holhouksenalaisesta tunteesta, jota hänen kuolleen vaimonsa tytär
Ella, aina ikäänkuin yhä edustaen äitiään, oli harjoittanut häntä
kohtaan, suunnannut askeleensa pankkia kohden. Näin kevyin askelin ei
hän ikinä ollut lähestynyt tätä laitosta ja hänen mieleensä palautui
sarja hetkiä, jolloin hän hätääntyneenä oli astunut tässä kadulla
edestakaisin, edestakaisin, saamatta voimaa nousta portaita ylös.
Silloinkin, kun Varala sanoi, etteivät takaajat ole päteviä niin
suureen summaan: hän tuli kadulle eikä tietänyt minnepäin mennä,
sytytti paperossin toisensa jälkeen, käveli ja käveli ja poltti ja
odotti, että ajatuksillaan voisi manata tänne jonkin pätevän nimen,
heti hyökätä sen kimppuun ja johdattaa pankkiin. Kaikki ihmiset, jotka
kulkivat ohitse, olivat hänelle sillä hetkellä vain nimiä — kelvollisia
nimiä ja kelvottomia nimiä. Ihmettä ettei sellainen hätääntynyt
ihmistahto todella vetänyt paikalle laumoittain rikkaita ihmisiä. Ei
tullut yhtään ainoaa. Ja Ylönen, toimittaja, joka hyvänä psykologina
hänet siinä yllätti ja heti arvasi mistä oli kysymys, tämä Ylönen
alkoi kiivaasti puhua hänelle rouva Kassandra Sjöblomista. »Mitä
herttaisin, yksinkertaisin ihminen — elää miehensä kuoleman jälkeen
pelkästään hyväntekeväisyyttä varten. Ja varakas. Sellainen takuu
ei hänelle merkitse mitään.» Pelkäsikö Ylönen hänen aikovan ruveta
kiusaamaan häntä itseään? Ei pelkoa: Ylönen ei olisi ollut pätevä nimi.
»Nuori mies suuntaa kulkunsa puistikkoa kohden, missä Villa Kassandran
valkoinen torni jo kaukaa hohtaa häntä vastaan. Hän on sitä monesti
tarkannut, ennen maailmassa hiihtoretkillä ja yksinäisillä vaelluksilla
kesäilloin. Se on aina tuntunut kylmältä ja poistyöntävältä. Nyt hän
ensi kertaa on astuva sen portista ja rohkaisee itseään ajattelemalla,
että rouva Kassandra on hiljainen, kalpea leski, joka vain hakee
kevennystä kanssaihmisten auttamisesta. Hän on, jos kuka, pätevä
nimi, nimi, jonka kuullessaan pankinvirkailijat kaikista luukuista ja
kaikkien pöytien takaa kunnioittavasti kumartavat. Kassandra Sjöblom
— mahtisana jota totellaan. Kassandra Sjöblom — pelastus, nimi! Tätä
sanelee itselleen nuori mies, astuessaan valkoista tornia kohden. Ja
kuitenkin hänen sydämensä kituu ja vapisee: jos tämä hyvä nimi kaikesta
ihmisystävällisyydestään huolimatta sanoo ei, niin mitä sitten? Hänen
kätensä valahtavat vuoroin kuumiksi, vuoroin kylmään hikeen, hänen
kielellään on karvas maku. Portin edustalla hän päättää kääntyä
takaisin. Kellon hopeankarvainen nuppi — onkohan se todella hopeaa? —
tuntuu tuottavan samat seuraukset kuin revolverin liipasin, jos siihen
satuttaa. Hän ei voi mennä, hän ei voi puhua, kurkku on kuiva. Mutta
vekseli tänään ennen kahtatoista! Pätevä nimi, lempeä leskirouva... Hän
saa kätensä nousemaan ja kuulee jostain kaukaa heleän kellonsoiton.
Lempeä leskirouva, lempeä leskirouva, oi, olkoot kaikki hyvät henget
nyt armolliset...! Portti avautui, samoin ovi marmoriportaitten päässä.
»Voisikohan rouva _Sjöblomia_... Sjöblomia saada tavata. Ei, en viivy
kauan... olisin hyvin kiitollinen.» Peilejä tauluja, kristallikruunuja,
kultaa, silkkiä, parkettia ja keskelle tätä kaikkea ilmestyy pieni
pyöreä nainen. Eihän se toki saata olla tuo lempeä leskirouva! »Minä
olen rouva Sjöblom. Tehkää hyvin ja istukaa. Mitäs _olisi_...? Niin,
mieheni oli hyvin taidetta rakastava. Me toimme sitä kotiin kaikilta
matkoiltamme. Vintti on täynnä, tänne alas ei lainkaan _mahdu_...
Kallisarvoisia taideteoksia. Täytyy tehdä niinkuin museoissa missä
vallitsee tilanahtaus, että vaihdetaan... Niin Takaukseen? Ei, en
milloinkaan. Mutta voitte saada luvan kirjoittaa minusta, nimittäin
taidekokoelmistani. Ei, en millään ehdolla. Annoin miesvainajalleni
lupauksen, etten milloinkaan mene takaukseen. Olen sitäpaitsi kärsinyt
suuria tappioita, osakkeethan eivät nykyään tuota mitään. Olen
köyhä ihminen, elän kädestä suuhun. Hyvästi, hyvästi.» Hän saattaa
ovelle asti, kumartaa ja kääntää selkänsä. Kirjailija saa ylleen
päällystakin, työntää kädet taskuihin — ne häviävät syvälle, sillä
vuori on rikki — suistuu ulos ovesta, alas marmoriportaita, läpi portin
ja on jälleen kadulla. Vai sellainen lempeä leski se olikin. Köyhä,
rutiköyhä — taideteoksia vinttikin täynnä. Piru vieköön hänet ja hänen
taideteoksensa. Niistä vielä tässä kirjoittamaan — nimittäin hänestä
itsestään. Siitä pyöreästä leskestä — hahhahhaa! Piru vieköön hänet ja
hänen taideteoksensa ja tappionsa. Kauhistus sentään — vekseli!»
Jaakko Tyrnin täytyi purskahtaa nauruun. Ne ajat olivat nyt olleet ja
menneet. Kolmekymmentä vuotta hän oli taistellut, mutta nyt ne olivat
olleet ja menneet ne ajat. Hän astui levollisena, milteipä iloisena
miehenä pankkiin. Eteispalvelija kumarsi hänelle kunnioittavasti —
olisipa nyt joku johtajista, vaikkapa Varala sattunut tulemaan: hän
olisi mielellään antanut herrain tietää, että hän nyt maksaa velkansa.
Hän olisi myöskin tahtonut kiittää heitä. He olivat sentään aina
kohdelleet häntä ystävällisesti. Niin, ja sanoa jotakin sellaista
leikillistä kuin että hän nyt rupeaa kapitalistiksi ja tallettaa tänne
miljoonansa. Ikävä kyllä, ei tullut ketään johtajista, ainoastaan
yleisöä kulki ulos ja sisään. Siellä paloi kaikkialla sähkö ja
jonkinlaisen sähköisen mielialan vallassa Jaakko Tyrni pujotteli
penkeillä istuvien ihmisten, jonossa seisovien ihmisten ja kulkevien
ihmisten sivu luukulle. Sielläkin oli täyttä eikä siellä näyttänyt
olevan tuttua neitiäkään, jolle olisi voinut huomauttaa, että tässä hän
nyt... Niin, kyllä täällä, tässä samassa huoneessa oli monta kertaa
kulkenut kuin tulisia rautoja pitkin ja tuntenut olevansa kuin häpeän
peittämä. Tämä kuvitteleminen jälkeenpäin — se ei ollut mitään, aika
oli laimentanut kaikki tyynni. Jouna tuli yhtäkkiä hänen mieleensä —
Jounalle täytyy antaa joululahja, hän on sen ansainnut jos kuka, hän,
joka aina ajattelee muita eikä itseään. Jos löytäisi oikein kauniin
tuhkakupin — niitä on hopeaisia. Sellaisen ääressä mies kuvittelisi
olevansa kuningas. Niin, ja eiköpähän Jouna lopulta kuitenkin joudu
aatoksi Tyrnilään niinkuin ennenkin. Se hänen nuoruutensa rakastettu,
joka elää onnellisena maatilan rouvana ja jonka luokse häntä aina
kutsutaan, se on hänet unohtanut, niinkuin ihmisten tapa on.
Sisimmässään unohtanut. Jota Jouna varmaan ei ole tehnyt. Ja juuri sen
tuntien Jouna viime tingassa ei mene hänen kotiinsa jouluksi, vaan
tulee Tyrnilään. Jouna on kiintynyt Ellaan... Jaakko Tyrni säpsähti,
sillä jonottaessaan pankissa luukulla hän yhtäkkiä joutui vuoroonsa
eikä hyvin lyhyen hetken aikana muistanut, mitä varten hän oli täällä.
Että sellaisessa, hänelle niin tärkeässäkin asiassa saattoi menettää
muistinsa! Velka, viimeinen velka! Siinä seisoi hänen edessään aivan
outo nuori neiti, jolle täytyi puhua kuin vieraalle ainakin. Hän olisi
toivonut, että se olisi ollut se tuttu neiti, olisi ollut mukavaa saada
lyödä leikkiä siitä, että nyt sitä ollaan velattomia miehiä! Taisi
jo olla joululaitumilla hänen vakituinen neitinsä. Nyt tapahtui koko
tärkeä toimitus kuivasti ja arkipäiväisesti:
Haluaisin täyttää _kassakreditiivini_... Se lankeaa kyllä vasta joulun
jälkeen, mutta minä tahtoisin sen pois nyt jo... joululahjaksi. Ei,
sitä ei uudisteta. Mitähän korot tekevät?
Hän joutui kassalle — siellä oli toki tuttu neiti, oikein tuntui
hauskalta — Jaakko Tyrni, Jaakko Tyrni, mikä lapsi tänään oletkaan! Hän
näki yhtäkkiä edessään koko huoneen ikäänkuin näyttämölavana, ihmiset,
oman itsensä, ja kuuli oman äänensä puhuvan:
... No, minä tulin, on mukavaa saada tämäkin velka pois. Se on nyt
viimeinen tällä kertaa. Kuka sitä tietää vaikka miten paljon vielä
täytyisi ottaa. Jos annatte. No niin, no niin, en minä voi valittaa,
hyvin on aina annettu. Kiitoksia vain paljon. Ja hyvää joulua!
Näyttämökuva katosi samassa hetkessä jolloin hän antoi kättä
kassaneidille — hänellä oli se tunne, että hänen tänään piti se
tehdä. Oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli tänään lähettää kukkia
tänne pankkiin, ei kenellekään erityisesti, vaan kaikille, koko
laitokselle. Tämä on oikeastaan kummallinen yhteiskunta, koneisto joka
pyörittää myllyä, mylly jauhaa rahaa, yhdestä luukusta tulee kultaa,
toisesta hopeaa, kolmannesta... Alhaalla ovat holvit. Oikeastaan
ne ovat joitakin rahaväen pyhättöjä, missä toimitetaan salaista
jumalanpalvelusta. Siellä seisoo mahtava tirehtööri ja leikkelee
kuponkeja. Mikä kumma juttu se olikaan kerran jossakin pilalehdessä:
koroillaaneläjä läksi ostamaan saksia, joista ei syntyisi känsiä
kuponkeja leikatessa! Siellä ne seisoivat holvissa, ikuisessa
sähkövalossa ja leikkelevät: lits-lits-lits-lits-lits...
Joko se nyt tapahtui ja joko hän on jälleen kadulla? Tällaistako se
nyt on se velattomana olo? Ei sen kummempaa. Hauskaa se sentään on,
hemmetin hauskaa. Ja köykäistä, ja huvittavaa ja tanssittavaa, ja
hullutteluun houkuttelevaa, ja lapsettavaa ja... Ohhoh, yhtäkaikki,
jos tekisi Tyrnilään talvipuutarhan. Nimittäin sellaisen pitkän
lasikatoksen, jossa talvella pitäisi palmuja ja kaikkinaisia muita
kukkasia. Viinihuone — se kuuluu myöskin olevan erittäin hauska paikka.
