Jos Kustaa Aadolf oli pettynyt laskuissaan Saksin vaaliruhtinaaseen
ja Lüneburgin Yrjänään nähden, niin valmisti hän puolestaan
Wallensteinille yhtä suuren yllätyksen. Yhdyttyään Pappenheimin
kanssa oli tämän tarkoitus ollut marssia Erfurtia vastaan ja hyökätä
herttua Bernhardin kimppuun. Silloin hän suureksi kummastuksekseen
kuuli, että Kustaa Aadolf, jonka hän luuli oleskelevan Tonavan
rannoilla, oli marssittanut joukkoaan niin nopeaan, että sillä
melkein näytti olevan siivet. "Nyt on minun vuoroni", puuskahti
Wallenstein ja käski, että Naumburg oli miehitettävä. Mutta
tännekin hän tuli liian myöhään, Kustaa Aadolf oli ehtinyt ennen
häntä, ja hän marssi takaisin Weissenfelsiin. Kun saapui sanoma,
että ruotsalaiset olivat luoneet vahvoja vallituksia Naumburgin
ympärille, piti Wallenstein itsestään selvänä, että he jälleen
tulisivat tarkastelemaan toisiaan kuten Nürnbergin luona, joutumatta
käsikähmään.
Mutta paikoillaan pysyminen oli aivan vastakkaista Pappenheimin
luonteelle, ja hän pyysi sentähden, että saisi tehdä pienen
piipahduksen Kölniin, jota ruotsalaisystävällinen puolue piti sangen
lujilla.
Erinäisten neuvottelujen jälkeen onnistuikin hän viemään
toivomuksensa perille, ja Wallenstein antoi hänelle vielä kaksi
rykmenttiä kroatilaisia avuksi. Marraskuun 4 p:nä lähti Pappenheim
Weissenfelsistä, lisäjoukkonaan kaksi ratsurykmenttiä ja kuusi
jalkarykmenttiä.
Wallenstein oli siksi viisas kenraali, ettei hän suinkaan olisi
niin mahtavan vihollisen läheisyydessä hajoittanut joukkojaan,
jollei hänellä olisi ollut omat salatuumansa. Hän aikoi itse marssia
Merseburgiin, ollakseen Hallea ja Pappenheimiä lähempänä. Samalla oli
kaksi keisarillista kenraalia lähetettävä Altenburgiin ja Zwickauhun
ja kolmas Böömin rajalle. Tälläisin sotaliikkein oli melkoinen
maa-ala jäävä suojattomaksi, ja kuningas oli varmaan käyttävä
sitä hyväkseen tunkeutuakseen Dresdeniin ja yhtyäkseen Saksin
vaaliruhtinaan kanssa. Sellaisissa tapauksissa oli Wallensteinin
nopeasti koottava väkensä ja hyökättävä ruotsalaisten kimppuun
samalla kertaa takaapäin ja molemmilta sivuilta.
Tässä tarkoituksessa lähti hän tosiaankin marraskuun 5 p:nä
Weissenfelsistä, johon jätettiin ainoastaan pieni linnue, ja marssi
Lützeniin, johon hän itse asetti päämajansa kaupunkiin, kun taasen
sotajoukko leiriytyi tasangolle ympäristöön. Oli sovittu siitä, että
jos ruotsalaiset lähestyivät Weissenfelsiä, olisi sikäläisen linnueen
kohdalla tykinlaukauksella annettava merkki, ja samalla tavoin oli
päämajasta annettava merkki, että sotajoukko saapui kokonaisuudessaan.
* * * * *
Kuten tiedämme, lähti Kustaa Aadolf itään päin siinä tarkoituksessa,
että saisi saksilaiset ja lüneburgilaiset yhtymään omaan
sotajoukkoonsa. Niin pitkälle oli Wallenstein laskenut oikein, mutta
ei pitemmälle.
Marraskuun 3 p:nä muutamia tunteja ennen päivän koittoa lähti Kustaa
Aadolf Naumburgiin, johon hän oli jättänyt vähäisen puolustusjoukon.
Retkeä jatkettiin koko iltapäivä Pegauta kohden, joka on puolitiessä
Naumburgin ja Griman välillä.
Puolipäivän ajoissa jätettiin kuninkaalle kirje, jonka Wallenstein
oli lähettänyt eräälle keisarilliselle sotapäällikölle Querfurtiin.
