PUNAPURJE

Ei, ei milloinkaan Jaakko Tyrni ollut tuntenut olemuksessaan sellaista

voimaa kuin tänä aamuhetkenä, seisoessaan kotinsa portailla odottamassa

Ellaa, tytärtään, joka valjasti hevosta.

Nyt alkaa elämä. Nyt vasta. Tähän asti on elämä ollut vaivaa ja

raadantaa — nyt seuraa vapaan miehen ilot ja surut. Ja ennen kaikkea

työ.

Jaakko Tyrni olisi tahtonut huutaa tämän sanan kauas auringossa

kimaltelevaan metsään ja antaa vuorten ja kukkulain toistaa sitä niin

että se olisi täyttänyt koko tämän isänmaan. Työ — nyt se alkaa: vapaan

miehen työ! Että toki tähän ajallisuuteen saattaa mahtua tällainen

päivä. Maailma ei ole mikään surunlaakso, koska se joskus valmistaa

tällaisen juhlan. Pitkä on valmistusaika ollut tätä päivää varten,

puolen vuosisataa on ponnistusta kestänyt. Mutta nyt ollaan voiton

puolella ja elämää on vielä jäljellä toinen puoli vuosisataa. Sinä

aikana täytyy saada syntymään yhtä ja toista.

Jaakko Tyrni puhalsi rinnastaan pitkän hengähdyksen ja tavoitti

laulunpätkää. Myöskin hän yhä uudelleen kouraisi yli rintansa

löytääkseen napitetun turkin alta taskut. Sitten hän jälleen

sieppasi kiinni laulunpätkästä, mutta kun ei hänessä ensinkään ollut

laulajanvikaa, niin hän huulillaan äänteli laulunpätkän sanoja ja

toivoi, että hän tällä hetkellä seisoisi suksilla vaaran harjalla, tai

jossakin muualla korkealla.

Korkea oli tämä päivä, aivan lapseksi se teki ihmisen. Tällaista iloa

ei täysikasvanut mies yleensä tuntenut, se oli naisten ja lasten

etuoikeutta. Annettiinko sitä hänelle, Jaakko Tyrnille sentähden,

että hän viime aikoina tuontuostakin oli ajatellut lapsia ja satuja

ehkäpä myöskin naista. Hyvien satujen aikaansaannos se oli toki kaiken

runouden äärimmäinen ennätys, sitä hän oli ajatellut. Hyviä satuja

oli maailmankirjallisuudessa vähemmän kuin mitään muuta. Ja satu oli

kuitenkin lähempänä totuutta kuin mikään muu kirjallisuuden laji. Sillä

missä oli sadun ja todellisuuden raja? Mitä oli elämä muuta kuin satua,

ja mitä sen vanhat itseviisaat ihmiset muuta kuin lapsia ikuisuuden

edessä?

Kylläpä olikin maailmassa tänään kuuraa ja kimallusta. Ei mitään muuta

ollut kuin huurteessa värähteleviä koivunoksia ja pieniä aurinkoja,

jotka yltympärille heijastivat suuren auringon loistoa.

Juuri sitä oli ihminenkin: pieni aurinko, jonka tuli ympärilleen

heijastaa suuren auringon valoa. Viisikymmentä vuotta oli ehtinyt

kulua hänen, Jaakko Tyrnin elämästä, mutta toiset viisikymmentä

ovat jäljellä ja sitä tulevat nämä hänen viimeiset vuosikymmenensä

olemaan: suuren auringon heijastusta maailmaan. Tähän asti hän on

kirjoittanut elääkseen. On täytynyt päästää julkisuuteen kypsymätöntä

ja epävalmista. Mutta tästäpuoleen hän tulee olemaan vapaa mies ja

kirjoittamaan ilokseen. Tottapa siinä on eroa, jos kirjoittaa pakosta

tai vapaaehtoisesti. Saada olla pieni aurinko ja heijastaa suuren

auringon valoa — sitä on hänen työnsä oleva.

Hän tiesi toistelevansa samoja asioita, hän tiesi, että jos tämän

olisi kirjoittanut paperille, niin siitä olisi sanottu että se oli

lapsellista ja imelää. Hän tiesi, että jos hän tässä mielialassa olisi

kirjoittanut, niin siitä olisi pitänyt pyyhkiä joukottain atribuutteja,

huudahdusmerkkejä ja sensemmoista. Mutta hänpä ei nyt kirjoittanutkaan,

kynä makasi pöydällä tahriutuneen sinisen imupaperiarkin laidalla, ja

hän, Jaakko Tyrni seisoi portaillaan ja mielessään huudahteli kuin

nainen ja temmelsi kuin poikanen.

Mikä aamu tämä olikaan! Teki todella mieli leikkiä ja huutaa. Tai

hypätä ylös tikapuita ja asettua hajareisin katonharjalle. Tai sitoa

kelkka ohikiitävään rekeen ja mennä siinä. Vaikka oli tällainen äänetön

aamu, niin oli ilmassa jokin vauhti, joka pani toivomaan siipiä.

Tilhet, jättäessään pihlajan portin pielessä, kiidättivät kuin kimppu

räiskyviä kipunoita toiseen pihlajaan ja niiden äänet soivat kuin

punaiset kekäleet romahtaessaan läjään. Jotain tulen räiskeestä ja

linnun viheltelystä oli Ellankin äänessä, joka kuului orapihlaja-aidan

takaa, tytön valmistaessa hevosta kaupunginmatkaa varten. Kuin poika

hän puhutteli hevosta, vihelteli sille, vuoroin käski, vuoroin

tyynnytteli sitä.

Jaakko Tyrni tunsi siinä seisoessaan suurta hellyyttä tilhejä kohtaan,

kaikkia taivaan lintuja, Ellaa, hevosta, Senjaa, talonmiestä ja hänen

perhettään kohtaan, niin, ja Annamaria kohtaan tietysti ja kaikkia

vieraitakin ihmisiä. Ah, kuinka hän toivoikin tälle luomakunnalle

hyvää, sitä hyvää mistä enkelitervehdyksessä puhuttiin.

Näin tuntevat naiset ja lapset, totesi hän uudelleen, näin ei miehen

ole lupa tuntea ja vielä vähemmän kirjoittaa. Mutta kynähän on siellä

omalla paikallaan ja tämä heikkous tuntuu suloiselta näin joskus,

joulun kynnyksellä.

Onnellinen minä olen, äänteli Jaakko Tyrni, vapaa minä olen! Ei juuri

vielä, mutta tunnin perästä.

Jumala ihmeen tekijä

voi ylentää ja alentaa

toisti hän samassa äskeistä säkeistöään ja hämmästyi itsekin

huomatessaan, että hänen huulilleen oli tullut virrenpätkä. Eikä

edes kappale jouluvirrestä, vaan katkelma vanhasta valitusvirrestä.

Kummaa, mistä juuri se johtuikaan hänen mieleensä, keskellä

talviaamun säteilyä, juuri kun hän oli lähdössä maksamaan viimeistä

velkaansa ja tekemään jouluostoksia. »Pankkikirja Annamarille, musta

leninkikangas Senjalle, villapaita Helmiselle, rukkaset Helmiselle,

pumpulileninkikangas Helmisen Hannalle, potkukelkka, luistimet,

kuvakirja, pallo, värikyniä, kuminen kissa tai koira lapsille» — tämän

luettelon he eilen olivat tehneet yhdessä Ellan kanssa. Ellan ja isän

lahjat luettelosta puuttuivat. Joulukuusen koristukset, kynttilät

ja ruokatarpeet olivat kaikki Ellan huostassa. Joulu — ja tällainen

säteilevä joulu, oliko ihme että se teki ihmisen iloiseksi, ikäänkuin

hän olisi nauttinut makiaa viinaa!

Valehtelija, ajatteli Jaakko Tyrni samassa, ottaen itsensä kiinni

itse vilpin teossa, et ole iloissasi joulun tähden, vaan sentähden,

että kirjasi on saanut hyvän vastaanoton, että sitä on myyty

kymmenentuhatta kappaletta ja että sinä niillä rahoilla menet maksamaan

viimeistä velkaasi ja ostamaan joululahjoja. Ei, väitteli hän taasen

itseään vastaan: minä ikävöin joulua, pahnoja saunan lattialle,

haarakynttelejä, ihmisiä, jotka istuvat ympärilläni juhlavaatteissa ja

joille luen joulun evankeliumia... Liikutus hersyi ylös lähteistään ja

esti häntä jatkamasta ajatusten jaksoja. Jokin kaukainen muisto hiipi

hänen mieleensä ja viipyi paikallaan kuin näky: hän oli poikanen ja

tuli kirkkoon ja siellä oli kynttelejä ja Jeesus joka siunasi lapsia,

ja urut, ja veisattiin ja koira tuli ihmisten joukkoon, hänen jalkojaan

paleli, mummo otti hänet syliinsä ja veisasi suuresta kirjasta hänen

korvaansa, musta mies tuli ylös portaita ja seisahtui kahden kynttilän

väliin, se oli pappi. Hän rupesi puhumaan... Näky himmeni ja häipyi.

Ympärillä oli kuurainen kirkkaus, tilhejä ja talitiaisia. Jumala

ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa — ehkäpä ei sittenkään ollut

sattuma, että Jaakko Tyrni tänä voiton ja voiman aamunaan äänteli

juuri näitä sanoja. Eräs läheinen ihminen hänen elämässään oli usein

toistellut näitä sanoja, sama mummo, jonka olkapäätä vasten hän nukkui

saarnan ajan ensimmäisessä joulukirkossaan. Olisipa mummo elänyt

tällä hetkellä. Hänellä olisi ollut paljon toimittamista näin joulun

edellä, vasullinen perunoita tai lanttuja kädessään hän ehkä juuri

nyt olisi tullut kellarista, tai hän olisi ollut matkalla muuttamaan

vettä lipeäkaloihin. Jaakko olisi pysäyttänyt hänet, ottanut hänen

kantamuksensa ja, astuen hänen vierellään, sanonut: »tiedättekös mihin

nyt ollaan menossa? Pankkiin. Viemään pois viimeistä rahaa. Sitten on

kaikki omaa, maa jalkojen alla, rakennukset, eläimet. Mutta ei sitten

ruveta laiskoina olemaan. Ei, vasta sitten aletaan tehdä työtä oikein

ilossa ja riemussa. Kirjoja on pää täynnä. Toiset sanovat etteivät

tiedä, mitä kirjoittaisivat. Minulla vain ei ole puutetta siitä

mistä kirjoittaisin. Siellä päässä ne tälläkin hetkellä kuhisevat,

kirjat, niin että oikein täytyy huutaa niille, niinkuin ylenannetuille

lapsille: pysykää alallanne, kyllä se tulee teidänkin vuoronne!»

Juuri silloin olisi vanhus hymyillyt, pyyhkinyt silmästä kyyneleen

ja sanonut: vai jo se nyt sitten tulee maksetuksi viimeinen... vai

jo tulee pois viimeinen. Ja sitten hän olisi lisännyt: Jumala ihmeen

tekijä voi ylentää ja alentaa.

Vanhus oli jo parikymmentä joulua ollut ylennettynä siellä kaikkein

korkeimmassa. Mutta hän johtui tytärvainajansa pojan, kirjailija Jaakko

Tyrnin mieleen aina, kun jotain ratkaisevaa oli tekeillä. Ja tämä

viimeisen velan suoritus se oli oleva alku uuteen elämään. Millaiseen?

Sitä hän ei voinut yksityiskohtaisesti määritellä. Mutta ainakin

se siinä tuli olemaan, ettei kirjoittanut pakosta ja koronmaksujen

ahdistuksessa, vaan ilokseen. Ja ettei julkaissut hätiköityä työtä,

vaan valmista. Oli sitä oltu alennuksessa, oli jo aika päästä

ylennykseenkin.

Jossakin oli sanottu — lieneekö ollut jossakin kirjassa, vaiko

sanomalehdessä, vaiko... Valtiopäivillä olivat tainneet sen sanoa,

ettei kirjailijoiden aineellista tilaa pidä parantaa, koska he silloin

laiskistuvat ja lakkaavat kirjoittamasta. Mikä hulluus! Senpätähden

se oli kirjallisuus enimmäkseen nälkätyötä. Missä olivat valmiit,

aurinkoiset, tiiviit teokset, sellaiset, jotka elävät yli sen joulun,

jolloin ne ovat ilmestyneet? Penseistä, vastahakoisista aivoista ne

enimmäkseen olivat puserretut. Tai oli turhamaisuus ollut niiden

isänä ja jokin satunnainen ja kiitollinen tapaus niiden äitinä. Mutta

todelliset taideluomat, ne jotka ovat huumanneet tekijänsä sielun

niinkuin ensimmäinen rakkauden uni, ne joiden täytyy syntyä samalla

tavalla kuin sen lapsen joka on saanut alkunsa rakkaudessa, ne jotka

panevat elämää liikkeelle jokaisessa sielussa, jonka kanssa ne joutuvat

kosketuksiin, ne jotka löytävät lukijoita ja ymmärtäjiä vuosisatojen

takana? Jumal'avita, vapaan miehen ilossa ja tuskassa täytyy niiden

syntyä ja kehittyä niinkuin vilja kehittyy suotuisan suven auringossa.