Ja kannattavankin kuuluu. Ohhoh, yhtäkaikki, ja mitähän vielä sinä alat
tehdä, Jaakko Tyrni? Ehkä hankit lentokoneen. Annamarin säästökirja,
se unohtui... hemmetissä. Ei viitsi heti mennä takaisin pankkiin —
saattaisivat nauraa. Tuttu kassaneiti varsinkin, jolle tuli kerrotuksi
millä asioilla liikkui. Sellaista se on, kun rupeaa suupaltiksi — äh!
Jollei nyt Jouna odottaisi, niin menisi sittenkin yksintein takaisin
ja ottaisi säästökirjan. Mutta Jouna on täsmällinen kuin raatihuoneen
kello. Ja voihan huomennakin lähteä kaupunkiin. Ohhoh, se joka nauraa,
jos hänen huomenna taas pitää valjastaa hevonen, se on Ella! Ella ei
vielä osaa hymyillä, mutta Ella osaa nauraa.
Ei, päätteli Jaakko Tyrni, menen vielä pankkiin ja teen kaikki
ostokset. Kunhan ensin olen tavannut Jounan.
Aurinko ei päässyt tänne alas kivimuurien väliin, mutta siellä täällä
ikkunoissa heijasti valoläikkä suurta aurinkoa, ottaen vastaan säteet
ikäänkuin monien käsien läpi, ties mitä teitä, ristiin rastiin toisista
pinnoista, jotka olivat ennättäneet aikaisemmin ja jotka nyt vuorostaan
kiiruhtivat lähettämään valoa eteenpäin.
Siitä olisi saattanut hauskasti puhua lapsille, kuinka kuolleet
kappaleetkin ottivat vastaan valoa ja lähettivät sitä edelleen. Ehkäpä
arvokkain elämäntyö olisikin ollut lukukirjan kirjoittaminen lapsille.
Ehkäpä vain jonkin turhan kunnianhimon takia hänkin, Jaakko Tyrni,
kirjoitti romaaneja. Lukukirja lapsille — se oli ehkä lisäksi kaikkein
tärkein. Ja kaikkein vaikein. Minkätähden hän, Jaakko Tyrni, yleensä
jätti seminaarin ja rupesi lukemaan ylioppilaaksi? Kunnianhimostako?
Hänen silmiensä eteen välähti yhtäkkiä mallikoulun luokka sellaisena
kuin hän oli nähnyt sen uskontotunnilla kerran kirkkaana kevätpäivänä,
jolloin linnunlaulu ulkoa tunki sisään niin voimakkaana että lasten
oli vaikea seurata opetusta. Kuva värisi hänen edessään ja rinnassa
tuntui pistos. Samassa oli kuva poissa ja hän tapasi itsensä ääneen
lausumasta: lukukirja Suomen lapsille, varmaan se onkin tärkein. Hän
seisoi näyteikkunan edessä, johon oli rakennettu kokonainen hiihtomäki
pienine tyttöineen ja poikineen. Vai tonttujako ne olivatkin? Pienine
suksineen ne tulivat alas pumpulia, joka oli sirotettu täyteen
sokerinvärisiä hiutaleita. Sisältäpäin pistäytyi nyt keskelle
maisemaa ihmiskäsi, korjatakseen jotakin. Käsi toi kelkkamäkeen
huomattavan lisän: tontun, joka meni kumoon keskellä vauhtia. Se oli
nerokas ajatus, koko kelkkamäki alkoi elää. Jaakko Tyrniä rupesi
naurattamaan ja hän muisti samassa, ettei hän ikinä valmistu tästä
hauskasta toimettomuuden tilasta. Hauskat ja keveät totisesti ovat
nämä velattoman miehen askeleet! Minkähän kaltaiseksi tästäpuoleen
muodostuu työ? Jos päästäisi peliin naisen... Ja taskukirjan —
pitäisiköhän se hankkia ja panna muistiin kaikki villit päähänpistot?
Toiset pitävät sitä niin tärkeänä. Jos lähtisi aamiaiselle Jounan
kanssa. Tekisi mieli pyytää muitakin. Kaikki kirjailijat, mitä vastaan
sattuu. Niitä on vielä paljon sellaisia jotka hikoilevat pankkien
ulkopuolella ja suuntaavat kulkunsa lempeiden leskien ja luuvaloisten
vanhainpoikien porteille. Täytyy tästäpuoleen ruveta tekemään jotakin
heidän hyväkseen. Jos voisinkin olla heidän turvanaan... Kirjailija,
jolla ei ole velkoja, hän on toki poikkeusasemassa ja niinmuodoin on
hänellä poikkeukselliset velvollisuudet. Tyrnilän vinttikamari, sehän
on tyhjänä. Jos vain korjaa muurin, niin saa mainion työhuoneen. Se on
talon hiljaisin huone, näköala on suurenmoinen, katto alenee hauskasti
räystästä kohden. Se on suuri huone. Siinä saattaa mietteissään astella
edestakaisin. Ja ohimennen pistää puita pesään. Teettääpä sinne
jonkinlaisen takantapaisen uunin.
Siihen saavat sitten tulla työtä tekemään! Vuoronperään kaikki, joilla
ei ole kotona työrauhaa. Kyllä hän katsoo ettei heitä häiritä. Ei
kenellekään hän ilmoita kuka hänen luonaan on. Ella osaa vartioida
työrauhaa, Ella on siinä suhteessa voittamaton. Hän peloittaa pois
vieraat kuin paha koira. Jospa syntyisikin sarja hyviä kirjallisia
teoksia hänen, Jaakko Tyrnin katon alla. Ja hän saisi asianomaisten
kirjailijain mukana elää läpi luomistyön tuskat ja ilot! Ehkäpä jonkin
kirjan lopussa tavattaisiin päiväys »Tyrnilässä silloin ja silloin».
Outo makea tunne valahti läpi Jaakko Tyrnin olennon. Hän oli ajatellut
jotakin varsin kaunista ja kuitenkin häntä hävetti. Mitä joutavia —
hän oli tänään tuiki kelvottomalla ja holtittomalla mielellä. Mahtoiko
ollakin niin, että velkakuorma oli se ankkuri, jonka varassa ihminen
pysyi kurissa? Joukko ajatuksia temmelsi hänen päässään, ajatuksia
todellisuudesta ja ajatuksia mielikuvitusmaailmasta, ja näiden ajamana
hän suuntasi kulkunsa toiselle puolelle katua.
Kirjailija, jolla ei ole velkoja eikä karhuja, jolla on hevonen
ja kahden hehtaarin maapaikka sekä lisäksi suuri lukijakunta ja
päässä aiheita niin että kiehuu — tämän näköinen se on! Harvinaisuus
totisesti, sellainen, jota sopii näyttää markkinoilla.
Mitä ihmettä hänen pitikään tehdä toisella puolella katua?
Käsi laskeutui keveänä hänen olkapäälleen ja Lauri Jounan tummat kasvot
tulivat näkyviin. Tottakin: Jounaahan hänen oli pitänyt mennä tapaamaan
kirjakaupan edustalle. Jouna ei sanonut mitään, katsoi vain ikäänkuin
kätkien mielessään jotain erikoista. Iloa vaiko surua? Iloa. Tuo oli
iloa. Jaakko Tyrnin sydän sykähti kiitollista vastailoa: Jouna oli kuin
olikin hänelle läheisin kaikista, niinkuin hän ei kukaan ollut iloinnut
Jaakko Tyrnin menestyksestä. Tyrni tunsi, että Jouna nytkin oli
ajatellut häntä, seisonut ikkunassa ja katsellut hänen uutta kirjaansa
ja sitten rientänyt häntä vastaan. Jaakko Tyrnille johtui mieleen,
että hänen pitäisi sanoa Jounalle tämän eläessä mitä hän tunsi häntä
kohtaan: loputonta kiitollisuutta. Jottei se jäisi siihen hetkeen,
jolloin joko hänen suunsa oli ikuisesti sulkeutunut, tai Jounan korva
lakannut kuulemasta. Hänen rinnassaan läikähti lämpimästi. Mutta ei
mitään hän saanut huulilleen, seurasi vain ystävää yli kadun lumisohjon
ikkunaa kohden, missä kirjaröykkiön selät toistivat hänen nimeään ja
missä hänen kasvonsa marmoriin hakattuina kohosivat kirjojen keskeltä.
— Vai niin, vai niin, vai oikein noin, hymähti Tyrni, tuntien kuuman
aallon kulkevan läpi ruumiinsa ja ohjaavan verta kasvoille. — Mitäs ne
nyt noin, jatkoi hän ja kääntyi selin koko tuohon alttariin, joka oli
pystytetty hänen kunniakseen.
Samassa hänen kuitenkin teki mieli nähdä, miltä kansilehti vaikutti,
minkälaisia sidotut kappaleet olivat ja minkä vaikutuksen teki
loistolaitos. Niin, ja entä jos olisi kuullut, mitä ihmiset sanoivat
siinä seisoessaan. Hän kääntyi ja ahmaisi ylikantaan vaikutuksen
tuotantonsa ulkoasusta — tuossahan ne olivat kootut teoksetkin
nahkaselkäisenä laitoksena tämänjouluisen kirjan takana — mutta ei
kehdannut jäädä pitemmältä katselemaan. Jouna ujostutti häntä pahemmin
kuin vieraat ihmiset, Jouna näki läpi ihmisen. Hän puhutteli Jounaa,
saadakseen hänestä irti jonkin sanan. Hän kysyi mitä kuuluu tai jotakin
muuta turhanaikaista.
Mitä kummaa? Jounan kostea katse oli suunnattuna jonnekin aivan
toisaalle kuin marmorikuvaan ikkunassa ja joulun luetuimpaan kirjaan.
Tyrni seurasi katsetta ja tuli johonkin ikkunan äärimmäiseen kolkkaan,
missä esikoisteokset epäluuloisina ja uppiniskaisina puolustivat
paikkaansa kuin nahkapojat, jotka humalaisina saavuttuaan kasarmiin
ensi kerran riviin asettuessa varustautuivat kaikkien mahdollisten
konnamaisuuksien ja vääryyksien varalta. Olisiko Jouna tänään voinut
ajatella jotakin muuta kuin Jaakko Tyrnin uutta kirjaa, tai hänen
rintakuvaansa tai jotain häntä koskevaa?
— Kuulehan, alkoi Tyrni, koettaen ottaa hänet haltuunsa, — tiedätkö
mistä minä tulen? Tässä on oltu niinkuin hiukkasen pankkiasioissa.
Ja muutenkin tämä on eriskummallinen päivä. Mutta mitä hittoa sinä
katselet? Mitä sanot sellaisesta romaaninnimestä kuin »Pieni aurinko»?
Minun mieleeni tuli tänään tuo nimi, kun seisoin Tyrnilän portailla ja
pieniä aurinkoja oli minne vain katsoi. »Pieni aurinko», miten luulet
sen menevän yleisöön? Tuotako sinä katselet tuota »Punapurjetta»? Sehän
kuuluu lupaavalta. »Kertovainen runoelma» — vai niin, vai niin. »Haunia
Vuorinen» — tunnetko tekijän? Mies, mikä sinun on?
Jouna tuijotti ruutuun ikäänkuin hänen edessään olisi ollut ilmestys,
nyökkäsi eteensä ja kääntyi yhtäkkiä hymyillen ystävänsä puoleen.
— Kun minun ja sinun nimet kerran ovat vain kuolleita sanoja
kirjallisuushistorian sivuilla, elää hän vielä ihmisten huulilla ja
ihmisten sydämissä.
Jaakko Tyrni purskahti jo nauruun, ottaen sanat leikiksi, kun hän
huomasi liikutuksen Jounan kasvoilla. Pari nuorta naista seisoi
ikkunassa. »Mitähän se maksaa?» sanoi toinen. »Viisitoista markkaa»,
sanoi toinen. »Minä ostan aina Jaakko Tyrnin kirjat, vaikka mitä
maksaisivat.» Ilon aalto kävi Jaakko Tyrnin olennon läpi, hän kääntyi
nopeasti selin naisiin, kuuli heidän astuvan kirjakaupan portaille ja
lyövän oven auki. Hänen teki yhtäkkiä mieli seurata heitä, nähdä kuinka
he astuvat myymäläpöydän eteen ja kuulla heidän sanovan: saisinko minä
Jaakko Tyrnin viimeisen kirjan. Hänen teki mieli tuntemattomana seisoa
jossakin syrjässä ja seurata kirjojen menekkiä, tai suoraan sanoen
laskea miten moni osti hänen uutta kirjaansa tai koottuja teoksiaan.