Se sisälsi viimeksimainitulle käskyn lähteä heti väkineen
Pappenheimin luo, joka oleskeli Hallessa. Tämä tieto, joka osoitti,
että Wallenstein oli hajoittanut voimansa lähettämällä pois
Pappenheimin, minkä sittemmin vahvistivat myös useat vangit, oli
Kustaa Aadolfille mitä tärkein uutinen.
Muutamia minuutteja seisoi hän aivan hiljaa, mutta silmien
ilmeestä saattoi nähdä kuinka mahtavat ajatukset liikkuivat hänen
mielessään... Tilaisuus käydä Wallensteinin kimppuun oli liian
suotuisa, ja hän lausui syvällä tunteella: "Nyt totisesti uskon, että
Jumala on antanut vihollisen käsiini!"
Mutta tässä ei ollut aikaa hukata hetkistäkään. Kustaa Aadolf ei
koskaan vitkastellut käydessään tuumasta toimeen. Hän tahtoi samana
päivänä toteuttaa päätöksensä ja antoi heti lähtökäskyn, minkä
jälkeen ruotsalaiset joukot aloittivat marssinsa pohjoista kohden.
Kreivi Rudolf Colloredo, joka oli lähetetty noutamaan Weissenfelsiin
jätettyjä sataa miestä, katseli linnan ikkunasta Ruotsin kuninkaan
lähestymistä, ja linnassa jymähti kolme tykinlaukausta lennättäen
viestin Lützeniin ja Wallensteinille, että vihollinen lähestyy.
Weissenfelsin linna väki vetäytyi nopeasti tiehensä, ja linna
miehitettiin heti sen jälkeen ruotsalaisella väellä.
Heti tästä tiedon saatuaan kirjoitti Wallenstein Pappenheimille, että
tämä saapuisi viivyttelemättä, sillä vihollinen lähestyi ja oli jo
ehtinyt solaan.
Niin olikin laita. Parisen tuntia puolipäivän jälkeen oli kuningas
sotajoukkoineen Rippachin ahtaassa ja vaikeasti kuljettavassa
vuorensolassa. Samanniminen pieni joki virtaa luoteista kohden
Saaleen vesiperäisiä niittyjä myöten, niiden kukkulain välitse,
joista lähtien laajenee Lützeniä ja Leipzigiä ympäröivä alatasanko.
Sola muodostaa ikäänkuin portin, jonka kautta Thüringin alimpia
vietteitä myöten tullaan suurelle saksilaiselle tasangolle.
Kroatilaiseversti Isolani oli saanut tehtäväkseen puolustaa tätä
solaa. Heti kun hän oli kuullut kolme tykinlaukausta Weissenfelsistä,
lähetti hän pikaviestin ympäristöön hajaantuneille rykmenteilleen ja
miehitti sen pohjoisen rantarinteen, jota kulki maantie Naumburgista
Leipzigiin. Tietä oli melkein mahdoton kulkea, minkä vuoksi
ruotsalaisten täytyi mennä yli hieman idempänä samannimisen kylän
kautta. Isolani teki alussa vastarintaa, mutta hänet pakoitettiin
peräytymään Lützeniin.
Ylimeno ei ollut käynyt niin pian kuin olisi ollut välttämätöntä, jos
mieli vielä samana päivänä hyökätä vihollista vastaan. Ilta alkoi jo
hämärtyä, ja tuli yö, ennenkuin sotajoukko ehti yli. Oli sitä paitsi
vielä saksalainen peninkulma Lützeniin, sotajoukko tarvitsi lepoa ja
sai sentähden leiriytyä kentälle Rippachin pohjoispuolella.
Heti sen jälkeen kutsui Kustaa Aadolf sotapäällikkönsä yleiseen
sotaneuvotteluun; hän oli levoton viivytyksen tähden, siitä
saattoi koitua suuria hankaluuksia. Keisarillinen sotajoukko,
joka vaivalloisen marssin jälkeen oli majoitettu kyliin Lützenin
ympärille, saisi aikaa järjestäytyä. Ja vaarallisinta kaikista oli,
että Pappenheim voisi hänkin palata yön kuluessa.
Sotaneuvostossa esitettiin myös kysymys oliko sotasuunnitelmaa
jatkettava vai oliko vetäydyttävä takaisin ja ensin koetettava päästä
yhtymään saksilaisten ja Yrjänä herttuan kanssa. Kniphausen äänesti
jälkimäisen ehdotuksen puolesta, mutta Bernhard herttua sitä vastoin
puolusti hyökkäystä. Kuningas itse oli samaa mieltä kuin herttua.
