Ruotsalaiseen armeijaan Saksassa kuului vuoden 1631 lopulla kaikkiaan
63,700 jalkamiestä ja 16 000 ratsumiestä ja ennen sotaretken alkua
toivottiin sen kohoavan 153,000 jalkamieheen ja 43,000 ratsuriin.
Se oli suurin järjestynyt sotavoima mikä milloinkaan oli marssinut
Saksan maaperällä.
Kuninkaan viimeksi tarkastama joukko oli niinsanottu "royal-armeija";
se oli suunnilleen viides osa koko sotavoimasta, ja sen tyynten,
varmojen liikkeiden näkeminen vakuutti hänet siitä, että nämä
äskenpestatut olivat jo ehtineet oppia yhtä ja toista vanhemmilta
tovereiltaan.
Kustaa Hornilla oli "frankkilainen armeija" Mainin tienoilla
komennossaan. Juhana Banér oli erään armeijan kera Magdeburgin
tienoilla, Åke Tott kolmannen kera Ala-Saksissa Muita osastoja
johtivat saksalaiset ruhtinaat jotka olivat kuninkaan sukulaisia
ja kenraaleja Ruotsin palveluksessa kuten Saksi-Weimarin herttuat
Wilhelm ja Bernhard, Hessenin maakreivi Wilhelm ja samoin Lüneburgin
Yrjänä. Böömin saksilainen sotajoukko oli itsenäisessä asemassa
sotamarsalkka Arnimin johdolla.
Vihollisten puolella oli Tillyn 20,000 miehen vahvuinen sotajoukko
talvimajoillaan Tonavan pohjoispuolella; jokseenkin yhtä suuri
voima oli Böömissä ja Schlesiassa pitämässä Tiefenbachin ja Maradan
johdolla saksilaisia kurissa.
Ala-Saksissa oli Pappenheim 20,000 miehen voimin hänkin. Hänen
väkensä oli enimmäkseen sijoitettu keisarillisiin linnoihin.
Mutta vaarallisempi kuin kaikki muut oli eräs kolmas armeija, joka
oli astuva esiin vuoden alussa.
Palaamme mieheen, joka, juuri siksi ettei hän kammoksunut mitään
keinoja, oli käynyt masentumattomalla voimalla eteenpäin maaliaan
kohden, joka oli tehdä keisari yksinvaltiaaksi Saksassa.
Oveluudessa vetäen vertoja kenelle tahansa oli Pappenheim peräytynyt
ylivoiman edessä ja nyt hän lepäsi kuin haavoitettu jalopeura ja
odotti aikaansa. Hänen suunnattomat rikkautensa sallivat hänen
ympäröidä itsensä samalla ylellisyydellä kuin itse keisari.
Jokaiselle etevälle upseerille ei ollut tarjona ainoastaan hänen
pöytänsä, vaan myös kukkaronsakin, ja jokainen reipas sotilas saattoi
kirjoituttaa itsensä hänen nimikirjoihinsa.
Raivonsa ensi puuskassa Wallenstein oli vannonut, ettei enää koskaan
palvelisi keisaria, ei sittenkään, vaikka siten voisi pelastaa
sielunsa helvetin tulesta.
Mutta tapaukset seurasivat ripeästi toisiaan. Kustaa Aadolf tuli,
ja hänen voittonsa herättivät Wallensteinin kateuden, mutta kenties
ihailunkin. Yhdessä hänen kanssaan hän saattoi valloittaa maailman.
Päätöstä seurasi pian toiminta, ja Kustaa Aadolfin suureksi
kummastukseksi ilmoitettiin hänelle kreivi Matias Thurn, eräs
Wallensteinin uskottu Adam Trzka ynnä eräs maanpaossa oleskeleva
böömiläinen, Raschin nimeltään.
Heidät otettiin vastaan. Adam Trzka esitti herransa asian.
Jos kuningas tahtoi antaa Wallensteinille 12,000 ruotsalaista
sotamiestä ja kahdeksantoista tykkiä, sitoutui hän lähtemään keisaria
vastaan.
