Tiedämme, että Wallenstein oli luvannut kolmessa kuukaudessa laittaa
kuntoon 40--50,000-miehisen sotajoukon keisarin palvelukseen. Sopimus
tehtiin tammikuussa 1632, ja kaksi kuukautta myöhemmin hän ilmoitti,
että sotajoukko oli koossa, ja kysyi kenelle se oli jätettävä. Itse
hän kärsi liiaksi leinistään voidakseen sitä johtaa ja luopui samalla
keisarillisen sotapäällikön arvonimestä ja 100,000 riikintaalarin
palkasta, jota hänelle oli tarjottu.
Lähestyi vihdoin tärkeä maaliskuun viimeinen päivä, jolloin
Wallenstein oli juhlallisesti luvannut luovuttaa päällikkyyden. Mutta
hänen sielussaan paloi kostonhimo. Hän oli näyttelevä osansa loppuun
ja nöyryyttävä keisarin äärimmilleen, melkeinpä pakoittava hänet
ottamaan kruunun päästään ja laskemaan sen Wallensteinin jalkojen
juureen.
Wienissä kyllä käsitettiin hänen laskelmansa ja aikeensa ja
arveltiin, että friedlantilaisen sijaan kyllä olisi saatu joku
toinenkin sotaherra. Mutta kapinoiminen sotajoukon kesken olisi
paljastanut keisarin oman voimattomuuden, ja sentähden täytyi
alentua houkutuksiin ja rukouksiin. Ensin lähetettiin kaunopuheinen
rippi-isä, mutta hän palasi tyhjin toimin, sitten Wienin piispa
Anton, joka sai vähän aikaan, ja lopuksi kolmas anoja, Eggenbergin
ruhtinas, joka vihdoin onnistui vastahakoisen voittamaan. Mutta millä
ehdoilla?
Friedlannin herttua sai rajattoman vallan sotajoukon komentoon
nähden, niin ettei keisari eikä Unkarin kuningas saanut edes
persoonallisesti saapua sotajoukkoa katsomaankaan, ja samalla hänet
korotettin kaikkien keisarillisten perintömaiden diktaattoriksi.
Ferdinand II allekirjoitti raskain sydämin ehdot, ja siitä hetkestä
Wallenstein oli jälleen suuri sotapäällikkö.
Aikaa tuhlaamatta marssi keisarillinen sotajoukko toukok. 4
päivänä Pragia vastaan, johon Arnim oli jättänyt ainoastaan heikon
puolustusjoukon, itse vetäytyessään takaisin.
Wallenstein pommitti 20 tykillä kaupunkia Valkovuorelta. Yöllä
repivät kapusiinimunkit sen osan kaupunginmuurista, joka oli heidän
luostarinsa kohdalla, ja ottivat vastaan di Granan rykmentin. Tämä
rykmentti hyökkäsi seuraavana aamuna kahden muun keralla noloja
saksilaisia vastaan, jotka lyhyen aikaa vastarintaa tehtyään
riensivät pois kaupungista. Prag oli nyt Wallensteinin käsissä, ja
runsaasti jakeli hän rahoja niille sotamiehilleen, jotka olivat
taistelussa haavoittuneet.
Arnimin kanssa ryhdyttiin jälleen keskusteluihin. Molemmat sotaherrat
koettivat puijata toisiaan. Wallensteinilla oli tarkoituksena
katkaista saksilaisten paluumatka, mutta Arnim lastasi tykistönsä
laivaan Elbelle ja asettui Pirnaan linnoitettuun leiriin. Muutamia
pieniä linnueita oli jäljellä Egerissä ja Ellenbogenissa, mutta
näiden täytyi antautua, ja toukokuun lopussa oli koko Böömi
puhdistettu vihollisista.
Wienissä riemuittiin tästä nopeasta menestyksestä, ja keisari itse
kirjoitti sotaherralleen mitä imartelevimpia kirjeitä.