Hänelle, Jaakko Tyrnille, tietääkö tämä outo voima uutta siunattua

työkautta? Hänen nimensä oli poissa äskeisestä joululahjaluettelosta —

olisiko hänelle varattu onni luoda jotakin todella aitoa ja pysyvää?

Olisiko se luomakunnan Isän joululahja hänelle? Tähän saakka ei hän

ollut luonut mitään todella pysyvää. Huolimatta kaikista ystävällisistä

arvosteluista, huolimatta maineesta jota hän nautti — hän tiesi hyvin,

mitä tiesi. Hän ei myöntänyt sitä kenellekään, ei edes Jounalle,

lähimmälle ystävälleen, eikä hän olisi sietänyt, että muut olisivat

tulleet hänelle sanomaan: olet pieni raukka vain nerojen rinnalla.

Mutta itse hän sen tunsi tällä hetkellä ja halusi nujertaa raukan

itsessään ja tulla suureksi.

Mikä oli ollut syynä siihen ettei hänestä vielä ollut tullut suurta

kirjailijaa? Ulkonaisetko olot? Vaiko luovan neron puute?

Voiko neroa yleensä tukahduttaa? Eikö nerollisuus ole voima, joka

puhkoo itselleen tien läpi vuorten? Niin paljon kuin puhutaankin

kirjailijain ja taiteilijain huonosta asemasta ja niin paljon kuin

siinä on perää — syntyykö neroja, jos kirjailijoille voidaan taata

huoleton toimeentulo? Ja jos nero on syntynyt, niin eikö hän suorita

luomistyötään vaikkapa luolan pimeydessä?

Jaakko Tyrnin silmät tuijottivat säteilevään maisemaan ja hänelle

tuli tuskallinen tarve saada selvyys tästä kirjailijalle tärkeimmästä

asiasta. Hän tahtoi tietää miten nerot saadaan esille ja miten heidän

voimansa saadaan talletetuksi. Hän tahtoi tietää mitä oikeutta

pikkukirjailijoilla on elämiseen ja missä määrin he voivat vaatia

yhteiskunnan uhraavaisuutta. Ennen kaikkea hän tahtoi tietää, mihin

lajiin kirjailijoita hän itse kuului. Mitä menettäisi isänmaa, jollei

häntä olisi, häntä ja niin monia muita? Painajaisen piina kalvoi häntä,

kun hän sanoi itselleen, että hän ja monet muut kirjailijaraukat ovat

vain torajyviä pellolla, jonne toivotaan kerran nousevan korkeita

täysinäisiä tähkäpäitä. Toivotaan — mutta koska ne tulevat? Jaakko

Tyrni oli kerran epätoivon hetkellä taittanut kahtia kynänsä, kynän

jolla hän oli kirjoittanut monta kirjaa. Sen tehtyään hän oli vaipunut

kynän pirstaleiden ääreen ja kyyneleet olivat kirvelleet hänen

rinnassaan. Yhtäkkiä hän tunsi, että hänen teki mieli taas taittaa

kynänsä, se mikä hänellä nyt oli ollut monta vuotta. Mitä hän teki

talonmiehellä? Parempi ryhtyä hänen työhönsä. Ehkä hän olikin omansa

siihen.

Koko tämä mietiskely, jota oli kestänyt silmänräpäyksen, särkyi

siitä, että kuuraa putosi kuusen oksalta. Kiteet valahtivat lumeen ja

hajoittivat samalla Jaakko Tyrnin ajatukset. Hän näki jälleen koko

säteilevän aamun.

Nero — ajatteli hän, jollei olekaan nero, niin voi olla kunnollinen

kirjailija. Hän tahtoi ajatella, että ulkonaiset olosuhteet olivat

painaneet häntä ja että hän nyt alkaisi luoda parastaan. Hän ei ollut

tyhjä. Sillä, mikä hänessä oli, täytyi olla oikeutus.

Mikä myllerrys hänen aivoissaan! Oliko mahdollista, että kirjailijalle

joskus saattoi tulla puute aiheista? Hänellä, Jaakko Tyrnillä, olisi

ollut antaa niitä kuinka monelle tahansa. Tuossa aivan etualalla

pyrki esiin Samuli Ässä, kuuromykkä kaupustelija, jonka Jaakko Tyrni

jo vuosikausia oli työntänyt luotaan sentähden että aihe oli hänestä

pieni ja tuntui ennen käytetyltä. Tuossa hän nyt oli kelkkoineen,

villakoirineen, Samuli Ässä, nauroi isäänsä kirjailijaa vastaan

ja iski silmää: eikös jo sopisi ruveta kirjoittamaan meistä — me

olemme niin kauan odottaneet. Minä näen, minä näen, iski kirjailija

silmää takaisin. Ehkei olisi hullumpaa. Ehkä Samuli Ässä sittenkin

kelpasi romaanisankariksi, aina iloinen, mykkä Samuli, joka toimitti

takamaitten kyliin kihlasormukset. Ei, ei sittenkään! Mene, mene

Samuli parka, sinusta saattaa joskus tulla pieni novelli. Pane meidät

kirjoihisi, ettet unohda! tuntuivat Samuli ja Piski vielä pyytävän.

Ei, ette te unohdu, siitä olette jo vuosikausia pitäneet huolen,

teistä ei pääse eroon, jollei teistä kirjoita... Tuskin oli Samuli

jäänyt jäljelle, kun Jaakko Tyrnin silmien edessä pöyhisteli rehevä

keski-ikäinen nainen, Eriikka Numberg, ruokarouva. — Hän astuu

huoneeseen koputtamatta, kädessä lautasellinen piiraita. Hän pysähtyy

ovelle, hymyilee ja veikeilee siinä: nuori mies ikkunan luona ei

liikahda. Se on jumaluusopin ylioppilas. Hän lukee, tai ei oikeastaan

voi lukea, hän istuu kädet painettuina ohimoja vasten, ikäänkuin hän

tahtoisi hiljentää niiden tykintää. »Noo, eiköös se...» Niin, mikä

pannaan ylioppilaan nimeksi? Eino, Heikki, Lauri, Armas, Aarne...?

No, olkoonpa vaikka Eino, se sopii hiljaiselle, hyvänahkaiselle

miehelle. »Noo, eikös se Eino nyt ensinkään malta hellittää, johan ne

kirjatkin väsyvät, kun ei niille rauhaa anna. Minun siskontyttöni pieni

Sirkka-Liisa sanoi, kun äiti häntä kovisti lukemaan katkismusläksyä,

että: katkismus väsyi ja hyppäsi lattialle... Einoo... no, mutta Einoo,

tässä olisi vähän lämpimäisiä, piiraita, kaalipiiraita, niistähän Eino

pitää.» Eriikka astuu yli permannon — hänellä on liian pienet ja liian

korkeakorkoiset kengät, lähestyy Einoa niinkuin niin monesti ennen,

mutta Eino vain ei nosta päätään. Eriikan sydän pysähtyy: Martta on

tullut meidän välillemme, maisterin sisar, joka täällä myötäänsä hyppää

veljensä luona. Eriikka näkee juuri silmiensä alla Einon kiharan pään

eikä saata pidättää kättään. Silittää. Ylioppilas karkaa ylös ikäänkuin

kyy olisi häneen pistänyt. »No!» pääsee ruokarouvalta ja hänen

käsivartensa piukoissa samettihihoissaan vapisevat. »Tästä täytyy tulia

loppu!» kuiskaa ylioppilas huoneen toisesta päästä eikä katso silmiin.

»Mutta Eino — minä olen Einoa syöttänyt ja vaatettanut ja puhdasta

rahaakin antanut...» »Minä maksan kaikki viimeistä penniä myöten!»

Ruokarouva nauraa. Hänen naurunsa vaihtuu vähitellen itkuksi. »Eino

ei taida tietää, että... » Ruokarouvan ja Eino Ryttylän tarina lähtee

lentoon kuin itsestään.

Mutta se ei ole se, mitä Jaakko Tyrni tällä haavaa haluaa kirjoittaa.

Eikä mikään muukaan noista traagillisista aiheista, jotka parveilevat

hänen ympärillään. Hän tahtoo kirjoittaa iloisen kirjan, joka kuvaa

voimaa ja voittoa. Sellainen kirja onkin jo olemassa jossakin hänen

aivojensa komeroissa. Mutta se on vielä möhkäle. Ei sentään aivan:

Helena Elisabet Tuuran vaalea pää pistää esiin möhkäleestä kuin itu

herneestä. Se ei kuitenkaan ole mikään kultakutrinen tytönpää: Helena

Tuura on vanhanajan isoäiti, nainen, joka taisi iloisesti kantaa

ihmisen kuorman. Ja Helena Tuuran ympärillä parveilee paljon ihmisiä,

hänen lapsiaan, lapsenlapsiaan, nuoruudenystäviään, omaisiaan, hyviä

ja pahoja, vanhoja ja nuoria. Tästä kirjasta voi tulla kokonainen

eepos, hautaan painuvan aikakauden muistolaulu. Helena Elisabet Tuuran

voimakas, valoisa olemus tekee kirjan iloiseksi. Entä sen nimi?

Pysähdys.

Kukaan ei uskoisi miten tärkeä nimi on. Suorastaan ratkaiseva on nimen

merkitys. Hyvä nimi, joka putoaa kirjailijalle kuin pilvistä, voi

kutsua esiin kokonaisen kirjan. Kun taas hyvät aiheet ajelehtivat,

väljähtyvät ja joutuvat hukkaan, jollei niille löydä yhdistävää nimeä.

Nimi se on, joka aitaa karkulaiset yhteen karsinaan. »Helena Elisabet

Tuura.» »Ihminen ja hänen kuormansa.» Ei kelpaa. Täytyy vielä ajatella

tätä nimeä.

— Tähän kirjaan minä ensinnä ryhdyn, ajattelee Jaakko Tyrni. —

Ensin tarvitsen kuitenkin nimen. Ei hätää, nimi tulee, minulla ei

koskaan ole ollut puutetta nimistä. Myöhemmin minä kirjoitan tämän

sukupolven romaanin — sen joka taisteli isänmaalleen vapauden, sen joka

keinottelee, polttaa viinaa ja salakuljettaa vanhaa kallisarvoista

taidetta Rajajoen takaa. Eikö olekin kummallista, että vallankumous

silloin tällöin tulee ja tekee tasajakoa ihmiskunnan korkeimmista

saavutuksista, etteivät ne jäisi kenenkään yksinomaisuudeksi!... Mutta

ensiksi Helena Tuura. Sitten joskus historiallinen näytelmä, tai ehkä

mieluummin romaani. Sitten seikkailukertomus poikia varten, oikein

jännittävä ja rohkeutta kasvattava juttu. Ja sitten satuja. Se on

oleva minun viimeinen huvitteluni. Sitten kun kokemukset ovat saaneet

sovituksen hohteen ja rajat niinsanotun elämän ja niinsanotun kuoleman

välillä ovat hävinneet, sitten kun lapsen ja vanhuksen viisaus on

tullut samaksi — sitten on iloisten satujen aika!

Mutta heidänhän piti lähteä kaupunkiin. Jounan oli määrä seurata

heitä Tyrnilään. Joululahjat ja joulutarpeet olivat ostettavat? Missä

kummassa viipyi Ella, miksei jo lähdetty? Hänen piti huutaa tyttärelle,

mutta hän jäi katselemaan lintuparvea, joka laskeutui pihlajaan. Hän

näki nuo pienet jumalanluomat niiden katoavassa kauneudessa tavalla,

joka järkytti hänen mielensä pohjia myöten. Tänään ne ovat vapaat

ja lentävät minne siipi vie. Eivätkä muista talvea eivätkä nälkää.