Ehdotus oli houkutteleva, ja Kustaa Aadolf ei ollut haluton. Mutta
hän vastasi, että hän ei sillä hetkellä voinut antaa mitään joukkoja.
Niin pitkälle oli päästy ennen Breitenfeldin taistelua.
Kuninkaan loistava voitto kannusti Wallensteinin toiveita. Uudestaan
hän lähetti viestin, että jos hän saisi pyytämänsä sotavoiman,
hyökkäisi hän keisarin armeijan kimppuun Schlesiassa, valloittaisi
tämän maan ja Böömin, ryntäisi Wieniä vastaan ja asettuisi sinne
talvimajaan, mutta ensimäisellä kovalla pakkasella menisi yli Tonavan
ja ryntäisi Steiermarkiin, Kärnteniin ja Krainiin.
Ehdotus oli jo ennen ehtinyt käydä Kustaa Aadolfille
vastenmieliseksi. Kuinka saattoi hän luottaa luopioon, joka oli
Wallensteinin yhteiskunnallisessa asemassa? Kenties hän katsoi
lähetystehtävänsä täällä siksi pyhäksi, ettei voinut käyttää
tällaista tarjousta sen hyväksi. Lähettiläs sai vastaukseksi, ettei
kuningas voinut luovuttaa joukkojaan. Hän saattoi antaa korkeintaan
1,500 miestä.
Voimme aavistaa mitä Wallenstein tunsi saadessaan tällaisen
vastauksen. Hän aivan kiehui loukatusta ylpeydestä ja raivosta ja
huusi:
"Hyvä, asia käy laatuun ilman Ruotsin kuningastakin!"
Jollei hän voinut tehdä suurtekoja kuninkaan lipun alla, niin kyllä
jonkun toisen. Wallensteinin kunniaa janoova sielu kyseli vähät mitä
asia koski, kunhan hän vain voi niittää kunniaa ja mainetta.
Jo Frankfurtin kukistumisen jälkeen oli Wienissä ajateltu kutsua
Wallenstein takaisin, Maksimilian Baijerilainen oli vain asettunut
vastaan. Mutta Leipzigin taistelun jälkeen keisarin lähettiläät
saapuivat Wallensteinin luo ja tarjosivat hänelle ylipäällikkyyden.
Hän hylkäsi tarjouksen ja lähetti siitä heti tiedon Kustaa
Aadolfille. Mutta tämä ei muuttanut mieltään.
Sitä mukaa kuin keisarin asema ruotsalaisten menestyksen
ja liittoutuneiden kaksimielisen aseman vuoksi kävi yhä
epätoivoisemmaksi, sai Wallenstein Wienistä yhä hartaampia esityksiä
ja pyyntöjä. Mutta vasta Kustaa Aadolfin selvän hylkäävän vastauksen
saatuaan Wallenstein päätti ottaa vastaan keisarillisten joukkojen
johdon.
Joulukuussa 1631 sopimus oli tehty. Kuitenkin hän oli aluksi ottanut
ylipäällikkyyden ainoastaan kolmeksi kuukaudeksi.
Wallensteinin nimellä oli entinen taikavoimansa. Kaikilta tahoilta
virtaili sotamiehiä hänen lippujensa alle, ja jo maaliskuussa hänellä
oli 40,000 miehen suuruinen armeija.
On jo sanottu, että Saksin vaaliruhtinas, joka vastarintaa
kohtaamatta oli tunkeutunut Böömiin ja voittanut Pragin, laittautui
levolle helposti voitetuille laakereilleen ja sorti maan asukkaita,
salaisuudessa hieroen erikoisrauhaa Saksin puolesta epäröivänä ja
päättämättömänä kuten kaikissa teoissaan.
Bambergin hiippakuntaa pidettiin jesuiittalaisuuden ahjona, ja Kustaa
Horn sai käskyn sijoittaa joukkonsa sinne, rynnätäkseen sieltä
Böömiin, jos niin tarvittiin.
