Kustaa Aadolfkaan ei siis ollut voittamaton, kuten maailma oli
uskonut. Sädekehä oli himmennyt, ja kuten tavallista, suurensi huhu
hänen tappioitaan, ja taistelusta puhuttiin pian ikäänkuin se olisi
päättynyt keisarillisten ratkaisevalla voitolla. Siitä seurasi, että
kiitolliset ystävät alkoivat horjua, kun taasen vihollisten rohkeus
lisääntyi.
Kuninkaan ensi aikomus oli asettua leiriin Fürthin tienoille. Sillä
jos Wallenstein aikoi hyökätä Nürnbergiä vastaan, tahtoi hän olla
mailla rientääkseen pikaisesti apuun.
Mutta asema niin leirissä kuin kaupungissakin kävi pian
sietämättömäksi. Muonaa ei saatu riittävästi. Nürnbergiläiset
porvarit olivat mitä suurimmalla auliudella antaneet varastonsa,
mutta kun ne olivat lopussa, näyttäytyi kalpea nälkä hirmuisempana
kuin konsanaan, erittäinkin kun vaikeat kulkutaudit alkoivat riehua
samaan aikaan.
Jo elokuussa laskettiin kaupungissa 4,000 kuollutta. Kurjuus
lisääntyi päivä päivältä. Sotamiehiä kuoli tuhansittain, ja rykmentti
näytti jäävän melkein ilman hevosia. Mieshukka laskettiin syyskuun
alussa 12,000 mieheksi, 8,000 hevosta oli kaatunut, ja kuolleiden
lista Nürnbergissä nousi samaan aikaan hirveään summaan, 30,000
ihmiseen.
Sellaista kurjuutta ei kuningas voinut sietää. Oli tosin katkera
häpeä lähteä peräytymisretkelle, mutta Kustaa Aadolf tahtoi
sotakunniansakin uhalla pelastaa väkensä.
Akseli Oxenstjerna jätettiin Nürnbergiin 4,500 miehen keralla,
ja syysk. 8 p:nä lähti kuningas Fürthistä 1,700 miestä mukanaan.
Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin marssi ruotsalainen sotajoukko
Wallensteinin leirin ohi länttä kohden. Herttua Bernhard jäi jäljelle
pitämään Wallensteinia silmällä, mutta tämä pysyi liikkumatonna
leirissään hyökkäämättä yhtä vähän kuninkaan kuin herttua
Bernhardinkaan kimppuun. Tämä seurasi kuningasta seuraavana päivänä
Neustadtiin, jossa viivyttiin muutamia päiviä. Sieltä jatkettiin
retkeä Windsheimiin, jossa kulkutaudit vähensivät väkeä niin rutosti,
että viikon kuluessa kuoli 12,000 jalkamiestä ja 6,500 ratsumiestä.
Niin suunnaton oli väentuho, että 46,000 miehen suuruisesta
sotajoukosta oli enää jäljellä ainoastaan 18,500.
Wallensteinin ja vaaliruhtinas Maksimilianin välit eivät suinkaan
olleet hyvät ja ne olivat yhä huonontuneet Burgstallissa oleskelun
aikana. Ruotsalaisten lähdettyä peräytymisretkelle tahtoi
vaaliruhtinas ajaa heitä takaa, mutta Wallenstein vastasi ainoastaan
jyrkästi: "Ei!" Se oli katkera loukkaus monien entisten lisäksi, ja
kun vaaliruhtinas kohta sen jälkeen erosi Wallensteinista ja palasi
Baijeriin kahdeksantoista ratsuväkikomppaniansa kanssa, lausui
hän ystävilleen merkitsevät sanat: "Nyt on friedlantilainen meitä
kylliksi kiusannut."
Syyskuun 13 p:nä lähti Wallenstein vihdoin leiristään ja marssi
Farkheimiin. Hänen sotajoukkonsa oli huvennut vähempään kuin puoleen;
siihen kuului nyt ainoastaan 22,000 miestä.