Kaikki nämä tiedot sai Kustaa Aadolf Memmingenissä. Mihin oli
Wallenstein suuntaava kulkunsa? Kenties Saksia vastaan? Kustaa
Aadolfilla oli siinä suuri vaara tarjona. Jos Tilly olisi saanut
palautusjulistuksen lakkautetuksi, ei Saksin vaaliruhtinaasta olisi
koskaan tullut Kustaa Aadolfin liittolaista. Oliko heikko Juhana
Yrjänä nyt pystyvä vastustamaan kiusausta, kun oli kaikkivaltias
Wallenstein ohjaksissa?
Tämä sai aikaan, että kuningas kesäkuun alussa lähti liikkeelle
Schwabenista. Sotajoukko, johon kuului 18,000 miestä ja 70 järeämpää
ja keveämpää tykkiä, kulki pikamarssissa Fürthistä Nürnbergiin, johon
kuningas saapui kesäkuun 8 päivänä.
Juhana Banér, joka oli jättänyt Münchenin ja Baijerin, oli vetäytynyt
Lech-virralle puolustaakseen siellä yhdessä Weimarin herttuan
Bernhardin kanssa tätä kaupunkia ja edetäkseen Boden-järveä kohden.
Wallenstein ja Maksimilian olivat tosiaankin yhtyneet. Ja yhdistyneet
joukot, jotka nousivat 60,000 mieheen, marssivat polttaen ja
hävittäen Ylä-Pfalzin läpi pitkin Tonavan vartta Nürnbergiä kohden.
Kustaa Aadolf saapui liian myöhään estääkseen Maksimilianin ja
Wallensteinin yhtymistä, ja vihollisen 60,000 miestä vastaan
oli hänellä vain 18,000. Hän oli epätietoinen vastustajansa
todellisista aikeistakin ja lisäksi ei hän saattanut lainkaan luottaa
liittolaiseensa Juhana Yrjänään, niin tärkeä kuin tämä hänelle olikin.
Eräänä päivänä ratsasti hän ainoastaan muutamain ratsumiesten
seuraamana Nürnbergiin ja laitatti omien silmiensä alla linnoitetun
leirin itäpuolelle kaupunkia.
Urheat, vapautta rakastavat porvarit olivat jo monet monituiset
vuodet työskennelleet kaupunkinsa linnoittamiseksi, ja
jättiläismäisine ympärysmuureineen, porttilinnakkeineen ja
torneineen tarjosi Nürnberg Kustaa Aadolfillekin lujan kiinnekohdan.
Neljässätoista päivässä ympäröi hän sisimmän linnoituksen lujasti
turvatulla leirillä, aivan uudella linnoituksella valleineen ja
hautoineen.
Sen jälkeen oli Nürnberg melkeinpä valloittamaton, sillä muureilta ja
valleilta suuntasi 30 tykkiä tulikitansa vihollista vastaan.
Kun Wallenstein ja Maksimilian saapuivat suurine sotajoukkoineen, oli
ruotsalaisten leiri jo valmis. Maksimilian tahtoi heti hyökkäystä,
mutta Wallenstein ei siihen suostunut. Hänen sotamiehensä -- kuten
hän sanoi -- eivät olleet kyllin harjaantuneita ruotsalaisten
rinnalla.
Koko yhdistynyt katolilainen sotajoukko marssi ohi Nürnbergin ja
asettui lujaan leiriin puolentoista peninkulman päässä sieltä
Rednitz-virran vasemmalle rannalle. Tämän leirin vertaista oli tuskin
ennen nähty. Sen ympärystä oli 2 1/2 peninkulmaa, ja sitä ympäröivät
vallit ja haudat. Kokonaisia kyliä oli sen rajaviivojen sisäpuolella,
ja leirin läpi virtasi puro, joka jakoi sen kahteen puoliskoon.
Joka päivä sattui pieniä kahakoita partioretkeläisten kesken, jotka
molemmilta puolin oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille. Mutta
heinäkuun 23 päivänä tapahtui huomattavampi ottelu.