Karkoitettu piispa pakeni Müncheniin ja sai Maksimilianin luona
aikaan, että Tilly riensi avuksi. Tämä lähti talvimajoiltaan Tonavan
rannalta ja hyökkäsi niin odottamatta frankkilaisen armeijan
kimppuun, että Horn, koskei tahtonut jättäytyä tappiolle alttiiksi,
vetäytyi hiippakunnasta takaisin, mutta palasi sitten pitkin Mainin
vartta Schweinfurtiin tehden Tillylle melkoista vahinkoa.
Tämä oli alkunäytös siihen uuteen taisteluun, jossa Kustaa Aadolf ja
Tilly jälleen olivat kohtaavat toisensa.
Tillyn lähtö Tonavan rannalta oli kuninkaalle merkki lähteä myös
liikkeelle Reinin seuduilta. Hänen marssinsa kävi Frankfurtin kautta.
Täällä hän riistäytyi itkevän puolisonsa syleilystä; tämä oli saanut
häneltä luvan pysyä läheisyydessä ja käydä tervehtimässä niin usein
kuin hänen aikansa myönsi. Kuningatar puolestaan oli luvannut olla
kärsivällinen ja alistuvainen ja ensi kertaa elämässään hän koetti
olla huutamatta puolisoaan takaisin, kun tämä poistui huoneesta.
Maaliskuun 3 p:nä kuningas lähti 2,000 miehen kera Frankfurtista.
Hänen tarkoituksensa oli yhdistyä Hornin kanssa ja sitten niin
kiireisesti kuin mahdollista etsiä Tilly käsiinsä ja pakoittaa hänet
taisteluun. Retki kävi Maininlaaksoa itäänpäin Schweinfurtin kautta.
Kitzingenin luona kohdattiin Horn. Muutamia päiviä myöhemmin tulivat
Juhana Banér ja Weimarin herttua, niin että ruotsalainen sotajoukko
nousi nyt 40,000 mieheen.
Kuningas ei kuitenkaan tavannut vastustajaansa Frankenista. Tämä oli
jo herttua Maksimilianin kehoituksesta peräytynyt toiselle puolen
Tonavaa. Kuningas jatkoi tietään hänet mahdollisesti tavoittaakseen.
Maaliskuun 20 päivänä ruotsalainen sotajoukko tuli Fürthiin, ja
samana päivänä kuningas kävi Nürnbergissä.
Tämä kaupunki oli silloin Saksan rikkain ja oli alusta alkaen
kiihkeästi omistanut luterilaisen opin. Katolilaisten julma mellastus
oli sen asujamille ollut alituisen pelon ja levottomuuden aiheena.
Suuri ja yleinen oli suru, kun Tanskan kuninkaan täytyi vetäytyä
takaisin, ja Kustaa Aadolfin saapuminen tuotti tosin iloa, mutta
ainoastaan heikkoja toiveita. Mitäpä hän läksi niin suunnatonta
ylivoimaa vastaan? Hän lähestyi, ja jokaista hänen saavuttamaansa
voittoa tervehdittiin riemulla Nürnbergin asujanten kesken.
Kun Magdeburg kukistui, olisivat he onnettoman kaupungin kohtalossa
nähneet omansa, jolleivät Kustaa Aadolfiin kohdistuvat toiveet olisi
vakiintuneet varmuudeksi, ettei hän ollut jättävä heitä suojattomiksi
vaaran hetkenä. Ja nyt hän seisoi heidän kaupunkinsa portilla. Ilo
oli yleinen niin vanhojen kuin nuortenkin, niin ylhäisten kuin
alhaistenkin kesken, ja vastaanotto oli sen mukainen.
Ratsuriparvi, johon kuuluivat kaupungin patriisit ja etevimmät miehet
loistavissa puvuissa, ratsasti kuningasta vastaan, ja heitä seurasi
jono vaunuja, joissa ajoivat kaupungin ylhäisimmät rouvashenkilöt.
Porvaristo komeili aseissa lippuineen, kellot soivat kirkkojen
torneissa, ja kaupungin muureilta ammuttiin tykeillä.