Kaikki on vain sinistä korkeutta, keinuvaa puunoksaa ja punaista

pihlajanmarjaa. Huomenna lentää lintu siipensä sähkölankaan ja makaa

läähättäen maassa. Muut jatkavat matkaansa pihlajasta pihlajaan —

hänelle ei ole enää ketään eikä mitään. Hän on tomuhiukkanen, jota ei

kukaan kysy, hän, joka äsken oli itse kauneus ja vapaus. Katoavaisuus

laulaa koko tässä kauneudessa joka tänään seisoo ja huomenna kuolee.

Jaakko Tyrni näki luomakunnan sielun noissa lintusissa ja häntä

vapisutti ilo ja tuska. Oliko hän enemmän kuin joku noista pienistä

olennoista?

— Minä lienen sentään kirjailija, koska näen ja tunnen, päätteli hän.

— Minun täytyy vain löytää muoto. Minä käyn kiinni Helena Elisabet

Tuuraan ja kirja saa kantaa hänen nimeään. Täytyy pian alkaa, ettei

laiskuus saa minussa valtaa. Kirjailijan pahin vihollinen on laiskuus.

Kirjailija ei koskaan saisi pysäyttää kättänsä eikä aivojensa juoksua.

Hän saa levätä, mutta vain niinkuin äiti nukahtaa rintalapsensa

ääressä. Hänen kynänsä ei koskaan saa kuivua, siitä hän tietää milloin

jälleen on alettava kirjoittaa, siitä, jos hänen kynänsä rupeaa

kuivumaan. On vaikea saada ajatusta liikkeelle, jos se on päässyt

pysähtymään. Helpompi on panna liikkeelle kivikuorma.

— Minä alan jo joulunpyhinä, päätteli hän ja ajatteli kynäänsä, jonka

äsken juuri oli nähnyt tyhjällä pöydällään, siinä mihin oli sen

jättänyt. — Surullisen näköinen on sellainen siisti tyhjä pöytä kuin

minun tällä hetkellä. No niin, pian se taas täyttyy. Minä en anna

kynäni kuivua enkä aivojeni kuivua. Sitä minä tahdon: kuvata, miten

katoaviin hetkiin saadaan kauneus, miten työ tehdään iloksi, miten

sielu lentää ennenkuin siipi katkeaa.

Lämmin onnentunne kävi hänen lävitseen ja hän olisi mieluimmin

heittänyt turkin yltään ja mennyt kirjoituspöytänsä ääreen heti

paikalla käydäkseen kiinni työhön.

— Huomenta! sanoi silloin ihmisääni, jonka Jaakko Tyrni lapsuudesta

tunsi.

Sekä ihminen että hänen äänensä soveltuivat hyvin mielialaan, missä

kirjailija tällä hetkellä oli. Annamar tuli. Hän lykkäsi halkokelkkaa.

Hänen täytyi seurata pienessä juoksussa, sillä iljankoinen tie vietti.

Mutta mikäpä siinä oli hätänä, hänellä oli jalassa tallukkaat. Hän teki

niitä sekä itselleen että koko talon väelle.

— Huomenta! huusi hän isännälleen, sai vauhtinsa hiljenemään ja jatkoi

samassa: — Ei suinkaan tämä vielä joulusauna ole? Tottakai sauna

lämmitetään vasta aattona, niinkuin ennenkin. Sitähän minäkin, ettei

kukaan jouluaattona kiuasta kylmäksi jätä — pahaa siitä tulisi koko

talolle. Mutta sopiihan tänäänkin vihtoa. Montako herraa tulee, että

mä tiedän vihdat varata? Ja ovatko hyvinkin löylyntuntevia? Ei silti,

että kyllä siinä tarpeekseen saavat muutkin, missä meidän isännän pinta

lämpiää. Kova sinä olet löylymies, älä mitään puhukaan. Mutta sinä

oletkin pikkuisesta asti opetettu. Laitetaan vain tänään kirjailijoille

hyvät löylyt, että kirjoittaa jaksavat. Tuleeko se Palus taas — hyvä

herra, kaksi markkaa antoi juomarahaa, mutta ei sanonut kärsivänsä

näitä uudenaikaisia uloslämpiäviä, nokisaunan lupasi itselleen

rakentaa. Laitetaan vain kirjailijoille hyvät löylyt ja sitten

kylvetään taas aattona, oikein pahnat lattialla... Jaa, ettei tule kuin

yksi herra? Se Jouna taas — no mitäs siitä sitten, otat kenen tahdot,

vaikka sellainen turha se on Jouna, aina puhuu niistä juomarahoista,

vaikkei sellaisella mitään ole antaa. Eikähän hän kirjojakaan kirjoita,

itse olet sanonut. Mutta hänestäpä enimmän pidät ja aina hänet tänne

vedät. Vaan mitäpä se minuun kuuluu, oma asiasi. Ja kyllä Jouna taas

saunan arvon tietää, lienee saunassa syntynytkin. »Opinsauna, opin

sauna» sanoo, kun vihdalla lyödä ropsottelee kylkiään. Ja tottahan

se on, että opin saunanlauteilla sitä ihminen vain tässä elämässä

hikoilee. Niin että minä vien sitten vain vihdat kahdelle hengelle ja

poltan kolme sylystä puita — kyllä sitä siinä on. Vai enemmänkö? Taitaa

tulla muitakin?

Jaakko Tyrni katseli hymyillen eukkoa ja ajatteli hetkeä, jolloin

hän saa käteensä tuhannen markan säästökirjan. Sata markkaa jo oli

Annamarin mielestä huikea summa, sillä hän katseli sitä samalla

silmällä kuin viisikymmentä vuotta sitten, saatikka sitten tuhat

markkaa. Jaakko Tyrni tunsi liikutuksen aallon kulkevan lävitseen, kun

hän ajatteli, että nyt todella saattaa tuolle uskolliselle ihmiselle

antaa tämän rahalahjan. Annamarin uskollisuuteen nähden summa oli

riittämätön, mutta siihen nähden ettei hän koskaan ollut omistanut

rahaa ja vielä lisäksi sentähden, ettei hänellä ollut mitään tarpeita,

tämä tuhat markkaa tuli tuntumaan hänestä käsittämättömän suurelta.

Mihin eukko aikoi käyttää rahat — oli jännittävää saada nähdä se.

Vaikeaa, suorastaan vaikeaa oli odottaa jouluaattoon asti ja säilyttää

tätä salaisuutta. Lapsellista!

Mutta vielä lapsellisempaa oli, että Jaakko Tyrni käsittämättömällä

kiintymyksellä riippui kiinni tuossa vanhassa vaimossa, joka veti

halkoja hänen saunaansa. Annamar oli kappale hänen lapsuuttaan, osa

hänen kotiturvettaan, jonka hän oli saanut mukaansa tänne kaupungin

laidalle — ja ehkäpä kaikkien niiden akkojen perikuva, joita hänen

kirjallinen tuotantonsa oli täynnä ja joita niin paljon oli kiitetty.

Totta puhuen ne olisivat pysyneet syntymättöminä ilman Annamaria.

Helena Elisabet Tuura kuului sivistyneistöön, mutta ei ollut

mahdotonta, että jotakin Annamarin iloisesta olemuksesta oli tukevana

pohjana hänenkin jalkojensa alla. Kuka oli osannut sillä lailla kantaa

elämän taakkaa kuin Annamar — noin hän sitä kantoi, niinkuin tuota

puukuormaa, hymysuin. Ei, ei kukaan aavistanut miten paljon Annamar oli

merkinnyt Jaakko Tyrnille, jossakin se joskus oli lausuttava julki.

Jouna nimitti häntä leikillä Jaakko Tyrnin runottareksi. Ja mikseikäs

se saanutkin olla suomalaisen kirjailijan runotar, tuo tuollainen

hauska ja iloinen saunaeukko!

— Yksi vieras vain tulee saunaan, Annamar, sanoi Jaakko Tyrni. — Herra

Jouna. Mutta hänhän on niin hyvä mies, kaikkein paras kaikista. Kyllä

hän olisi osannut kirjoittaa kirjoja, mutta hän on aina vain auttanut

muita kirjoittamaan.

Tyrni astui alas portaita, tuli eukon luo ja auttoi häntä lykkäämään

kelkkaa sannoitetulla tiellä. Annamar työnsi häntä olkapäähän, nauroi

ja pisti juoksuksi tallukkaissaan, jotka tekivät hänen askeleensa

äänettömiksi.

— Älä sinä tähän tule, lapskulta! sanoi hän. — En minä vielä niin

huono ole, etten saisi puutaakkaa saunaan. Minun työni on tämä

saunan lämmitys — sinä kirjoitat kirjoja. Sinulla pitää olla niitä

sellainen sylys, että on niinkuin tämä halkokuorma. Ja oikein paksuja

kirjoja. Kyllä me Ellan ja Senjan kanssa vahditaan ovet ja portit.

Aijai, jollei meitä olisi ollut, niin et sinä niitä kaikkia olisi

kirjoittanut. Tiedätkös kuinka niitä olisi ollut kimpussasi ihmisiä!

»Viisi minuuttia, vain viisi minuuttia!» »Jaa-a, vai viisi minuuttia.

Mutta tiedättekös mitä te sinä viitenä minuuttina teette: katkaisette

kirjailijan ajatuksen langan. Ja se on vielä pahempi solmittava kuin

kankaan loimilanka. Jos te kudotte kangasta ja lähdette siitä katsomaan

kahvipannua, niin sukkula on siinä paikallaan, mihin sen jätitte. Mutta

kun kirjailija lähtee viideksi minuutiksi puhumaan teidän kanssanne,

niin hänen lankansa sillä aikaa on hämääntynyt niin ettei sen päätä

löydä mistään.» Sellaisia saarnoja me olemme Ellan ja Senjan kanssa

pitäneet niin että me jo olemme saaneet koiran nimen. Mutta sinä olet

kirjoittanut kirjoja niin että olet suurin kirjailija maailmassa.

Vaan mikäs se on Jouna — hänkö se taivaassa vastaa toisten asiat?

Eikö siellä kysytä vain jokaisen omia? No, sinä rupeat nyt Jounaa

puolustamaan. Jos vain Annamar antaisi suunvuoroa. Mutta eipäs anna.

Osaakos Jouna nauraakaan? No, älä nyt... hyvä herrahan se on Jouna,

vaikkei hänen juomarahoistaan koskaan mitään tule ja vaikkei hän

nauraakaan osaa eikä kirjoja kirjoittaa. Kun hän on sinun ystäväsi,

niin hän on hyvä. Mutta toisit taas muitakin. Aijai, vaikka kaikki

saisit tuoda: sen Rekolan ja Loilan ja Leppiahon ja sen, joka pitää

päivällisiä. Tämä on tämä uusi kiuas sellainen, että kyllä se löylyn

antaa, vielä huomenna se antaa sellaisen löylyn ettei sitä heikko

pää kestäkään. Tuo vain kaikki kirjailijat tänne, kyllä sitten taas

jaksavat kirjoittaa — aijaijaijai!

Kelkan vauhti vei Jaakko Tyrniä nyt suoraan kaivoa kohti rantaan.

Annamarilta loppui sanottava, hän jäi jäljelle ja tulla hölkötti

perässä. Hengästyneenä ja intoa höyryten hän saavutti isäntänsä. He

olivat tulleet koivikkoon, mistä ajotie läksi menemään jäälle ja polku

vei saunaan. Siinä Jaakko Tyrni irroitti kätensä kelkan patsaista.

Lahden toisella puolen hohtivat talojen punaiset katot ja kimmelsivät

ikkunaruudut. Kuuran painamina kumartuivat rantakoivujen oksat maata

kohden. Kuuraisten puiden kätköstä pilkoitti saunan punainen seinä ja

valkoinen ovi. Saunan edessä oli lahti sulana. Varis nousi jostakin

kiirettä pitämättä siivilleen ja asettui jonnekin toisaalle. Kuuraa

putosi maahan. Sen saattoi kuulla aamun hiljaisuudessa. Mikä hartaus

olikaan tässä kaikessa — ja sitä oli nyt kestänyt monta minuuttia.

Annamar puhui jotakin, josta Jaakko Tyrni ei ottanut selkoa.

Kirjailijaa huvitti kun hän muisti mitä eukko tuossa taasen oli

kertonut: että hän muka oli suojellut talon työrauhaa. Annamar, jonka

ilo olivat vieraat ja kahvikestit, Annamar joka olisi johdattanut

jokaisen haastattelijan suoraan Jaakko Tyrnin työpöydän ääreen! Tyrnilä

olisi ollut täynnä vieraita aamusta iltaan, jos iloisella Annamarilla

vain olisi ollut valta.

