Maaliskuun 23 päivänä ruotsalainen sotajoukko lähti marssimaan
Schwabachista eteenpäin. Kuningas toivoi saavuttavansa Tillyn, mutta
tämä oli päässyt turvaan Ingolstadtiin, ja ruotsalaiset näkivät
ainoastaan vilahduksen hänen jälkijoukostaan.
Pikaisesti neuvoteltuaan kenraaliensa kanssa Kustaa Aadolf päätti
lähteä Donauwerthia vastaan, ja armeijan täytyi kiiruhtaa marssiaan
ehtiäkseen vallata tämän Tonavan ylimenolle niin tärkeän paikan,
ennenkuin Tilly ehti tulla avuksi.
Tämä onnistui tosiaankin, ja aamupäivällä maaliskuun 27 p:nä
ruotsalaisen sotajoukon nähtiin saapuvan perille.
Donauwerthin kaupunki, joka sijaitsee Tonavan pohjoisrannalla,
oli siihen aikaan erittäin hyvin linnoitettu. Kaupunkia suojeli
korkea vuori, ja sille oli alettu rakentaa linnoitettua leiriä, ja
Tonavan sillan suojaksi oli etelärannalle luotu maasta sillanpääty.
Päällikkönä oli Rudolf, Saksi-Lauenburgin herttua. Tämä katsoi
olevansa liian heikko puolustamaan leiriä Schellen-vuorella, mutta
päätti sitä voimakkaammin suojella kaupunkia, erittäinkin kun hän
luotti siihen, että Tilly oli tuleva avuksi.
Donauwerth oli ollut vapaa valtiokaupunki samoinkuin Nürnberg ja
omistanut protestanttisen opin, mutta jo 1608 sinne oli sijoitettu
baijerilainen linnaväki ja kaupungin asujamet pakoitettu katoliseen
oppiin. Salaisia protestantteja oli suurin joukoin, ja voimme
käsittää, minkälaisin tuntein nämä kuulivat, että ruotsalaiset olivat
tulossa.
Kustaa Aadolfin ensimäinen toimenpide oli vuoren valtaus, jonne
hän heti käski viedä tykistön. Kohta sen jälkeen alkoi niin itse
kaupungin kuin Tonavan yli vievän sillankin pommitus.
Herttua Rudolfille ja hänen sotureilleen uhkasi käydä pahoin,
mutta he pysyivät rohkealla mielin, sillä apu oli lähellä. Tonavan
etelärannalla oli nähty keisarillista ratsuväkeä ja pidettiin aivan
varmana, että Tilly oli tulossa, ja että ratsuväki kuului hänen
etujoukkoihinsa. Mutta ruotsalaisten tykkien tuli kuumeni, ja sen
sijaan että useammat ja suuremmat osastot Tillyn ratsuväkeä olisivat
lujittaneet toiveita hänen pikaisesta saapumisestaan, katosivat
tykkönään nekin ratsuriparvet, joiden oli nähty kiitävän ohi.
Niin huolestuttavissa olosuhteissa päättyi päivä herttualle, joka ei
tiennyt muuta keinoa kuin pikimmiten pistää pillit pussiin ja lähteä
suolle soittamaan. Sotamiehet saivat käskyn lähteä kaupungista, eikä
heille tarvinnut sitä sanoa kahteen kertaan. Mutta töminä sillan yli
marssittaessa herätti ruotsalaisten huomion. Sillalle suunnattiin
entistäänkin murhaavampi tuli ja kaupunki vallattiin rynnäköllä.
Vaikeudet olivat nyt voitetut, ja Kustaa Aadolf saattoi lähettää
joukkojaan yli Tonavan, mikä seuraavina päivinä tapahtuikin.
Donauwerthiin jäi 2,000 miehen suuruinen vartioväki, ja Kustaa Horn
sai käskyn vallata seudut Tonavan varrella länteenpäin, kun taasen
kuningas sijoitti päämajansa Nordheimin kylään.
Ruotsalainen sotajoukko oli nyt Lechin ja Tonavan virtojen
kulmauksessa. Lechin yli meni tie Baijerin sydämeen, ja sinnekin
tahdottiin päästä. Mutta ylimeno oli asia, joka hätkähdytti
kokeneinta ja rohkeintakin Kustaa Aadolfin sotapäälliköistä.