Saatiin tieto, että Freistadtiin oli tullut lähetys, johon kuului
useita tuhansia vaunuja leipää, jauhoja, suolaa ja muutamia satoja
kappaleita teurashärkiä Ylä-Pfalzista ja Baijerista, jotka oli
vietävä keisarilliselle sotajoukolle, ja että herttua oli jo
lähettänyt muutamia rykmenttejä suojelemaan tätä lähetystä matkalla
leiriin. Ruotsalaisten puolelta lähetettiin eversti Taupadel
rakuunoineen ja muutamia eskadroonia kyrassieereja valtaamaan
lähetystä.
Ruotsalaiset tulivat huomaamatta heinäkuun 30 ja 31 päivän välisenä
yönä kaupunkiin ja koettivat ensin kahdella porttimiinalla räjäyttää
lähimmät portit. Mutta kun nämä eivät saaneet aikaan mitään,
laskeusivat rakuunat ratsailta ja juoksivat tikapuita ylös muureille.
Samassa räjäytettiin porttimiinalla, jonka jälkeen kyrassieerit
tunkeutuivat kaupunkiin.
Syntyi katutaistelu. Mutta sen aikana valjastettiin hevoset vaunujen
eteen, ja niihin lastattiin kaikki mitä kiireessä voitiin ottaa
mukaan. Kokonaista 900 härkää joutui ruotsalaisten saaliiksi;
kaupunki sytytettiin kaikilta neljältä kulmalta, ja voittajat
lähtivät kiireimmiten paluumatkalle.
Sillä välin oli Kustaa Aadolf itse, huolissaan yrityksen
onnistumisesta, mukanaan hieman enemmän kuin tuhat miestä, puoleksi
ratsuväkeä, puoleksi muskettisotureita, marssinut aina Bungthaniin
saakka suojellakseen everstinsä paluumatkaa. Aivan lähellä
äskenmainittua paikkaa kohtasi kuninkaan etujoukko keisarillisen
kenraali Sparren, joka kahdeksan rakuunaeskadroonan, kahdenkymmenen
kroatilaiseskadroonan ja 500 muskettisoturin kera oli tullut
Wallensteinin leiristä, hänkin tarkoituksessa suojella odotettua
muonalähetystä.
Heti Kustaa Aadolfin saavuttua jalkaväen keralla kävi taistelu ylen
tuimaksi. Kuningas otti siihen osaa, ja hänen rinnallaan kaatui monta
sankaria, mutta ruotsalaiset saavuttivat täydellisen voiton. 600
keisarillista jäi kuolleena paikalle.
Kenraali Sparre, neljä everstiluutnanttia, useita korkeampia
upseereja ja yli sata sotamiestä otettiin vangeiksi. Muut etsivät
pelastusta läheisestä suosta. Päivän voitonmerkkeinä oli kolme
valloitettua lippua, mutta ennen kaikkea suuri härkälauma.
Muonavarojen lisäys olikin tarpeen, sillä nälkä ahdisteli aika
kovasti.
Sotajoukot seisoivat kaksi kuukautta liikkumattomina vastatusten.
Asema kävi lopulta ahdistavaksi varsinkin saarretuille.
Ruotsalaisessa sotajoukossa laskettiin kärsimättömästi päiviä,
milloin valtiokansleri saapuisi apujoukon keralla.
Oxenstjerna oli jo Kizingeniin koonnut 20,000 miestä. Vähitellen
tulivat tämän sotavoiman lisäksi Hessenin maakreivin, Kustaa Hornin
ja vähäistä myöhemmin Weimarin herttuan joukot. Viimeksimainitut
saapuivat elok. 8 p:nä. Päivää myöhemmin saapui Akseli Oxenstjerna,
joka otti koko kootun joukon, yhteensä 31,000 miehen, päällikkyyden.
Nyt oli yhdistyttävä kuninkaan joukkojen kanssa. Siihen retkeen
liittyi suuria vaaroja. Wallenstein oli ylivoimaisin joukoin
Oxenstjernan ja kuninkaan välillä, ja molemmat sotajoukonosastot oli
yhdistettävä melkeinpä vihollisen silmien alla. Siinä vaadittiin
suurta varovaisuutta, ja kuningas laitatti useita siltoja Rednitzin
yli helpoittaakseen ylimenoa; itse lähti hän Bruchiin kauan odotettua
sotajoukkoa vastaan.
