Vihdoinkin, tuossa yhdentoista tienoilla, alkoi tuuli hengähdellä
ajaen sumun pois kentältä. Silloin saattoi nähdä vihollisen
sotarintaman laajuuden, ja se näyttäytyi paljon lujemmaksi kuin oli
odotettu. Kustaa Aadolf käsittikin, että menestys riippui hyökkäyksen
voimakkuudesta ja nopeudesta.
"Nyt tahdomme Herran nimessä käydä eteenpäin", huudahti hän ja pani
kätensä ristiin miekankahvan ympärille. "Jeesus, Jeesus, Jeesus,
suo meidän tänä päivänä taistella pyhän nimesi kunniaksi!" Sen
jälkeen veti hän miekkansa, heilautti sitä päänsä yllä ja komensi:
"Eteenpäin!"
Tykkien jyske aloitti molemmin puolin verisen leikin. Se kävi yhä
järeämmäksi sitä mukaa kuin edettiin ja yhä vaarallisemmaksi,
kun lähettiin maantietä, jonka raviojiin muskettisoturit olivat
kätkeytyneet.
Kun jalkaväki heidät nähdessään otti muutaman askelen takaisin,
tarttui Kustaa Aadolf itse keihääseen ja tahtoi käydä etumaisena
rynnättäessä hautoja vastaan. Mutta sotamiesten huudot ja rukoukset
saivat hänet siitä luopumaan, minkä jälkeen hän nousi jälleen
ratsaille ja palasi ratsuväen luo oikealle siivelle.
Kello oli kahdentoista paikkeilla, kun saavuttiin maantielle.
Eteenpäin rynnättäessä oli ruotsalaisten vasemmalla sivustalla
suoraan vastassa vihollisen patteri, joka oli asetettu Hirsipuumäelle
kaupungin reunalle, samoinkuin ruotsalaisten keskustan vastassa oli
maantien taakse pystytetty patteri. Mieshukka oli erittäin suuri
varsinkin vasemmalla sivustalla, ja ainoa pelastus oli peloton
rynnäkkö.
Niilo Brahe pääsi ilman erikoisia vaikeuksia ojien ja maantien yli.
Prikaatit menivät samoin yli siinä järjestyksessä, mihin ne oli
asetettu. Sininen prikaati, joka oli vihollisen patteria lähinnä,
kävi pelottomasti kimppuun ja valloitti sen.
Heti patterin takana oli vastassa etumaisia vihollisen suurista
jalkaväkineliöistä. Johtaja, Berthold Wallenstein, oli ylipäällikön
poika. Sitä lähimmän neliön päällikkö oli Granen markiisi. Tätä
viimeksi mainittua vastaan tuli ruotsalainen prikaati rynnäten
vastustamattomalla voimalla, samalla kun keltainen prikaati kääntyi
Berthold Wallensteiniä vastaan. Hyökkäys tapahtui sellaisella
vauhdilla, että molemmat suunnattomat neliöt alkoivat horjua ja
peräytyä, ja Berthold Wallenstein haavoittui.
Tieto patterin valloituksesta oli saapunut kuninkaalle, ja hän otti
hatun päästään ja kiitti Jumalaa.
Vastapäätä seisoivat kroatilaiset ja keisarilliset kyrassieerit
tummissa varustuksissaan. Kuningas viittasi niihin ja sanoi
Stålhandskelle: "Käykää noiden mustien sotapoikien kimppuun, ne
tulevat tekemään meille pahaa!"
Mutta sen kiertoliikkeen aikana, minkä ruotsalainen prikaati teki
hyökätäkseen vihollisneliön kimppuun, oli se oikea siipi jäänyt
suojattomaksi. Keisarillinen ratsuväki näytti olevan valmis
käyttämään sitä hyväkseen, molempain toisten jalkaväkineliöiden
liikkuvain linnoitusten tavoin tullessa eteenpäin. Kolmen
ruotsalaisen prikaatin täytyi vetäytyä takaisin, jollei tullut
pikaista apua. Vaara oli ylen uhkaava.