— Niin, vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — sinä ne olet ajanut pois,

kaikki asiattomat, niin että minä olen saanut kirjoittaa rauhassa.

Mahtaisitko sinä jaksaa tuossa kelkassa vetää kaikki kirjani?

Saunaeukko päästi suuren naurun.

— Saat kirjoittaa vielä toisen puolen. Mutta Senja on liiallisen kova.

Ja Senja on opettanut Ellan. Ei uskoisi että Senjasta sellainen karhu

tuli, mutta Senjalla oli isä eikä vain äiti.

— No vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — mene nyt ja kuumenna kiuas

hyväksi. Ja laita oljet lattialle. Ehkä tuon muitakin. Ehkä tuon

paljonkin herroja.

— Muitakin, huusi eukko ja koko hänen heleänvihreä villatakkinsa tuntui

räiskähtävän nauramaan, — paljon herroja!

— Ole hiljaa, ole hiljaa — en minä varmaan tiedä. Jokos sinulta nuuska

loppuu. No, sano sitten että tiedän tuoda. No niin, vanhaparka...!

Viime sanat merkitsivät Jaakko Tyrnin kielessä entiselle

hoitajattarelleen samaa kuin hyvästi. Hän ei kuitenkaan lähtenyt

menemään, vaikka jo oli kääntynyt selin saunamuoriin. Eikä Annamarkaan

lähtenyt, vaan toisti sanan »vanhaparka» äänellä, jolla ehkä jokin

toinen joskus oli puhunut. Molemmat olivat muistaneet sen isoisän,

joka tänään ennemminkin oli liikkunut Jaakko Tyrnin mielessä. Hän oli

ollut paljon vanhempi, mutta hän oli iloiselle Annamarille sanonut

»vanhaparka».

Minä panen hänen tarinansa nimeksi »Pieni aurinko», ajatteli

kirjailija, pisti kädet taskuunsa ja alkoi äskeisiä jälkiään myöten

astua ylös mäkeä. Eukko jäi haarallaan puhumaan löylystä ja vihdoista

ja siitä, että kyllä hän niin lämmittää, että lämmintä on, tuli keitä

tuli.

No, tuossahan hevonen jo oli valmiina ja Senja latoi vällyjä rekeen.

Mutta missä oli Ella? Sitoiko hän kengännauhojaan vai miksi hän oli

noin kyykistyneenä reen taakse? Helmiseltäkin tulivat kaikki katsomaan

lähtöä. Isommat lapset juoksivat paikalle silminnähtävästi toivoen

pääsevänsä jalaksille, Hanna seisoi, pienin sylissään, portailla.

Ehkä Hannalle pitäisi olla jotain muutakin kuin pumpulikangas, johtui

Jaakko Tyrnin mieleen. Hanna oli niin hento lihavan lapsukaisensa

taakan alla. Helminen itse astui ulos pitkänä, laihana ja äänettömänä,

suunnaten askeleensa avaamaan porttia. Eikö hänelle nyt mistään saa

työtä? ajatteli Jaakko Tyrni. Kesällä eivät vuorokauden neljäkolmatta

tuntia riitä hänelle ja talvella hän työttömyyttään juo epätoivoissaan

ja ikävissään. Senja sanoi lapsille, ettei saa nousta jalaksille,

maali menee pilalle, jos niille noustaan. Silloin herra hymyili ja

sanoi, että jahka otetaan toinen reki, niin lapset pääsevät ajelemaan.

Tapaninpäivänä mennään. Tyttö jäi seisomaan, katsellen Senjan työtä,

mutta poika löi yhteen kätensä ja hypähti varpusia kohden, joita oli

kokoontunut tallin eteen.

Ella oikaisi itsensä suoraksi reen takaa, painoi lakin syvemmälle

päähänsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen porttia kohden. Siinä hän

pysäytti, odottaen että isä asettuisi rekeen.

— Ei suinkaan Ella noin tule, sanoi isä hymähtäen, kun huomasi tytön

aikovan asettua etupenkille. — Kai Ella muuttaa paremmat vaatteet.

— Mitä sillä on väliä, sanoi Ella, pidellen hevosta ja yhä odottaen,

että isä asettuisi rekeen.

Jaakko Tyrnin silmät seurasivat kaunista rekeä taljoineen ja vällyineen

ja siirtyivät tyttäreen.

— Mutta kun nyt mennään näin jouluostoksille, sanoi hän, — ja kun

mennään tällä omalla hevosella. Ja muutenkin tämä on... tämä on...

hyvin kaunis päivä.

Hän aikoi ensin sanoa »juhlapäivä» ja sitten »erikoinen päivä». Mutta

muisti samassa, ettei Ella olisi siitä ymmärtänyt mitään. Olisi voinut

lähteä tuo Senjakin jo pois tuosta katsomasta, mutta hän näytti

epäilevän että Helmisen lapset sittenkin asettuisivat jalaksille, jos

hän vain kääntäisi selkänsä. Sentähden hän viipyi, poimi varisseita

heinätukkoja maasta ja seurasi silmillään lapsia, jotka hyppivät ja

raksuttivat. Senja suosi Helmisen vanhinta poikaa, sitä, jolla oli

asiapojan toimi kauppiaalla, mutta ei sietänyt näitä pienempiä —

mikähän siinäkin oli? — No niin, Senja oli kasvanut kiinni taloon

omituisuuksineen päivineen. Ella, hän ei tietänyt mikä päivä tämä hänen

isälleen oli — kieroa se mitä suurimmassa määrin oli, täytyy alkaa

tästäpuoleen muistaa, että tyttö pian on täysikasvuinen. Jouna on aivan

oikeassa: häntä on laiminlyöty. Nyt matkalla isä kertoo Ellalle, mikä

tekee tämän päivän heille erikoiseksi, heille molemmille.

Puna poskilla Ella kumarsi päätään ja tarkasti asuaan. Kengissä oli

kaksi suurta solmua. Kädet olisivat sietäneet pesun.

— Kuka minua näkee! sanoi hän sitten ja hypähti kuskin paikalle.

Jaakko Tyrni aikoi pyytää häntä viereensä. Hän aikoi myöskin

huomauttaa, että kaikki toki tulisivat näkemään Ellan, kun he

yhdessä ajavat läpi katujen. Mutta samassa hän ajatteli, että ehkä

näin on mukavinta, hän saa tässä rauhassa ajatella. Ja hän tarttui

vällyjen kulmaan — uusien mustien vällyjen, joiden pitkävillainen

nahka liikutellessa välähteli — asettui rekeen, heilautti kättään

kotiinjääville ja tunsi taljan pehmeästi soluvan suojelemaan jalkojaan

ja kylkiään. Eihän ollut kylmäkään — ihmeellisen leuto ja aurinkoinen

joulukuun aamu. Taitavaksipa Ella oli käynytkin, hyvin mentiin portista

ja sitten oli edessä leveä tie läpi peltojen, joiden laidoilla

lumiset puutarhat ympäröivät ihmisasuntoja. Ajettiin aseman raiteille

kerääntyneiden tavaravaunujen ohi, mentiin ohi kauppapuutarhojen

ansaririvien, joiden kaltevat lasikatot tihkuivat sulavaa lunta ja

antoivat aavistaa, että niiden hikisen pinnan alla uhmattiin talvea.

Rautatiekiskojen toisella puolella alkoi kujanne mitä erilaatuisinta

rakennusta: asuinhuoneita, talleja, kauppapuoteja, leipuriliike,

rukoushuone, kansakoulu, makkaratehdas, meijeri. Ja tämän kaupungin

liepeelle pureutuneen asutuksen hetkeksi hellittäessä otteensa tultiin

taasen avonaisille vainioille ja metsikköihin. Se mikä seurasi yli

kattojen, yli vainioiden, läpi puunlatvojen, seurasi hellittämättä,

oli sähkölankojen silta. Kuuraa varistellen alla ajavien päälaelle ja

silloin tällöin värähtäen tuntuivat sähkölangat hymisevän kuiskauksia,

jotka eri ilmansuunnilta niitä myöten etsivät tietä määräpaikkaansa.

Liike oli toista näin joulun edellä kuin varhemmin syksyllä. Ei siinä

ehtinyt muuta kuin tarkkaan katsoa, ettei ajanut kiinni. Ylämäessä Ella

vihdoin sai senverran aikaa, että nousi, asetti ohjat hampaittensa

väliin ja kietaisi jalkojensa ympärille peitteen.

— Mutta Ella! huusi isä reen perästä. — Mitä Ella tekee?

Tytär huusi takaisin:

— Tuli vähän kylmä.

Isä rupesi nauramaan.

— Panee ohjakset suuhunsa.

— Uudet ohjakset.

— Sittenkin. Jahka päästään lähemmä kaupunkia, tulee Ella tänne isän

viereen ja isä ajaa.

— Ei tarvitse, sanoi Ella, yhä kääntämättä päätään ja varustautui

laskettamaan alas mäkeä.

— Kyllä, sanoi isä, lumen lennellessä korvien ympärillä.

Ella ei enää puhunut, piteli vain ohjaksia, jotka oli kietaissut

nyrkkiensä ympärille ja päästeli huuliltaan pieniä vihellyksiä

hevoselle.

Jaakko Tyrnin mieleen johtui äkkiä: onko Jouna todella oikeassa, onko

Ella jäänyt liian kauas yksinäisyyteen. No niin, hänet on nopeasti

noudettava takaisin. Jo tällä matkalla. Kaikki on johtunut siitä, että

isän aina on pitänyt rauhassa ajatella. Ja Ellalla on ennen kaikkia

muita ihmisiä ollut se etu, että hänen seurassaan on saanut rauhassa

ajatella. Hän ei ole häirinnyt. Ei lapsenakaan.

Niinkuin hän nyt istuu tuossa selinpäin ja siinä elää omaa elämäänsä,

niin on hän aina ollut: likellä isää ja kuitenkin tykkänään muualla.

Isän on täytynyt pitää ajatukset työssä. Mutta nyt hän voi suoda

itselleen myöskin lepoa. Tänään koittaa velattomuus ja vapaus Jahka

päästään vielä vähän matkaa eteenpäin, pyytää isä tytön tähän ja

keskustelee hänen kanssaan. Nyt olisi oikeastaan ollut sopiva

tilaisuus, alettiin nousta korkeinta ylämaata, mikä tällä matkalla oli.

Miksei isä voinut pyytää Ellaa tähän nyt heti? Oliko hänkin ehtinyt

painua liian kauas rauhaansa?

— Isä pysyy vain siinä! kuuli Jaakko Tyrni yhtäkkiä selkänsä takaa ja

tytär tyrkkäsi peitettä toisella kädellään hänen olkapäänsä kohdalta

syvemmälle rekityynyn alle, toisen pidellessä ohjaksia.

Pitkä laiha tytönkäsi oli hetkisen askarrellut Jaakko Tyrnin ympärillä

ja kirjailija tunsi samassa hetkessä sen muiston läheisyyden, joka

kaikista muistoista voimakkaimpana oli ravinnut häntä parin viime

vuosikymmenen aikana.

Varmana siitä, että isä pysyy paikallaan eikä rupea vaatimaan mitään

tyhmyyksiä, juoksi Ella hetkisen vielä reen rinnalla, istuutui sitten

paikalleen, kiersi jalkojensa ympärille ohuen matonkappaleen ja

puhutteli enää vain hevosta.

Isä pysyi todella paikallaan. Tänä aamuna, joka oli koituva hänelle

voitoksi, hän määrätietoisesti antoi elämänsä väkevimmän muiston

saapua, ikäänkuin sillä olisi luonnostaan ollut oikeus olla mukana

hänen juhlassaan.

Muistot, totesi hän, — toiselta puolen muistot, toiselta puolen

unelmat. Niistähän me elämme. Ne ovat sitä satua, jolle kokenut

kärsinyt ihminen ei enää naura. Tule sinä vain, Ellida!

Ja Ellida tuli, tanssiaisten kuningatar, hän, jota maalaispoika oli

nurkastaan seurannut kaiken iltaa. Keskeltä iloista humua valaistussa

salissa hän tuli, työnsi tieltään tyhjiä tuoleja professorin

kirjastohuoneessa ja löysi maalaispojan, joka säikähtyneenä koetti

panna hyllylle kirjaa kädestään. Kirja ei löytänyt paikkaansa, hyllyt

huojuivat, huone huojui, permanto huojui. Jokin outo tuoksu pyörrytti,

kirja putosi lattialle, poika sai kiinni tuolin selkänojasta ja pysyi

jaloillaan. Silloin ilmestyi hänen karkean kätensä viereen valkoinen

hohtava käsi. Poika tunsi, että käsivarsi oli paljaana olkapäihin asti

ja että sitten vieläkin oli jotakin hohtavaa ja paljasta... Samana yönä

professorin pitäessä vierailleen puhetta ruokasalissa, sama valkoinen

käsi laskeutui pojan leuan alle ja taivutti pään rintaa vasten joka

sykki ja sytytti. Ensi kerran painui suudelma pojan huulille, ensi

kerran hän kuuli, että häntä rakastettiin.

