Silloin hän kuuli vaikeroivan kuiskeen: "Äiti, äiti, minä pelkään."

Ihminen siis. Nyt oli pelko poissa, ja sen sijaan täytti raivo hänen

sielunsa. Oli uskallettu ilveillä hänen kanssaan Niinkuin mieletön

hän syöksähti sinne, mistä ääni oli kuulunut, mutta suistui suulleen.

Pamahti laukaus. Hän kuuli hiljaista uikutusta, mutta tunsi samassa

niin kipeää tuskaa oikeassa käsivarressaan, että joutui tainnuksiin.

Oli jo aamu, ja linnassa oli jo väkeä liikkeellä, kun kuului laukaus.

Mutta kesti kauan, ennenkuin saatiin selville mistä se tuli.

Sinne tulijoita kohtasi kamala näky. Lapsi makasi verilätäkössä. Hän

oli kuollut niin keveästi, ettei edes hymykään ollut kalvennut hänen

huuliltaan. Ja suuret silmät, vaikkakin lasittuneina, silmäilivät

vielä yhtä kysyvinä maailmaan. Kun hänet nostettiin maasta,

huomattiin, että pergamenttiliuska oli kiinnitetty hänen povelleen.

Se irroitettiin ja luettiin:

"Kuninkaan henki on vaarassa, olkoon hän poissa huomisesta

tarkastuksesta."

Mitä hämmästystä tämä lyhyt kirjoitus herättikään! Useimmilla ei

tietysti ollut aiotusta tihutyöstä aavistustakaan, ja ne, jotka siitä

tiesivät, varoivat ilmaisemasta salaisuuttaan. Kenen lapsi tämä oli?

Kukaan ei sanonut häntä tuntevansa.

Sama laukaus, joka oli hänet surmannut, oli myös murskannut miehen

käsivarren kyynäspäästä. Hän makasi ähkyen tuskissaan ja kääntyi

pois, ettei näkisi ruumista.

Koetettiin kaikin mokomin peittää asia hiljaisuuteen. Kuninkaan

huoneet olivat onneksi linnan toisessa päässä, ja sinne asti ei

pamaus ollut kuulunut. Mutta kun hän päivän koitteessa ratsasti

kaupungista sotaväen-katselmukseen, näkivät useat henkilöt tiiviisti

hunnutetun naisen, jonka toiset väittivät harhailleen linnan

ympärillä koko yön.

Kuninkaan lähdön jälkeen joku oli kysynyt naiselta ketä hän etsi ja

saanut vastaukseksi: "Lastani, elävänä tai kuolleena!" Hän oli tullut

linnaan ja melkein omin neuvoin löytänyt tien ruumishuoneeseen.

Oli samalla kertaa jotakin niin henkevää ja niin käskevää hänen

olennossaan, ettei kukaan tehnyt mitään vastaväitteitä, kun hän otti

lapsen käsivarrelleen ja kantoi sen pois.

"Mitä hän puheli itsekseen?" kysyi muuan läsnäollut palvelija

toveriltaan.

"Sinä olet tehnyt tehtäväsi, nyt on jäljellä vain minun."

"Mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"

"Hän oli hullu, senhän näki selvään. Tule avukseni, roisto on vietävä

sairashuoneeseen."

"Ensin paranemaan, sitten kaula poikki! Miksei häntä voi teilata

muitta mutkitta?"

"Mutta sehän olisi vastoin kristittyjen lakia..."

"Ihmettelen mitä pahaa tyttölapsi oli tehnyt hänelle."

"Etkö käsitä, että lapsukainen oli välikappale, mies samaten; pienet

roistot hirtetään, suuret ajavat vaunuilla matkoihinsa. Tule, nyt on

hylkiö korjattava pois."

Varhain samana aamuna, sotaväen-katselmuksen aikana pidettiin

salainen kokous useiden korkeimpain pappisvaltiasten kesken. Heidän

pelästyneistä kasvoistaan saattoi nähdä, että oli tapahtunut jotakin

tavatonta.

"Mihin toimenpiteihin meidän on ryhdyttävä hylkiöön nähden?"

"Mikä onnettomuus, ettei hänkin joutunut kuoleman omaksi!" puuttui

toinen puheeseen.

"Hän saattaa vielä kavaltaa salaisuuden."

"Sellainen on estettävä", keskeytti toinen.

"Millä tavoin?"

"Jonkun papin on mentävä hänen luoksensa."

"Hän on saanut aneet."

"Silloin saa hän synninpäästön ja ehtoollisen ja viinissä..."

"Sitä mieltä olen minäkin."

Siihen yhtyivät kaikki, ja kokous hajaantui.

12.

Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa II: Jumalan valittu sankari Historiallis-romanttinen kuvaus · 第 19 / 25 题