Mutta vihreä prikaati ei ollut vielä ehtinyt maantien yli.
Välttääkseen Hirsipuumäen tuulimyllyjen luona sijaitsevan
vihollispatterin murhaavaa tulta oli se vetäytynyt vasempaan, missä
jyrkkä rinne sitä hieman suojasi. Suuri ruotsalainen patteri tuotiin
esiin ja asetettiin vihreän ja sinisen prikaatin eteen vastaamaan
tuulimyllypatterin tuleen. Mutta kaikki riippui hiuskarvasta, ja
kuningas, jonka valpas katse keksi kaiken, huomasi vaaran ja riensi
oikean sivustan kera avuksi.
Tämä saattoi eteenpäin rynnätessään liikkua suuremmalla vapaudella,
koskei vihollisella sillä puolen ollut tykistöä lainkaan. Tosin
hevoset säikkyivät ojista leimahtelevaa muskettitulta, ja ne voitiin
vain vaivoin pakottaa eteenpäin, mutta ruotsalaiset muskettisoturit
ajoivat vihollismusketöörit pakoon. Pahempi oli päästä hautojen yli.
Päästiin sentään. Stålhandsken suomalaiset, jotka olivat äärimäisinä
oikealla, menivät ensiksi ylitse ja sen jälkeen muut eskadroonat,
viimeksi smålantilaiset. Hyökkäystä odottelematta ratsastivat nämä
täyttä laukkaa vihollista vastaan, ja alussa näytti kaikki käyvän
toiveiden mukaan täälläkin.
Isolanin kroatilaiset pakenivat heti hyökkäystä odottamatta. Lähimmät
eskadroonat vihollisen ensimäisessä linjassa tosin laukaisivat
karbiininsa, mutta lähtivät sen jälkeen pakoon hekin.
Sitä myöten oli ruotsalaisten puolella kaikki hyvin, mutta heti sen
jälkeen ilmoitettiin kuninkaalle, että jalkaväkiprikaatit alkoivat
antaa perää. Niin hyvin molemmat jalkaväkineliöt kuin ryntäävät
kyrassieeritkin uhkasivat näitä sellaisella voimalla, etteivät he
voineet ilman tehokasta apua pitää puoliaan.
Käsittäen hetken tärkeyden riensi kuningas häntä ympäröivien,
sivustan oikealla reunalla olevain suomalaisten kanssa saman sivustan
vasemmalle reunalle. Täällä olivat Smålannin ratsumiehet äsken
tulleet haudan yli, mutta heidän everstinsä Fredrik Stenbockin
jalkaan oli sattunut musketinkuula.
"Seuratkaa minua, urheat poikani", huusi kuningas ja syöksyi
eteenpäin. Samassa laskeutui sumu, kietoen niin hyvin keisarilliset
kyrassieerit kuin kuninkaan ja smålantilaisetkin.
Muuan keisarillinen korpraali, joka huomasi kuinka kaikki väistyivät
syrjään eteenpäin rientävän kuninkaan tieltä, ymmärsi siitä, että se
oli jokin korkea herra, vaikkei tiennytkään kuka.
"Ammu tuota", sanoi hän eräälle muskettisoturille, "se on varmaan
ylhäinen herra."
Laukaus pamahti, ja kuula sattui kuninkaan vasempaan käsivarteen,
niin että luunsiru pisti hihan läpi esiin.
Kustaa Aadolf lasketti eteenpäin ja koetti kestää tuskat, mutta
hänen voimansa eivät riittäneet ja hän pyysi Lauenburgin herttuaa
huomaamatta viemään hänet taistelusta. Tämä koetti täyttää hänen
toivomustaan. Mutta he olivat Götzenin kyrassieerien saartamat.