Niin hän oli tullut, Ellida. Ymmärtäisipä vielä tänäkään päivänä,

mikä hänessä, kömpelössä maalaispojassa kiinnitti Ellidan huomiota.

Juhlitun, kokeneen Ellidan! Myöhemmin, kun he olivat kihloissa ja

Jaakko Tyrni sitä kysyi, hän vain sai vastaukseksi: tyhmä poika — ei

sellaista saa kysyä eikä sanoa! Mitä olisi Jaakko Tyrnistä tullut,

jos hän olisi joutunut naimisiin nuoren tytön kanssa? Ja kuinka

olisi käynyt, jos Ellida olisi jäänyt elämään? Joka tapauksessa oli

Ellidan muisto ravinnut Jaakko Tyrniä läpi vuosien. Joskus hänet kyllä

oli vallannut kuuma kaipaus löytää nainen, joka ymmärtäisi häntä

kirjailijana, jolle saisi lukea teoksensa, joka ottaisi osaa niiden

syntymiseen ja kasvamiseen. Se tuotanto joka nyt kantoi Jaakko Tyrnin

koottujen teosten nimeä, olisi ollut toinen — rikkaampi, kypsempi, jos

hänellä olisi ollut vierellään ymmärtäjä, rakastettu, joka hedelmöitti

hänen työtään.

Niin, mutta oliko se parempaa niilläkään, jotka rakastivat ja

rakastelivat? Sihveri Palus väitti, ettei ilman uutta rakkautta

syntynyt yhtään uutta kirjaa. Hänen oma tuotantonsa oli kuitenkin

tuskin muuta kuin repaleita. Ja toiselta puolen: Jaakko Tyrnin tuotanto

olisi varmaan ollut toinen, jos sen takana olisi ollut rakkaus — suuri

rakkaus!

Jos olisi voinut rakastua. Ehkei ollut myöhäistä. Ehkä rakastuminen

oli tarpeellista senkin tuotannon vuoksi, jonka hän tästäpuoleen

tahtoi jättää jälkeensä — vapaan miehen. Ei puuttunut näköpiiristä

naisia, jotka kaukaa kaartain haaveilivat Jaakko Tyrnistä. Joku oli

kirjoittanut kirjeenkin, tosin nimeään mainitsematta. Joka tapauksessa

hän tiesi, että rakastumisen mahdollisuus oli olemassa. Jos päästäisi

jonkun haaveilijattarista lähemmäs. Jonkun kauniin, älykkään ja nuoren.

Se täytyy tällä kertaa olla nuori, sillä nuorta rakkautta ei Jaakko

Tyrni tunne. Todella ei. Ja se on köyhyyttä se. Tällä kertaa hän, mies,

valloittaa naisensa, eikä niinkuin silloin. Ellida oli ehkä sittenkin

onnettomuus, näin jälkeenpäin katsoen. Soisiko hän sen olleen toisin?

Tuskinpa. Sillä Ellida oli kuitenkin voimakas, kaikki nielevä elämys

hänen muuten niin yksitoikkoisessa raadannassaan.

Kuka oli käskenyt häntä raatamaan? Kuka oli sanonut, että kaikki nuo

omaiset, sisaret ja sisarenlapset olivat hänen hoidettaviaan? Hänen

oma porvarillinen omatuntonsa. Se se myöskin oli jossakin hänen

sisimmässään leimannut uuden rakkauden ja toisen avioliiton rumuudeksi.

Nerot eivät kysyneet sellaisia. Nerot kulkivat tietään, tallaten alleen

kaiken mikä yritti pidättää. Neroilla oli yksi ainoa laki: oman itsensä

toteuttaminen.

Ehkei hän sittenkään niin kokonaan ollut laiminlyönyt Ellaa.

Pääasiallisesti Ellaa ajatellen ei hän ollut mennyt uusiin naimisiin.

Tyttö uhkasi kasvaa hyvin äitinsä kaltaiseksi. Näin hän tuli, laski

kätensä reen selkämykselle ja määräsi: isä istuu vain kauniisti

siinä. Jos yrittäisi päästä Ellaa lähemmäksi. Hän tuskin koskaan

menee naimisiin. Ehkä hänestä tulisi isänsä ymmärtäjä ja ystävä.

Hän toki sentään lukee isänsä kirjat. Kummallista ajatella, ettei

Ellida, hänen äitinsä, milloinkaan ollut tutustunut siihen mitä hänen

miehensä kirjoitti. Hänen ei pälkähtänyt päähänkään, että hänen olisi

pitänyt olla huvitettu miehensä työstä. Ja kuitenkin hän yllytti häntä

kirjoittamaan: kirjoita, kirjoita — katso että kirjoitat hyvin, ettei

tässä tarvitse hävetä tähtesi!

Omituista sitä oli ajatella näin jälkeenpäin. Mutta vielä selvemmäksi

kävi Tyrnille, että jos olisi omistanut naisen, joka seurasi ja rakasti

miehensä työtä, niin tämä työ olisi ollut toista.

Täytyy päästää joku tulemaan lähelle ja valloittaa hänet. Miehen

elämässä täytyy olla nuori rakkaus, muuten ei hän ole milloinkaan

elänyt!

Mitä hullua — onhan Ella tuossa. Hän on aina ollut uskollinen pieni

kotitonttu. Totta puhuen koti on koko hänen maailmansa. Ei seuraa hän

kysy, ei huvituksia. Ja mitä on hänen hyväkseen tehty? Tuossa hän

istuu haalistuneessa takissa, jalkojen ympärillä matonpätkä. Kotona on

hänellä puhekumppalina vanhoja outoja ihmisiä, nimittäin ihmisiä, jotka

eivät ole hänen sukuaan eikä heimoaan.

Jaakko Tyrni ei enää ajatellut säteilevää kauneutta ympärillä, hänen

silmänsä riippuivat kiinni tyttäressä joka istui hänen edessään

pitkänä ja hentona, jaksamatta kannattaa varhaista kasvuaan. Jaakko

Tyrni veti kuumeisesti savua paperossistaan ikäänkuin saadakseen siitä

selvänäköisyyttä, minkä avulla tunkea tyttärensä olemukseen. Hänen

tyttärensä oli todella köyhästi puettu, ei mitään somistamassa hiuksia

tai käsiä, niinkuin muilla siinä iässä. Nyt hänen täytyy saada kaunis

joululahja, sormus tai kaulakoriste, tai... Ellidan omaiset ottivat

kaikki, mikä oikeastaan olisi ollut tulevaa tälle lapselle muistona

äidiltä. Mutta ei se mitään, isä antaa. Jaakko Tyrni mietti tätä

kuumeisesti, sillä hän huomasi ajatelleensa vanhaa Annamaria ennen

Ellaa. Hän otti itsensä kiinni kuin varkaan: eikö hän äsken ollutkin

iloinnut siitä, että vanhus saisi pankkikirjan, mutta tämän nuoren,

sen hän oli aikonut kuitata jollakin vähäpätöisellä. Kuka voisi auttaa

häntä perusteellisesti läpikäymään Ellan pukuvaraston ja katsomaan,

että se joutui kuntoon? Neiti Rastas. Hänhän oli kirjailijamaailman

huomatuin, tai oikeammin sanoen ulkonaisesti edustavin nainen — sillä

sitä hän oli, huolimatta kaikesta mitä hänestä puhuttiin. Aina hänestä

oli puhuttu — miten paljon puheissa lienee ollut perää. Ehkäpä hän

ottaisi auttaakseen tässä Ellan asiassa. Sitäpaitsi hänkin hiukkasen

oli taitanut olla huvitettu Jaakko Tyrnistä. Mutta Annikki Rastas on jo

vanha ihminen — kuinka monen kirjailijan ja taiteilijan ystävättärenä

ja kuvaajana lieneekin jo ehtinyt olla! — nuori sen olla pitää, jonka

Jaakko Tyrni valloittaa.

— Kuuleeko Ella! Kuulehan, isä tahtoisi vähän puhua Ellan kanssa! Ei

sitä voi, kun Ella istuu siellä. Ella tulee tähän, onhan tässä tilaa.

Eikä se muutenkaan sovi, että Ella istuu siinä ajamassa niinkuin

renkipoika. Ellaa, Ellaa, kuuletko tyttö! Ei se sovi, että Ella istuu

siinä ajamassa. Ella on nyt nuori neiti, Ella tulee tänne ja antaa

isälle ohjakset.

Lumi sinkoili isän kasvoihin vastauksena Ellan puolesta ja tyttö

naureskeli siinä itsekseen, huulten hiljalleen vihellellessä ja

maiskutellessa hevoselle. Yhtäkkiä puukattiin häntä selkään.

— No? Mikä nyt on?

Isän ja tyttären niin erilaiset kasvot joutuivat vastatusten.

— Ella, veitikka, eikö Ella muka ole kuullut, mitä isä Ellalle on tässä

puolen tuntia huutanut.

— Jaakko, junkkari, olen kuullut, myrkky vie! Mutta minä istun missä

istun. Kun minä osaan ajaa. Paremmin osaan kuin sinä. Pikku ei pelkää,

vaikka tulee autoja ja raitiovaunuja ja ratsastavia herroja. Ei sieltä

takaa osaa ajaa...

— Ella kuuntelee nyt: isä tahtoisi puhella Ellan kanssa siitä mitä Ella

tarvitsisi, mitä Ella haluaisi joululahjaksi.

— En mitään!

— Ohoh. Eikö Ella sitten ensinkään aio isältä kysyä, mitä isä toivoisi

joululahjaksi.

— Voithan itsekin ostaa mitä toivot. Tai sanoa Rastaalle.

— Mitä Ella nyt? Koska isä on puhunut neiti Rastaalle meidän

asioistamme.

— Ei isä, mutta hän.

Jaakko Tyrni oli jännittyneenä jäänyt etukumaraan. — Miten hän?

— Puhelimessa!

— Mutta eihän isä ole kuullut siitä mitään.

— Johan nyt olisi kannattanut tulla sinulle siitä kertomaan.

— Onko hän sitten kysynyt minua?

Ella naurahti.

— Monta kertaa.

— Mutta olisihan Ellan pitänyt tulla isälle sanomaan.

— Et olisi kirjoittanut ainoaa kirjaa, jos sinulle olisi tultu sanomaan

niitä sellaisia.

— Mitä sellaisia?

— Mitä puhelimessa milloinkin pyydettiin sanomaan.

— Mutta olisi kuitenkin pitänyt.

— Olisimme kuolleet nälkään.

— Mutta onhan voinut jäädä vaikka kuinka tärkeitä asioita.

— Kulkeehan posti! huusi tyttö ja vaikeni senjälkeen, koska

tienkäänteessä ilmaantui eteen olkikuorma, joka ei väistänyt.

Sillaikaa kuin tytär huudoilla herätteli kuorman päällä loikovaa

miestä, ajatteli isä: tämähän on kummallista, minä teen itseni

naurettavaksi ja annan tuon lapsen hallita aivan niinkuin hänen äitinsä

teki. Miksen nouse, ota häneltä ohjia ja ryhdy toimeen? Hän nähtävästi

ei pidä käsissään yksin tämän reen ohjaksia, vaan koko minun elämäni.

Hullutuksia, miten se olisi mahdollista? Voinhan tehdä siitä lopun!

Mutta hän ei tehnyt siitä loppua, vaan jäi paikoilleen nähdäkseen,

miten kävisi, mitä tyttö tekisi ohi päästyään ja mitä mies reen

perässä. Hän tarkkasi heitä molempia ulkoapäin ja totesi olevansa

samalla kertaa tarkkaaja ja tarkattava. Siinä oli isä ja tytär, joiden

suhteesta alkoi keriytyä esiin jokin juonenpää, kaunokirjallisen

kertomuksen alku. Jaakko Tyrnin katse asettui, kääntyi sisäänpäin, eikä

enää nähnyt mitään ympärillä ulkomaailmassa, vaan näki pienen lapsen,

tämän saman Ellan, jonka joku otti ja kantoi pois. Lapsi itki kaiken

aikaa, niin että sen pienet kasvot rypistyivät ja sinettyivät. Sitten

kokoontui ikäänkuin suureen pisaraan lapsen äiti, joka tuskastuneena

paiskasi kiinni oven ja heittäytyi vuoteelle, joukko naisia, jotka

häärivät sekä lapsen että äidin ympärillä, milloin joku laiha

surullinen lapsentyttö, milloin vanha tiukka leskivaimo, yllään ankara

harmaa sarsihame, milloin säätyläishenkilöitä — lapsen äidin omaisia.