Valtiokanslerilta sai kuningas tiedon, että Wallenstein oli
lähtenyt leiristään ja marssinut pohjoista kohden, kun sen sijaan
hänen alipäällikkönsä Galas oli lähtenyt eteläänpäin polttamaan ja
ryöstämään.
Keisarillinen sotajoukko teki hirmuista tuhoa Ylä-Pfalzissa.
Bambergin kaupunki vallattiin, Bayreuth ryöstettiin typötyhjäksi,
ainoastaan Culmbach kesti useat hyökkäykset. Herttua Bernhard,
jonka johtoon kuningas oli heti Nürnbergistä lähdettyä jättänyt
8,500 miestä, teki vastustajalleen niin suurta haittaa kuin voi.
Wallenstein marssi silloin Koburgia vastaan, mutta herttua, joka oli
arvannut hänen tarkoituksensa, lähetti eversti Taupadelin 500 miehen
kera ottamaan linnan valtaansa.
Kaupunki antautui, mutta ei linna, jonka urhea päällikkö torjui useat
hyökkäykset eikä pelästynyt uhkauksista. Hyökkäys Koburgin linnaa
vastaan maksoi keisarilliselle sotajoukolle viisisataa miestä ja
paljon ajanhukkaa, sillä piirityksen aikana oli Weimarin herttua
tunkeutunut Schweinfurtista Hildburghauseniin ja siten katkaissut
vihollisilta tien Thüringeniin.
Vieden mukanaan Koburgin kaupungista ryöstämänsä suuren saaliin
retkeili Wallenstein aina Altenburgiin saakka jossa edeltäpäin
lähetetyt Holkin ja Galasin johtamat ryövärilaumat yhtyivät häneen.
Tämän sotajoukon kera marssi Wallenstein Leipzigiin, joka antautui
lokakuun 22 p:nä ja maksoi 50,000 riikintaalaria säästyäkseen
ryöstöltä. Seuraavana päivänä antautui Pleissenburgin linna.
Pappenheim oli Ala-Saksiin saanut useita käskyjä, että hänen oli
yhdyttävä Wallensteiniin. Vihdoin hänen täytyi totella. Matkalla
valloitettuaan Hildesheimin saapui hän lokakuun lopulla Merseburgiin,
jossa kohtasi Wallensteinin. Melkein kaikki keisarilliset joukot
olivat nyt Saksissa, ja onnetonta maata ryöstettiin mitä hirveimmin.
Horjuvainen Juhana Yrjänä oli nyt joutunut pahaan pulaan; itse oli
hän kykenemätön toimittamaan mitään ja sentähden lähetti hän viestin
toisensa jälkeen Weimarin herttualle, kuninkaalle ja Arnimille, joka
oli Schlesiassa, että hän heti rientäisi kotiin.
Weimarin herttua Bernhard ei halunnut mitään hartaammin kuin auttaa
sukulaistaan. Mutta hän sai Königshofeniin käskyn kuninkaalta, ettei
ryhtyisi mihinkään ennen kuninkaan saapumista.
Herttua saapui lokak. 8 p:nä Arnstadtiin, jossa odotti kuningasta.
Sinne saapuivat vähitellen kuninkaan ja valtiokanslerin johtamat
joukot, jotka tiellä olivat yhtyneet. Oxenstjerna matkusti
Würtzburgiin, mutta kuningas lähti koko sotajoukon kera Erfurtiin.
Suurella tasangolla kaupungin edustalla pidettiin sotaväen katselmus.
Koko sotavoima oli ainoastaan 18,500 miestä; näistä oli kuningas
itse tuonut mukanaan ainoastaan 11,000, muut olivat osaksi herttua
Bernhardin sotajoukkoa, osaksi hänen veljensä Vilhelmin, Weimarin
herttuan.