Everstiluutnantti Moritz von Falkenberg oli etumaisten joukossa. Hän
syöksyi suoraan kuningasta vastaan ja ampui kymmenen askelen päästä
luodin hänen selkäänsä.
Kuningas horjui, ja herttua tarttui häntä vyötäisiin pidelläkseen
häntä hevosen selässä, kunnes he ehtisivät taistelusta pois. Silloin
sattui luoti hevosen kaulaan, ja se hypähti äkkiä kahdelle jalalle.
Ruudintuli kärvensi herttualta kasvot, ja hän päästi irti kuninkaan
-- ja pakeni. Kustaa Aadolf putosi alas ratsailta, mutta jäi toisesta
jalastaan kiinni ratsashihnaan ja laahautui niin kappalen matkaa
mukana, kunnes jalka irtautui. Koko hänen ympäristöstään ei ollut
muita jälellä hänen luonaan kuin paashi Leubelfing.
Tämä kahdeksantoistavuotias nuorukainen, joka muutamia päiviä
myöhemmin kuoli Naumburgissa haavoihinsa, selitti kuolinvuoteellaan
todistajain kuullen, että kun kuningas oli pudonnut ratsailta, niin
hän oli hypännyt alas ratsultaan ja tarjonnut sen kuninkaalle.
Kustaa Aadolf oli silloin kohottanut molemmat kätensä häntä kohden,
mutta paashi ei ollut yksin voinut nostaa häntä maasta. Silloin oli
tullut viholliskyrassieereja kysymään, kuka haavoitettu oli. Kun
kuningas oli itse ilmoittanut nimensä, oli muuan vihollisista ampunut
pistoolilla luodin hänen päähänsä.
Kuningas ryöstettiin ruumista myöten samoin kuin paashikin, jonka
kyrassieerit olivat haavoittaneet, niin että he pitivät häntä
kuolleena.
Sota jatkui yhä sillaikaa, kun parhain kuninkaista veti viimeisen
henkäyksensä. Keisarilliset kyrassieerit onnistuivat urhoollisen
vastarinnan jälkeen ajamaan ruotsalaisen ratsuväen takaisin.
"Kun kuninkaan ratsu tuli takaisin pistooleineen ja yksi niistä
oli verinen, silloin arvattiin, että Hänen Kunink. Maj:ttinsa oli
kaatunut", niin kuului ensimäinen viesti, joka saapui ruotsalaisille
sotureille heidän korvaamattomasta menetyksestään. "Kun kuningas
kaatui", sanotaan edelleen, "kadotti aurinko loisteensa."
Varmaa on, että ruotsalaiset nopeasti nousseessa sumussa näkivät
merkin siitä, että luonto itse otti osaa heidän suruunsa. Monet
heidän ulkopuolellaankin olivat samaa mieltä. Niinpä lausutaan
kirjeessä Stralsundista valtaneuvostolle: "Koko päivän sen jälkeen
oli sangen pimeää ja sumuista merkiksi siitä, että suuri valo oli
Israelista sammunut."
Truchsess ja Kreilsheim tapasivat herttua Bernhardin juuri kun hän
oli vetäytynyt takaisin vasemman siiven kanssa. He ilmoittivat
hänelle, että kuningas oli kuollut, ja lisäsivät, että eteenpäin
tunkeutuva vihollinen oli työntänyt heidät syrjään. Hämmästys,
suru ja epätoivo valtasi heidän mielensä, kun he kuulivat uutisen,
mutta rakkaus ei väsynyt, kasvoi vain. Kaikki tahtoivat olla mukana
kostamassa rakastetun kuninkaan kuolemaa. Jokainen oli seuraava
sankarin jälkiä ja kaatuva kunnian kentällä niinkuin hänkin.
Sellainen oli mieliala, joka heti näyttäytyi tositoimissa.