Jotensakin kaita, mutta väkevä ja kuohuva alppivirta oli tulvillaan
kevätauringossa sulaneesta Alppien lumesta ja vyöryi tasangoille,
niin että Rainin pikku kaupunki Lechin itärannalla oli aivan kuin
järvenä. Virran oikeanpuolinen ranta oli varustettu vallituksilla,
ja niistä lujimman turviin oli Tilly koonnut 2,500 mieheen nousevan
päävoimansa.
Baijerilainen sotajoukko, jossa herttua Maksimilian itsekin oli,
seisoi virran, suon ja metsän suojassa, kun taasen järein tykein
varustetut vallitukset puolustivat kaupunkia.
Vastapäätä virran vasemmalle rannalle, lähelle Rainia, oli Kustaa
Aadolf pystyttänyt leirinsä. Jalkaväki oli sijoitettu erääseen
metsäntylvään, jossa se oli hakenut aukeaman olinpaikakseen.
Ratsuväki oli etelämpänä avoimella kentällä. Etupuolelta suojelivat
leiriä murrokset, joissa oli aukkoja uloskarkauksen varalta.
Eräässä kertomuksessa ruotsalaisesta päämajasta niiltä ajoilta
mainitaan: "Vihollinen on vallitusten turvissa Rainin lähellä,
kahden tunnin matkan päässä täältä. He ovat nostaneet ylös sillan ja
miehittäneet Lechin varren Augsburgia myöten, niin että on mahdoton
päästä heidän kimppuunsa menettämättä paljon väkeä, jonka tähden
kuninkaallisen majesteetin täytyy etsiä toinen tie."
Sellainen ei kuitenkaan ollut kuninkaan tarkoitus. Tuokion ajan
hän ajatteli, etteiköhän hävitettyä siltaa voisi laittaa jälleen
käyttökuntoon, mutta käsitti pian, että se oli virran tulvehtimisen
tähden mahdotonta. Oli etsittävä toinen tie virran yli, ja
tapansa mukaan hän otti itse osaa tiedusteluretkeen, joka tässä
tarkoituksessa tehtiin.
Muutamien ratsumiesten seuraamana hän ratsasti eräänä päivänä pitkin
virranrantaa, mutta pysähtyi erääseen paikkaan, joka hänestä näytti
sopivalta. "Kuulkaas, pojat", sanoi hän, "ken teistä voi ottaa varman
selon kuinka syvä virta tällä kohtaa on, hän saa kunnialahjan."
Ratsumiehet katselivat toisiinsa, ja muuan heistä virkkoi suomeksi
murtaen, "että jos hän sai ottaa ylleen vanhan sarkatakin, joka
hänellä oli leirissä, tahtoi hän koettaa onneaan."
Kuningas suostui ja ratsasti itse eräälle etäiselle kukkulalle, josta
hän kaukoputkella saattoi nähdä, miten yritys onnistui.
Muutamien minuuttien kuluttua tuli hajasäärinen, liikkaava
talonpoika, jolla oli pitkä riuku olallaan. Hän lynkkasi alas
rannalle ja huusi baijerilaisille toiselle puolen, että he tulisivat
auttamaan häntä ylitse.
Varmaankaan hän ei saanut mieleistään vastausta, sillä hän alkoi
kahlata virrassa jalat pohjassa, kunnes vesi ulottui vyötäisiä
myöten. Ja kun hän huomasi, että vesi oli hänelle liian syvä,
pysähtyi hän kynsien päätään. Baijerilaiset nauroivat ääneensä ja
kysyivät eikö hän osannut uida.
Sitä hän ei arvellut voivansa, koskei ollut koskaan koettanut.
Uusi naurunrähäkkä, ja muuan baijerilainen virkkoi varoittaen,
että silloin täytyi hänen varoa itseään, sillä "virta on 22 jalan
syvyinen."
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi talonpoika halveksivasti tiuskaisten.
"Totta kai, sillä upseerimme mittasivat eilen sen syvyyden", virkkoi
baijerilainen.
Mutta viisas suomalainen ei vielä tiennyt kaikkea mitä tahtoi tietää
ja kysyi sentähden oppimallaan baijerilaissaksan murteella, "eikö
joku heistä maanmiehyyden tähden tahtonut kahlata virtaan ja tangon
avulla vetää häntä yli, hän saisi kunniapalkinnon."
