Sellainen hengen jättiläinen! huusi Palus ja nousi pitkin pituuttaan
seisomaan. — Katso vain, Tyrni, ettet pilaa sitä aihetta.
Mitä se tarkoittaa tuo Palus? ajatteli Jaakko Tyrni ja muisti taasen,
että hän on isäntä ja Palus hänen vieraansa.
— Koetetaan, koetetaan, sanoi hän jotakin sanoakseen.
— Sellainen mielikuvitusihminen! jatkoi Palus.
— Niin, sanoi Orelva, — kun te pysyisittekin mielikuvituksen alalla,
tai kuvaisitte ihmisiä vasta kun ovat ennättäneet maatua. Mutta kun te
kuvaatte elävät ihmiset hevosineen, koirineen päivineen. Niin, niin,
sillä lailla te teette, se on selvää se. No, voin todistaa, älkää
kännätkö vastaan.
Palus viittasi eukolle, että hän heittäisi löylyä, nauroi ja puheli:
— »Oletkos tullut hulluksi, Aprami!» Ja sellaisia saarnoja sinä Tyrni
olet lapsena kuunnellut! Sellainen saarnamies! Mutta se onkin niin,
että hänen saunansa se on se perisauna, se, jossa Kain ja Aapeli ensi
kerran näkivät päivän paistavan... Hoo... hoo... noo, lyö löylyä,
Muusa! Lähdenkin tästä ylös, koska tällä saunalla on niin erinomainen
sirkka kuin... Onko kukaan koskaan nähnyt saunan sirkkaa? Se on arka
ja ujo kuin poro... Eikö sieltä ylhäältä jo joku jouda pois, että
mies mahtuisi sinne perusasentoonsa? Patenttisaunaan saa lähteä ja
ensi kesänä hikoilla saaressaan loput synnit nahastaan. Kyllä siellä
on syntejä, se on selvää se! Lyö löylyä, Muusa. Ehkäpä tässäkin
vaivaisessa viheliäisessä saunassa saa nähdä näkyjä, kun huutaa kunnon
rovastin henkeä avukseen. _Se_ oli se perisauna. Aatami rakensi sen
seeteripuista, jotka kantoi hartioillaan, silloin kun enkeli oli
läiskäyttänyt kiinni paratiisin portit. Tuu-tuu — Eeva lauleli siellä
kehtolauluja Kainille ja Aapelille. Kain jo silloin tuupiskeli Aapelia
ja potki häntä vatsaan, kun pojat leikittelivät saunan permannolla.
Se kateuden kyykäärme oli luikerrellut ulos paratiisista — suurenko
raon se tarvitsee. _Se_ oli se perisauna, herra Valde Orelva, ja tästä
on jokainen kansa Baabelin sekoituksesta lähtien alkanut kehittää
omaa saunatyyppiä, mikä bambupuusta, mikä koivusta, mikä petäjästä,
mikä mistäkin. Sisäänlämpiävä on Suomen kansan hengen tulos ja se on
isänmaaton ja petturi, joka sitä rupeaa sorkkimaan ja parantelemaan. Ja
sen sanon vielä veli Jaakko Tyrnille, että siksi sinusta ei ole tullut
sen enempää, kun olet nuhjannut itseäsi tällaisessa saunassa — mikä
tämä on: pahanpäiväinen, viheljäinen kaljakuurina! Taiteilija tarvitsee
helvettiä, piruja jotka kääntelevät kekäleitä hänen allaan yötä ja
päivää. Muuten ei tule mitään. Tai tulee mateita — öh! Piru numero yksi
on Rakkaus, piru numero kaksi on Kateus, piru numero kolme — mikä sen
nimi onkaan? Sanokaa pian nyt, jos tiedätte! Olet kuunnellut sellaista
opettajaa, sinä Jaakko Tyrni, kuin kunnon rovasti ja olet kuitenkin
rakentanut kuurinan, missä kirjailijoita laiskasti käännellään ja
imellytetään kuin maltaita. Anna kivistäsi kaikki kiukku mikä niissä
on, sinä Jaakko Tyrnin Muusa, muuten minä mätänen tuohon paikkaan.
— Soh, soh, soh! huudettiin ylhäältä.
Saunaeukko tähtäsi nyt kiukaan nurkkiin, alkaen koillisesta kulmasta ja
kuljettaen vesikippoaan järjestyksessä luoteiseen asti, ja joka kerta
paukahti panos sillä tuoreella voimalla, mikä vedellä on, kun se kohtaa
vielä koskemattomat kivet...
— Ööö... phöööö... öh!
— Phhh! Phhh! Phhh!
Kukaan lauteilla ei uskaltanut liikahtaa ennenkuin tulisimmat
löylypilvet olivat vaipuneet lattiaa kohden.
Vähitellen kohosi varovasti jokin vihta, sitten toinen ja kolmas ja
vihdoin täyttivät läiskähtelyt koko huoneen.
— Veli Palus on tänäpänä melko ankara, sanoi Jaakko Tyrni, koettaen
kohteliaalla äänenpainolla tylsentää okaa joka pyrki pistämään esiin
hänen sanoistaan. — Kyllähän tässä itsekukin taitaa tuntea puutteensa
ja vaillinaisuutensa, mutta toinen asia on...
— Lapsi tarvitsee äidin, onhan se selvää, helkkarissa! sanoi Palus.
— Uskaltaisin olla hiukan toisella kannalla, väitti Tyrni tällä kertaa
vasten parempaa tietoaan. — Kirjailijan taloudellinen asema määrää
usein, mitä hän päästää julkisuuteen. Mutta minä palaan näihin asioihin
myöhemmin, kun neiti Rastaskin on saapuvilla. Meidänhän piti saada
kuulla Saunasaaren patenttisaunasta.
— Kyllä minä, sanoi liikemies, — kyllä minä, se on selvää. Mutta
myöhemmin pyydän, minäkin, kysyä teiltä mielikuvitusihmisiltä jotakin...
— Mikä on meidän kirjailijoiden piru numero kolme? huusi Palus ja
lähestyi, vihta kädessä, lauteiden nousua.
Jouna teki hänelle tilaa, liukui hiljaa alas paikaltaan ja astui
hikoilevien toveriensa ohitse. Palus tuli ylös, löysi Jounan
kattopykälät ja vaikeni.
— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — vai sarvipäitä sinä usutat meidän
kimppuumme. Jos sisäänlämpiävä sauna herättää taiteilijan, niin pitäisi
meillä olla taiteilijoita kuin kirjavia kissoja, sillä niitä saunoja on
vielä...
— No eikös sitten ole taiteilijoita — anna löylyä Muusa kulta!
— Kaikki kymmenen käskyn synnit ovat kai meidän niinkuin kaikkien
muidenkin ihmisten piruja, hymähti Jaakko Tyrni.
— Ehei, sanoi Palus, — meillä on erikoiset hiilenkohentajamme. Rakkaus
on numero yksi, siitä ei sovi kiistellä ja Kateus on numero kaksi.
Mutta mitä tulee sitten? Muusa, lyö löylyä — tuossa on poika, jonka
täytyy hikoilla esiin kirjan nimi.
— Minäkin sanoisin nyt jotakin, alkoi Orelva. — Muori ei nyt heittäisi
löylyä. Otetaanko ensin se sauna-asia vaiko se toinen? No, arvatkaa nyt
sitten ensin, millä lailla se minun patenttisaunani on rakennettu. Jos
yksikin arvaa oikein, niin kutsun kaikki hienoille päivällisille. No,
koettakaapas, pojat! Viinipäivällisille, se on selvää se!