Jo ennen taistelua oli kuningas käskenyt, että jos hän kaatuisi,
oli herttua Bernhardin heti otettava haltuunsa ylipäällikkyys. Tämä
jätti heti vasemman siiven kreivi Niilo Brahen huostaan ja riensi
Kniphausenin luo ilmoittaakseen hänelle mitä oli tapahtunut. Tämä,
joka oli urhea, mutta samalla varovainen upseeri, vastasi, että
hänen joukkonsa olivat hyvässä järjestyksessä. Ne eivät olleet vielä
olleet tulessa ja saattoivat kauniisti peräytyä turvaan. "Tässä ei
ole kysymys peräytymisestä, vaan kostosta, voitosta tai kuolemasta!"
huudahti vihastunut herttua, ja muut yhtyivät häneen.
Ei tarvittu mitään kehoitusta urhoollisuuteen; jokaisen kasvoissa
kuvastui rohkeus ja päättäväisyys, vaikkakin suuret kyynelet
täyttivät kaikkien silmät. Herttuan lausumat sanat herättivät
vastakaikua jokaisen rinnassa. Kuului sorina kautta rivien: "kuningas
on haavoitettu, vankina, kuollut!?" Ja kuvailemattomalla raivolla
syöksyivät ruotsalaiset vihollista vastaan. Ei ainoastaan patteri
vallattu uudestaan, vaan koko keisarillinen ratsuväki ajettiin tältä
säveltä takaisin.
Sekasorto kävi hirmuiseksi suuren kuormaston keskuudessa, useita
ruutivaunuja räjähti ilmaan, keisarilliset luulivat, että heidän
kimppuunsa oli hyökätty selkäpuolelta, suuret joukot ratsuväkeä
pakenivat, ja joukko naisväkeä, joka oli anastanut kuormahevoset,
seurasi heitä.
Täällä ei vielä tiedetty Ruotsin kuninkaan kuolemasta, ja kuului
sellaisia huutoja kuin: "Me tunnemme Ruotsin kuninkaan, hän on aina
pahin, kun päivä on lopuillaan."
Samaan aikaan oli ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, joka
edellisellä kerralla oli vetäytynyt takaisin tuulimyllyjen luo
asetetun vihollistykistön tieltä, tehnyt epätoivoisen hyökkäyksen ja
lopulta onnistunut kääntämään vihollista vastaan hänen omat tykkinsä.
Silloin saapui Pappenheim taistelukentälle; hänen ensi kysymyksensä
oli: "Missä on Ruotsin kuningas?" Tätä vihollistansa, joka oli
sankarillinen, mutta julma uskonsa puolustaja, Kustaa Aadolf piti
korkeimmassa arvossa.
Joukkojensa etunenässä hän syöksyi oikeaa siipeä vastaan palaen
halusta persoonallisesti taistella vastustajaansa vastaan, häntä,
joka -- ei enää ollut elävien ilmoilla. Häneen sattui kaksi luotia,
ja hän kuoli haavoihinsa. Sanottiin, että hänet oli eversti
Stålhandske ampunut.
Pappenheimin saapumisen johdosta alkoi taistelu uudella tulisuudella.
Mitä tuimimman hyökkäyksen vastaanottivat ruotsalaiset suurella
urhoollisuudella, ja koskaan, sanotaan eräässä senaikuisessa
kertomuksessa -- ei niin kauan tulessa seissut joukko ole taistellut
urhoollisemmin. Ne ruotsalaiset jalkaväkiprikaatit, joita Niilo
Brahe ja eversti Winkel johtivat, kärsivät suurimpia tappioita.
Keisarilliset syöksyivät heitä vastaan kaksi- ja kolmituhatmiehisissä
pataljoonissa ja valtasivat vielä kerran takaisin maantien varressa
olevan patterin. Kreivi Niilo Brahea ammuttiin polveen, ja hän kuoli.