Muuan baijerilaisista heitti vaatteensa pois ja kahlasi talonpoikaa
kohden, joka siitä saattoi päättää kuinka pian virta syveni
vastaisella rannalla. Ukkopahan liikkeet olivat kuitenkin niin
kömpelöt, kun hän koetti lähestyä auttajaansa, että tämä ui hänen
luoksensa. Silloin hän sai kuulla ukolta kokonaisen tarinan siitä,
miten köyhät talonpojat saivat kärsiä "kirottujen ruotsalaisten"
käsissä. Lorun lopuksi ukko kyllä tahtoi, mutta ei uskaltanut lähteä
syvänteen yli. Sentähden baijerilainen, jota alkoi palella, jätti
hänet omille hoteilleen ja ui takaisin.
Näköjään syvästi murheissaan talonpoika katsoi pelastajansa jälkeen,
marssi sitten takaisin rannalle ja palasi raskain askelin takaisin.
Mutta heti vihollisen näkyvistä päästyään hän riensi kuninkaan luo
antamaan raporttiaan. Kustaa Aadolf ylensi hänet heti paikalla
ratsuväen majoitusmestariksi ja antoi hänelle heti riikintaalereja
varustuksia varten.
Varhain aamulla huhtikuun 3 päivänä kuningas ratsasti itse
tiedustelemaan. Hän laskeutui ratsailta ja meni alas rannalle, josta
hän huusi vahtimiehelle toiselle rannalle: "Hyvää huomenta, ystävä!
Missähän vanha Tilly majaillee?"
"Hän on Rainissa, päämajassaan", vastasi vahtimies, joka ei suinkaan
uneksinutkaan kenen kanssa puhui, vaan kysäisi vuorostaan: "Missäs
kuningas majailee, toveri?"
"Hän on päämajassaan hänkin", vastasi kuningas.
"Olen tässä juuri aprikoinut, _antaakohan_ hän suojaa?" (pestaa uutta
miehistöä) kysyi vahtimies.
"Kuinka monelle tahansa, tule vain koettamaan, et sitä varmaan kadu."
Kun kuningas tuli takaisin leiriin, kertoi hän hymyillen tapauksesta
läsnäoleville ruhtinaille ja herroille.
Kustaa Aadolfin mielessä kypsyi yhä enemmän päätös laittaa
silta yli virran mennäkseen aivan Tillyn ja hänen vallitusten
suojustaman sotajoukkonsa edessä väkivoimin ylitse. Hän kutsui
koolle sotaneuvoston kuullakseen kenraaliensa mieltä, mutta useat
osoittivat olevansa vastustavalla kannalla. Erittäinkin Kustaa Horn
vastusti niin uhkarohkeaa yritystä, kuin että vihollisen silmien alla
lähdettäisiin pyrkimään vuolaan ja syvän virran ylitse.
Hän kiinnitti kuninkaan ja sotaneuvoston huomiota vihollisen lujiin
vallituksiin ja siihen, ettei ollut rakennustarpeitakaan siltaa
varten. Jollei yritys onnistuisi, lisäisi se vain katolilaisten
rohkeutta, ja palausmatka kävisi ylen vaaralliseksi, varsinkin kun
oltiin keskellä vihollismaata ilman mitään lujaa tukikohtaa. Hän
ehdotti, että jätettäisiin Lechin ylimeno tuonnemmaksi, lähdettäisiin
Böömiin päin ja lyötäisiin Wallenstein, ennenkuin hän ehti edelleen
vahvistaa joukkojaan. Silloin Baijerinkin täytyi lannistua, eikä
oltaisi jättäydytty vaaraan joutua saarroksiin meren puolelta ja
kenties tulla pakoitetuksi epäedulliseen taisteluun.
Melkein kaikki kannattivat Hornia, ja kuningas seisoi mietteissään
otsa rypyssä.
"Miksi puhua niin paljon, kun on kysymys vain ylimenosta", sanoi hän.
"Vihollinen ei ole vielä ehtinyt toipua ällistyksestään kärsimäinsä
tappioiden johdosta, eikä hänelle ole annettava siihen aikaa."