Silmänräpäyksessä hän kuitenkin otti itsensä kiinni kuin pahanteosta,
häpesi, torui itseään ja tarttui Jounaa käsipuoleen.
— Mitä sinä äsken sanoitkaan? Ketä sinä tarkoitit? Sanoitko tosissasi
että joku on niin etevä? Anna anteeksi, mutta epäilen jonkin verran.
Kyllä sinun »Joutsenesi» elää yli yhden ja toisen uuden tulokkaan. Älä
sinä puistele päätäsi. Ne ovat täydellisiä säkeitä. Eurooppalaisenkin
mittapuun mukaan.
— Mutta kukaan ei lue niitä.
— Niiden aika on vasta tulossa.
— Älä viitsi. Tiedän niin erinomaisen hyvin tuon ainoan pienen kirjani
arvon tai arvottomuuden.
— Sinun täytyy lakata ajattelemasta meidän muiden töitä ja jatkaa omaa
työtäsi.
— Ei puhuta siitä, sanoi Jouna, pyrkien irti kiusallisesta
keskustelusta.
— Siitä juuri puhutaan. Kaiken aamua olen sinua ajatellut. Ei olisi
minua, jollei olisi sinua. Ja niin saisi sanoa moni muu kirjailija.
Mutta nyt me jo saamme pysyä pystyssä omin voimin. Nyt on sinun aikasi
tehdä omaa työtäsi. Tänään saunassa puhutaan siitä. On, on sauna.
Annamar jo lämmittää. Olet meillä yötä. Kuule... niin, ja asetut
kerrankin vinttikamariini ja kirjoitat siellä. Olen ajatellut, että
nyt kun olen velaton mies, niin koetan, minäkin, tehdä jotain pientä
muiden hyväksi. Niin — käväisin tänään pankissa, maksoin pois. On se
mukavaa. Nyt voin ottaa sinne vinttikamariin ketä vain, tekemään työtä.
Kuusitoistatuhatta. Niin, ja korot — mitä siitä nyt menikään?
Jouna pysähdytti hänet yhtäkkiä keskelle ajuririviä, reen ja sen takana
olevan hevosen pään välille.
— Ota Haunia Vuorinen, sanoi hän ja katsoi kuumasti Jaakko Tyrniin. —
Ota Haunia Vuorinen tekemään työtä Tyrnilän vinttikamariin.
— Senkö sen kertovaisen runoelman tekijän, sen Punapurjeen?
Jaakko Tyrni puhui äänellä, jolla puhutaan vihamiehestä. Ja ilman
mitään järjellistä aihetta hän todella katsoikin tuota tuntematonta
karsain silmin.
— Juuri hän, lämpeni Jouna puhumaan. — Hänestä se tulee kirjailija.
Jaakko Tyrni tulistui. Hän oli kysymäisillään, tiesikö Jouna sen
niin varmasti ja oliko Jouna siitäkin varma että ehdottomasti oli
hyödyllistä päästä ilman taisteluja noin vain valmiiseen vinttikamariin
kirjoittamaan. Vaikka olisi koko Haunia Vuorisen runoileminen ollut
jonkinlaista penikkatautia.
— Oletpa sinä ihmeellisen varma uudesta turvatistasi. Se on kai oikea
ihmelapsi tuo Punapurje. Hauska kuulla, hauska kuulla. Olet taitanut
tuntea hänet ehkä jo kauankin, tämän loistavan tähden. Olet ehkä ollut
hänenkin neuvonantajanaan ja ohjaajanaan...
— En, keskeytti Jouna hämmästyneenä Tyrnin puheen.
— Vai et — no sitten — niin, miten sitten tyrkytät häntä minulle?
Vaikka olisi penikkatautia koko runoilu, piru vie.
— En tiedä miehestä enempää kuin sinä. Olen ostanut kaikki mitä on
ilmestynyt jouluksi ja tuosta joukosta löytänyt tämän yhden kirjan. En
tiedä onko mies nuori vaiko vanha — teoksesta päättäen hän on kypsynyt
ihminen.
— Et tiedä? sanoi Tyrni leppeämmin. — Mistä sitten tiedät, että hän
tarvitsee minua ja minun vinttikamariani?
— Niin, enhän tiedäkään. Tulin vain ajatelleeksi että hänessä on jotain
hyvin haurasta ja että häntä pitäisi vaalia, jotta hän jaksaisi antaa
niin paljon kuin suinkin...
Herrat olivat ihmisvirran tyrkkiminä joutuneet katukäytävän alapuolelle
ja pysyttelivät lyhtypylvään turvissa.
— »Löytänyt tämän kirjan», pani Jaakko Tyrni ja katsoi ystäväänsä
ikäänkuin nähdäkseen hänen lävitsensä. — Tämän yhden kirjan, tämän
Punapurjeen! jatkoi hän ja koetti naurahtaa.
— Niin, tämän yhden, toisti Jouna poissaolevana, mutta lisäsi samassa:
— Tietysti en tarkoita näiden joukossa sinun kirjaasi.
— Sitä et pidä mainitsemisenkaan arvoisena, jatkoi Tyrni jonkin verran
keventynein mielin ja saattoi jo nauraa. — Ja kuitenkin olen luottanut
sinuun enemmän kuin kaikkiin arvostelijoihin yhteensä. Olen aina
luottanut. Pitääkö minun ruveta varovaiseksi?
Jouna ymmärsi hänet yhtäkkiä, liikautti kättään ikäänkuin laskeakseen
sen hänen olalleen, mutta huomasi samassa että he seisoivat keskellä
ihmistulvaa ja että kirjakaupan kohdalla oli jokin ryhmä, joka tarkkasi
heitä. Hän siis vain katsoi Tyrniin silmillään, joista ei tietänyt
olivatko ne kosteat kyynelistä vaiko hymystä.
— Älä vain anna tuolle tunteelle sijaa, sanoi hän.
— Mille? ärtyi Tyrni.
— Ruosteelle, sanoi Jouna.
Jaakko Tyrnin mieleen johtui, että joku filosofi — ranskalainen
tietysti — väitti sisällisen naurun syntyvän, jos ihminen vain taivutti
huulensa nauruasentoon. Hän teki tämän, huomasi filosofin olevan
oikeassa ja huomautti iloisesti ystävälleen:
— Maalaat piruja seinälle. Mene puhumaan ruosteesta jollekin toiselle.
Ainakin tänään. Olen ollut pelkkää päivänpaistetta, sillä minä olen
nyt velaton mies. Olenhan juuri käynyt pankissa. Velaton, velaton, hoi
mies, ymmärrätkö mitä se merkitsee? Minä en ole ollut niitä, jotka
keveästi jättävät raha-asiansa muiden hoitoon, minä olen kärsinyt
niistä, ja nyt minä olen velaton. Puhu sinä ruosteesta jollakin
toisella taholla. Minä olen tänään pelkkää aurinkoa. Etkö näe, että
kaikkialla on aurinkoa?
Jaakko Tyrni pidätti sanatulvansa, sillä hän huomasi puhuvansa
ulkopuolella itseään, jonkun olennon puolesta, joka mahdollisesti
joskus tulisi elämään jossakin romaanissa. Tosiaan: Laukkanenhan
se olikin. Hän oli jo julkaissutkin jutun Laukkasesta, joskus
joululehdessä. Laukkanen oli siis jo hahmoiteltu. Laukkasen
erikoisluonne ilmeni siinä, että hän kernaasti lisäsi lukuihin,
joista hän puhui, sopivan määrän. Niinpä hän katsoessa lämpömittaria
ja huomatessa että se osoitti kymmentä, sanoi: kaksitoista astetta.
Tai jos hän oli ollut seurassa, missä oli kaksitoista henkeä, niin
hän kertoi siellä olleen viisitoista. Myöskin hän vähensi luvuista,
kun niiksi tuli. Jos kysyttiin mitä hän ansaitsi kuukaudessa, niin
ansio siinä silmänräpäyksessä hänen tajunnassaan pieneni parilla
sadalla, ja hetken harkittuaan hän ilmoitti pari sataa vähemmän.
Ainoat tapaukset, jolloin luvut Laukkasella pitivät paikkansa, olivat
kun tuli kysymykseen puhelinluettelo tai autojen tai ajurien numerot.
Vaistomaisesti Laukkanen piti nämä numerot päässään järkkymättöminä.
Ja ne tarttuivatkin hänen päähänsä ihmeteltävästi. Kerran etsittyään
puhelinnumeron, hän muisti sen aina. Hän kääntyi joka ohikulkevan
auton jälkeen ja teki illalla itselleen tiliä joka autonnumerosta,
joka päivän kuluessa oli kiitänyt hänen ohitseen. Hän tiesi ulkoa
ei yksin kaikkien tuttaviensa ja käyttämiensä liikkeiden numerot,
vaan puolet koko kaupungin puhelinluetteloa. Kerran hän erehtyi, kun
muuan tuttava kadulla pysäytti hänet ja kysyi erään agronomin numeroa
huvilakaupungissa. Laukkanen muisti kaikki numeroon sisältyvät yksiköt,
mutta pani ne väärään järjestykseen. Kun hän sittemmin sai tiedon,
että oli erehtynyt, niin piti hän itseään sairaana ja meni lääkärille,
valittaen hermojensa huonoa tilaa ja yleistä heikkoutta. Kun siis
numerot näin muutamissa määrätyissä tapauksissa miltei ehdottomasti
pitivät paikkansa Laukkasen sisäisessä näkemyksessä, niin ne toisissa
tapauksissa — ja nimenomaan niissä, joitten asettelu riippui
Laukkasesta itsestään — eivät koskaan pitäneet paikkaansa.
Jaakko Tyrni, olisitkohan sinä Laukkasen kaksoisveli? Tai olisikohan
Laukkanen suorastaan sinun varjosi, joka milloin sulaa yhteen herransa
kanssa, milloin pyrkii hänestä vapaaksi?
Nyt huomasi Jaakko Tyrni yhtäkkiä, että aurinko tykkänään oli poissa.
Oliko päivä jo ennättänyt niin pitkälle? Ei mitään aavistusta hänellä
ollut siitä mitä kello oli. Niin kaukana poissa hän oli ollut, että
miltei tuntui siltä kuin hän olisi palannut ulkomaanmatkalta.
Sekapäinen hän tänään oli. Missä hän oli ollut? Punapurje! Hänen
edessään oli kuin rannaton ulappa, sininen ja unelias, ja juuri
taivaanrannan laidalla näkyi pieni punainen piste. Siellä se tuli:
laiva ja laivalla vaarallinen matkustaja. Jaakko Tyrni ei tuntenut
häntä, mutta juuri häneen hän oli tähtäillyt niin että oli unohtanut
ajan.
»Ole varuillasi!» kuiskasi joku ikäänkuin Jaakko Tyrnin olan takaa.
»Ole varuillasi!»
»Sittenkin ruostetta!» vastasi Jaakko Tyrni ääneti ja puristi nyrkkiä
taskussaan.
Samassa hän kuuli naurua. Nauru tuli toisesta maailmasta ja hän kääntyi
sitä kohden.
Kolme herraa oli astunut kirjakaupasta, ajautunut näyteikkunaan,
aikansa katsellut siinä ja seurasi nyt silmillään Tyrniä ja Jounaa,
jotka näyttivät olevan peloittavan vakavassa keskustelussa —
etteiväthän vain suorastaan riidassa. Jaakko Tyrni näki kolmet
hymyilevät kasvot, heiluvan kepin ja uteliaita silmiä, jotka koettivat
päästä tunkeutumaan hänen salaisuutensa läpi. Samassa kohosivat kädet
hatun reunalle ja kolme hattua nousi. No, siinähän niitä nyt oli
kirjailijoita: Palus, Loila ja Leppiaho. Jaakko Tyrni ilostui ja tunsi
mielensä pääsevän painajaisesta. Sattuivatpa tulemaan otollisella
hetkellä kaikki nuo hänelle myötämieliset kirjailijat. Jouna oli
joutunut oudon kauas ja Jaakko Tyrni astui liioitellun ystävällisenä
Palusta vastaan, joka käsi oikona tuli häntä kohden. Palus puolestaan
puhui hiukan meluavalla äänellä — olisivatkohan pojat tulleet suoraan
sitsistä, jotain sellaista remuavaa heidän olennoissaan tuntui olevan.
