Ihminen siis. Nyt oli pelko poissa, ja sen sijaan täytti raivo hänen
sielunsa. Oli uskallettu ilveillä hänen kanssaan Niinkuin mieletön
hän syöksähti sinne, mistä ääni oli kuulunut, mutta suistui suulleen.
Pamahti laukaus. Hän kuuli hiljaista uikutusta, mutta tunsi samassa
niin kipeää tuskaa oikeassa käsivarressaan, että joutui tainnuksiin.
Oli jo aamu, ja linnassa oli jo väkeä liikkeellä, kun kuului laukaus.
Mutta kesti kauan, ennenkuin saatiin selville mistä se tuli.
Sinne tulijoita kohtasi kamala näky. Lapsi makasi verilätäkössä. Hän
oli kuollut niin keveästi, ettei edes hymykään ollut kalvennut hänen
huuliltaan. Ja suuret silmät, vaikkakin lasittuneina, silmäilivät
vielä yhtä kysyvinä maailmaan. Kun hänet nostettiin maasta,
huomattiin, että pergamenttiliuska oli kiinnitetty hänen povelleen.
Se irroitettiin ja luettiin:
"Kuninkaan henki on vaarassa, olkoon hän poissa huomisesta
tarkastuksesta."
Mitä hämmästystä tämä lyhyt kirjoitus herättikään! Useimmilla ei
tietysti ollut aiotusta tihutyöstä aavistustakaan, ja ne, jotka siitä
tiesivät, varoivat ilmaisemasta salaisuuttaan. Kenen lapsi tämä oli?
Kukaan ei sanonut häntä tuntevansa.
Sama laukaus, joka oli hänet surmannut, oli myös murskannut miehen
käsivarren kyynäspäästä. Hän makasi ähkyen tuskissaan ja kääntyi
pois, ettei näkisi ruumista.
Koetettiin kaikin mokomin peittää asia hiljaisuuteen. Kuninkaan
huoneet olivat onneksi linnan toisessa päässä, ja sinne asti ei
pamaus ollut kuulunut. Mutta kun hän päivän koitteessa ratsasti
kaupungista sotaväen-katselmukseen, näkivät useat henkilöt tiiviisti
hunnutetun naisen, jonka toiset väittivät harhailleen linnan
ympärillä koko yön.
Kuninkaan lähdön jälkeen joku oli kysynyt naiselta ketä hän etsi ja
saanut vastaukseksi: "Lastani, elävänä tai kuolleena!" Hän oli tullut
linnaan ja melkein omin neuvoin löytänyt tien ruumishuoneeseen.
Oli samalla kertaa jotakin niin henkevää ja niin käskevää hänen
olennossaan, ettei kukaan tehnyt mitään vastaväitteitä, kun hän otti
lapsen käsivarrelleen ja kantoi sen pois.
"Mitä hän puheli itsekseen?" kysyi muuan läsnäollut palvelija
toveriltaan.
"Sinä olet tehnyt tehtäväsi, nyt on jäljellä vain minun."
"Mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"
"Hän oli hullu, senhän näki selvään. Tule avukseni, roisto on vietävä
sairashuoneeseen."
"Ensin paranemaan, sitten kaula poikki! Miksei häntä voi teilata
muitta mutkitta?"
"Mutta sehän olisi vastoin kristittyjen lakia..."
"Ihmettelen mitä pahaa tyttölapsi oli tehnyt hänelle."
"Etkö käsitä, että lapsukainen oli välikappale, mies samaten; pienet
roistot hirtetään, suuret ajavat vaunuilla matkoihinsa. Tule, nyt on
hylkiö korjattava pois."
Varhain samana aamuna, sotaväen-katselmuksen aikana pidettiin
salainen kokous useiden korkeimpain pappisvaltiasten kesken. Heidän
pelästyneistä kasvoistaan saattoi nähdä, että oli tapahtunut jotakin
tavatonta.
"Mihin toimenpiteihin meidän on ryhdyttävä hylkiöön nähden?"
"Mikä onnettomuus, ettei hänkin joutunut kuoleman omaksi!" puuttui
toinen puheeseen.
"Hän saattaa vielä kavaltaa salaisuuden."
"Sellainen on estettävä", keskeytti toinen.
"Millä tavoin?"
"Jonkun papin on mentävä hänen luoksensa."
"Hän on saanut aneet."
"Silloin saa hän synninpäästön ja ehtoollisen ja viinissä..."
"Sitä mieltä olen minäkin."
Siihen yhtyivät kaikki, ja kokous hajaantui.
12.