"Parasta on", sanoi hän, "pestä itsensä oikein puhtaaksi, kun kerran
on mennyt kylpyyn, ja sodassa sitä paitsi suotuisa silmänräpäys
ratkaisee kaiken."
Päätettiin siis ryhtyä hyökkäykseen. Pappenheimin saapumisesta
koituvaa vaaraa varoen päätettiin, että sotajoukon oli aloitettava
marssinsa jo muutamia tunteja ennen päivänkoittoa.
Sotahuudoksi määrättiin: "Jumala kanssamme!" Ja sen jälkeen
sotaneuvosto hajaantui.
Väsymys kiireellisen lähdön ja vaivalloisen Rippachin ylimenon
jälkeen ja vielä enemmän huomispäivän työ kehoitti lepoon.
Kustaa Aadolf nousi vaunuihin, joissa herttua Bernhard ja Kniphausen
olivat hänen seurassaan. Häntä kehoitettiin, että hän suvaitsisi
valita mukavamman lepopaikan. "Kuinka voin tehdä niin", vastasi hän,
"kun näen niin useita ympärilläni sellaista ilman."
Loitompana Lützeniin päin saattoi nähdä vihollisen vahtitulet siellä
täällä kylissä.
Kuningas vaipui uneen, mutta nukkui levottomasti. Kun hän heräsi,
oli puoliyö jo mennyt. Hän ei enää lepoa ajatellutkaan, vaan alkoi
heti antaa määräyksiään lähtöä varten. Sotajoukko asetettiin kahteen
riviin, ratsuväki sivustoille kuten tavallisesti ja jalkaväki
keskelle. Kuormasto muodosti kolmannen linjan.
Heti kun kaikki oli järjestyksessä, annettiin merkki lähtöön.
Kello kävi silloin viidettä aamulla, ja oli vielä aivan pimeää.
Kulkueen aloitti oikean sivustan ratsuväki, ja sen jälkeen seurasi
jalkaväki siinä järjestyksessä kuin se oli asetettu, niin että
perille saapuessa taistelujärjestys olisi ykskaks' valmis ja hyökkäys
saatettiin heti aloittaa.
Sotajoukko marssi maantietä myöten, joka kulkee koillista kohden
Lützeniin. Puolitien paikkeilla sijaitsee Röckaun kylä, ja täällä
käännytään itää kohden tasangolle. Himmeä valonkajastus, joka ennusti
päivänkoittoa, näkyi itäisellä taivaanrannalla. Saattoi jo eroittaa
Lützenin tornit. Sieltä tervehdittiin ruotsalaisia musketeilla, ja
kaupungin reunalla näkyi hieman ratsuväkeä, ja ainoastaan tummina
kasoina saattoi näin loitolla eroittaa jalkaväkijoukot, jotka
näyttivät lähestyvän.
Kuitenkin jatkoi ruotsalainen sotajoukko keskeyttämättä marssiaan.
Noin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä täytyi mennä Mühlgraben
nimisen puron yli. Ylimeno ei ollut lainkaan vaikea, vaikka
puro alempana virtaa suoniittyjen läpi ja levenee yhä kaupunkia
lähetessään.
Kun oli päästy yli, oli Lützen edessäpäin vasemmalla, oikealla
hieman loitommalla oli metsää. Kuningas suuntasi rivinsä marssimaan
pohjoista kohden, niin että oikea siipi kulki metsän reunoitse.
Kun etumaiset eskadroonat olivat joutuneet metsän pohjoisrajalle,
käski kuningas koko sotajoukon pysähdyttää marssinsa. Kuormasto oli
Röckausta mennyt itäänpäin ja pysähtynyt Meuchenin kylään Lützenin
kaakkoispuolelle.
Kello oli silloin kahdeksan korvilla aamulla.
* * * * *
Keisarillisten leirissä oli vilkasta liikettä. Weissenfelsistä
ammutut kolme tykinlaukausta olivat tehneet tarkoitetun vaikutuksen,
ja käskyjä annettiin, että kaikilta tahoilta oli riennettävä leiriin.
Tiedämme Wallensteinin kirjoittaneen Pappenheimille, että hän oli
palaava kaikkine väkineen; mutta pikalähetti, jonka oli ratsastettava
Halleen, ei lähtenyt taipalelle ennenkuin myöhään illalla.