Tyrni olisi ehkä jonakin edellisenä päivänä suhtautunut siihen
kylmemmin, mutta tänään, velattomuutensa päivänä oli hänenkin mielensä
irroillaan ja hänellä oli halu lyöttäytyä noiden kolmen seuraan,
kuljeskella, seisoskella ja poiketa ravintoloihin ja kahviloihin. Palus
pyyteli anteeksi ettei ollut vielä lähettänyt Jaakko Tyrnille uutta
romaaniansa — nyt se kyllä jo oli lähetetty.
— Tänään se on Tyrnilässä — tänään, selitti hän, liikutellen roimasti
keppiä niin että se heilui sinne ja tänne. — Tänään kirja tulee
varmasti — varmasti! Olette kai menossa kirjakauppaan. Kannattaakin.
Ei yhtä ihmistä — lyönpä vetoa, ettei yhtä ihmistä tule alas noita
portaita, ilman että hänellä on kainalossa Jaakko Tyrnin uusi kirja.
Jos minussa nyt olisi kateutta edes kotitarpeeksi — kotitarpeeksi vain,
sanon — niin minä perhana vie, nyt kulkisin revolveri taskussa ja
pyytäisin teitä kävelylle jonnekin kaupungin laidoille. Sillä kaikilta
te meiltä viette leivän suusta — leivän suusta sanon, perhana vie!
Mutta minulle ei ole annettu siteeksikään kateutta ja siitä olen aina
ollut taivaan papalle kiukkuinen, perhana vie. Sillä jos minussa olisi
ollut kateutta, tuota tarpeellista ryytiä, tuota ihmiselle niin perin
tarpeellista ryytiä, sanon — niin olisin nyt kilpajuoksusilla Jaakko
Tyrnin kanssa, perhana vie. Minä olisin myöskin ihmisten kainalossa,
kun he astuvat ulos noita portaita. Joka toisella täytyisi olla Sihveri
Palus, joka toisella Jaakko Tyrni. Tai molemmat. Ja vielä paketissakin
minä tönisin Jaakko Tyrniä ja sanoisin: ole jo kirjoittamatta ja pidä
suusi, sillä olet jo elänyt puolen vuosisataa ja sinulla on mainetta,
ja talot ja tavarat ja tytär — niin, tytär, perhana vie. Mutta en
välitä talosta enkä tavaroista enkä, perhana vie saunastannekaan, mutta
tytär, tytär — eikö se jo ala olla täysi ihminen? Silloin kun oltiin
siellä viimeksi saunassa, niin sehän silloin jo oli lopettanut koulun
ja emännöi — perhana vie, koskas Tyrnilässä taas lämmitetäänkään sauna?
Eikös tänään ole lauantai?
Jaakko Tyrni oli äsken närkästynyt Jounalle, mutta Palus sai puhua
mitä tahansa. Tyrni tunsi, että hän puhui pötyä — siitäkin hän oli
varma, ettei Palus ollut pannut kirjaansa postiin häntä varten,
varmaan häneltä olivat vapaakappaleet aikaa sitten lopussa. Hauska
poika joka tapauksessa, ajatteli Tyrni ja päätteli, että hän ehdottaa
hänelle lähempää tuttavuutta ensi tilassa, hänelle ja kaikille noille
muille. Hymyillen Jaakko Tyrni tervehti pientä rokonarpista Loilaa ja
kalpeaa Leppiahoa — mitä mahtoikaan sanoa tuo Leppiahon pieni hymy,
joka ei tapahtunut avaamalla huulia, vaan puristamalla ne kokoon?
Kukaan ihminen ei hymyillyt sillä lailla kuin tuo Aatu Leppiaho. No,
ykskaikki. Jaakko Tyrni hymähti omalla tavallaan, niin että terveet
hampaat näkyivät ja puhui tyynellä iloisuudella, niinkuin se puhuu,
joka luottaa onnensa kestävyyteen.
— Sauna siellä jo lämpiää ja Annamar, se minun »Muusani», toimittaa
kai pian vihdat hautumaan. Niin että tervetuloa vain jo vaikka tänään.
Ei, ihan totta, ei mitään häiriötä. Päinvastoin. Tänään on muutenkin
vähän niinkuin merkkipäivä... Niin, no kirjankin tähden — niin,
miksei arvostelujenkin ja menekinkin. Mutta muutenkin. Ja minun on
tehnyt mielikin niinkuin näin vanhempana miehenä puhuakin nuorille
kirjailijoille. Jos niinkuin voisi olla heille — kuinka sen sanoisin
— joksikin avuksi. Niin että tervetuloa vain. Mennään ensin saunaan
ja syödään sitten päivällinen. Ja eiköhän sitä yöksikin mahduta, jos
niinkuin tyydytään siihen mitä talossa on. Se Annamar siinä huusikin
lähtiessä, että sopii vain tuoda kirjailijat saunaan, kyllä hän
toimittaa hyvät löylyt. »Opin sauna, opin sauna» — muisti se senkin se
minun Muusani.
Jouna kääntyi ikkunasta, kuullessaan vaalilausettaan siteerattavan ja
kokoontuneitten kirjailijain nauravan.
— Onpa oikein hauskaa, että Tyrnilän Muusa lupaa hyvät löylyt, sanoi
hän ja lähestyi kirjakaupan portaita. — »Opin sauna autuas aina.»
— Se on jotain vanhaa renkutusta tuo — mitäs se onkaan? huusi Palus.
Leppiahon huulet vetäytyivät niin kokoon että ne tykkänään hukkuivat
näkymättömiin. Hän valmisti jotain sanottavaa, mutta ei saanut sitä
esiin, vaan hymyili sisäänpäin ja loi veitikkamaisia silmäyksiä
Palukseen, joka oli tarttunut Loilaa käsipuoleen.
— Älä sinä siinä mulkoile, perhana vie, jatkoi Palus. — Kyllä minä nyt
tiedän, että se on niitä kirjallisuutemme harmaita isiä. Mutta kuinkas
olikaan, herra Tyrni, eikös teidän pitänyt korjata kiuastanne, sillä
oli muistaakseni se vika, että se vei sauhun ulos. Mutta sauhusta se
koko saunan makeus riippuu. Sauhua ei saa päästää ulos, vaan sen pitää
kiertää ja myllertää saunan sisäpuolella ja asettua sitten minne sopii
sisäpuolelle. Mutta ei ulos, hemmetissä. Maun pitää jäädä saunaan.
Jouna odotti herroja portaiden ääressä. Ovessa kulki ihmisiä ulos ja
sisään. Leppiahon huulet, jotka vuoroin olivat ohentuneet, vuoroin
laajentuneet ja ajoittain tykkänään pusertuneet näkymättömiin,
avautuivat nyt.
— »Minne sopii sisäpuolelle», toisti hän hymähtäen. — Pitäisi kaiketi
olla jonkinlainen savunimijä. Ehkäpä tätä virkaa saattaisi toimittaa
joku hyvillä keuhkopalkeilla varustettu saunataiteilijakin.
— Sinä — miksei! sanoi Palus. — Siinä sinulla olisi aikaa ajatella
nimeä lapsellesi. Ehkä kuumenisit niin että nimi hikoilisi ulos sinusta
ja jälkeenpäin itse lapsi. Anna minun puhua, hiidessä Loila poika,
anna minun puhua! Hänessä on nimitauti — ei voi kirjoittaa yhtä sanaa
ennenkuin kirjalla on nimi. Herra Tyrni, palkatkaa hänet saunaan
savunimijäksi, niin hän ehkä hikoilee esiin epopeansa.
— Jahka tästä nyt, jahka tästä nyt, yritti Loila ajautuen Paluksen
käsivarren nojassa sinne tänne, — ehditään. — Kyllä minäkin tämän
ymmärrän. Nimen pitää olla koko kirja. Kun on nimi, niin on kirjakin.
Mutta kaiken pitää olla elettyä.
— No, sanoi Tyrni ja tunsi halua jättää kaikki ostokset ja lähteä
kuljeskelemaan ja istumaan noiden hauskojen poikien kanssa, joita
eivät velat näyttäneet painavan, vaikka heillä kaikilla niitä oli, —
no, kyllä nimestä vielä on matkaa kirjan valmistumiseen. Ainakin minun
tuotannossani.
Leppiaho valahti entistä kalpeammaksi ja raoitti nykähtelemällä
huuliaan. Ihmisvirta tuuppasi häntä kirjakaupan näyteruutua kohden ja
hän miltei litisti itsensä ikkunakomeroon, ikäänkuin olisi ollut jokin
tähän tarkoitukseen kuuluva symboolinen veistos.
— Jaa-ah, sanoi hän ja iski kipunoivan silmäyksen kirjailijoiden
ryhmään, — nimi on kirjan luonnos. Missä on se taiteilija, joka tekee
taideteoksen ilman luonnosta.
— Tässä se on! huusi Palus ja päästi naurun. — Minä ristin lapsen vasta
kun se on syntynyt. Enhän minä ennemmin voi tietää mikä nimi sille
kuuluu. Luulette kai että kaikki pikkulapset ovat samanlaiset — ehei,
ne ovat niin pirun erilaiset. Äiti on lapsella pääasia. Eikös se joku
suuri herra — oliko se nyt Bismarck, vai Krupp, vai joku sellainen —
niin, eikös se sanonut, että hän valitessaan miehiä toimiinsa, aina
ensiksi ottaa selkoa niiden äideistä. Ja se on kirjanteossa myöskin
pääasia, äiti, Muusa. Mitä sinä irvistelet, Loila? Olet pieni ja
rokonarpinen kuin herne pappasi pellolla. Mitä sinä tiedät näistä
asioista, sinä, joka et uskalla katsahtaa naista silmiinkään. Noo, mitä
sinä siinä irvistelet?
Palus huomasi nyt itsekin, että hänen ympärilleen oli muodostunut
kuulijakunta. Kolme veikeää koulutyttöä piiloitteli nauravia kasvojaan
toinen toisensa selän taakse, rivi ylioppilaita oli pysähtynyt eikä
näyteikkunan edessä kukaan enää katsellut kirjoja, vaan niiden isiä,
jotka suurella äänellään näin veivät huomion lapsiltaan, joiden menekin
ratkaisevat hetket juuri nyt olivat käsissä.
— Päästä irti, sanoi Loila hiljaa Palukselle. — En minä tahdo olla
ihmisten silmätikkuna. Tämä on liikaa, päästä irti.
— Siinä sinä olet missä minäkin! sanoi Palus ja likisti häntä
kainalossaan. — Tai saat tästä kepistä! Joka ei uskalla elää, ei se
uskalla kirjoittaakaan.
— Vai en minä ole uskaltanut kirjoittaa, kuiskasi Loila Paluksen
korvaan. — Te muut kirjoitatte musteella, minä kirjoitan
sydänverelläni. Kyllä minä vielä naistakin silmiin katson, jahka
tässä ehditään. Esittäkää te muut nyt tässä näytelmää »Kirjakaupan
edustalla», minä menen, minä.
Hän ei kuitenkaan päässyt minnekään. Leppiaho irtaantui ikkunakomerosta
ja puikkelehti ihmisvirran läpi.
— Mennään pois tästä, sanoi Jaakko Tyrnikin ja nousi päättäväisesti
kirjakaupan aliportaalle.
Jouna aukaisi oven ja päästi hänet sisään, ja hänen silmäystään
seuraten tulivat muutkin kirjailijat perässä ja olivat hetken kuluttua
joululehtiosastossa, missä joulutontut, jouluporsaat, jouluenkelit ja
joulukirkot suurilta kansilehdiltä kilpailivat yleisön suosiosta.