Kaunis keskiajan kaupunki oli koristautunut koko loistoonsa. Päädyt
ja parvekkeet olivat verhotut kallisarvoisin ja monivärisin kankain,
ikkunat olivat täynnä katselijoita, soittokunta soitti, kaikkialla
pelkkää riemua ja ihastusta. Kun kuningas tuli ratsastaen kaupunkiin,
ratsasti hänen rinnallaan Fredrik Pfalzilainen, ja häntä ympäröivät
useat saksalaiset ruhtinaat ja kreivit monien ruotsalaisten herrojen
keralla.
Kustaa Aadolf tervehti kaikille tahoille. Oli kuin kaikki huolet
olisivat olleet puhalletut pois, jalot kasvonpiirteet ilmaisivat mitä
suurinta ja puhtainta iloa, ja kyynelet, jotka kimmelsivät hänen
silmissään, näyttivät katsojista kauniimmilta kuin parhaimmatkin
jalokivet.
Kauan muisteltiin tätä Kustaa Aadolfin saapumista Nürnbergiin
juhlallisimpana kohtauksena mitä vanha valtakaupunki oli nähnyt
muuriensa sisällä. Mutta ulkonainen upeus ja loisto kalpeni kuninkaan
tekemän persoonallisen vaikutuksen rinnalla. Kustaa Aadolfissa
oli, kuten Saksan suurin historiankirjoittaja sattuvasti on
huomauttanut, jotakin kansanomaista sanan parhaimmassa merkityksessä.
Kaikkialla, niin kotona kuin kylässäkin, oli hänellä voima temmata
joukot mukaansa, ja erityisesti tämä näyttäytyi, kun hän astui
kosketukseen vapaiden valtiokaupunkien protestanttien kanssa.
Pohjolan ruhtinaan kaikkia kohtaan avonainen ja vapaa esiintyminen,
teeskentelemätön iloisuus ja koruton arvokkaisuus, kaikki tämä
valtasi täällä mielet mitä suurimmalla voimalla, kun sankari lähestyi
heitä heidän vertaisenaan. Kuinka erilainen hän olikaan kuin
Pohjois-Saksan protestanttisten ruhtinashuoneiden raa'at juomari- ja
junkkarityypit tai nämä puoleksi italialaistuneet, jesuiittain
kasvattamat ruhtinasihanteet, joita Etelä-Saksan katolisilla hoveilla
oli esitettävinään! Kustaa Aadolf oli kansan mies; hänestä oli
kaukana se prameileva espanjalainen loisteliaisuus, jota silloin
apinoivat kaikki ne, jotka kokeilivat Versaillesin ranskalaisilla
hovitavoilla. Hänen lumousvoimansa oli siinä, että hänessä kuvasti
germaaninen luonne kaikessa siinä alkuperäisyydessään, jossa se
esiintyi hänen koreilusta vapaana säilyneessä kansassaan, että koko
hänen ihmisensä kuvastui todellista protestanttisuutta. Näille
Lutherin ja Melanchtonin parhaimmille maanmiehille hän ei ollut
mikään muukalainen, vaikkei ollutkaan syntynyt heidän keskuudessaan.
Missä hän ratsastikin Nürnbergin katuja, täytti ilman yksi ainoa
katkeamaton riemuhuuto. Näille eteläsaksalaisille protestanteille,
jotka niin kauan olivat eläneet katolisen ylivallan sorrettavina,
heille oli hän tosiaankin pohjolasta ilmestynyt vapauttaja.
Kuninkaan saavuttua hänelle varustettuun asuntoon pyysi kaksi
raadin edustajaa päästä hänen puheilleen. Nämä toivat kaupungin
tervehdyksen, ja ilmoittivat, että kaupunki tahtoi antaa suuren
määrän elintarpeita sotajoukolle, neljä tavattoman suurta tykkiä
tarpeineen, kaksi erittäin hyvin tehtyä karttapalloa, taivaspallon ja
maapallon sekä lopuksi useita hopeavaaseja mitä kauneinta tekoa.
Kuningas oli silminnähtävästi liikutettu kaikista näistä
hyväntahtoisuuden osoituksista ja otti vastaan kutsun kaupungin
hallintomiesten ja raadin tarjoamille päivällisille.