Tuohon pisaraan, joka vasta oli selkeentymätön vaistoaminen enemmän

kuin näkemys, mahtui vielä suuri joukko elämän ituja, jotka lainehtivat

jossain oudossa, maidonvalkeassa, aurinkoisessa valaistuksessa ja

joiden elinvoimaisuus oli niin väkevä, että ne tahtoivat puhkaisemalla

puhkoa itselleen tietä. Mutta kaikkien selkeämpien ja muodottomampien

kerrostumien takana, jossakin pisaran äärellä, näkyivät isä ja

tytär varttuneina ihmisinä, puhumassa toisilleen ankaria totuuksia.

Tyttären silmät olivat suuret ja teräksenharmaat ja hän sanoi jotakin

ilottomasta lapsuudesta ja lohduttomasta yksinäisyydestä. Tyttären yllä

paloi selkeä valaistus, sellainen, joka teki hänet symbooliksi kaikkien

hänen kaltaistensa esipuhujaksi. Mutta Jaakko Tyrnin sielussa värisi

ja vapisi, kun hän tätä pisaraa katseli ja hänen sydämensä lyönti oli

samalla suloinen ja tuskallinen.

Teki vihlaisevan kipeää, kun silmä sisäisestä näkemisestä siirtyi

ulospäin ja kohtasi ulkomaailmaan kuuluvat ilmiöt. He ajoivat

kauppapuodin ohi ja nuori tyttö tuli alas portaita, läkkikannu kädessä.

Tämän todellisuuteen kuuluvan ilmiön siirtyminen mielikuvitusolentojen

sijalle tuotti lyhyenä hetkenä sellaista kärsimystä, että hiki kihosi

Jaakko Tyrnin otsalle.

Kirottu kaksoiselämä, mitä meikäläisen täytyy elää! ajatteli hän ja

kokosi yhtäkkiä tahtonsa säikeet, ikäänkuin jotkut hajallaan olevat

suortuvat kootaan muodostaakseen yksissä käsissä koko vyyhdin. Sitä se

on tämä kirjailijan elämä: näkemyksiä ja kamppailuja niiden kanssa,

niiden puolesta, niitä vastaan ja niiden kurissapitoa yötä ja päivää.

Eivät ne tiedä, ne, jotka lukevat kirjoja, mitä se on tämä kirjojen

teko. Mutta tänään hän tahtoo levon tältä kaikelta, nyt on joulu ja

auringonpaiste. Ja tyttö tuossa täytyy saattaa järkiinsä. Ennenkuin on

myöhäistä. Jaakko Tyrni naurahti, muisti rahat taskussaan, ajatteli

menoaan pankkiin, näki raikkaan joulukuun aamun ympärillään ja lepäsi.

Hetken perästä hän todenteolla alkaa puhua järkeä tytölle.

Yhtäkkiä hänen mieleensä johtui: eikö Ellan ollutkin tapana sinutella

isää, mutta isä, hän ei sinutellut Ellaa. Hän paiskasi jotakin

kädestään — se oli päästään kytevä paperossi —, kiskaisi peitteen

syrjään ja teki tyttärelleen tilaa vieressään.

— Anna tänne ohjakset, Ella. Nyt ajaa isä.

Toinen sanoi sen oudolla, hiljaisella kiinteydellä, ikäänkuin olisi

ollut kysymys koko elämänkulun ohjaamisesta ja toisella oli vain

ohjaspäät käsissään, kun hän huomasi menettäneensä vallan. Hetken Ella

katseli isään ja hänen suupielensä värähtelivät. Sitten hän päästi

ohjakset ja hyppäsi keskellä vauhtia maahan.

Hän sai iljankoisella tiellä tärähdyksen, joka tuntui koko ruumiissa,

mutta se ei ollut mikään sen tärähdyksen rinnalla, jonka hän oli

saanut sieluunsa. Että se tohti tuo, tuo mies...! Tulee salavihkaa ja

ottaa ohjakset hänen käsistään. Kyllä hän hänelle vielä näyttää...

Tulla ja ottaa häneltä ohjakset! Jos olisi edes puhunut, kysynyt —

mutta tulla kuin varas! Kuka hevosen ruokki, kuka sen suki — eikö se

saanut ajaakin! Ellan mieli oli raivon vallassa ja kulkusen helinä

takanapäin nakutti kuin vasara vasten hänen aivojaan. Aivot olivat arat

ja paljaina, sielu oli paljaana, teki kipeää. Siellä ne etenivät nuo

molemmat. Ei mitään, ei mitään hänellä enää ollut. Yhdentekevää minne

päin hän meni... Maailmassa ei enää ollut mitään, ainoastaan tämä tuska

ja poltto. Mitä — huusiko joku? Niin, tottakin, siellähän ne olivat,

Pikku ja se, joka Pikun omisti, joka sai ottaa ohjakset ja mennä.

Menköön vaikkapa... vaikkapa hiiteen. Sellaista ei tarvitse kuunnella,

joka tulee kuin varas ja ottaa ohjakset. Että hän saattoi, että hän

tohti. Ja häntä olisi pitänyt sanoa isäksi! Myrkky sentään! Tyttö

työnsi kiukkunsa kipunoita sydämeensä, ikäänkuin se olisi ollut jokin

pätsi, jonka saattaa sulkea. Kipunat pyrkivät räiskyen ulos: että hän

saattoi, että hän tohti! Ja hän oli isä. Kuka sai ajaa hevosta, se joka

sen omisti, vaiko se joka sitä rakasti...?

Olisihan minun pitänyt tietää, ajatteli osaltaan Jaakko Tyrni, että

Ellidan tytär tekee juuri näin. Hän ei vielä tunne hymynsä voimaa. Äiti

olisi hymyillyt ja pitänyt ohjakset, tytär antaa ohjakset käsistään

ja hylkää samalla koko pelin. Ella on mustasukkainen — hevosen vaiko

isänsä tähden? Nuori tyttö, joka ei vielä koskaan ole rakastanut,

jonka hellyys on kohdistunut kesyyn hiireen, varikseen, kissaan,

ja vihdoin hevoseen... Jahka tämä tyttö kerran rakastuu, niin hän

syöksyy suinpäin tuleen ja palaa hiilelle. Sillä sitä rakkautta,

mitä hän antaa, ei hän milloinkaan tule löytämään... Taas oli Jaakko

Tyrnin silmissä suuri, selkeentymätön pisara, joka sisälsi joitakin

outoja, nuoren tytön sielunelämän alkuaineksia. Taasen tuntui se

kivun pistos, minkä pisaran särkyminen aiheutti, kun hän huomasi

nuoren tytön olevan oman tyttärensä. Kokonaan vasten hänen tahtoaan

kiintyi huomio näin tuttuihin kotoisiin ilmiöihin. Hän ei milloinkaan

tahtonut kirjoittaa niistä ja tavallisesti ne muodostivatkin oman

maailmansa, joka ei sekaantunut hänen mielikuvitusmaailmaansa. Mutta

tänään — tänään oli kaikki oudon paloarkaa, tänään syttyi kaikki, mihin

katsoi... Ella kiukutteli syyttä suotta. Olisi kai kuulunut oikeaan

kasvatukseen antaa hänen kiukutella niin kauan kuin halutti. Mutta

hänenhän täytyi toimittaa suurin osa ostoksia, muunmuassa tarpeet

tämäniltaiseen sauna-ateriaan. Ja kukapa sitäpaitsi tällaisena päivänä

jaksoi kasvattaa ja rankaista! Jaakko Tyrni pysäytti hevosen ja katsoi

jälkeensä.

Olipa lapsella sisua! Siellä hän jo meni mäessä asti ja aikoi

nähtävästi jatkaa kotiin saakka. Isä korotti äänensä ja huusi. Olisi

ollut mieltäkiinnittävää nähdä, miten kauas sovitteluja olisi pitänyt

jatkaa ja olisivatko ne vieneet tuloksiin. Mutta olosuhteet kääntyivät

isälle edullisiksi: alkoi kuulua kulkusia, tuli kanssamatkustajia.

Ella joutui huomion alaiseksi ja sitä hän sieti vähemmän kaikesta.

Isä tiesi, ettei hänen enää tarvitse huutaa Ellalle. Tyttö puree

yhteen hampaansa, taittaa tiepuolesta varvun ja palaa reelle. Aivan

oikein: Ellan askeleet narisevat jo aivan lähellä. Isä yritti juuri

iloita voitostaan ja avasi hymyillen vällyt. Silloin näki hän kuuman

punan Ellan poskilla, näki kuinka hän hypähti rekeen ja kätkeytyi

äärimmäiseen kulmaan. Hän kävi pieneksi kuin arka sisilisko, hän hävisi

koivunvitsan taakse, joka törrötti vällyjen päällä. Ujous vieraisiin

ihmisiin nähden, joille ei hän ollut voinut näyttää kiihtyneitä

kasvojaan, ujous oli ajanut hänet tänne isän luo — ei sydän. Sydän

oli ylpeä ja uppiniskainen. Isä katui jo että oli ryhtynyt ottamaan

ohjaksia, kun tyttö kerran nyt niin piti hevosesta. Puhuminen ei enää

olisi parantanut asiaa.

Yksin jätetty, laiminlyöty lapsi! ajatteli Jaakko Tyrni ja hänen

sielussaan liikahti kipeästi ja lämpimästi. Nyt täytyy puhua, nyt

heti, ennenkuin tullaan kaupunkiin. Kotimatkalla ei se käy, sillä

Jouna saattaa tulla mukaan. Heidän on määrä tavata kirjakaupassa. Mikä

siinä oli ettei isän ja tyttären suhde ollut suora ja yksinkertainen?

Isä viivytteli, hän sai itsensä kiinni tarkastelemasta vastaantulijan

hevoslointa, joka antoi aihetta ajatella: onko se vanha, onko se

arvokas, onko se ollut morsiusryijy, kenties siinä on morsiusryijyssä

tavallinen miehen ja naisen kuvakin — onko siinä? Alkoi jo tuntua

jotakin suuresta pirtistä, jonka ovenpuoleisen ikkunan ääressä kaksi

naista, äiti ja tytär solmivat ryijyä. Sulhanen ei vielä ole äidin

tiedossa, mutta tytär on hänet jo nähnyt, hän ei ole täältäpäin, hän on

kaukaa. Hän kulki tästä kerran suvisena iltana ja tuli tupaan pyytämään

juomista... Kaikki muut olivat poissa. Hän ei sanonut nimeään, mutta

sanoi takaisin tulevansa. Sehän se juuri on niin outoa, ettei nimeä

edes tiedä, ja asia on mielessä ja aina häntä odottaa... Seis, Jaakko

Tyrni, hullutuksia! Puhu nyt, puhu nyt, pian tullaan kaupunkiin...

Ensin täytyy sentään päästää ohi tämä joka täällä tulee. Näkyypä

päältä, millä asioilla mies on ollut. Tai kaksikin niitä on — nukkuuko

toinen? On tullut otettua hiukan liikaa. Lieneekö jäänyt muihin

ostoksiin mitään. Ja niihin toi kuitenkin kotoa lähtiessä jokainen

säästörahansa. Mantalle piti olla puserokangas ja Mikolle urheilupaita

ja vaarille kaupungin tupakkaa ja Annille kirja — sehän Anni niin

mielellään lukee, ei paljon muuta tekisi. Eilen illalla jo piti isän

tulla kotiin kaupungista, ettei hän vain olisi saanut rekeensä joitakin

tuttuja... Pitää taas käydä ulkona kuuntelemassa, eikö jo tulla...

Tullaan, tullaan, hup ja hap, anna pullo tänne! Mikä se on poliisi?