— Mautonta! sanoi Palus ja hävisi toisten pöytäin taakse.
— Se on nyt _sitä_ makua, lausui hänen perässään Loila, onnellisena
siitä että hän taasen kulki vapaana.
— Pitää ostaa kotiin, puhui Tyrni ja valitsi kansilehden, missä oli
valaistun joulukirkon kuva. — Täytyy olla jotain luettavaa, kun tullaan
joulusaunasta. Mikähän nyt olisi sopivinta lapsille? Nämähän ovat niitä
oman kustantajan lehtiä.
— Lapsille? huusi Palus pöydän toisesta päästä. Viina ja naisseura,
siitä ne pitävät kirjailijan lapset.
— Puhun talonmiehen lapsista, hymähti Jaakko Tyrni — Mene kotiin,
Palus, — kuiskasi Loila.
— Jaa-ah, pani Leppiaho ja siirtyi eteenpäin.
He ajelehtivat nyt ostavan yleisön mukana ohi pöytärivien, pysähtyen
missä tila salli ja ottaen käsiinsä jonkin kirjan. Jaakko Tyrnin korva
pyrki kotimaiselle osastolle päin ja tähysi erästä tuttua nimeä.
Kotimaisen osaston myymäläpöytien ääreen töintuskin pääsi. Siinä
tungeskeli herroja, erotellen itselleen pinkan korukantisia koottuja
teoksia, ja naisia, jotka kokosivat läjään sitomattomia kirjoja. Myyjät
palvelivat kalpeina ja ehkä jo jonkin verran väsyneinä yleisöä, vaikka
kiireimmät päivät vasta olivat edessäpäin. Portaita yläkertaan kulki
milloin yleisöä, milloin asiatyttöjä ja -poikia, viimeksimainitut
kantaen kirjalajia. Yläkertaan vieviä portaita nousi jo Jounakin,
puhutteli jotakuta tuttavaa ja pysähtyi sitten katselemaan alas.
Nämä kirjamarkkinat näin jouluna minä tästä kerran kuvaan, ajatteli
Tyrni vielä alhaalla, ja pysähtyi katselemaan jotain kaunista
kirjansidettä. Silloin hänen korvaansa sattuivat sanat: mitä maksaa
Jaakko Tyrnin uusi kirja — saanko minä sen. Tyrni valahti kuumaksi ja
rupesi selailemaan kirjaa kädessään, ajattelematta hetkeksikään, mikä
kirja se oli, eikä edes minkä kielinen. Ja taas hän kuuli: saanko minä
Tyrnin uuden kirjan. Ja hetken perästä: antakaa, olkaa hyvä, Tyrnin
kirja, sidottuna. Silloin pudotti Jaakko Tyrni koruteoksen pöydälle ja
läksi menemään Jounan perässä. Hänen oli hyvä ja lämmin ollaksensa.
Vielä hän tällä hetkellä hallitsi kirjamarkkinoilla. Tuo, joka lasketti
punapurjeellaan, se oli vielä kaukana. Joku tervehti häntä ja hän
vastasi. Se oli kirjakauppa-apulainen, tuttu mies, jonka puoleen Tyrni
aina oli tottunut kääntymään täällä käydessään. Hän ojensi hänelle
kätensä ja nuori mies tervehti kunnioittavasti.
— No kuinka menee kaupat? kysyi Tyrni, vaikka häntä itse asiassa
huvitti kuulla vain se, jonka hän jo tiesi: kuinka hänen omaa kirjaansa
myytiin.
— Oikein hyvin, sanoi nuori mies ja rupesi, kiireestään huolimatta,
selittämään kirjanmyynnin suhdetta viime vuonna menekkiin tällä
hetkellä.
Jaakko Tyrni ei kuunnellut häntä, mutta ei myöskään kysynyt oman
kirjansa kohtaloa. Myyjä — lieneekö pahus arvannut hänen ajatuksensa —
alkoi itsestään puhua, että painos on loppumaisillaan. Kustantajalta
tänään sanottiin, että vielä koetetaan ennen joulua saada kauppaan uusi
painos.
— Kirja on mennyt kuin kuumille kiville, selitti myyjä hymyillen.
Jaakko Tyrni sanoi, ettei hänen tarkoituksensa ollut kysyä erikoisesti
mitään kirjaa, vaan menekkiä yleensä ja tunsi samalla hetkellä
valehtelevansa. Miten turhamainen ja alhainen on ihmisen sydän,
ajatteli hän ja näki kuin kuvassa sinisen ulapan ja kaukaisen purjeen,
jonka oli määrä ajaa nurin hänen huono, kateellinen sydämensä. Hyi.
— Mitenkä te voitte valvoa, ettei varasteta? sanoi hän, päästäkseen
toiseen aiheeseen, tutulle myyjälle, jonka kanssa hän aina erikoisen
mielellään oli ollut tekemisissä.
Ja myyjä alkoi matalalla äänellä selittää, että varastettiin
— varastettiin kovasti. Hienosti pukeutuneet naiset ottivat
silkkitakkiensa alle kokonaisia kantamuksia. Kleptomania oli yleisempää
kuin saattoi aavistaa. Poliisin kautta oli monesti täytynyt noutaa pois
kirjakauppojen omaisuutta.
Jaakko Tyrni ihmetteli ja valitteli ja tunsi tämän karkean inhimillisen
huonouden jonkin verran lieventävän omaa huonouttaan.
Tuolla se tulee punapurjeella tuo tuntematon. Se on vielä kaukana,
mutta se lähestyy nopeasti. Kuka on tuo Haunia?
Jaakko Tyrni ojensi kätensä myyjälle ja nousi portaita yläkertaan,
missä Jouna äsken oli kulkenut. Hauskaa oli siellä seurata hyörinää
kirjakaupassa. Taas siellä alhaalla kysyttiin Jaakko Tyrnin uutta
kirjaa. Tyrni näki Paluksen, Leppiahon ja Loilan seisovan tarkkaamassa
mitä kirjoja ostettiin. Nyt kysyi joku: mitä maksaa »Punapurje». Ja
heti senjälkeen valitti sama ääni: ai niin kallis. Siihen sanoi myyjä:
mutta se on _hyvä_, eräs kiinantuntija tässä juuri sanoi, että se on
joulun paras kirja.
Jaakko Tyrni kääntyi menemään. Oliko joku toinenkin sen sanonut paitsi
Jouna? Vai Jounako toitotti sellaista huhua häntä vastaan — Jouna,
hänen läheisin ystävänsä!
Seisoen portailla myymälässä, jossa kirjailijain yksinäisten hetkien
tuotteet nyt olivat kaupan kuin kananmunat ja makkarat, Jaakko Tyrni,
kirjailija, tunsi ajan pysähtyvän ja jonkin uuden, oudon asian alkavan.
Hän muisti luonnottoman selvästi, että hän nyt on velaton mies, että
hänellä on koti, tytär, hevonen, sauna ja kihisevä määrä aiheita,
sanalla sanoen: kadehdittava mies! Hän on juuri päättänyt alkaa
elämänsä hedelmällisimmän ja kriitillisimmän työkauden — onnellinen
kirjailija! Hän on juuri päättänyt alkaa suojella muita kirjailijoita,
lahjakkaita ihmisiä, jotka taistelevat suurissa vaikeuksissa —
onnellinen ihminen! Mutta nyt saapuu kaukaa ja odottamatta outo, häntä
onnellisempi kirjailija — onnellisempi siksi, että hän on etevä jo
taipaleensa alkupäässä — ja heidän välillään tulee tapahtumaan taistelu
elämästä ja kuolemasta. Jaakko Tyrnin mielikuvitus alkoi yhtäkkiä
kuumeisesti punoa juonta: miten vanha kirjailija yhtaikaa iloiten ja
peläten seuraa jokaista nuoren kehitysaskelta, missä jännityksessä hän
odottaa joka joulua ja kevättä, miten hän häpeää omaa voimattomuuttaan
ja huonouttaan, miten hän kamppailee nimensä ja vanhan maineensa
puolesta. Ja miten nuoruus vihdoin armotta tallaa hänet alleen. Oliko
tästä idusta syntyvä uusi kirja, vai oliko tämä tapahtuva niinsanotussa
todellisuudessa? Mielikuvituksen ja todellisuuden maailmat olivat
Jaakko Tyrnille tällä hetkellä kokonaan yhtä. Ja molempien päähenkilö,
hän itse, kuului yhtä paljon toiseen kuin toiseenkin. Jaakko Tyrni
tunsi koko olemuksessaan kaukaisia tuskan enteitä, sellaisia, joita
ihminen tuntee, kun paise on hänen ruumiissaan alkuasteellaan.
Hän heräsi johonkin ääneen, joka lausui Jaakko Tyrnin nimen. Kuka oli
Jaakko Tyrni? Joku, jonka hän kerran oli tuntenut. Mitä hullua: Jaakko
Tyrnihän oli hän itse, hän eli vielä vahvasti.
Ja oli kirjakaupassa. Tuolla myydään hänen uutta kirjaansa. Tuolla ovat
Loila, Palus ja Leppiaho. Kotona lämpiää sauna. Ella on ostoksilla ja
he tapaavat kello kaksi. Hänen itsensä täytyy myöskin mennä ostoksille.
Hän on maksanut viimeisen velkansa. Tänään!
— No mutta herra Tyrni, Jaakko Tyrni — ettekö te tulekaan? Herätkää
toki!
Yläkerrasta kuului naisen ääni, valkotöyhtöinen hattu nyökytteli
iloisesti ja hatun alta katsoivat silmät, jotka Jaakko Tyrni muisti
nähneensä. Suuret haaveelliset silmät. Jaakko Tyrni havahtui kuin
painajaisesta. Annikki Rastas oli täällä, olipa se kummallista,
juuri nyt. Siinä oli tällä hetkellä suorastaan jotain kohtalokasta.
Hämillään, ikäänkuin hänen olisi ollut astuttava kosimaan naista tuolla
ylhäällä, Jaakko Tyrni nousi portaita eikä nähnyt mitään muuta kuin
itsensä ja naisen. Kaikki muu oli kadonnut silmistä, kaikki muu oli
kadonnut korvista. Naisen hymy ilakoi hänen edessään, silmien välke
upposi silmiin, jokin tuoksu tulvi naisesta. Jaakko Tyrni tarttui
vavisten käteen, joka ojentui hänelle. Rastas kyseli jotakin ja Tyrni
vastasi. Se ei ollut minkään arvoista sen oleellisen rinnalla mitä
tapahtui. Jaakko Tyrni oli yhdessä silmänräpäyksessä vastaanottanut
neiti Rastaan koko olemuksen, ruumiin ja sielun ja tiesi rakastavansa
häntä, tarvitsevansa häntä ja kuuluvansa hänelle.
Annikki Rastas, Annikki, Annikki!
Kysellessään sellaisia joutavia kuin mitä kuuluu ja onpa harvinaisen
kaunis päivä, Jaakko Tyrni päätteli, että nainen annetaan hänelle juuri
tällä hetkellä, jolloin tuntematon lähestyy, aikoen purjehtia hänet
kumoon. Se on varmaan ollut niin, että nainen on häneltä puuttunut,
tuo suuriääninen Palus tietää mitä hän sanoo: kirja tarvitsee
innoittajansa, sanokoon hyvä porvarillinen yhteiskunta mitä tahansa.
— Minun on ollut teitä kauhean ikävä.
— No, miksi ette ole tullut?
— Oo, minä olen soittanut ja soittanut ja koettanut ja koettanut, mutta
teillä seisoo Kerberus ei yksin portilla vaan puhelimenkin ääressä.
— Eihän!
Jaakko Tyrni piteli yhä Annikki Rastaan kättä.