Viivytyksistä huolissaan lähetti Wallenstein vielä yhden viestin.
Mutta tämä ei suuria hyödyttänyt: Pappenheim ei mitenkään voinut
tulla heti.
Hän oli samana päivänä valloittanut Maritzburgin linnan Hallen
lähellä. Hänen väkensä oli hajaantunut kaupunkiin ryöstelemään, ja
kesti kotvan, ennenkuin hän ehti koota sen. Hänen oli mahdoton saapua
ennenkuin marraskuun 6 p:nä iltapuoleen. Wallensteinin kirjeen pisti
hän taskuunsa. Sitä säilytetään vieläkin hänen verensä tahraamana
Wienin arkistossa.
Keisarilliset rykmentit asetettiin sillä välin taistelujärjestykseen
sitä mukaa kuin ne saapuivat leiriin. Keisarilliset rakuunat
ja etuvartiot olivat työssä koko yön syventäen ojia maantien
molemmin puolin Leipzigin ja Lützenin välillä. Ojia oli käytettävä
muskettisoturien rintavarustuksina.
Ei voida varmaan sanoa, kuinka suuri Wallensteinin sotavoima oli
tässä tilaisuudessa, mutta Pappenheimin saapuessa otaksutaan sen
nousseen 25,000 mieheen.
Aamun koittaessa kerrottiin, että ruotsalainen armeija oli
lähestymässä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin aamusumun läpi saattoi
eroittaa ratsujen ja jalkaväen töminää.
Tuskin enemmän kuin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä ruotsalainen
sotajoukko menikin yli Mühlgrabenin ja marssi avoimelle tasangolle.
Se oli mitä tärkein hetki; oli kysymys siitä, kuka tästälähin oli
säätävä lakeja Saksalle. Varmaankin sykki levoton sydän niiden
molempien sotaherrojen rinnassa, joihin Euroopan silmät tällä
hetkellä olivat tähdätyt.
Aamusumu, joka liiteli yli kentän tiheänä ja melkein
läpinäkymättömänä, näytti viime hetkessä tekevän tyhjiksi Kustaa
Aadolfin toiveet toteuttaa oma hyökkäyssuunnitelmansa, ennenkuin
Pappenheim ehtisi tulla takaisin.
Ja sumu pikemmin lisääntyi kuin väheni. Se kietoi kaiken sellaiseen
pimeyteen, etteivät sotamiehet enää nähneet lähintä miestä rivissä.
Oli kuin seistaisiin meren pohjalla, missä vihollisen tiedettiin
tulevan vastaan, mutta missä häntä ei voinut nähdä.
Sumu oli Wallensteinille hyvä liittolainen ja vahvisti hänen
toivoaan, että Pappenheim ehtisi tulla ennen taistelun alkua.
Kun ohikulkeneesta ruotsalaisesta sotajoukosta ei enää kuulunut
mitään, kutsui Wallenstein koolle kenraalinsa ja piti puheen,
jossa hän kehoitti heitä rohkeuteen ja uskollisuuteen. Sen jälkeen
ilmoitettiin sotahuuto. Se oli sama kuin Leipzigissäkin: "Jeesus
Maria." Heti sen jälkeen pidettiin messu koko sotajoukolle, ja
Wallenstein kannatutti itseään paareilla taistelujärjestykseen
asetetun sotajoukon rivien editse. Mitään puhetta hän ei sotamiehille
pitänyt. Richelieu sanoo: "Pelkällä läsnäolollaan ja äänettömällä
ankaruudellaan näytti hän tekevän miehistölle ymmärrettäväksi, että
hän oli palkitseva tai rankaiseva ansion mukaan."
"Jalkaleininsä" vuoksi ei Wallenstein voinut nousta ratsaille. Mutta
hänen ratsuaan kuljetettiin satuloituna paarien rinnalla, niin että
se olisi saapusalla, jos sotaherra tahtoi sitä käyttää.
Kun hän oli tarkastanut koko sotajoukon ja tullut vakuutetuksi
siitä, että hänen käskyjään oli noudatettu, käski hän, että Lützenin
kaupunki oli sytytettävä molemmilta puolin, niin ettei vihollisella
olisi siitä mitään hyötyä, minkä jälkeen hän asettui sotajoukkonsa
keskustaan odottamaan ruotsalaisten hyökkäystä.