Nahkasäkki, joka narisee kun sitä potkii. Täällä tuleekin sellaisia

poikia, jotka eivät pelkää. Ja se on tämä Tuima kantakirjoissa ja

ottakaa kiinni vaan, jos saatte... Ja ristiäisviinat ne on makeita

viinoja — täällä ne myllää miesten nahoissa. Mutta olikos se Odelviina,

mikä piti pantaman lapsen nimeksi? Kukapa niitä uudenaikaisia nimiä

muistaa. Niin saakelin pitkiäkin ovat. Odelviina, vai Ongelmiinako se

oli? Kuules nyt naapuri, mitä ainetta se olikaan mitä piti keittää sen

teidän uuden tyttölapsen kasteen juhlaksi? Sillä oli sillä aineellakin

sellainen uudenaikainen nimi. Viskiäkö se oli...? Pois tieltä, mitä

pakanoita te olette, kun ette tietä anna — me viedäänkin aineita

ristiäisiin me, me ei pelätä sarvipäitä eikä nahkasäkkejä...

Sarvipäät ja nahkasäkit, ajatteli Jaakko Tyrni, tämä ei ole rehellistä

kirjallista näkemystä, vaan jotain ilveilyä ja kunniallisen kirjailijan

pilkkanapitoa! Koko ilveily johtuu nähtävästi siitä, että tässä on

ahertanut yötä päivää saadakseen kirjansa joulumarkkinoille. Hyvät

arvostelut ovat valaneet öljyä tuleen ja nyt tahtoo joka esine ja

asia päästä mukaan kirjoihin. Vai tämä aurinkoko se valaisee jokaisen

pullonsirpaleen tiepuolessa niin että luulee siinä olevan timantin.

Pullonsirpaleita ne olivat nämä tällaiset aiheet, eivät mihinkään ne

kelpaa... Onpa tuossa variksia. Olisiko siinä viisikymmentä? Vaiko

sata? Kuuluvat elävän hyvin vanhoiksi ja pitävän käräjiä — todella

jonkinlaisia kokouksia autioilla saarilla.

Tuli mies, joka nuorasta talutti kahta koiraa. Voimakkaat paimenkoirat

vetivät kuljettajaansa ja Jaakko Tyrnin mieleen johtui hullunkurinen

kuva. Hänen täytyi naurahtaa. Ties missä hän oli kuvan nähnyt,

tietenkin jossakin eurooppalaisessa museossa: siivekkäät hevoset,

jotka vetivät Auroran vaunuja. Täytyi nauraa. Suurivatsainen,

lyhytsäärinen mies urheilupuvussa koirineen oli kaukana Aurorasta.

Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnin mieleen: »Rudolf Storm oli konsuli

ja vanhapoika. Päivänvalon hän ensi kerran oli nähnyt jossain

Keski-Euroopan vuoristossa, missä miehet kulkevat polvet paljaina,

sulka hatussa. Konsuli Storm oli jo kauan elellyt Pohjolassa vanhassa

rannikkokaupungissa, missä räätäli oli muuttanut hänen kuosinsa

samaksi, jota pormestari ja luonnontieteen maisteri käyttivät

metsästysretkillään. Hänen koiransa olivat niinikään puhdasverisiä

lappalaisia ja tottelivat nimiä Tuli ja Lumi. Konsuli nähtiin aina

näiden uskollisten eläintensä seurassa. Pidellen molempien hihnanpäätä

samassa kädessä, muistutti konsuli kaukaisesti, hyvin kaukaisesti

aamuruskon jumalatarta, jonka vaunuja siivitetyt hevoset vetävät läpi

purppurapilvien vanhoissa tauluissa hänen kotimaansa taidemuseoissa.

Tuli ja Lumi vetivät herraansa, pyylevää, hyväntahtoista konsulia,

joka iloitsi vapaudestaan, emännöitsijänsä, ankaran Stiinan jäätyä

pölyttämään hänen kirjoituspöytäänsä. Konsuli tuskin huomasi, että

hän nyt oli koiriensa valtikan alla. Tuli ja Lumi veivät häntä kohti

talonseiniä ja nurkkauksia, kohti lyhtytolppia ja puhelinpylväitä. Hän

muisti vain pelastaneensa kirjoituspöydältään kalleimman omaisuutensa,

käsikirjoituksensa, ja piteli sitä kainalossaan, tukien kääröä vapaalla

kädellään.

Tämä käsikirjoitus, antiikkinen runopukuinen näytelmä oli konsuli

Rudolf Stormin unelmien ja toiveitten kiteytymä. Se oli syntynyt

hänen nuoruudessaan, parikymmentä vuotta sitten, siihen sisältyi

kaikki mitä hän keväässään oli läpikäynyt, ja koska hän myöhemmälläkin

iällään oli sitä parannellut, saattoi sanoa sen käsittävän koko

hänen elämänviisautensa. Viime vuodet olivat käsittäneet konsulin

pyrkimystä saada näytelmä esitetyksi. Tätä varten oli hän: ensin

lukenut sen kaikkein lähimmille ystävilleen, sitten hiukan laajemmalle

piirille, sitten eräälle näyttelijälle, sitten kaupungissa vierailevan

teatteriseurueen johtajalle; sitten tehnyt matkan pääkaupunkiin ja

lukenut sen kahden teatterin johtajalle; sitten tehnyt uuden matkan

pääkaupunkiin ja lukenut kappaleen kolmannen teatterin johtajalle, jota

hän ei ollut ensi kerralla tavannut; sitten rikkonut välinsä vanhan

ystävänsä merikapteenin kanssa, joka oli nukkunut hänen esittäessään

hänelle näytelmää, nukkunut niin että kuorsasi; sitten luvannut

teatterin johtajille itse ottaa osaa kustannuksiin, joiden kalleus

pani esteitä esittämiselle. Asia oli yhä ratkaisematta ja konsulin

aivoja askarrutti ajatus: siirtyäkö ulkomaille? Sillä hän tahtoi nähdä

kappaleensa _elävän_ — hän itse ei ollut elänyt, _jollei_...

Isovatsainen mies ja paimenkoirat kulkivat Pikun editse. Onko hän

hukannut käsikirjoituspinkkansa? ajatteli Jaakko Tyrni ja aikoi juuri

kysyä, eikö hän ollut pudottanut mitään. Eihän hän ole konsuli Storm,

ajatteli hän samassa ja tunsi rinnassaan sen ilkeän piston, joka aina

kävi hänen lävitseen, kun hän siirtyi toisesta maailmasta toiseen.

Paimenkoirat kiertelivät puhelintolppaa, Jaakko Tyrni läiskäytti

ohjaksia ja huomasi Ellan pään keikahtavan taapäin ikäänkuin hän olisi

ollut aivan poissaoleva. Hän eli siinä isänsä rinnalla omaa elämää,

joka nähtävästi ei ollut ystävällisessä suhteessa isän elämään. Jaakko

Tyrni soimasi itseään siitä, ettei ollut karkoittanut turhanpäiväisiä

aiheita, jotka niinkuin pahat kuokkavieraat tunkivat hänen kotoiseen

joulunviettoonsa. Ella oli tällä hetkellä pääasia, täytyi saada

vakavasti puhua Ellan kanssa! Ja isä tunsi hien kirpoavan otsalleen,

kun hän kokosi tahtonsa ja äänellä, jota ei tuntenut omakseen, alkoi:

— Ella, Ella kuulee nyt eikä nuku. Ella, sinä, älähän nuku. Tiedätkö

miksi isä on tänään näin juhlatuulella? Etkö ole sitä huomannut?

Ella ajattelee... sinä ajattelet, että isä... että minä olen saanut

hyvät arvostelut — tänäänkin oli kaunis arvostelu, oli, oli. Mutta

se ei johdu siitä. Vaan isällä... minulla on täällä taskussani

kuusitoistatuhatta markkaa, jotka aion viedä pankkiin. Ja sitten

isä... minä olen velaton mies. Ja meidän elämämme muuttuu tykkänään

toiseksi. Nimittäin sillä tavalla, että isällä on aikaa seurustella

Ellan kanssa... nimittäin minulla on aikaa puhella kanssasi, Ella. Minä

kirjoitan vain, kun haluttaa. Ja kirjoitan paremmin kuin tähän asti.

Nyt vasta se alkaa, saat nähdä. Et usko, _vai_...? No, Ella katselee

nyt tänne eikä metsään — oi voi Ella, ei Ella nyt viitsi, kun on joulu.

Ja näin kaunis ilmakin. Isä olisi valmis... nimittäin minä olisin

valmis vaikkapa juoksemaan ja telmimään kuin poika. Kuulehan nyt, mitä

Ella tahtoisi joululahjaksi!? Isä tahtoisi mielellään antaa Ellalle

jotakin, jota Ella oikein mielellään haluaisi. Niin, tietysti ei isä

voi antaa mitä tahansa — jos Ella pyytää kultakruunua, niin sitä isä ei

voi antaa, mutta... No?

Nostamatta päätään loi tyttö isään vakavan avonaisen katseen, joka

sanoi: kyllä sinä tiedät mitä minä tahdon. Kun ei isä sittenkään ollut

tietävinään, avautuivat silmät toistamiseen ja sanoivat: ei ole muuta

kuin yksi asia minkä minä tahdon, tiedät kyllä mikä. Ja kun Jaakko

Tyrni sittenkin teeskenteli tietämätöntä, tulistui Ella ja huusi:

— Tuon Pikun! Sen, sen, sen minä tahdon. Pitäisihän sinun se tietää.

Jaakko Tyrni ei käynyt vakavaksi niinkuin Ella oli odottanut, vaan

päinvastoin tuntui huvittelevan hänen hätänsä kustannuksella. Hän

naurahteli ja tanssitteli hevosta, pidellen ohjaksia molemmin käsin ja

ilolla katsellen sen värähteleviä jäseniä.

— Mutta Ella, tietäähän Ella, että isä on saanut hevosen lahjaksi. Mitä

kaupunkilaiset sanoisivat.

Isän selitystä tuli vaikka kuinka pitkältä. Ella ei sitä kuunnellut.

Hän toivoi että Pikku olisi tehnyt tenän eikä totellut ajajaa, hän

toivoi että he olisivat kaatuneet, että valjaat olisivat menneet rikki

ja heihin molempiin sattunut. Minkätähden hän ei koskaan saanut pitää

omanaan sitä, minkä hän olisi halunnut aivan yksin? Vaan sitä aina

kaikkien teki mieli?

Tietenkin kaikki tunsivat Jaakko Tyrnin, kun hän helisevin valjain

ajoi läpi katujen. Kulkunen tiedoitti hänen tuloaan, kaikki tunsivat

kulkusen ja kääntyivät. Silloin näkivät he liinaharjan, reen ryijyineen

ja vällyjen takaa pienen tanakan miehen, puuhkalakki päässä ja kaulus

nostettuna korville, navakasti kaksin käsin ohjaamassa hevosta läpi

liikenteen. Eivätkö kaupunkilaiset mielellään olisi katselleet rekeä ja

kaikkea mitä siihen kuului? Se oli heidän oma lahjansa kirjailijalle

hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta. Muutama viikko sitten olivat

he sanomalehdistössä saaneet lukea laajoja selostuksia hopeatiukusesta,

aitokansallisesta hevosesta, vällystä, ryijystä ja reestä, jotka

kaikki olivat juuri Jaakko Tyrniä varten valikoidut. Niinikään olivat

he hartaasti katselleet kansalaislahjan kuvaa, joka nuhin aikoihin

nähtiin kaikissa julkaisuissa. Ja kun Jaakko Tyrni nyt ilmielävänä ajoi

läpi katujen, niin omistivat he hänet itselleen enemmän kuin koskaan

ennen. Hän ajoi heidän hevosellaan, heidän reessään, hän, heidän

kirjailijansa, maansa ensimmäisiä...

Tytär, hän oli hänkin reessä — hän olisi saanut olla toisenlainen,

kuinka saattoikaan sellaisella isällä olla niin ikävä tytär. Ella

Tyrni, hän se oli, joka pikkuvanhana vastasi ihmisille, milloin

puhelimessa, milloin portilla, milloin ovella: »ei ole kotona», »ei

ota vastaan», »ei voi tavata». »Ella Tyrni puhuu», sen hän oli osannut

sanoa niinpian kuin hän ulottui ottamaan torven puhelinkaapilta

seinässä. Mahtoiko olla täysijärkinen koko tyttö. Koulussa hän kuului

olleen mahdoton, kotona lienee lukenut senverran että sisäluvun taisi.

Joka tapauksessa Ella Tyrni kaupunkilaisten iloisessa lahjareessä

tuntui asiaankuulumattomalta. Hauskempaa olisi ollut katsella Jaakko

Tyrniä siinä yksinään. Häntä kelpasi katsella. Ja näyttää muillekin.