Tämän juhlan lopuksi Kustaa Aadolf lausui ympäristölleen: "Jumala
on teidät pannut johtomiehiksi kaupunkiin, jonka vertaista
väkirikkaudessa olen tuskin nähnyt. Tämä väki luottaa teihin ja
tottelee teitä; olkoon sentähden hallituksenne sellainen, että
voitte vastata siitä ylimmän tuomarin edessä, kun teidän on kerran
itsennekin tili tehtävä. Te kuulutte Nürnbergin korkeimpiin
sukuihin, astutte isienne jälkiä ja olette heidän vertaisensa
isänmaanrakkaudessa. Vihollinen on tekevä kaikkensa saadakseen teidät
eripuraisiksi ja sitten riisumaan aseenne, mutta minä varoitan teitä
kallistamasta korvaanne heidän kuiskutuksilleen. Evankelisessa opissa
on valo ja kehitys, puolustakaa sitä hengellänne ja verellänne."
Raatiherrat puhuivat siitä, kuinka kuningas oli näyttänyt esimerkkiä
kaikille ja mitä uskomattomia tapauksia oli jo tapahtunut.
"Niin", vastasi Kustaa Aadolf, "Herran kaikkivaltius on ihmeellisesti
näyttäytynyt keskuudessamme, hän on lyönyt vihollisemme sokeudella,
niin että he ovat jättäneet keisarikunnan tärkeimmät paikat
meille avoimiksi. Jumala on armossaan tehnyt meidät tahtonsa
välikappaleiksi. Olin uskonut, että koittaisi tuomiopäivä, ennenkuin
voisin saapua Saksanmaan sydämeen ja teidän kaupunkiinne."
Kaikki puhuivat, että se, mitä kuningas oli tehnyt, näytti koko
maailman silmissä ihmetyöltä.
"Se on totta", vastasi Kustaa Aadolf, "olen jättänyt alamaiseni ja
kaiken mikä minulle on rakkainta maailmassa; soturini ovat seuranneet
esimerkkiäni, he ovat jättäneet vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa
samoin kuin minäkin uhratakseen henkensä ja verensä puolustaakseen
uskontoa, vapautta ja maailmanrauhaa. Yhtä vähän he kuin minä tulevat
tästälähin säästämään itseään taistelussa totuuden ja oikeuden
puolesta. Teidän kaupunkianne tahdon suojella sikäli kuin se on minun
vallassani."
Raatiherrat riensivät hänen ympärilleen kilvan puristamaan hänen
kättään. Todellinen suuruus ikäänkuin kohottaa arki-ihmisen ja vetää
hänet puoleensa. Kustaa Aadolf tunsi, että kaikkien niiden silmien
takana, jotka nyt rakkaudella ja ihailulla katsoivat häneen, olivat
avoimet sydämet, jotka ilolla ottivat vastaan ja kätkivät hänen
sanansa, ja sielunsa kylläisyydestä hän puuskahti eronhetkenä:
"Älköön koskaan rohkeutenne lannistuko, luottakaa Jumalaan ja
kehoittakaa toisianne uskonnon ja vapauden puolustukseen! Älkää
pitäkö merkityksettömänä sitä, että Herra on tänään lähettänyt
teille saarnamiehen, joka, samalla kun hän teitä kehoittaa ja
lohduttaa, tahtoo myös auttaa teitä mikäli Jumala antaa hänelle
voimaa siihen!... Pysykää lujina, ja kaikkivaltias on pitävä
mahtavan kätensä teidän päänne päällä; teidän kaupunkinne on
edelleen kukoistava, ja sen maine on laajalle kaikuva, ja te itse
olette saava katoamattoman kunnian tulevien sukupolvien kesken ja
iankaikkisuudessa autuuden himmenemättömän kruunun."
Kuningas matkusti pois, mutta hänen käyntinsä muisto eli kauan
mielissä. Ne puheet, jotka hän oli pitänyt, merkittiin muistista
kirjaan, ja niitä levitettiin satalukuisina painoksina. Ja ihaillun
sankarin kuvaa monistelivat monet taitavat kädet kaupungin monissa
työpajoissa.
13