Siitä huolimatta Horn ei tahtonut luopua mielipiteestään ja tahtoi
sitä tukea useammilla todisteluilla.
Silloin salama välähti kuninkaan silmissä ja hän huudahti: "Me olemme
tulleet yli Oderin, Elben, Reinin, jopa yli Itämerenkin. Nytkö
kääntyisimme jonkun Lech-virran rannalta takaisin! Minä uskon, että
yritys on mahdollinen toteuttaa."
Oli jotakin niin valtavaa ja vakuuttavaa koko hänen olennossaan,
että kaikki vastaväitteet vaikenivat, ja vaarallinen yritys oli
päätetty asia. Heti sen jälkeen koottiin sotajoukko Oberndorfin
kylän luo samannimisestä linnasta eteläänpäin, ja alhaalle rannalle
luotiin kaksi patteria, joissa oli kaikkiaan 72 tykkiä, ja aineksia
hankittiin sillan rakentamista varten virran ylitse.
Tillykään ei ollut lyönyt laimin välttämättömiä varatoimia estääkseen
ruotsalaisten ylimenoa.
Eräässä virranmutkauksessa oli matalahko niemeke, joka oli heikko
kohta baijerilaisille. Siihen asetettiin kaksi lujaa sotilasosastoa
pitämään vartiota, ja nopeasti luoduille vallituksille sijoitettiin
tykit ampumaan sekä sillan rakennusta että vastapäistä rantaa.
Kaikki nämä toimenpiteet osoittivat, että aiottiin, maksoi mitä
maksoi, estää ruotsalaisten pääsy virran yli.
Eikä kuningas täällä aikonutkaan ryhtyä ylimenoon. Oberndorfin
kylästä 3,000 kyynärää etelään oli eräässä toisessa Lech-virran
polvekkeessa saareke aivan lähellä vihollisten rantaa, ja sinne
kuningas laittoi suunnitelmansa.
Ettei vihollinen täällä ryhtyisi samoihin varokeinoihin kuin
Oberndorfin kohdalla, oli välttämätöntä pitää Tilly siinä uskossa,
että ylimenoon tosiaankin aiottiin ryhtyä viimeksimainitussa
kohdassa. Sentähden pystytettiin myös ruotsalaisten patterit
Oberndorfin luo, tykinsuut suunnattuina vihollista vastaan. Nämä
alkoivat pian soittaa yli virran, ja sotajoukko asetettiin täyteen
taistelujärjestykseen.
Tilly ei aavistanut mitään. Oberndorfin talot revittiin, jotta
saataisiin rakennusaineita siltaan, ja ne vietiin todelliselle
ylimenopaikalle. Samana iltana upotettiin siellä virtaan useita
erikokoisia pukkeja, jotka oli häthätää valmistettu. Työ jatkui
koko yön ja seuraavan päivänkin, ilman että Tillyllä oli siitä
aavistustakaan. Mutta hänenkin aikansa oli täpärällä.
Kun aurinko nousi huhtikuun 4 p:nä, näki hän aivan silmiensä edessä
ruotsalaisen armeijan asetettuna taistelujärjestykseen. Sen takana
kohosivat Oberndorfin linnan muurit, ja aivan lähellä kylää seisoi
ruotsalaisen sotajoukon oikea sivusta. Tilly loi katseen omiin
valloneihinsa ja hymyili. Jos hänen mielessään väikkyi muistoja
Leipzigistä, unohti hän ne vallituksiaan katsellessaan ja jupisi
itsekseen: "Pyhä neitsyt on oleva meille avullinen!"
Baijerilaiseen sotajoukkoon kuului 20,000 miestä. Maksimilian oli
itse mukana, ja sotamiehet, joita elähytti heidän vaaliruhtinaansa
läsnäolo, osoittivat rohkeutta, joka lupasi hyvää taistelun tulosta.
Sotajoukko oli virran, suon ja metsän suojassa, ja me tiedämme jo,
että rantaa suojelivat vallitukset järeine tykkeineen.
Ruotsalaiseen sotajoukkoon kuului 22,000 miestä jalkaväkeä ja 12,000
ratsumiestä. Sotaisessa urhoudessa ei kukaan voinut vetää heille
vertoja, ja ruotsalaiset ja suomalaiset paloivat halusta syöksyä
uusiin ja rohkeihin yrityksiin voitokkaan kuninkaansa johdolla.