Silloin kuuluivat koitolta läpi sumun juhlalliset huomenvirren
sävelet, virren, johon otti osaa koko ruotsalainen sotajoukko.
Kun ruotsalaisten rivit olivat pysähtyneet ja kääntyneet vihollista
vastaan, odotettiin ainoastaan sumun hälventymistä, että voitaisiin
ryhtyä taisteluun. Mutta sumu sakeni vain sen sijaan että
olisi alkanut hälvetä. Silloin kuningas kutsui koko sotajoukon
aamurukoukseen, ja mahtavasti kohosivat korkeutta kohden Lutherin
ihanan virren sävelet: "Jumala ompi linnamme!"
Silminnäkijät kertovat, että Kustaa Aadolf tänä aamuna oli tavattoman
vakava, emmekä me, jotka hänet tunnemme, sitä ihmettele. Hän tunsi,
hän aavisti, että tilinteon hetki oli läsnä, ja hänen kristillinen
mielensä nöyrtyi Herran edessä. Hän toivoi, hän aavisti, että ikuinen
rakkaus on myöskin ikuinen laupeus, eikä hänen luottamuksensa voinut
sentähden pettää, enemmän kuin rohkeutensakaan. Herran soturi oli hän
oleva viime hetkeen; valon ja vapauden lipunkantaja. Sodan ratkaisun,
elämän ja kuoleman laski hän Hänen käteensä, joka johtaa ihmisten
kohtaloita oman viisautensa mukaan.
Nämä ajatukset täyttivät niin hänen mielensä, että kun häntä
pyydettiin ruualle, ei hän tahtonut. Kun hän sen jälkeen pukeutui
sotasopaansa, näytti hän kaipaavan jotakin. Amuletti oli poissa...
Kun häneltä kysyttiin mitä puuttui, vastasi hän: "jotakin, joka
luultavasti on jo tehnyt tehtävänsä."
Kun laulu oli vaiennut, ratsasti kuningas rivien editse ja puhutteli
ruotsalaisiaan ja suomalaisiaan seuraavin sanoin: "Rakkaat ystävät
ja maanmiehet! Tänään on tullut aika osoittaa mitä olette oppineet
niin monissa otteluissa. Täällä ei vihollinen ole vastassanne
korkealla vuorella eikä lujien vallitusten takana, vaan avoimella
kentällä. Te tiedätte hyvin, että vihollisemme on tähän asti avointa
taistelua välttänyt; ja kun hän nyt antautuu kenttätaisteluun, ei
se tapahdu vapaasta tahdosta ja voiton toivossa, vaan siksi, ettei
hän enää voi meitä välttää. Sentähden, olkaa valmiit niinkuin
urhoolliset sotamiehet!... Seiskaa lujina rinnatusten, taistelkaa
ritarillisesti Jumalanne, isänmaanne ja kuninkaanne puolesta. Minä
tahdon palkita teitä kaikkia niin, että teillä tulee olemaan syytä
minua siitä kiittää. Mutta jos -- mistä Korkein teitä varjelkoon --
te jättäydytte tappiolle tässä taistelussa, niin ei ainoatakaan luuta
ole teistä palaava Ruotsiin."
Saksalaisille puhui hän näin: "Teitä, kunnon veljet ja toverit,
pyydän ja kehoitan minä kristillisen omantuntonne ja kunnianne
nimessä: tehkää nyt velvollisuutenne, niinkuin usein ennenkin olette
tehneet yhdessä minun kanssani ja erittäinkin vuosikausi sitten
verrattain lähellä tätä paikkaa. Silloin löitte vanhan Tillyn ja
hänen sotajoukkonsa, ja minä toivon, ettei tämä vihollinen ole
pääsevä helpommalla. Reippaasti rynnäkköön! Ette tule taistelemaan
ainoastaan minun johdollani, mutta minun kanssani ja rinnallani. Itse
olen käyvä edellänne ja paneva henkeni ja vereni alttiiksi. Seuratkaa
minua, niin Jumalan avulla varmaan saavutatte voiton, joka on koituva
teidän ja jälkeläistenne hyväksi. Jollei, niin silloin on hukassa
uskontonne, vapautenne, ajallinen ja iankaikkinen menestyksenne!"