Urhea Taupadel jätettiin kaupungin päälliköksi. Kuningas itse lähti
Buttstedtiin, josta käsin hän kehoitti Juhana Yrjänää ja Lüneburgin
Yrjänä herttuaa yhtymään häneen. Kuninkaan tarkoitus oli yhdyttyään
saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen kanssa ja siten tultuaan
vihollista voimakkaammaksi ajaa tämä Saksista pois ja pakoittaa
asettumaan talvimajoilleen keisarillisiin perintömaihin.
Itse tahtoi hän pääjoukon kanssa lähteä Ala-Saksiin, joka oli ensin
vapautettava. Sitten aikoi hän asettua talvimajoilleen, saksilaisen
sotajoukon suojellessa omaa maatansa ja Weimarin herttuan Bernhardin
pitäessä yllä yhteyttä Ylä- ja Ala-Saksin välillä.
Edistääkseen saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen yhdistymistä
meni hän Saalen kautta Naumburgiin, jonka jo olivat miehittäneet
kuninkaan muskettisoturit ja rykmentti ratsuväkeä.
Keskiviikkona lokakuun 30 p:nä saapui hän tähän kaupunkiin. Siellä
oli pelätty joka hetki keisarillisten saapumista murhaamaan ja
polttamaan, ja ilo oli sitä suurempi ja odottamattomampi, kun nähtiin
liehuvat sinikeltaiset liput. Ilo tästä sydämellisestä vastaanotosta
ja luottamus Jumalaan antoi Kustaa Aadolfille voimaa kestää mitä
katkerimman pettymyksen, joka oli häntä kohtaava.
Tiedämme miten tärkeänä kuningas piti Saksin vaaliruhtinaskuntaa.
Se oli hänen mielestään evankelisen opin lujin tukikohta Saksassa,
ja mitä kaikkea olikaan hän uhrannut vaaliruhtinasraukan, valapaton
Juhana Yrjänän tähden! Heikko ja epäluotettava oli tämä aina
ollut, mutta nyt alkoi hän yhä selvemmin osoittaa, että hän oli
kavaltaja. Hän punoi salajuonia Wallensteinin ja Arnimin kanssa;
tämä viimeksimainittu, joka yhä oli Schlesiassa saksilaisten
joukkojen kanssa, ei palannut huolimatta herransa kehoituksista.
Mutta nämä olivatkin vain näön vuoksi. Wallenstein vilkutti alinomaa
peruutusjulistustaan, ja oli jälleen herännyt ajatus liitosta, jossa
Saksi evankelisen liiton pääpaikkana saattoi ojentaa ystävällisen
käden niin keisarille kuin Baijerillekin, ja niin yhdessä oli Ruotsin
kuningas ajettava matkoihinsa.
Kustaa Aadolfin oli vaikea uskoa niin suurta vilppiä, mutta missään
tapauksessa ei se saanut häntä käännyttää viittomaltaan tieltä.
Koskaan ei Kustaa Aadolfin luottamus Jumalan mahtavaan apuun
näyttäytynyt kirkkaammassa ja kauniimmassa valossa kuin hänen
ilman liittolaisia ainoastaan 20,000 miehen keralla lähtiessään
ylivoimaista keisarillista sotajoukkoa vastaan.
Naumburgissa sai hän tiedon Wallensteinin ja Pappenheimin
yhtymisestä. Keisarillinen sotajoukko oli Weissenfelsissä, siis
aivan kuninkaan tiellä, kun hän aikoi Torgauhun. Silloin päätti hän
vahvistaa leirinsä vallituksilla ja jäädä Naumburgiin odottamaan
saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen saapumista.
Päätös pantiin heti toimeen, mutta kun syksy oli myöhäinen ja
pakkanen ankara, täytyi jalkaväki majoittaa kaupunkiin, ratsuväkeä
ympäröiviin kyliin.
Useita päiviä odotti hän uskotonta liittolaistaan, mutta turhaan.
16.