Eversti Winkel haavoittui käteen ja käsivarteen. Useita lippuja ja
itse kuninkaallinen standaari menetettiin. Mutta näistä prikaateista,
jotka olivat sotajoukon kaunistus, jotka olivat olleet mukana jo
Suomen-sodassa, näistä lausui vihollinen, että "heidän kuolleet
ruumiinsa peittivät saman maan, jota he elämänsä iän olivat suurella
urhoollisuudella puolustaneet." Näiden sankarien joukossa oli tuho
niin suuri, että kuudesta miehestä oli viisi joko kuolleita tai
haavoitettuja.
Eversti Karl Hårdin komentama kolmas prikaati, joka oli lähinnä
ratsuväkeä, kärsi vähimmän, mutta siitäkin oli taistelun jälkeen
ainoastaan neljäsataa miestä jäljellä.
Koko tämän ajan piti kenraali Kniphausen prikaatinsa toisena linjassa
ja reservin luodinkantaman ulkopuolella, "mikä", kerrotaan, "edisti
suuresti voittoa, kun ensi linjan joukot saivat hyvän tukikohdan
tästä lujasta ja koskemattomasta sotavoimasta", ja herttua Bernhard
olikin hyvin iloinen, kun hän sumun hälvennyttyä näki Kniphausenin,
jonka hän luuli olevan kappaleiksi hakattu, hyvin säilyneenä ja
hyvässä järjestyksessä joukkoineen.
Vähän ennen auringonlaskua selvisi sumu puolittain, ja tarkasteltuaan
vielä kerran asemaa kehoitti herttua Bernhard sotajoukkoa tekemään
uuden hyökkäyksen. Silloin kuultiin ja nähtiin upiuupuneiden
sotamiesten huutavan toisilleen: "Toverit, vieläkö käymme kerran
tuleen?" Ja sitten syleilivät he toisiaan ja lupasivat voittaa tai
kuolla.
Vihdoinkin pääsivät myös Kniphausenin joukot osalle päivän kunniasta.
Toinen linja ryntäsi eteenpäin, ja me tiedämme, että ensimäisestäkin
tulivat mukaan kaikki jotka pystyivät liikkumaan. Kolmannen kerran
mentiin maantien yli, kolmannen kerran vallattiin keisarilliset
tykit ja rynnättiin vihollisen kimppuun. Ainoastaan kaksi suurista
jalkaväkineliöistä ja muutamat kyrassieerirykmentit voivat asettua
tätä hyökkäystä vastaan. Ne taistelivat epätoivon rohkeudella, ja
tämä taistelu jatkui, kunnes ilta tuli ja pimeys peitti elävät ja
kuolleet. Kello oli viiden ja kuuden välillä iltapäivällä.
Wallenstein oli antanut peräytymiskäskyn ja lähti Leipzigiä kohden
ilman että ruotsalaiset ajoivat häntä takaa. Tiellä tapasi hän
kuusi rykmenttiä Pappenheimin jalkaväkeä, ja silloin nousi kysymys
taistelun uusimisesta, mutta Wallenstein pelkäsi täydellistä
häviötä ja jatkoi muutamain tuntien levähdyksen jälkeen paluumatkaa
Leipzigiin.
Voittajat jäivät koko yöksi taistelukentälle. Muuan kroatilaisparvi
koetti yöllä viedä pois keisarillisia tykkejä, jotka olivat
vartioimattomat, mutta muutamat muskettisoturit, jotka sattuivat
olemaan lähistössä, ajoivat helposti heidät pois, minkä jälkeen
kaikki oli tyyntä ja hiljaista.
Verinen taistelu oli lopussa. Marraskuun yön kylmä sumu kietoi
haavoitetut, kuolevat ja kuolleet vaippoihinsa. Kokonainen kolmasosa
niistä, jotka aamulla olivat rohkeudella ja innolla lähteneet
verileikkiin, oli päättänyt päivänsä.