Lähinnä Kustaa Aadolfia hoitivat päällikkyyttä Kustaa Horn ja Juhana
Banér, Weimarin herttua Wilhelm y.m. Virranrannalta ruotsalaiset
vastasivat vihollisen tuleen 72 tykillä. Ja tykkien jymistessä
molemmin puolin ja virranpinnan peittyessä läpinäkymättömään
savupilveen laskettiin virralle puusilta, jonka savolaiset, yhtä
taitavat kirveen kuin miekankin käyttöön, olivat suurimmassa
kiireessä salvaneet. Se laskettiin edeltäpäin veteen upotetuille
pukeille, ja suomalaiset saivat kunnian mennä ensiksi yli Kaarle
Kustaa Wrangelin johdolla. Se oli hänen ensimäinen sotainen
urotyönsä. Hänen kolmesataa miestään valtasivat saaren ja alkoivat
heti luoda sillanpäätyä. Se oli valittua väkeä, ja kuningas oli
luvannut joka miehelle kymmenen riikintaalerin palkinnon.
Aluksi kävi kaikki toiveiden mukaan. Mutta vihollisten huomio
heräsi, ja ylivoimaisin joukoin he kävivät suomalaisten kimppuun.
Kylmäverisesti ja ihailtavalla tyyneydellä nämä puolustautuivat
ylivoimaa vastaan. He eivät väistyneet jalanleveyttäkään, vaikka
hyökkäys uudistettiin useita kertoja. Samaan aikaan viimeisteltiin
siltaa, joka ei vielä ollut ehtinyt aivan valmistua, eivätkä
savolaiset ottaneet häiriytyäkseen ylivoimaisen vihollisen liikkeistä
vastakkaisella rannalla. Heti kun se oli täysin kuljettavassa
kunnossa, meni kuningas itse yli kahden jalkaväkiprikaatin kanssa.
Samassa Tilly ryntäsi alas laaksoon kahden suuren jalkaväin-neliön
ja neljän tykin kanssa. Hyökkäys tapahtui melkein heti; pienestä
saaresta täytyi kahlata rannalle, jolloin vesi nousi kainaloihin
saakka. Mutta mikään ei lannistanut Pohjan soturien mieltä, ja
kuninkaan itsensä läsnäolo kohotti suuresti rohkeutta ja sotaintoa.
Baijerilaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen; luodit
moksahtelivat puiden kylkiin, ja hämmennys lisääntyi joka hetki
varsinkin vihollisten riveissä. Heidän urhoollisuutensa ei voinut
mitään sille tulelle, jota ruotsalaisten tykit syytivät rannalta
heitä vastaan.
Mutta vaikka baijerilaisten oli vaikea ajaa ruotsalaisia pakoon, niin
oli näiden toiselta puolen mahdoton saada tilaa lisäväelle. Hetken
aikaa näyttikin epätietoiselta, mikä tulos oli oleva, varsinkin kun
vihollisen puolelle saattoi tulla apuväkeä kuinka paljon tahansa.
Tavallisella urhoollisuudellaan Tilly oli itse ottanut osaa
taisteluun ja juuri koonnut johtoonsa koko jalkaväkensä, kun
yleiseksi hämmästykseksi vihollisen koko vasen sivusta kiireimmiten
siirtyi etelää kohden, ja heti sen jälkeen ilmoitti tykkien jyminä,
että uusi taistelu oli alkanut.
Weimarin herttua Wilhelm ei ollut malttanut pysyä toimettomana
katselijana, vaan oli etsinyt ja löytänyt kahlauspaikan muutamia
tuhansia kyynäriä etelämpänä, ja sitä tietä hän vei yli muutamia
eskadroonia oikealta sivustalta. Häntä vastaan hyökättiin heti, mutta
hän puolustautui niin urheasti, että vihollisen täytyi peräytyä.
Keisarillisten koko vasen sivusta ryntäsi sen jälkeen häntä vastaan,
ja nyt nousi tulinen ja pitkä taistelu ratsuväkien kesken, kun taasen
vihollisen jalkaväki taisteli epätoivon taistelua kuningasta vastaan.