Jouna seisoi pöydän ääressä selaillen jotain kirjaa. Muitakin
ihmishaamuja liikkui siellä täällä. Valohämyn takana, joka täytti
ilman, aavisti jossakin seiniä, jotka olivat kirjoista tehdyt. Tuolla
kaikkialla oli alttareja täynnä kirjoja, pappeja liikkui toimittaen
juhlamenoja ja palvelijat kulkivat kantaen kirjoja. Mutta jumalattarena
täällä oli Annikki, Annikki Rastas. Hän oli myöskin morsian, kaikkien
näiden kirjojen äiti. Ei, hänen yksin, Jaakko Tyrnin, kaikkien hänen
tulevien kirjojensa äiti! Jokin mustasukkainen raivo valtasi Jaakko
Tyrnin kun hän vain ajattelikin, että Annikki voisi antaa hitustakaan
olemuksestaan toiselle. Hän ottaa hänet rekeensä ja vie hänet kotiin,
olkoon Ella missä vain — heillä ja kirjoilla on kiire!
Ella — Jaakko Tyrni päästi irti neiti Rastaan ja painoi kätensä
nyrkiksi niin että kynnet upposivat lihaan. Humalainen sika! ajatteli
hän ja inhosi itseään. Onneksi eivät Jouna ja neiti Rastas olleet
mitään huomanneet. He puhelivat niistä suomalaisista kirjoista, joita
oli käännettyinä ulkomaalaisiin kieliin, valittelivat niiden perin
huonoa ulkoasua ja niiden vähäistä lukumäärää.
— Niin, tässä se nyt on koko meidän edustuksemme
maailmankirjallisuudessa, sanoi Jouna.
Hänen äänensä oli tuskallinen, ikäänkuin hän olisi puhunut
mieskohtaisesta vajavaisuudestaan.
— Niin, tässä se on! sanoi neiti Rastas ja kohautti olkapäitään.
Jaakko Tyrni vavahti ja ajatteli: tule sinä vain omakseni, niin
maailmankirjallisuus saa kirjoja. Palus on hiton oikeassa: lapsi
tarvitsee äidin!
— Kymmenkunta kirjaa! sanoi Jouna.
— Eivätkä nekään aivan painavia, hymyili Rastas. — Miksi olette
lakannut kirjoittamasta, te Jouna? Olen monesti raivonnut, kun olen
teitä ajatellut. Mikä teihin oikeastaan meni?
Huone alkoi huojua Jaakko Tyrnin silmissä: tuostako Jounasta Annikki
Rastas pitääkin? Ja ennen hän on pitänyt Rekolasta. Ja kirjoittanutkin
hänestä. Samassa nuori nainen sanoi:
— Te, Jaakko Tyrni, olette saanut huonon kääntäjän. Hän ei ole
valinnut parhaita kirjojanne eikä lainkaan saanut esille kielenne
omalaatuisuutta. Minun täytyy lehdissä kirjoittaa näistä asioista.
— Oletteko lukenut Vuorisen pienen kirjan? sanoi Jouna.
— En. Se on kyllä pöydälläni, mutta on täytynyt ensiksi tutustua
vanhempiin kirjailijoihin.
— Se on niitä kirjoja, joiden yllä Henki palaa.
— Henki?
— Minä näen sen sillä tavalla: kirjan yllä palaa liekki.
— Niin, niin.
Jouna lämpeni ja toisti kaikki mitä hän äsken oli Tyrnille sanonut:
että se oli ainoa kirja, jonka hän oli löytänyt tämän joulun sadosta,
että siinä oli nousemassa kirjailija eurooppalaisessa mielessä, että
henkilöt olivat erinomaisen elävät, että kirjailijan koko laatu oli
ihmeellisen tuore ja samalla taiteellinen. Palus, Loila ja Leppiaho
tulivat hekin saartamaan pöytää, tervehtivät neiti Rastasta ja kävivät
kukin kiinni kirjaansa pöydällä. Mutta Jouna ei lakannut saarnaamasta,
vaan puhui ja ylisteli niin että tätä vähäpuheista miestä tuskin tunsi.
Rastas hymyili ja pani tuontuostakin: todella... todella... sepä
erinomaisen hauskaa. Vihdoin viimein hän väsyneenä keskeytti:
— Jos sadas osa siitä mitä sanotte pitää paikkansa, niin olen jo
tyytyväinen.
— Jaa-ah, sanoi Leppiaho ja punnitsi kädessään karkealle paperille
painettua kirjasta. — Se on alkua.
— Jahka tästä ehditään, huomautti puolestaan Loila.
Jaakko Tyrni avasi malttamattomana paria kirjaa, puhui huonosta
paperista ja käsittämättömistä kansilehdistä, näki että Palus
suuttuneesti paiskasi jonkin kirjan pöydälle, kuuli että Jouna taasen
vakuutti Haunian olevan se _ille faciet_, jota odotettiin, ja tunsi
Annikki Rastaan tuoksuvien käsien kauempaa kantavan jotakin, jonka ne
asettivat sähkölampun alle niin että valo lankesi suoraan erääseen
nimeen. Kaikkien muidenkin silmät kääntyivät kirjaa kohti, jota nuori
nainen piteli. Jaakko Tyrni näki vain kädet.
— Ne ne osaavat, sanoi Loila.
— Roistomaista! ihaili Palus.
— Kyllä mekin tästä kerran, puhui Jouna, — opin sauna kun käydään, niin
kyllä mekin. Meillä on juuri kirjailija nousemassa, olen sen jo sanonut
ja sanon vielä...
— Jaa-a, pani Leppiaho, kaarrellen huuliaan sekä sisäänpäin että
ulospäin, — pitää lukea, pitää lukea. Uskallan pysyä Tuomaana
vastaiseksi. Lauri Jouna on oikeassa: opin sauna kun käydään. Ne ovat
muut sen jo käyneet, niillä on kohta kiukaat kylminä. Tuollakin tuossa.
Hän viittasi kapealla laihalla kädellään, jonka päistä kynnet olivat
pureskellut pieniksi, kirjaan neiti Rastaan kädessä. Sen nahkalla
sidotusta selästä erottautui nimen ylä- ja alapuolella ohut kultainen
viiva. Annikki Rastas katseli nimeen antaumuksella, ikäänkuin hän olisi
aikonut pitää puhetta ja etsinyt lähtökohtaa.
— Voltaire, tavasi Jaakko Tyrni ja katsoi hämmästyneenä silmiin
valkotöyhtöisen hatun alla. — Häntäkö te tässä kannatte käsillänne
kaiken kansan nähtäväksi?
Annikki ei vastannut, hymyili ainoastaan ja jäi katsomaan puhujaan.
Kehuttiin kaunista nidettä, puhuttiin vanhan kulttuurin eduista ja
uuden kulttuurin eduista, seulottiin missä määrin oli terveellistä
ihailla vieraita esikuvia ja oppia niistä ilman että kävi vaaralliseksi
omalle yksilöllisyydelle. Vihdoin nosti Annikki Rastas katseensa,
huomautti, että Voltaire joka tapauksessa oli lausunut ajatuksia, jotka
olivat syvällisintä ja elämän ytimeen osuvinta kaikesta mitä yleensä
on lausuttu. Sitten hän siirtyi viemään kirjaa pöydälle, mistä oli
sen ottanut. Kun hän palasi, puhui Palus kiihkeästi Jounalle, että on
typerää panna vasta-alkajan päähän häkää, nimittäin itserakkautta.
Eikö täällä kirjakaupassakin jo ole tarpeeksi oltu, eikö voida siirtyä
jonnekin syömään. Ja tuleeko siitä saunasta tänä iltana Tyrnilässä
mitään. Yhtäkkiä tehtiin kysymys, kuka tuo Haunia Vuorinen oikeastaan
oli. Ylioppilas? Oliko hän joitakin tunnettuja Vuorisia, tehtailijan
poika, vai ehkä senaattorin. Toiset keskustelivat paraikaa näistä
asioista, kun neiti Rastas astui pari askelta lähemmäs Jaakko Tyrniä ja
kysyi, eikö hänkin saisi tulla mukaan Tyrnilään, jos matkasta tulisi
tosi.
— Minun on kauan tehnyt mieli käydä teillä. Ja suorastaan olisi ollut
asiaakin. Mutta siellä vastataan aina, että »tekee työtä», »ei ole
aikaa», »ei ota vastaan». Minä nimittäin tahtoisin kirjoittaa teistä.
Esseen. Niin, oikein kirjan. Ja sitä varten tahtoisin saada oikeaa
Tyrnilä-tunnelmaa. Teidän kirjoituspöytänne äärestä. Sanotaan, että
toiset kirjailijat eivät halua yleisölle antaa muuta kuin teoksensa —
heidän elämänsä on heidän omaa omaisuuttaan, mutta...
— Tervetuloa, sanoi Jaakko Tyrni kuin unessa. — Voitte vaikkapa viipyä,
jos haluttaa, jonkin päivän. Minulla on siellä vinttikamari, jossa ei
kukaan häiritse. Voimme saada sen lämpimäksi. Asumme kaikki alhaalla,
tyttäreni ja palvelija... Oikein hauskaa...
Annikki oli taasen yksinään hänen kanssaan kesken ihmishumua. Ympärillä
oli taasen temppeli, jonka seininä oli kirjoja ja alttarit olivat
täynnä kirjoja. Jouna esiintyi kauheana tuomarina, mutta Palus nauroi
ja sanoi, että teoriat ovat kuivia kantoja, kuivia kantoja, törkyä,
säpäleitä — hyi! Vihreä on yksin elämän kultainen puu. Täällä oli
pyörryttävän juhlallista — Jaakko Tyrni tiesi käyttäytyvänsä kuin
humalainen. Hän ei kuitenkaan voinut — eikä tahtonut — olla toisin.
Juuri näin, näin! Niinkuin lasten sadussa. Katosta riippui pieniä
aurinkoja ja kattona oli itse taivas.
— Minä tulen, sanoi Annikki Rastas. — Ja sitten te kerrotte minulle.
Kaikki.
— Minä kerron teille, lausuivat Jaakko Tyrnin huulet, mutta hänen
sydämensä sanoi: ja sitten sinä olet minun omani. Kokonaan.
Temppelin seinät kokoontuivat samassa piirittämään rajoitettua alaa ja
taivaanlaki oli vain kirjakaupan katto sähkölamppuineen, sillä neiti
Rastas kertoi heti koko seurueelle, että hän tulee tänä iltana mukaan
Tyrnilään.
— Ja saunaan myös! tarttui Palus puheeseen. — Vanhaan suomenkansan
tapaan — hyvä! Jos siellä vain olisi kunnollinen sauna. Mutta sauna,
jossa ei saa edes kylkiään nokeen. Mikä sauna se on!
— Se on hyvä sauna, puolustan minä vain sitä saunaa, puhui Loila
punehtuneena ja tuntien Paluksen sanojen vaikutuksen vielä kiertävän
suonissaan kuin tulen. — Pykälätkin on katossa.
— Joko... joko on useammalle kuin kahdelle jalkaparille? sanoi Leppiaho.
— Kyllä tulee illaksi, vakuutti Tyrni ja alkoi tehdä lähtöä.
Hän oli muistanut isännänvelvollisuutensa ja asiat jotka vielä olivat
toimittamatta. Täytyi koettaa aikaisemmin tavata Ella, täytyi saada
tarpeeksi tarjottavaa sekä syötävää että juotavaa. Ja useampia pykäliä
saunan kattoon. Kunhan talonmies pystyisi ne tekemään.
Kirjailijat eivät kuitenkaan enää tahtoneet jäädä tänne. He lähtivät
seuraamaan Tyrniä alas portaita pysähdyttivät hänet ihmisvilinään ja
vaativat häntä kuuntelemaan kuinka hänen kirjaansa ostettiin. Yleisön
joukosta liittyi heihin taiteilija Rekola, joka hänkin oli ostamassa
Tyrnin kirjaa. Jouna kehoitti häntäkin, kuinkas muuten! tutustumaan
Haunia Vuorisen uuteen kirjaan. Jaakko Tyrnin silmäys oli jääkylmä, kun
hän tämän kuullessaan loi katseen ystäväänsä — entiseen ystäväänsä.
Sillä tuskinpa hän enää saattoi kutsua häntä samaksi kuin ennen.
Kirjailijat odottivat niin kauan että Rekola oli saanut ostoksensa —
Jaakko Tyrni huomasi, että käärössä oli muutakin kuin hänen kirjansa —,
sitten he läksivät kadulle. Varmaan Rekola oli ostanut Punapurjeen ja
siinä ne nyt lepäsivät kylki kyljessä nuo molemmat kirjat. Kunpa olisi
saanut tietää, mitä kirjoja Rekola oli ostanut. Ja oliko hän vielä
lähemmissä väleissä Annikkiin? Jumaliste, mitenkä siitä saisi selvän...