Kuolleiden ja haavoitettujen luku kummallakin puolen arvioitiin 6,000
mieheksi. Keisarillisten taholla oli paitsi Pappenheimiä kaatunut
kaksi kenraalia ja useita korkeampia upseereja.
Ruotsalaisiltakin oli kaatunut monta korkeaa herraa, mutta heitä ei
ajateltu. Kaikki ajattelivat vain yhtä, kaikki surivat ja kaipasivat
vain yhtä: rakastettua kuningasta!
Taistelu oli tuskin päättynyt, ennenkuin herttua Bernhard lähetti
parven sotilaita etsimään kuninkaan ruumista. Mutta eversti
Stålhandske oli jo muutamien suomalaisten soturien kanssa lähtenyt
liikkeelle samassa tarkoituksessa lyhdyt ja soihdut käsissään.
Suomalaiselle soturille oli suotu löytää rakas ruumis. Mutta missä
tilassa! Ryöstettynä ruumista myöten, raadeltuna ja hevosten
kavioiden ruhjomana, kauttaaltaan veren peitossa, makaamassa kasvot
maata vasten.
Valittaen ja vaikerrellen, itkien ja nyyhkyttäen nostettiin
rakastetun vainajan maalliset jäännökset paareille, jotka tarkoitusta
varten oli tuotu mukana.
Koskaan ei ollut kantamus tuntunut niin raskaalta, ja kuitenkin
kilpailivat kaikki saadakseen sitä kantaa.
Kustaa Aadolf temmattiin pois kolmenkymmenenkahdeksan vuoden
ikäisenä. Koskaan ei kuolemantapaus ollut tehnyt syvempää vaikutusta
kokonaiseen maanosaan. Kaikkialla missä hänen nimensä mainittiin,
oli se toivon säde sorretuille, ja pyhän haudan partaalta kohosivat
rukoukset korkeuteen Kustaa Aadolfin aseiden puolesta. Mitä kaikkea
hän silloin olikaan omille uskonliittolaisilleen?
Kustaa Aadolfin elämässä on jotakin, minkä helpommin voi tuntea
kuin sanoin selittää. Hänellä oli laaja, koko maailman käsittävä
katse, joka on kaikilla valloittajilla synnynnäinen. Niinkuin
kaikille suurille miehille, ei hänelle onnensa tullut yllätyksenä,
niin kummastuttavalta kuin se saattoi näyttääkin. Syvä usko siihen
kuvastuu kaikista hänen teoistaan. Mikään ei paisuta niinkuin onni,
ja Kustaa Aadolfin inhimillistä suuruutta todistaa parhaiten se, että
hän suuresta menestyksestään huolimatta aina oli nöyrä ja lempeä.
Hän tunsi toimivansa korkeamman johdon alaisena ja asetti maalin
omaa persoonaansa paljoa korkeammalle. "Jumala kaikkivaltias elää",
sanoi hän Akseli Oxenstjernalle, kun tämä Preussissa varoitti häntä
varomattomasti antautumasta hengenvaaraan. Iloisempaa sankariutta ei
ole koskaan nähty.
Hän on mitä jaloin, kaunein ilmestys historiassa, yksi niistä
harvoista, joita oikeudella voi sanoa suuriksi. Valtiomiehenä oli hän
maailman ensimäisiä neroja, sotataidossa voittamaton mestari. Mutta
eivät häntä ainoastaan nämä ominaisuudet tehneet suureksi, hänen
suuruutensa oli siinä siveellisessä ylevyydessä, ajatusten ja tekojen
jaloudessa, uskonnollisessa tunteessa, mikä leimasi koko hänen
luonteensa. Nämä kaikki ominaisuudet yhdessä voivat selittää sen
tenhovoiman, mikä hänellä oli aikalaisiinsa, sen palavan innostuksen,
minkä hän herätti uskonheimolaisissaan, sen syvän ihailun ja
kunnioituksen, mitä ystävät ja viholliset hänelle osoittivat.