Sumu peitti yhä kentän sakeana ja läpinäkymättömänä. Saattoi eroittaa
rivejä tuskin sylen päähän. Silloin tällöin, kuului tykinlaukaus
vihollisen taholta, ja sivustoilla vaihdettiin muutamia laukauksia
etuvartioiden kesken. Kenties tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan
viritti Kustaa Aadolf omin äänin: "Älä pelkää lauma piskuinen!" Tämä
virsi, joka on kuninkaan itsensä sepittämä, oli tällä hetkellä kuin
puhjennut hänen sisimmästä sielustaan, ja loppusäkeet pitivät yhtä
sen sotahuudon kanssa, jonka hän määräsi tätä taistelua varten:
"Jumalan kanssa taistellen
on voitto meidän varmaan!"
Kuninkaan lähimpään ympäristöön, jonka hän itse oli valinnut,
kuuluivat Saksi-Lauenburgin herttua Frans Albert, hovimarsalkka
Kreilsheim, frankkilainen kamariherra Truchsess, majuri Molk
Meklenburgista, paashi August Leubelfing, erään aatelismiehen poika
Nürnbergistä, muutamia Erfurtissa hajoitettujen rykmenttien upseereja
sekä kaksi ruotsalaista henkisotilasta, nimittäin Lauri Antinpoika ja
Jaakko Eerikinpoika.
Vasta yhdentoista ajoissa aamupäivällä alkoi sumu sen verran hälvetä,
että saatettiin ajatella taistelun alkamista.
Siitä paikasta, johon ruotsalainen sotajoukko oli asetettu, aukeni
avara kenttä aina Lützeniin saakka. Wallenstein oli asettanut
joukkonsa Lützenin edustalle, ja molemmilla sivustoilla oli, niinkuin
tavallisesti, ratsuväkeä, oikealla 5,000 miestä Holkin johdolla ja
vasemmalla 4,000 miestä Götzin johdolla. Keskustassa oli neljä suurta
neliötä jalkaväkeä.
Ruotsalainen armeija oli asetettu kahteen joukkoon. Ensimäisen oikeaa
sivustaa johti, kuten tavallisesti, kuningas itse. Siellä olivat
äärimäisinä suomalaiset Stålhandsken johdolla, länsigööttalaiset
Soopin, sitten södermanlantilaiset Sachin, uplantilaiset Axelssonin
johdolla ja niin edelleen. Ensimäisen ryntäysjoukon keskustaa,
joka oli jalkaväkeä, johti kreivi Niilo Brahe. Oikealta lukien
olivat siellä perätysten ruotsalaisten keltainen, sininen ja vihreä
prikaati, yhteensä 5,000 miestä. Vasempaan sivustaan, jota johti
Weimarin herttua, kuului pelkästään saksalaisia.
Samoin oli toisen ryntäysjoukon laita. Oikea sivusta, kenraali
Bulach; keskusta, Kniphausen; vasen sivusta, kenraalimajuri
Hoffkirchen.
Jokaisen ratsuväkieskadroonan välisen aukon täytti 200-miehinen
plutoona muskettisotureita. Neljän jalkaväkiprikaatin edessä olivat
niin ensimäisessä kuin toisessakin ryntäysjoukossa rykmentintykit,
viisi kummankin edessä. Järeät tykit, joita oli seitsemän luvultaan,
olivat ensimäisen ryntäysjoukon jalkaväen edessä.
Useat päälliköt olivat täällä samat kuin Leipzigissäkin. Molemmissa
taisteluissa olivat ruotsalaiset, niin jalka- kuin ratsuväkikin,
enimmäkseen oikealla sivustalla. Lützenin edustalla kuului ensimäisen
ryntäysjoukon oikeaan sivustaan pelkkiä ruotsalaisia ja suomalaisia.
Lähin jalkaväki oli sekin ruotsalaista, nimittäin prikaati vanhoja,
koeteltuja urhoja, joka oli kulkenut voitosta voittoon. Lähinnä
oli keltainen prikaati, jota Teuffel oli muinoin johtanut ja jota
kuningas nimitti tavallisesti "päänalusekseen." Kun Teuffel oli
kaatunut Leipzigissä, johti prikaatia sen jälkeen Niilo Brahe, jolla
oli koko ensimäisen joukon keskusta komennossaan. Sinistä prikaatia
komensi Winkel, vihreää Wildenstein.
Ylin päällystö oli täällä muuten saksalainen; ainoastaan Niilo Brahe
oli ruotsalainen. Kustaa Horn ja Juhana Banér olivat Etelä-Saksassa,
ja Lennart Torstensson, tykkiväen mainio päällikkö, istui vankina
Ingolstadtissa.
17.