Jaakko Tyrni ja neiti Rastas kulkivat edellä. Neiti Rastas kyseli
Tyrnin uuden kirjan synnystä, miten hän oli saanut tuon omituisen
aiheen, miten kauan hän tarvitsi sitä kypsyttääkseen ja mihin hän nyt
aikoi ryhtyä. Kysymysten takana, jotka kuka tahansa olisi saattanut
kuulla, tunsi Jaakko Tyrni kaiken aikaa jotakin, joka oli tarkoitettu
yksin hänelle. Rekola oli Annikille vain pelkkää ilmaa! Nuoren
naisen palvonta piti Tyrniä onnellisesti vangittuna ja tietoisesti
päätti hän nyt yhtäkkiä itsekseen, että käytännöllisten asioiden
hoito huoleti saa jäädä huomiseksi, kunhan tästä sieluntilasta vain
pääsee selvyyteen. Ja niin he kaikki vaeltelivat pitkin katuja, joita
ihmiset mittasivat jouluvalmistelut mielessä ja ohi ikkunoiden,
joiden houkutus tuontuostakin pidätti heidän askeliaan. Aurinko oli
painunut näkymättömiin, vain valojuova yli kadun, tai valkoinen
läikkä kivimuurin kyljessä, tai loistava lasiruutu antoivat aavistaa
sen vielä viipyvän jossain taivaanrannan tällä puolella. He olivat
heittäytyneet rennon mielialan valtaan niinkuin pojat, jotka ovat
menossa intiaaniretkelle. Se nainen joka oli mukana, silminnähden
iloitsi siitä ettei hänen sukupuolensa pannut esteitä eteen. Loila,
jota huomionherättäminen kaiken aikaa oli vaivannut ja joka yhä koetti
huomauttaa, ettei puhuttaisi niin ääneen, saatiin helposti vaikenemaan.
Palus hotaisi kepillään häntä kohden, sanoi että raukankin kerran
täytyi suoristaa selkärankansa, muuten selkäydin tykkänään jäi kahdelle
eri puolelle kanavaansa mätänemään, Leppiaho hymyili myrkyllisesti ja
Rastas sanoi, että tällainen joskus oli hyvin terveellistä ja että
hän suorastaan halusi pientä humalaa. Palus riemastui. Niin sitä
piti! Helkkarin hemmetti sentään, taisikin olla itse Muusa heillä
matkassa. Rastas peräytyi hiukkasen ja selitti, ettei hän tarkoittanut
sellaista humalaa, vaan hengen humalaa: hän oli syyskuusta lähtien
istunut sisällä ja kirjoittanut niin että luita pakotti ja tarvitsi nyt
irtaantumista. Palus päästi Loilan käsipuolestaan niin kovakouraisesti
että hän lensi seinää vasten ja tarttui Rastasta käsipuoleen.
Jaakko Tyrni, joka oli joutunut jälkijoukkoon Jounan rinnalle, tunsi
halua lyödä hevospiiskalla jonnekin eteensä. Rastas — hän kulki siinä
kaiken kansan nähden eikä irtaantunut. Tuo hieno nainen tuon humalaisen
miehen käsipuolessa!
— Te, neiti Rastas, sanoi Palus ja taipui naista kohden niin että
hatun töyhtö sitaisi kasvoja, — vai olette te tällainen! Ja minä kun
olen pitänyt teitä kuivana sinisukkana, sellaisena, joka ei edes tule
hieltä. Ja te olettekin _tällainen_!
— Olkaa siivolla, sanoi neiti Rastas, — likistätte sinelmille.
Päästäkää irti — herrajesta, minä käytän lyhyitä hihoja, en tahdo että
käsivarteni ovat sinelmillä. Kuulkaa, en tahdo käsikähmää. No mutta
Palus, siunaa ja varjele, tulkaa järkiinne, kirjoitan kirjastanne hyvän
arvostelun, tai ainakin aika hyvän, sillä kirja ei ole huono. Jos
vain...
— Rastas, sanoi Palus ja haki huulillaan hänen korvaansa, — rupeapa
kirjani äidiksi! Etsin äitiä, lapsi tarvitsee äidin. Sinä tuoksut
myskiltä ja ambralta, perhana sentään — uusi kirjani tarvitsee äidin,
ymmärrätkö!
— Roisto! jyrisi Jaakko Tyrni ja tunki kiilana heidän välilleen. —
Vaikka nähtävästi yö onkin istuttu ja vahvasti istuttu, niin nyt on
päivä, ja kaunis päivä lisäksi.
— Mennään jonnekin sisään! sanoi Loila. — Mennään juomaan kahvia.
Saatte tarjota te, jotka olette saanut tekijäpalkkioita.
— Mennään, tarttui Tyrni kiitollisena ehdotukseen. — Saanko minä
tarjota. Tässä onkin kahvila — vai mennäänkö muualle?
Rastas kulki silmät maahan luotuina, muistuttaen jotakin niistä
kaikkein uudemman taiteen tauluista, joissa esitetään neitsyt Maariaa
vastaanottamassa enkelin ilmoitusta. Tyrni oli hänen vierellään, tiesi
hänen kalpeitten silmäluomiensa peittävän silmien salaisuuksia ja
tunsi, hänkin, tuoksun hänen sulistaan ja harsoistaan.
— Vai niin! pani Palus ja kaiveli taskustaan esiin tulitikkuja, — vai
niin, vai teidän lapsenne äidiksi hänen pitäisi tulla. Se on viisasta
kyllä, että vihdoinkin haette äitiä! Sillä teidän lapsillanne ei
koskaan ole ollut äitiä. Sentähden ne ovatkin sitä mitä ovat: mateita!
Ne eivät ole kirjoja, vaan mateita! On sellaisia, jotka pitävät
mateista. Minä kiitän niistä. Rakastukaa hemmetissä, mutta pitääkö sen
juuri olla tämän, johon minäkin rakastun? Ei silti, että mitäpä minä,
vaikka pidetään tämä Rastas yhdessä. Kyllä minun puolestani...
— Mennään jonnekin sisään, mennään hyvät ihmiset.
Rastas nosti yhtäkkiä päänsä ja otti käsiinsä johdon.
— Syödään yksintein aamiainen, sanoi hän. — Minun on nälkä. No, herra
Loila, mihin tahdotte? Kyllä te nyt saatte hiukan kärsiä leikkiä.
Tiedättehän mitä lajia lapsia kirjailijoiden lapset ovat: mustetta ja
paperia ne ovat.
— Se oli valetta se! huusi Palus ja remahti nauruun, — vai mustetta
ja paperia! Vai sellaisia lapsia te tuotattekin, Rastas. Ei perhana,
toista minulle olla pitää. Ottakaa te, Tyrni, vain tämä Rastas. Antakaa
minulle se tyttärenne. Sehän on täällä mukana. Eikös sitä saa nähdä?
Sillä oli sellaiset perhananmoiset silmät. Eikä se ensinkään tietänyt
mitä sillä oli. Ja sillä oli sellaiset perhananmoiset hampaat. Teki
mieli ojentaa sille kieli ja käskeä puraisemaan. Hemmetissä, mitä
mamsseleja te kaikki olettekaan, nyt te kaikki vaivutte maan alle siksi
että minä olen puhunut vähän morakasti. Menkää Naantaliin, mamsselit.
Jaakko Tyrni katsahti havahtuen kelloaan. Se oli neljännestä vailla
kaksi. Ja kahdelta oli Ellan määrä tavata hänet. Minne oli aika
lentänyt? Käsittämätöntä minne. Nyt täytyy päästä hetkeksi irti koko
joukosta ja saada keskustella Ellan kanssa päivällisistä. Jouna —
niin, hänen oli määrä alunpitäen tulla mukaan. Mutta Jouna oli tehnyt
jotakin, joka oli siirtänyt hänet loitolle. Hän oli puhunut siitä
Punapurjeen tekijästä. Tuolla se saapui, haaksi, jossakin hyvin
kaukana, purje pullistui ja aava ja kirkas oli ulappa. Aavistus sanoi
Tyrnille, että Haunia Vuorinen aina tulisi kulkemaan tuollaista heleää
ulappaa myöten.
Ja hän itse?
Hänen täytyi saada tavata Rastas!
Ja hän rupesi yhtäkkiä puhumaan suurella suulla, aivan vastoin
luontoaan, ikäänkuin jotain Paluksen voimasta olisi siirtynyt hänelle.
— Minä en nyt ehdi, ikävä kyllä. Aika on mennyt hauskassa seurassa,
liiankin pian. Ei, kyllä on parasta, että menen yksin. Täytyy ostaa
yhtä ja toista jouluksi. Ei, kyllä minä teen sen yksin mieluummin.
Mutta tehän kaikki tulette saunaan. No, se on valmis. Ja päivällinen
syödään päälle. Viiden junalla. Ja pois pääsee ennen puoliyötä. Jollei
tahdo jäädä Tyrnilään. Siellä vihdat jo hautuvat. Ja neiti Rastas tulee
mukaan. No, se on oikein hauskaa se. Totta kai te tulette, Palus. Kyllä
Annamar pitää huolen siitä että hikoilette. Tulette, tulette.
Palus huitoi keppiään ja käsiään ja moitti Tyrnilän saunaa kaikkein
huonoimmaksi saunalaitokseksi mitä hän oli nähnyt — sellaiseksi,
jossa ei saanut edes haiun makua kielelleen. Sellaiseen ei hän
tule, ei kiitos, sen hän jo kerran on sanonut. Yhtäkkiä hän vihelsi
hampaanraosta iloisen äänen ja sanoi:
— Mutta se Ella! Saako sitä nähdä?
Jaakko Tyrnille oli tuiki outoa, että hänen epäystävällistä tytärtään,
joka ei ollut kauniskaan, näin kiivaasti kysyttiin eikä hän muuta
voinut kuin siirtää Paluksen kiihkeän harrastuksen hänen erikoisen
mielialansa laskuun. Ei kannattanut ottaa asiaa vakavasti. Hän
naurahtikin sentähden ja toisti, että Ella tietysti on kotona, hän on
vielä varsin lapsi eikä välitä mistään muusta kuin heidän hevosestaan.
— Vai, johtui hänen mieleensä, — olisiko tyttäreni ehkä ollut teille
vähän epäkohtelias puhelimessa tai meidän portilla, tai...? Ja te
haluaisitte häntä rangaista.
— Oikein osattu, perhana vie, — oikein osattu. Tulin kerran Tyrnilän
portille eikä hän päästänyt minua sisään. Siinä minä juuri tarkkasin
hänen hampaitaan — silmänruokaa, jumaliste. Jos minä tänään saan
kihlata hänet, niin minä tulen — mutta sauna ei kelpaa mihinkään.
Kaikki nauroivat.
— Koettakaa onneanne, koettakaa, sanoi Tyrni, kiirehtien lyhentämään
kohtausta. — Mutta älkää syyttäkö minua, jos tyttäreni läjäyttää
kosijaa riimunperillä vasten naamaa. Hänellä on tempperamenttia, minun
tyttärelläni... Mutta minä sanon nyt hyvästi, on vähän asioita. Kello
viiden junalla siis — tervetuloa!
Jaakko Tyrnin puhuessa puhui Palus lakkaamatta iloisesti hirnuen, että
sellaisen hän juuri tarvitseekin tätä kirjaa varten, sellaisen, joka
puree ja potkii ja joka on vangittava niinkuin poro. Porohan se onkin
Ella Tyrni, sellainen puoli villi eläin, jolla on itkevän kosteat
silmät ja hampaat, joilla soisi hänen purevan vaikkapa... vaikkapa
kuoliaaksi.
— Sauna ei kelpaa mihinkään, huusi hän Jaakko Tyrnin jälkeen, — mutta
sen poron minä tänä yönä koppasen!