Seuraavana päivänä, elok. 16:ntena, saapuikin Oxenstjerna apujoukon
keralla. Kohtaus oli lämmin ja sydämellinen näiden molempain miesten
kesken.
Heti kuninkaan palattua Nürnbergiin lähti apujoukko liikkeelle.
Vihollinen koetti tosin estää virran yli menoa, mutta se ajettiin
takaisin, ja kun kuormasto oli viety yli, marssivat joukot jäljestä.
Vihollisparvia kohdattiin ja tulisesti kahakoitiin, mutta heidät
karkoitettiin ja Fürth tyhjennettiin vihollisista. Ylhäältä
kukkulalta saattoi vihollinen nähdä, kuinka ruotsalainen sotajoukko
meni Rednitzin yli ja mitä parhaimmassa järjestyksessä marssi aukeaa
kenttää pieneen kylään, joka sijaitsi lähellä rantaa, vastapäätä
vihollisen leiriä.
Samaan aikaan ryntäsi kuningas sotajoukon kera Nürnbergin leiristä
edellistä vastaan. Molemmat asetettiin taistelujärjestykseen
kahteen linjaan. Nyt nousi sotajoukko aina 46,000 mieheen ja
tämä uljas joukko saattoi urhoollisuudellaan ja osoittamallaan
sotakelpoisuudella antaa johtajilleen oikeutettuja menestyksen
toiveita.
Vihdoin oli aika käsissä ryhtyä kiduttavasta epävarmuudesta
toimintaan. Elokuun 12 päivän illalla tehtiin valmistuksia ja
tutkimuksia keisarillisten tykkien paukkuessa. Yöllä luotiin valleja
ja 22 p:nä, aamulla varhain, alettiin pommittaa vihollisen leiriä.
Wallensteinin asema huomattiin kuitenkin siksi vakaaksi, ettei
uskallettu ryhtyä rynnäkköön.
Kuningas käski sentähden iltapäivällä väkensä peräytyä. Illalla meni
hän virran yli Fürthiin ja levitti rivinsä aivan keisarillisten
leirin alle. Tämä oli sijoitettu jyrkkärinteiselle vuorelle, ja
rinteet olivat juurelta huippuun varustetut murroksin, joissa väijyi
kymmenkunta riviä muskettisotureja. Kukkulallekin oli laitettu lujia
pattereja syvien hautojen taa.
Näytti välttämättömältä, että kuolema oli kohtaava uhkarohkeaa
hyökkääjää. Ja kuitenkin kuningas oli antanut käskyn rynnätä vuorelle.
Ahtaan tilan vuoksi saattoi ainoastaan 500 muskettisoturia rynnätä
kerrallaan, ja kahdeksan aikaan aamulla käskettiin 500 saksalaista
jalkasoturia tekemään ensi hyökkäys. Heti kohta muuttui kukkula
tultapurkavaksi vuoreksi. Ei näkynyt puita eikä kallioita, vaan
ainoastaan paksu savu, josta leimahti salama toisensa jälkeen.
Lyötyinä ja harventunein rivein palasivat saksalaiset takaisin.
Hyökkäys seurasi toistaan aina auringon laskuun saakka.
Jalkaväkirykmentit saivat vuorostaan käskyn rynnäkköön, joka ei
kuitenkaan onnistunut.
Niin ystävät kuin vihollisetkin olivat yksimieliset siitä, etteivät
olleet ennen olleet hirmuisemmassa ottelussa mukana. Ruotsalaiset
ampuivat sinä päivänä 300,000 musketinluotia. Mutta kun ilta tuli,
makasi taistelutanterella noin 2,000 miestä.
Kuningas oli katsellut eräästä notkosta, kuinka hänen prikaatinsa
pahoinpideltyinä palasivat taistelusta takaisin ja kuinka hänen
oivallisimmat upseerinsa joko kaatuivat tai heidät kannettiin
haavoittuneina taistelusta, ja tämä kaikki saavuttamatta vähintäkään
menestystä. Silloin ei hän enää sietänyt kauemmin. Miekka kädessään
riensi Kustaa Aadolf uusien joukkojen eturinnassa uuteen rynnäkköön.