Liinaharja säikähteli, senverran se oli maaseutua Tyrmiä, että

raitiovaunut, kuorma-autot ja katujen joulukiire panivat sen

tanssimaan. Jaakko Tyrni ei ehtinyt katsella oikeaan eikä vasempaan,

ohjakset lujasti kiedottuina käsien ympäri hän tuijotti katuvilinään

ja etsi väylää. Ja Ella, eikö ollutkin pistänyt pitkän jalkansa ulos

reestä, niinkuin maalaisten on tapana estääkseen rekeä kallistelemasta.

Olisi vain puuttunut että hän olisi ottanut ohjakset isänsä käsistä —

sellainen poika!

Nyt, nyt hän sen tekikin. He pysähtyivät portin eteen, isä hyppäsi

reestä ja tytär kietoi ohjakset käsiensä ympäri, jotka eivät olleet

sormikkaissa, vaan nahkaisissa tumpuissa. Ja Ellan ajaessa läpi

porttiholvin, jossa paljas asfaltti ritisi reenjalaksien alla, huusi

isä hänen jälkeensä:

— Tulikohan sinulle sitä nyt tarpeeksi? Kyllä minä lisääkin annan.

Ritinän keskeltä kuului tyttären vastaus:

— Tuon minkä tällä saa.

Jaakko Tyrni pysähtyi, otti pari askelta tyttärensä jäljestä ja sanoi:

— Osta nyt vain runsaasti kaikkea, ja katso että on hyvää. Ehkä vielä

annan satasen, tai kaksi.

Ja kun ei tytär tähän mitään vastannut, kiirehti isä pihamaalle,

löysi kaikenkaltaisen sälyn ja romun, pakkalaatikkoröykkiöiden ja

kuorma-autoon kasattujen kivihiilisäkkien takaa Ellan hääräämässä

hevosen luona, takanaan harmaa ovi, johon mustalla oli maalattu sana

»Palokalusto». Täällä isä laski nurinkäännetylle tynnörille kaksi

sadanmarkan paperirahaa sekä yhtäkkiä muistaen ettei rahalla nykyään

ole paljon arvoa, vielä kolmannen. Hänen olisi pitänyt sanoa Ellalle

asia, joka kauan oli painanut hänen mieltään. Hänen olisi pitänyt

huomauttaa, ettei Ellan näin suurena tyttönä enää mitenkään sopinut

käyttää sellaisia puhetapoja kuin »myrkky sentään», »perhana» ja muut

samantapaiset. Senjalta hän ne oli oppinut eikä Senjaa voinut saada

luopumaan niistä. Ne olivat hänessä isänperintöä. Mutta vaikeaa tuntui

olevan Ellallekin huomauttaa niistä. Täytyy puhua kotimatkalla.

— Siis kello kaksi täällä, sanoi Jaakko Tyrni. — Tässä on rahaa.

— Hyvästi vain.

Molemmat tunsivat huojennusta päästyään toisistaan eroon. Sydän

suorastaan ikäänkuin hypähti rinnassa ja askeleet kevenivät.

Hyvä että meni, ajatteli tytär. Itkisinköhän minä, jos isä kuolisi? Jos

vaan saisin pitää tämän Pikun. Tätä minä en antaisi pois. Tätä minä

itkisin. Saisi hän lahjoittaa minulle tämän Pikun — niin, niin, tämän

Pikun. Mutta minä en ole koskaan saanut pitää tavaroita, joita olisin

tahtonut pitää. Kun minulla oli polkupyörä, niin kaikki kadehtivat

sitä minulta. Sitten kun suutuin ja sanoin että ottakaa ja pitäkää,

niin antoivat ruostua räystäsalla. Ja kun minulla oli... Mutta kyllä

minulla vielä omaakin on. Ostan omalla rahalla, elätän omalla rahalla.

Ja silloin katsokoot, etteivät tule ottamaan. Mutta millä minä rupean

ansaitsemaan? Mitä minusta tulee? Minä en osaa mitään.

Tämä: »minä en osaa mitään» oli se pilvi, joka viime aikoina oli

alkanut nousta Ella Tyrnin taivaalle. Hän ei voinut syyttää ketään,

sekin että hän lopetti viidenneltä luokalta oli hänen omaa tahtoaan,

koulunkäynti oli ollut kauheaa, hyvä oli että oli ohi. Mutta mitä nyt?

Hän vaistosi jossakin kaukana jotain hyvin ikävää, sellaista että veri

seisahtui kun ajatteli sinnepäinkään. Miksei hän enää voinut pitää

isästä? Isä ei koskaan ollut välittänyt hänestä. Ei, ei, ei ollut

välittänyt. Isä olisi katsonut, ettei hän olisi joutunut kaikkien

pilkaksi, jos olisi välittänyt. Silloinkin kerran tutkinnossa, kun

kaikki muut olivat hienoina — äh, hyvä, että on takana koulunkäynti.

Mutta mitä nyt? Veri pysähtyi, kun sitä ajatteli.

Hevonen pitää juottaa. Hän tarttui ämpärin sankaan, kiersi

pakkalaatikkoröykkiön ja pysähtyi ottamaan setelejä, jotka isä oli

jättänyt. Näin paljon! Hän odottaa muitakin kuin Jounaa. Olisi saanut

sen samalla sanoakin. Tulkoot, kun vain ei Rastas tule. »Neiti Rastas»

— kunhan ei isä aikoisi naida häntä. Silloin ainakaan ei Ella jää

kotiin. Taasen veri pysähtyi. Tällaista myrtynyttä se oli hänen

elämänsä. Pikku oli ainoa valokohta, jollei Pikkua olisi ollut — niin

sitten... ties miten olisi käynyt. Aikooko isä naida Rastaan? Rastas

kyllä puolestaan kauan on vaaninut isää. »Onko herra Tyrni kotona

— saisinko tavata? Kuka on puhelimessa? Minulla olisi asiaa, minun

täytyy saada häntä tavata Milloin häntä sitten voi puhutella...? Olen

itse kirjailija, en mitenkään tahdo häiritä, mutta on kysymys eräästä

artikkelista... Mutta tämähän on merkillistä!» »Niin on — saattaa olla,

mutta hän tekee työtä. Hyvästi.» Ella naurahteli ajatellessaan kuinka

hän sulki puhelimen. Mutta lienevät kaupungilla tavanneet — kuka heidät

tiesi. Vaikka olisi asia ollut kuinkakin valmis, vaikka jo olisivat

sinutelleetkin. Kuohutti, kun sitä ajatteli. Isä olisi saanut rakastua

edes johonkin toiseen. Mutta miehille pitää olla kaunista ja Rastas

on tietysti kaunis ja käy kauniissa vaatteissa. Sellaista se on tämä

elämä, että myrkky sentään...

Ella seisoi kauan ääneti seinän luona ja katseli vettä, joka kohisi

ämpäriin. Hänen mielessään liikkui epämääräinen tunto siitä, että

veden kuohunta jollakin tavoin tapahtui hänen puolestaan. Hän odotti

että ämpäri täyttyisi ja vesi sitten tyyntyisi. Vesi äänsi kivimuurien

ympäröimällä pihamaalla ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä suurempikin

syöksy. Yhtäkkiä puhui joku ihminen siinä vieressä jotakin. Ella

näki pitkän kalpean miehen — lienee ollut joku laivan kokkipoika tai

sellainen, sellaisen näköinen hän kumminkin oli.

— Tässäköhän se on kirjailija Tyrnin kaupunginkortteeri?

Ei, ei sentään ollut laivapoika, vaikka olisi ollut ylioppilas.

— Tässä, sanoi Ella lyhyesti ja kiersi kiinni hanan. — Mitä olisi

asiaa, kyllä minä toimitan.

— Eikö häntä itseään voisi tavata?

— Miksei, jos vain jostakin saatte kiinni.

— Eikö hän ole kotona?

— Kotona? Hänen hevosensa on kotona täällä, sillä vain hevosella täällä

oikeastaan onkin kaupunginkortteeri. Mutta mitäs olisi asiaa, kyllä

minä toimitan — johan sanoin.

Nuori mies seisoi tuijottaen eteensä ja Ella Tyrni luuli jo tietävänsä

hänen asiansa. Tuollaiset samaan kohtaan unohtuvat silmät — kyllä hän

tiesi kenellä ne olivat. Isä katsoi myöskin usein sillä tavalla.

— Minä olisin vain mielelläni tavannut hänet itsensä.

Ella Tyrnissä kiehahti. Kyllä hän tuonkin laulun tunsi. Ja osasi laulaa

siihen lauluun takaisin.

— Vai niin, vai. Mutta kyllä on parasta, että menette rikkaampien luo.

Herra Tyrni ei ole mikään pankki. Tehkää tekin työtä. Herra Tyrni on

tehnyt työtä.

Nuori herra siirsi katseensa tyttöön, katsoi pitkään ja räpytteli

silmiään.

— Olisin vain jättänyt hänelle tämän kirjan. Mutta voinhan panna sen

postiinkin.

Hän oli jo lähtemäisillään ja Ella oli päättänyt jättää hänet oman

onnensa nojaan, kun kirjailijan tytärtä yhtäkkiä alkoi huvittaa ja hän

pysähtyi miettivän miehen kohdalle ja rupesi puhumaan iloisuuttaan

peittäen:

— Vai kirjan, vai. Se on kai teidän kirjoittamanne. Vai olette te jo

saanut munituksi itsestänne kokonaisen kirjan. Ja tahtoisitte antaa sen

Jaakko Tyrnille. Se on oikein se. Sillä hän on sittenkin mestari, hän.

Niin, ehkä voitte tulla häntä tapaamaankin — ei juuri nyt ennen joulua,

mutta vaikkapa toisena joulupäivänä. Niin, toisena joulupäivänä sopii.

Hän hätkähti, sillä hän oli tehnyt jotakin aivan tavatonta. Oliko hän

todella käskenyt heille vieraita? Oliko hän tullut hulluksi? Mutta

ehkei tuo tyhmä poika ollut sitä huomannut. Ella jatkoi nopeasti:

— No, antakaa tänne, kyllä minä toimitan perille. Luulin vain —

niitten kanssa on helisemässä, kun pyytävät rahaa lainaksi. No antakaa

nyt vain, kyllä hän sen saa, ei tarvitse pelätä, että sen hukkaan.

Tuollainen pieni kirja, se menee hyvästi kassissa kinkun ja makkaran

joukossa. Onko siellä sisällä kirjoitettuna, keneltä se on ja osoite.

Jos niinkuin herra Tyrni tahtoisi jotakin vastata. No, antakaa tänne

vain, toimitan sen kirjailijalle kun lupaan. Vai taidatte luulla että

minä nielen sen — mikseikö tuollaista pientä vaivaista voisikin niellä.

Se on kai ensimmäinen kirja, ne ovat kirjailijat aina silloin niin arat

tekeleistään... Varmaan runoja?

Nuori herra oli seisonut ääneti, kuunnellut kuin sateen rapinaa ja

silmäili poissaolevana milloin kivihiilisäkkeihin, milloin puhuvaan

tyttöön, milloin ylöspäin, likaisiin ikkunariveihin. Eikö tuo nyt

mistään herää? ajatteli Ella huvitettuna, heilutteli ämpäriä ja puhui

ja pisteli. Nuori herra katsahti häneen yhtäkkiä, Ella tunsi olleensa

liian hävytön, nuori herra nosti lakkiaan, kääntyi ja läksi. Nopeat

askeleet kajahtelivat porttikäytävän asfaltilla, missä isä äsken oli

kulkenut.

Vai niin arka hän olikin. Tietysti runoilija. Menköön. Sellainen ohut

kirja kuin nälkiintynyt lude. Menköön.

Ella Tyrni ei mitenkään myöntänyt itselleen, että hänen oli hiukkasen —

aivan hiukkasen — paha olla. Tämä ei ollut ensimmäinen runoilija joka

pyrki isän puheille. Kaikkienhan niiden teki mieli tavata maan suurinta

kirjailijaa ja tuoda hänelle kirjojaan. Suurinta? — Arvostelijat eivät

koskaan sanoneet »suurinta», aina vain Jaakko Tyrni oli »eturivin

mies». Kuohutti, kun sitä ajatteli. »Eturivin mies» — se oli sellaista

kiertelemistä, pelkäsivät kai loukkaavansa sitä tai sitä kirjailijaa.

Kuka tässä olisi ollut suurin kirjailija, jollei Jaakko Tyrni?

»Eturivin mies» — lurjukset!

Ella Tyrni kuunteli janoisen Pikun pitkiä vetoja vesiämpäristä ja

muisti, että päivä jo oli pitkälle kulunut. Hän kiiruhti reelle, kantoi

talliin valjaat ja peitteet, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja

läksi juoksujalkaa kaupungille.