Seura jäi aukealle pronssisen patsaan ääreen, jota verhosi paikoittain
varissut harmaa kuura. Jaakko Tyrni ja Jouna suuntasivat nopeasti
askeleitaan keskikaupunkia kohden. He asettelivat läikkyvää
mielialaansa tasapainoon, niinkuin ihmiset tekevät, kun he eivät
hetkiseen ole piitanneet mitään kenestäkään eikä mistään, yhtäkkiä
sanoi Tyrni, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että joku oli
hänen seurassaan:
— Jaahah, vai tulit sinä mukaan.
— Eikö se ollut tarkoitus? vastasi Jouna mietteissään.
Torilla seisoivat »joulupadat» ja kaikkinaiset säästölaatikot,
vartiattariensa astellessa edestakaisin. Tavaratalon ovesta
tulvi keskeytymättä ostajien jono ja näyteikkunasta sädehtivät
kristallimaljakot.
— Kuka nuoriherra Ellalle piti seuraa sillaikaa kun me olimme
kirjakaupassa? kysyi Jouna.
Jaakko Tyrni havahtui, kääntyi astumaan kadun toiselle puolelle ja
odotti että raitiovaunu menisi ohitse.
— Nuoriherra? huusi hän läpi raitiovaunun jyrinän, — ei hänellä pitäisi
olla kenenkään nuorenherran kanssa mitään tekemistä.
Kirkonkello pamahti soimaan ja malmin voima sai koko ilman värisemään
tässä tapulin juurella. Hautajaiset, panivat molemmat herrat merkille.
Kello on tasan kaksi, ajatteli Jaakko Tyrni ja kiiruhti askeliaan.
— Joku pitkä vaalea nuorukainen käveli toisella puolen katua kaiken
aikaa, kun me puhelimme kirjakaupan ikkunassa.
— Siellä käveli paljon kansaa, sekä tummia että vaaleita.
— Käveli kyllä, mutta tämän kanssa Ella puhui. He seisoivat portilla ja
katselivat meitä.
— Olisit voinut sanoa sen silloin.
Jaakko Tyrni muisti samassa, että hän oli tavannut Rastaan vasta
kirjakaupassa, ja rauhoittui. Jouna riisti häneltä kuitenkin heti hänen
rauhansa.
— Ella tuli siihen juuri silloin, kun me kaikki lähdimme kirjakaupasta.
Hänellä oli suuret kantamukset molemmissa käsissään. Olin suuttunut
sille nuorelle herralle, joka siinä seisoi eikä auttanut. Mutta hän
katsoi vain meihin. Ja minäkään en ennättänyt mennä, ennenkuin hän
oli kadonnut porttikäytävään. Laiminlyöt tytärtäsi, olen sen ennenkin
sanonut, sellaiset kantamukset eivät ole nuorta tyttöä varten. Mikä
lieneekin ollut huonosti kasvatettu nuoriherra, joka ei auttanut.
— Etköhän sinä erehdy, ei Ella kärsi seurassaan mitään nuoria herroja.
Se on Pikku ja aina vain Pikku.
— Hanki hänelle toki vaatteet.
— Olenko minä mikään muotikauppias, joka tiedän mitä naiselle pitää
olla.
— Kun on isä niin pitää tietää.
— Lähetyssaarnaaja!
— Huono — sillä en saa pakanoita kääntymään.
— Hitto vie, kuinka ikäväksi sinä olet tullut. Sensijaan että olisit
iloinnut kanssani tänään, kun olen saanut velkani maksetuksi, sinä
vain... sinä vain...
Tuossahan se talo olikin, mistä hautaussaatto läksi. Täällä
keskikaupungilla siis täälläkin kuoltiin, vieläpä kesken jouluhälinän.
Ruumisvaunut olivat tulleet, asianomainen katselijakuntakin oli
paikoillaan ja ajurien jono odotti saattajineen. Myöhästyvät.
Tällaisissa tapauksissa pitäisi aina olla ehdottomasti täsmällinen.
Niinkuin muutenkin. Jonkin minuutin Ella tulee odottaneeksi. Sillä
tyttö on pienestä pitäen ollut hyvin täsmällinen. Ja suuttunut
hän on, jos on saanut odottaa. Tällä kertaa hän lisäksi on nähnyt
neiti Rastaan. Nyt raivasi poliisi tietä ja ruumiskuski veti ulos
vaunujen pohjan. Jaakko Tyrni ja Jouna kiiruhtivat ohitse ja näkivät
porttikäytävässä silinteripäiset kantajat ja niiden välissä mustan
arkun. Kenenkään elävän silmissä ei näkynyt kyyneltä tämän vainajan
poistuessa elävien joukosta. Yhteiskunta täytti kylmästi muotonsa.
Yhtäkkiä Jaakko Tyrni huomasi kulkevansa yksinään. Jouna seisoi
paljastetuin päin keskellä huivipäisten muijain ja pikkutyttöjen
joukkoa. Tyrnin täytyi odottaa.
— Tunsitko sinä hänet? sanoi hän.
— En.
— Ella odottaa.
He kävivät nopeasti pujotellen läpi kiirehtivien tai näyteikkunoissa
viipyvien ihmisjoukkojen, ohi ramman miehen, joka kaupitteli
kengännauhoja, ohi äitien, jotka kuljettivat kädestä pieniä lapsiaan,
ja pääsivät pihamaalle.
Ella ei ollut siellä. Mitä nyt? Kivihiilisäkit, tyhjät reet, rautaromu,
kaikki oli paikallaan, Ellaa vain ei näkynyt. Toki oli heidän rekensä
tässä — niin, missäpä se olisi ollutkaan, sillä eihän tyttö toki
olisi voinut lähteä ilman isää. Jaa, kuka senkään takasi? Ehkä hän on
tallissa?
— Palokalusto, luki Jouna.
Jaakko Tyrni oli raivautunut tallin ovelle ja vastasi sieltä:
— Kiinni.
He katsahtivat ylöspäin ja huomasivat taivaan kalvenneen ja pihamaan
olevan pian joutumassa lyhyen talvipäivän pimeään. Alemmissa
ikkunoissa jo syttyi sähköjä ja vedettiin alas uutimia. Ylemmissä
konttorihuoneistoissa vielä tehtiin työtä päivänvalolla.
Jaa-ah, sanoi Jaakko Tyrni, kukahan se on ollut se nuori herra: Ella
myöhästyy! Ehtisiköhän tässä vielä koettaa käydä jollakin asialla?
Minulla oli niitä paljonkin, mutta jääkööt huomiseksi. Olisi pitänyt
olla jotakin hienompaa alkohoolia, jos nyt neiti Rastaskin tulee.
Tietäisitkö sinä mistä hän pitäisi ja saisiko sitä mistä.
— Älähän toki sellaista ajattelekaan.
— Miten niin?
Ellan tutut nopeat ja kovakenkäiset askeleet kajahtelivat
porttikäytävässä. Tyttö kantoi molemmissa käsissään verkkoa, joka
täpötäynnä jotain painavaa tavaraa piti hänen hartioitaan alhaalla,
niin että hän kulki kumarassa. Jouna kiirehti häntä vastaan ja otti,
tervehtimättä, toisen verkon hänen kädestään. Jaakko Tyrni yritti tehdä
samoin, mutta ei jostain syystä saanut tarvittavaa tarmoa ja ainoastaan
yskähti.
— No, sanoi hän, — Ella vähän viipyi. Ei, ei mitenkään muuten, mutta...
on ollut tapana tulla tasan. Ja täältä... niin täältä lähtee meille
vieraita viiden junassa. Muitakin kuin Jouna setä.
Oliko Ella sen arvannut? Tavanmukaista vastaväittelyä ei tullut. Ella
ei sanonut mitään, ei edes katsahtanut molempiin herroihin, laski vain
verkon tavaroineen tyhjän reen pohjalle. Mitähän ihmeen seuraa hänellä
oli ollut? Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tallin ovi avattiin, hevonen
hirnahti, sille tuli silat selkään ja suitset suuhun. Jouna kantoi
vällyt ja asetti ne paikalleen.
— No, Ella, koskas me kahden lähdemme ostoksille, yritti Jouna. —
Huomenna, sopiiko? Pidetään mekin kerran hauskaa, eikö niin, Ella?
Kuule, minä tosiaan kerran tahtoisin olla kahden sinun kanssasi
kaupungilla...
Jaakko Tyrni totesi: hän on pahalla päällä, ei mitään hän vastaa.
Etteihän olisi neiti Rastaalle kovin hävytön. Minä olen tohvelisankari,
oman tyttäreni tohvelisankari auttamattomasti. Täytyy tulla muutos.
Mitenkä nyt saisi tänään kaikki hyvin menemään. On se onnetonta kun
lapselta kuolee äiti... Äiti mikä hyvänsä on kuitenkin äiti.
Hän ei yrittänytkään ottaa ohjaksia. Ella valjasti asetti monet
käärönsä ja laukkunsa kuskilaudan alle, peitti kaikki loimella ja
ajoi ulos portista. Siinä hän päin kääntymättä odotti että herrat
asettuisivat paikalleen ja hyppäsi itse laudalleen. Hevonen oli nuori
ja odotus oli tehnyt sen villiksi. Ellalla oli täysi työ. Pikku
pelästyeli ja tahtoi laukata. Vasta kun oli päästy raitiovaunuista se
alkoi kuunnella järkevää puhetta ja antoi ajajalleen rauhan.
Oltiin jo metsässä, kun Jouna huusi:
— En ensinkään tietänyt, että olet näin taitava ajaja.
— Tämä on niin helläsuinen, että tämän pitelee vaikka lapsi!
— Ohoh.
Jaakko Tyrni ymmärsi Ellan lauhtuneen ja huomautti:
— Ella ajaa melkein yhtä hyvin kuin hänen isänsä.
Ella päästi pienen äänen, joka sanoi, että hän toki ajaa paremmin.
Auringon viime säteet heijastuivat kylän ikkunaruutuihin ja hevoset
kauppapuotien edustalla kuopivat malttamattomasti maata. Ella ajoi
rämisevien maitorattaiden ohitse ja puhui jotakin.
— Mitä Ella sanoo? kysyi isä.
— Sanoitko jotakin? toisti Jouna.
— Tulevat kaikenlaiset häiritsemään. Juuri kun pitää toimittaa asioita
tulevat kyselemään ja tiedustelemaan. »Koska hän on kotona? Koska häntä
voi tavata? Vastaako hän kirjeisiin?» Runoilijat saisi kaikki panna
rautoihin.
— Kuka sinut nyt on niin suututtanut? sanoi Jouna.
— Kun ne ovat pusertaneet näpeistään kirjan, niin ei sitä tiedetä miten
se saataisiin arvostelijain ja oikeain kirjailijain tietoon. Runoilijat
ovat juuri niinkuin pikkulapset.
— Onko joku käynyt minua kysymässä? Ella oli kai taas epäkohtelias.
— Olisi kai pitänyt käskeä häntä istumaan — talliin, vaiko
reenlaidalle, vai minne? Tai ehkä kahvilaan. »Esikoisteos, esikoisteos.
Runoteos.» Tuossa se on jahka saan taskustani. Kävi, kävi hän isää
kysymässä ja kulki kuin noiduttu ja katseli teitä kaikkia. Teki mieli
joukkoon, mutta ei toki uskaltanut lähteä. Ei olisi uskaltanut antaa
minulle tätä kirjaakaan. Minä jo sanoin: pelkäättekö, että syön sen.
Mieluummin syön onkimatoja. Se on tuossa taskussa. Ota, Jouna setä.
Nyt niitä taas tulee taloon, esikoisteoksia. Tämä joulun-aika se niitä
tuottaa. Ja kaikki lähettävät Jaakko Tyrnille ja Jaakko Tyrni lukee.
Tuossa, tuossa taskussa.
Jouna veti tytön taskusta esiin kirjan ja ojensi sen Tyrnille.
— Kun sinä tulet kaupunkiin, Ella, niin ostamme sinulle uuden
päällystakin.
— »Punapurje», luki Jaakko Tyrni ja laski ohuen kirjan vällyille.
Kansilehti kuvasi sinistä ulappaa, jonka äärellä pieni punertava purje
ponnisteli eteenpäin.
— Kuka se on sellainen Haunia Vuorinen? huusi Ella, päätään kääntämättä.
Hän ei saanut vastausta.