Mutta ei tälläkään hyökkäyksellä ollut suurta vaikutusta. Taistelun
täytyi lakata, jollei mieli suotta uhrata koko jalkaväkeä.
Mutta vaadittiin äärimäistä varovaisuutta vietäessä joukkoja tulesta
takaisin. Torstensson sai käskyn tykistön ja jalkaväkiosaston kanssa
avustaa niiden paluuta, jotka olivat rynnänneet murroksia vastaan.
Nuori sankari riensi eteenpäin. Mutta kun keisarilliset ympäröivät
hänet kaikilta puolin ja ahdistivat vimmatusti, täytyi hänen vihdoin
raadeltuna, verisenä ja kykenemättömänä kättään nostamaan jättäytyä
vihollisen valtaan, ja hänet vietiin pois vankina.
Heti päästyään ampumamatkan ulkopuolelle komensi kuningas väkensä
taistelujärjestykseen ja olemaan valmiina kaikkeen, taistelun
jatkuessa hänen molemmilla puolillaan.
Vasemmalla virran laaksossa seisoi Stålhandske suomalaisten
kanssa, mutta itsepintaisella sitkeydellä pitivät he paikkansa ja
onnistuivat vihdoin ajamaan vihollisen takaisin. Silloin ryntäsi
eräs itävaltalainen eversti ylivoimaisin joukoin ja löi suomalaiset
pakoon. Mutta samassa sai hän itsekin kuolettavan haavan, ja taistelu
taukosi sillä taholla.
Oikean sivustan jalkaväkiprikaati, jolla herttua Bernhardin johdolla
oli vaivalloinen tie tiheän, raivaamattoman metsäseudun läpi, kohtasi
tällöin vihollisen muskettisoturit, jotka ainoastaan hitaasti
vetäytyivät takaisin. Ruotsalaisten oli tunkeuduttava jyrkkää
rinnettä ylöspäin rynnätäkseen Burgstallin vasempaa sivustaa vastaan.
Se onnistui tulisen taistelun jälkeen. Herttua osoitti itse
erinomaista urhoollisuutta, ja hevonenkin ammuttiin hänen altaan.
Tänne luotua vallitusta ei ainoastaan vallattu, vaan se onnistuttiin
pitämäänkin.
Silloin syntyi hämmennys vihollisleirissä. Telttoja alettiin ottaa
alas, ja kuormasto valmistautui pakoon. Mutta kun Wallenstein sai
tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, vastasi hän tyynesti: "Vaikkapa
tulisi itse taivaan Jumala, ei hän voi ottaa Burgstallia minulta."
Vaara oli kuitenkin uhkaava, sillä jos ruotsalaiset onnistuivat
viemään tykkinsä valloitetulle vallille, joka hallitsi suurinta osaa
harjusta, olisi siitä sukeutunut lähtökohta ottelulle, joka olisi
antanut koko taistelulle uuden käänteen.
Ilta oli kuitenkin liian myöhäinen tällaiseen toimenpiteeseen.
Puhkesi lisäksi rankkasade, jota jatkui koko yön. Maa kävi siitä
niin kuraiseksi ja niljakaksi, ettei tykkejä voinut viedä vallille.
Sentähden päätettiin, että se oli tyhjennettävä ja herttuan
vetäydyttävä takaisin.
Se tapahtui seuraavana aamuna. Vihollinen ajoi takaa äärimäisellä
tuimuudella, mutta herttua suoritti peräytymisretkensä sangen
hyvässä järjestyksessä ja otti mukaan kaikki haavoitetut, jotka
tavattiin hajallaan metsässä. Alhaalle tasangolle eivät keisarilliset
seuranneet.
Kuningas itse pysyi paikoillaan, kunnes vaara oli ohi. Muutamia
kahakoita tapahtui päivän kuluessa, mutta varsinainen taistelu oli
lopussa.
Ruotsalaiset olivat menettäneet suunnilleen 1,000 miestä kuolleita ja
haavoitettuja. Mutta joukko mainioita upseereja oli kaatunut ja --
Torstensson oli vankina.
15.