Tällaikaa oli onnistuttu löytämään uusi kahlauspaikka entisen ja
äsken laitetun sillan välillä, ja sitä tietä vietiin yli muutamia
eskadroonia ratsuväkeä ja hevosten lautasilla vietiin yli 400
muskettisoturia. Taistelua jatkettiin, lisäväkeä ei enää voitu
saada yli, mutta vihollinenkaan ei enää voinut saada mitään etuja
puolelleen. Taistelun aikana ilta läheni lähenemistään.
Useita Tillyn etevimmistä upseereista oli kaatunut, niiden joukossa
myös urhoollinen Merode. Altringerin oli saattanut tainnuksiin
tykinkuula, joka viuhahti aivan hänen päänsä ohi. Mutta vanha
korpraali kantoi päänsä korkealla ja miekka kädessään hän johti
valloninsa uuteen hyökkäykseen.
Mutta onni oli kääntänyt Tillylle selkänsä, hänen aikansa oli
lopussa; musketinkuula sattui hänen reiteensä, ja tiedotonna täytyi
hänet kantaa taistelukentältä.
Tällöin oli taistelun meno ratkaistu. Syntyi yleinen hämmennys,
eikä kukaan tiennyt mihin oli ryhdyttävä. Onneksi yllätti yö,
ja baijerilaiset saattoivat vetäytyä taistelukentältä takaisin
leiriinsä. Täällä oli ällistys suuri ja yleinen; ne korkeammasta
päällystöstä, jotka eivät mahtuneet Tillyn telttaan, seisoivat
kasaantuneina sen ulkopuolelle saadakseen tietää hänen tahtonsa mihin
oli ryhdyttävä. Maksimilian Baijerilainen kuuli hänen kuiskaavan:
"Ingolstadt!" Ja hän päätti heti yön pimeydessä lähteä palausmatkalle.
Ruotsin kuningas oli viettänyt yönsä valmistellen uutta hyökkäystä
vihollisleiriin, ja sai vasta aamulla tiedon, että vihollinen oli
lähtenyt tiehensä. Hän luuli aluksi, että se oli vain juoni, ja vahva
ratsuväenosasto ja kaksi jalkaväkiprikaatia lähetettiin tutkimaan
jokilaaksoa, leiriä ja sen läheisiä kukkuloita. Kun vihollisesta ei
kuulunut mitään, sai sotajoukko käskyn mennä virran ylitse, jota ei
ehditty täydelleen suorittaa ennenkuin seuraavana (huhtik. 7) päivänä.
Kerrotaan, että Kustaa Aadolf, nähdessään hylätyn leirin edullisella
paikalla lujine vallituksineen, virkkoi: "Jos minä olisin ollut
baijerilainen, en olisi jättänyt tällaista paikkaa viholliselle, en
vaikka tykinkuula olisi vienyt partani ja puolet leuasta lisäksi."
Tämän suunnattoman suuren ja vastoin kaikkia entisiä sotakokemuksia
saavutetun voiton kautta Kustaa Aadolf oli avannut portin Baijeriin,
ja ruotsalainen sotajoukko suuntasi nyt retkensä siihen kaupunkiin,
jossa luterilainen uskontunnustus sata vuotta aikaisemmin, 1530,
ojennettiin keisari Kaarle V:lle.
Ja huhtikuun 8 p:nä hän seisoi Augsburgin porttien edustalla ja
käski sotajoukkonsa ympäröidä sen kahdelta puolen. Ruotsalaiset
antoivat ensin kaupungille tulta maistiaisiksi ja sitten lähetettiin
torvensoittaja viemään kirjettä, jossa kaupunkia kehoitettiin
antautumaan. Baijerilainen päällikkö antoi ylpeän vastauksen, mutta
katolinen raati oli itse asiassa hyvin peloissaan, varsinkin kun
asujamiston suuri enemmistö oli protestanttinen. Kun oli vaihdettu
useampia kirjeitä raadin ja luterilaisen väestön kesken, katsoi
päällikkökin hyväksi antautua huhtik. 10 p:nä. Hän sai väkensä kera
vapaasti marssia Ingolstadtiin.
Vasta huhtikuun 14 päivänä tapahtui juhlallinen marssi kaupunkiin.
Kuninkaalla oli ympärillään useita saksalaisia ruhtinaita
ja korkeimpia upseereja. Kulku kävi Pyhän Annan kirkkoon,
jossa kuninkaan hovisaarnaaja Jakob Fabricius saarnasi siitä
kohtuuttomuudesta ja epäkristillisyydestä, että ketään tahdottiin
pakoittaa uskonasioissaan, ja osoitti kuinka Jumalan tahtoa vastaan
sotivia jesuiittalaiset opit olivat.
Augsburgilaisen opin palauttaminen ennalleen siinä kaupungissa, joka
oli ollut sen kehto, näytti Kustaa Aadolfille olevan voitoistaan
rakkain, ja riemulla protestantit ottivat hänet vastaan. Huhtikuun
9 päivänä koko porvaristo oli koolla tehdäkseen uskollisuudenvalan
Ruotsin kruunulle. Eräs kreivi Hohenlohe nimitettiin maaherraksi ja
Pentti Oxenstjerna kuvernööriksi.
Kuningas viipyi muutamia päiviä kaupungissa katsellakseen eräitä
kuuluisia rakennuksia, mutta jo huhtik. 15 p:nä Kustaa Horn lähti
ratsuväen kanssa Ingolstadtia kohden. Seuraavana päivänä muuan
sotajoukko lähti jäljestä. Kustaa Aadolf viipyi Augsburgissa aina
18 päivään, mutta tavoitti sotajoukon jo samana päivänä muutamien
peninkulmien päässä Ingolstadtista etelään. Tämä oli Saksan vahvimmin
linnoitettuja paikkoja, ja sitä puolusti nyt koko baijerilainen
sotajoukko.
Huhtikuun 20 päivänä ruotsalaiset valtasivat erään pienen
vallinsarven, ja ne 300 baijerilaista, jotka sitä puolustivat, osaksi
lyötiin, osaksi vangittiin. Samana iltana pidettiin neuvotteluja,
joissa Ranskan lähettiläskin pyysi Kustaa Aadolfia jättämään
Ingolstadtin rauhaan. Kuningas vaati, että Baijerin vaaliruhtinaan
oli seuraavana päivänä luovutettava takaisin maa-alueet, joita oli
ottanut hänen ystäviltään ja liittolaisiltaan, päästettävä koko
sotaväkensä kotia ja sitouduttava, ettei kolmeen vuoteen ryhtyisi
mihinkään sotatoimiin häntä vastaan. Baijerin vaaliruhtinas ei
suinkaan ollut taipuvainen tällaisiin ehtoihin.
Tilly heitti samana päivänä henkensä, ja silloin baijerilaisilla
ei ollut päätä eikä pontta. Seuraavana päivänä, huhtik. 21:ntenä
koko baijerilainen sotajoukko lähti Ingolstadtista ja riensi
Regensburgiin. Heti siitä tiedon saatuaan kuningas käski Kustaa
Hornin pitkin Tonavan etelärantaa rientää sitä estämään. Horn tuli
niin lähelle Regensburgia, että hänen etujoukkonsa ottivat muutamia
vankeja puolen kilometrin päässä kaupungista, ja nämä kertoivat,
että baijerilaiset olivat ehtineet jo sinne sijoittaa lujan
puolustusjoukon.
Sillä välin olivat ruotsalaiset rynnänneet etuvarustuksia vastaan
laivasillan edustalle. Ne valloitettiin, mutta siihen päättyikin
piiritys, ja Kustaa Aadolf tunkeutui etemmäs Baijeriin.
Kustaa Horn lähetettiin Landshutiin Isarin rannalle. Mutta kun
baijerilainen linnaväki kieltäytyi antautumasta, lähti kuningas
itse jälkeen pääjoukon keralla. Silloin baijerilaiset saivat jalat
alleen, ja porvarit, jotka katsoivat jääneensä aivan turvattomiksi ja
luulivat vihastuneen kuninkaan antavan varoittavan esimerkin, ottivat
hänet vastaan vapisevin sydämin ja rukoilivat polvillaan armoa ja
sääliä.
Kuningas käski Kustaa Hornin sanoa porvareille, ettei heillä ollut
mitään pelättävää. Mutta heidät velvoitettiin maksamaan tuntuvaa
paloveroa, ja sama kohtalo tuli myös läheisen piispankaupungin
Freisingin osaksi. Täällä kuningas kohtasi Münchenin lähettiläät,
jotka koettivat torjua sitä vaaraa, mikä uhkasi Baijerin pääkaupunkia.
Kuningas vaati upean Münchenin täydellistä ja vapaaehtoista
antautumista ja paloveroa 400,000 riikintaalaria. Raati teki
vastaväitteitä ja esitti kuninkaalle, että kaupungin rikkaimmat
asujamet olivat matkustaneet tiehensä.
Kallistamatta tälle korvaansa kuningas marssi kaupunkia vastaan koko
sotajoukkoineen. Kaupungista saapuivat uudet lähettiläät ja nämä
vakuuttivat, että asujamet olivat halukkaat suorittamaan vaaditun
paloveron, jonka jälkeen avaimet luovutettiin kuninkaalle.
Toukokuun 7 p:nä 1632 tapahtui Isarin sillan yli loistava marssi
Müncheniin. Fredrik V ja kokonainen esikunta evankelisia ruhtinaita
ympäröi Kustaa Aadolfia tässä tilaisuudessa.
Evankelinen unionikin vietti nyt voittojuhlaansa ruotsalaisen
sankarin avulla. Kahdentoista vuoden maanpaon jälkeen hylätty
ruhtinas hallitsi Pohjolan sankarin kanssa sukulaisensa ja
vastustajansa pääkaupungissa ja omassa linnassaan.
Linnan pukuhuoneesta, joka oli maankuulu runsaista varastoistaan,
löydettiin muun ohella useita tuhansia valmiita sotilaspukuja.
Lattian alta löytyi 40 tykkiä, joista 24 oli tavattoman suuria ja
kauniita. Erääseen tykkiin oli kätketty 30,000 kirkasta kultapalaa.
Kaikki joutuivat voittajan saaliiksi.
Silminnähtävä suopeus, jota kuningas sai väestöltä osakseen, taivutti
hänet antamaan anteeksi neljännen osan paloverosta, jota maksettiin
300,000 riikintaalaria.
Koko maailman silmät olivat kiinnitetyt Ruotsin kuninkaaseen, mutta
hän itse ajatteli vain suunnitelmiensa toteuttamista edelleen. Joka
päivä odotettiin viestiä, että keisarin äskenmuodostettu sotajoukko
olisi yhtynyt baijerilaiseen ja Regensburgin kautta tunkeutunut
Baijeriin. Tällöin saapui uutinen, että länsi-Schwabenissa oli
puhjennut kapina talonpoikien kesken. He olivat käyneet ruotsalaisten
linnueiden kimppuun muutamissa pikkukaupungeissa ja piirittivät nyt
Biberachia.
Kustaa Aadolf ei kauan aprikoinut; 15,000 miehen keralla, jotka
olivat saaneet levähtää ja viettää muutamia hyviä päiviä, lähti hän
Münchenistä toukok. 15 p:nä. Yhtä suuri sotavoima jätettiin Juhana
Banérin johdolla Baijeria puolustamaan.
Kun kuninkaan tie kulki Augsburgin ohi, suostui hän raadin pyyntöön,
että viettäisi helluntaipäivät heidän kaupungissaan. Täällä pantiin
toimeen suuria juhlia hänen kunniakseen, ja ilo oli suuri, kun
saatiin tietää, että hän oli suostunut käymään myös tanssiaisissa,
jotka kaupunki oli antava.
Nuoret naiset olivat valmistaneet hänelle lahjaksi kallisarvoisin
pitsein koristetun kauluksen, ja kaikista kaunein valittiin
ojentamaan se hänelle. He anoivat, että kuningas pitäisi sitä
kaulassaan, ja kun hän siihen suostui, ei heidän riemullaan ollut
rajoja. Mutta kallisarvoinen kaulus on vielä tänäkin päivänä
Tukholman henkivaruskamarissa.
Augsburgista kuningas lähti Memmingeniin, johon koko sotajoukko oli
marssinut edeltäpäin. Siellä luterilainen porvaristo otti hänet
suurella riemulla vastaan. Mutta täällä hän sai viestejä, jotka
uhkasivat tykkönään himmentää hänen onnentähtensä ja jotka tulivat
kokonaan muuttamaan hänen suunnitelmansa.
14.